keskiviikko 24. joulukuuta 2014

24. Mutta kaikkein tärkeintä on ilo

Kuva Viivi Handolin
Mutta Tingelstiina sanoi:
- Tietysti hyvä ruoka ja juoma ovat tärkeitä lapsille. Mutta kaikkein tärkeintä on ilo.
- Niin minustakin, Tangelstiina sanoi. - Mennä tyhjällä vatsalla nukkumaan on tietenkin paha. Mutta vielä paljon pahempi on mennä nukkumaan surullisena.
(Marjatta Kurenniemi: Onneli ja Anneli. Koottu kertomukset. 4. painos. Wsoy 2009.)

Yksi kaikkein ihanimmista kirjoista, niin, niistä monesta. Ja I-Indian koulubussi, joka kiertää slummialueita Jaipurin kaupungissa ja antaa lapsille opetusta, lääkkeitä, ruokaa ja peseytymismahdollisuuden. Muun muassa. Antaa lapsille toivon ja tiedonjyvän muunlaisesta elämästä.

Ilo lasten kasvoilla on muistissani ikuisesti.

Lämmin joulun toivotus kaikille lukijoille!


ps. Joulukalenterin tekeminen oli itselleni superilo. On hauska katsoa, miten kuva ja teksti toimivat yhdessä ja luovat jotain suurempaa kuin kumpikaan yksin. Siitähän kuvakirjoissakin on kyse. Joskus kuvan voima voi olla valtava.

Intiasta on jo pitkä aika, kymmenen vuotta, mutta jotkut kokemukset muuttavat ihmistä loppuelämäksi. Onneksi. Neljän kuukauden aikana näkemäni ja tapaamani ihmiset ja asiat muuttivat omia arvojani perusteellisesti, ja kesti lopulta aika pitkään sulautua jälleen suomalaiseen yhteiskuntaan (en itse asiassa siinä kovin hyvin heti onnistunutkaan, vaan muutimme uudelleen ulkomaille). Arvojen muuttuminen on aika ravisteleva prosessi. Mutta kun muutos on tehty, on lopputuloksena jotain ainutlaatuista. Se, mikä tekee kustakin ihmisestä juuri hänet.

Mutta nyt blogi lähteekin joululomalle (sinne Alpeille :), eli tammikuussa sitten taas, kuvakirjojen ja nuorten kirjojen parissa. Nauttikaahan elosta!


tiistai 23. joulukuuta 2014

23. Minä rakastan sinua niin paljon kuin täältä on matkaa kuuhun - ja takaisin

Kuva Viivi Handolin

Sitten Iso Pupu asettui Pikku Pupun viereen ja kuiskasi hymyillen:
"Minä rakastan sinua niin paljon kuin täältä on matkaa kuuhun -
ja takaisin."
(Sam McBratney, Kuvitus Anita Jeram: Arvaa kuinka paljon sinua rakastan. Wsoy 2009. 6. painos)

Niille tärkeille tunteille. On myös Debi Gliorin Kulta pieni, sekä Jeanne Willisin Äiti, rakastatko minua?

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

21. Yhdessä iltatanssimme on koko metsän mahtavin esitys!

- Joukossa on voimaa! hyttyskuoro hyräili takaisin. 
- Siinä on suurin salaisuutemme! Yksin äänemme on pelkkää itikan ininää, mutta yhdessä iltatanssimme on koko metsän mahtavin esitys!
(Mila Teräs, Kuvitus: Karoliina Pertamo: Olga Orava ja metsän salaisuus. Lasten keskus 2014)

Näitä kahta yhdistävät hehkuvat värit: naisten kulkuetta Jaipurin kukkuloilla, ja Mila Teräksen ja Karoliina Pertamon Olga Orava ja metsän salaisuus -kirjaa. Loppuvuodesta kirja nousi myös Finlandia Junior 2014 -ehdokkaaksi. Minut ja 8-vuotiaan painavaa asiaa kansiensa väliin sulkeva kirja sai miettimään kysymystä, mikä on meidän elämämme salaisuus? 

8-vuotias löysi kysymykseen spontaanin vastauksen: "Hyppiminen!". Itselläni vastauksen löytäminen kestää kauemmin. Voiko sitä pukea yhteen sanaan ylipäätään? Voitko sinä?

Kolme päivää jouluun muistuttaa ainakin yhdestä tosi tärkeästä asiasta: rauhoitumisesta ja yhdessäolosta. Siitäkin, että odottaminen on oikeastaan aika hieno juttu. Jotain tapahtuu. 

"Upeimmat asiat, jotka voivat tapahtua, tapahtuvat sinulle, jos vain luovut odotuksistasi." (Viisaus lainattu The Modern Familystä 2012, Phil Dunphylta.) 


Hmm?


lauantai 20. joulukuuta 2014

20. Hän oli seilannut maailman seitsemän merta

Kuva Viivi Handolin
Naapurissa asui myös merimies Sinkkonen, joka puhui perin merkillisesti. Hän oli seilannut maailman seitsemän merta ja nähnyt lukemattomat eksoottiset kaukomaat. Niinpä hän osasi jos mitä kieltä: sumaliaa, abadijaa, persiljaa ja penkalia, kutsaratsia, pantsapia ja farssia. 
(Aura Sevón, Paula Lehto: Aika metka retki. Karisto 2013.)


Aika metka retki -kirjan ideaan ihastuin heti kun kirjan näin. Se vie tarinan kautta mumman lapsuuteen, 30-luvulle. Miten jokin läheinen ihminen voikin olla tuollainen aikakone, ihmettelee Elsi. Kuvitus on totetutettu kekseliäästi lavastetuin vanhanaikaisin valokuvin ja tarjoaa mielettömästi informaatiota vanhoista ajoista. Kuten perinteisistä tavoista lääkitä ja käyttää kasveja, puhdistaa vaatteita, pukeutumisesta, ruoasta - elämästä ylipäänsä.

Kuten mumma kirjassa, matkoillakin kiinnostavia ovat juuri ihmiset. Heidän kauttaan pääsee kurkistamaan johonkin vieraaseen, ja voi ajatella: "Ai noinkin voi elää!" Se on matkoissa kaikkein antoisinta.
Oli kyseessä sitten konkreettinen matka tai aikamatka.


torstai 18. joulukuuta 2014

18. Äiti siivoaa yhtä mittaa ja öhkii yhtä mittaa


Kuva Viivi Handolin
Pekan mielestä kaikki on kurjaa. Äiti siivoaa yhtä mittaa ja öhkii yhtä mittaa. 
Hän järjestää Pekan tikut ja perunat pitkiksi riveiksi. 
Mutta siihen Pekka ei suostu. 

(Barbro Lindgren ja Olof Landström: No mutta Pekka! Wsoy 1998)

Apua, joskus teksti on kai sopinut kuvaan vähän paremmin kun tänään. :) Tämä kaunotar ei näytä öhkivän. Siivoaa kuitenkin. Istuu Jaipurissa kodissaan, on pidättyväinen ja ujo miehensä tai kydyn (!) kadulta kutsuneille vieraille, mutta antaa ottaa kuvan. Itse lumoudun paikan valosta ja keittiön tavattomasta yksinkertaisuudesta, naisen kauneudesta ja hänen pukunsa puhtaudesta tässä ympäristössä. Talossa on kiviseinät, mutta sinne kuljetaan miehen hartioiden levyistä kujaa pitkin ja ympäristö on köyhää. Tarjottua chaita ei uskalla juoda vaikka haluaisi.

Joskus kotoa haluaa pois.
Myös silloin kun on pieni ja uhmassa.

Niinkuin Pekka. Äiti ei siivouspuuskassaan huomaa, että tulee talloneeksi Pekan ja tämän tavarat, kun siirtää, järjestää, pesee, vaikka Pekka ei tahdo. Niinpä Pekka lähtee pois. Maailma on iso ja avara eikä aina ystävällinen. Sitä joutuu neuvotteluihin, riitoihin, hankaluuksiin, on yksinäinen. Onneksi on KOTI johon palata, ja oma äitikulta.

Tämä hyvin vähän tekstiä sisältävä kirja on ollut meillä pidetty ja paljon luettu, ja sitten se katosi. Niinkuin Pekkakin,  yritti muuttaa kotia. Onneksi löysin uuden kirpparilta. Nyt se on taas tässä. Minusta se on hellyyttävä kuvaus pienen yrityksestä olla iso, ja muistutus siitä, että pienen tavarat, kuten tikut, ovat oikeasti tärkeitä, ja myös se epäjärjestys. Se että perunat ja tikut ovat epäjärjestyksessä, ja se että pehmolelu on likainen ja saa olla sellainen kuin on.

Huoh. (Tai toisaalta, helpottavaa? Ei sitten kai tarvitse siivota. Laitan vain oven kiinni.)


keskiviikko 17. joulukuuta 2014

17. Vanha tonttu näytti vanhemmalta kuin Tiitu muisti


Vanha tonttu näytti vanhemmalta kuin Tiitu muisti. Ei ollut ihme, että hän todella oli saunatonttujen vanhin. Koukkupolvilla kävely oli vaivalloista, ja pitkä, harmaa parta viisti maata, kun Nuutti Vuonankaali laahusti tuohikkaillaan lavaa kohti. 
(Meri Savonen, kuvitus Sirja Iisakka: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat. Saarni-kirjat 2001.)

Meri Savosen Tonttulapsista kertova kirja kertoo suomalaisten puusaunojen ja samalla tonttujen kotien pelastamisesta. Nykypäivän ihmiset kun eivät puusaunojen hitaudesta välitä, vaan kaipaavat heti valmiita sähkökiukaita. Samalta kirjailijalta on ilmestynyt myös jouluaiheinen Tonttulapset ja seikkailujen joulu, jossa mm. herätellään lasten uskoa jouluun. Savosen kirjoissa on viehättävää vanhanaikaisuutta ja perinteistä satua, joka sopii täydellisesti jouluun rauhoittumiseen, mukavia hahmoja (Vaari Riihranta, Joulupukki ja Joulumuori…) sekä tunnelmallisia koteja Korvatunturin sisällä, joihin käpertyä.

Tämä Jaipurin kaduilla tapaamani herra ei välttämättä tontuista välitä, mutta jotain hänessä oli, joka toi mieleeni vanhat tontut. Muutenhan hindujen suurin juhla, Diwali, vietetään loka-maraskuussa, ja sen tunnusmerkkeinä ovat valot. Valo voittaa pimeyden, jonka kunniaksi tuikut ja kynttilät syttyvät ja ilotulitteet valaisevat taivaan. Itse en ole Diwalia juhlinut Intiassa, mutta juhlasta kertoo ainakin yksi suomennettu lastenkirja, Valon juhla - Uusivuosi Intiassa. Kirja kuuluu Disneyn Maailmanklubi-sarjaan, joka on ilmestynyt Suomessa ilmeisesti 90-luvulla, ja sarjan kirjoissa on esitelty maailman eri maita Disney-hahmojen kautta. Tässä Mortti ja Vertti ovat Intiassa avustamassa Diwaliin liittyvissä valmisteluissa. Olemme aina pitäneet kirjasta kovasti, se on ilahduttavan hyvä...



tiistai 16. joulukuuta 2014

16. On hetkiä, jolloin on ihan hiljaista

Kuva Viivi Handolin
On hetkiä, jolloin on ihan hiljaista. 
Vaikkapa silloin
… kun on herännyt ennen kuin kukaaan muu.

(Deborah Underwood ja Renata Liwska: Ihan hiljaa. Karisto 2011.)

Pari vuotta sitten ilmestyneessä Ihan hiljaa -kirjassa on lähes maaginen tunnelma. Perustunteiden äärelle johdattavaa kirjaa lukiessa sydän välillä tykyttää, välillä pidättää hengitystä, sitten naurattaa. Lapsikin kokee elämässään kaikkia näitä tunteita, ja kirjaa yhdessä lukiessa voi hyvin miettiä, ovatko tilanteet vaikeita vai kivoja, miltä niissä tuntuu? 

Tai sitten kirja tarjoaa hyvän tilaisuuden rauhoittua. Tähän hektiseen tiistaihin, joulunaluskiireiden ja työkiireiden ja ties minkä kaikkien kiireiden keskelle. Koska tärkeää on kai lopulta vain se, että ollaan. Shh, ollaan yhdessä. Ei ole kiire mihinkään. 


maanantai 15. joulukuuta 2014

15. Maailma on kuin seepra

Kuva Viivi Handolin

Isä ottaa Bibin syliinsä ja osoittaa sormellaan seepraa. 
- Katso seepraa, kultaseni. Eikö se ole kaunis? Siinä mustat ja valkoiset raidat ovat vierekkäin. Ajattele, jos se olisi vain musta tai valkoinen. Vain yhtä väriä! Se ei olisi lainkaan niin ihmeellinen. Maailma on kuin seepra. Se on paljon kauniimpi, kun siinä on rinta rinnan mustaa ja valkoista, sekä tummia että vaaleita lapsia. 

(Maggie Lindhom ja Katja Kallio, kuvitus Marie El-Ahmar: Bibi muuttaa Suomeen, Otava 2005)

Bibi muuttaa Suomeen on ihana kuvakirja pian 10 vuoden takaa, jonka nostan mieluusti esille uudelleen blogissa. Se on humoristinen, informativiinen ja ajatuksia herättävä kirja, viehättävä kuvaus afrikkalaisesta kylästä ja kasvatustavasta, sekä ystävyydestä ja muuttamisesta kauas pois. 

Kantavana teemana kirjassa on kaunis ajatus siitä, miten kaikki olemme erilaisia mutta yhtä kauniita ja arvokkaita. Eikä tyttöjen tarvitse olla kilttejä… 

Suomea katsotaan piristävästi ulkomaalaisen silmin. Mukaan on ujutettu myös kunnioitusta luonnolle, niin Afrikan kuin Suomenkin, ja Wangari Maathaille, kenialaiselle naisnobelistille (ensimmäinen afrikkalainen naisnobelisti), joka istutti elinaikanaan ympäri Afrikkaa yli 40 miljoonaa puuntainta. 

Lopuksi, kirja on myös kertomus unelmista, uskalluksesta ja arvoista sekä toisten ihmisten kunnioittamisesta...



sunnuntai 14. joulukuuta 2014

14. Elsa katsoo kuraisia käsiään

Kuva Viivi Handolin
- Oletpa sinä sottainen.
Elsa katsoo kuraisia käsiään.
-Ei haittaa, Elsa sanoo.
(Anssi ja Maija Hurme, Peiton alla. Schildts & Söderströms 2012.)

Muutama vuosi sitten ihastuin Anssi ja Maija Hurmeen esikoiskuvakirjaan Peiton alla, jossa on aivan ihana kuvitus. Nyt kaksikolta on ilmestynyt uusi, kiinnostava, puhutteleva kuvakirja, Lepakkopoika, jonka mm. Päivi Heikkilä-Halttunen on esitellyt Lastenkirjahyllyssä ja nostanut Helsingin Sanomissa vuoden kiinnostavimpien kirjojen joukkoon, ja joka on nyt Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana.

lauantai 13. joulukuuta 2014

13. Ajattele, jos kaikki tekisivät niin!

Kuva Viivi Handolin
Minun majani on nyt valmis, sanoi Mimmi Lehmä.
- Mutta Kraak, sanoi Varis. - Mitä tahansa ei voi sentään sanoa majaksi.
- Nyt aion tulla alas, sanoi Mimmi Lehmä iloisesti.
- Alas! huusi Varis. - Jos se kerran on valmis, niin kai aiot olla siinä!? Asua? Leikkiä? Syödä? Mitä siitä nyt tulee, jos rakentaa ensin yhteen puuhun ja sitten toisen majan toiseen puuhun. Ajattele, jos kaikki tekisivät niin! 
(Jujja ja Tomas Wieslander, kuv. Sven Nordqvist: Lehmä rakentaa majan. Kustannus-Mäkelä 2000.)

Sven Nordqvistin kirjat eivät lukemisesta kulu, niin paljon niissä on katsottavaa. Mimmi Lehmät, Viiru ja Pesoset, sekä mm. Aapo eksyy (äidistä eksymisestä kertova, aikoinaan esikoisen suosikki) ja Hurja hassu siskoni ovat kaikki olleet meillä suosikkeja. Näissä Wieslanderien kirjoittamissa Mimmi Lehmissä on huvittavaa tilannekomiikkaa, päänsisäisten rajojen rikkomisia ja uskallusta yrittää, mikä viehättää. Varis taitaa olla se ikuinen soveliaisuus, mikä mielessä tuppaa torppaamaan kaikki hauskat ideat. Mutta Mimmi ei moisesta välitä - mikä sympaattinen esikuva!

Rohkeutta ja yritteliäisyyttä ei puutu tältäkään herralta. Ehkä sähkömies, ehkä ei, mutta aina kannattaa kokeilla!

perjantai 12. joulukuuta 2014

12. Ehkä näet joitakin ryppyjä

Kuva Viivi Handolin
Katso oikein tarkkaan, kun seuraavan kerran tapaat Nea-tädin ja Gunnar-enon.
Ehkä näet joitakin ryppyjä, jotka on viiltänyt Kilimanjaron polttava aurinko, tai näet arven, joka tuli mantsurialaisesta sapelista, kun taisteltiin tiukasti viimeisestä riisikulhollisesta.
Vai oliko se sittenkin ruukullinen kultaa?
(Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli. Teos & Schildts & Söderströms 2014.)

Vanhuus. Mikä ihana mahdollisuus katsoa tarkasti toista ja yrittää mielikuvituksessaan nähdä mitä kaikkea ryppyjen, juonteiden ja silmien syvyyden taakse piiloutuu. Millaisia elämyksiä, kokemuksia, pettymyksiä, iloja, suruja, onnea, luopumisia, rakkautta? 

Kuka on tämä mies? En tiedä, mutta hänestä rajasthanilaisessa pienessä kylässä ottamani kuva on syöpynyt muistiini ällistyttävän tarkasti. 

Hellällä ihailulla vanhuutta lähestyy myös Lena Frölander-Ulf kuvakirjassaan Totta toinen puoli, jonka ideasta pidän erityisen paljon. Juonteiden ja ryppyisten korvannipukoiden takana on tarina.

torstai 11. joulukuuta 2014

11. Pekka Pensastukan tukka oli erikoinen

Kuva Viivi Handolin

Pekka Pensastukan tukkahan oli siitäkin erikoinen, ettei sitä tarvinnut koskaan kammata. Koska ei ollut mitään vaaraa kammanpiikeistä, asusteli Pöökö joskus myös päiväsaikaan uudessa piilopaikassaan. 
(Riitta-Liisa Heikkinen, kuv. Sari Airola: Pöökö päättää uskaltaa. WSOY 2003.)

Arkuudesta ja luottamuksesta ja ystävyydestä kertoo tämä kuvakirja, jossa pieni Pöökö muuttaa Pekan tukkaan ja ystävystyy ja rohkaistuu luottamaan muihin. Aiheeltaan tärkeän kirjan on kuvittanut yksi lemppareistani Sari Airola. 

Luottamuksesta kertoivat myös monen lapsen ilmeet ja olemukset, joita tapasimme Jaipurin katulasten kanssa työskennellessämme. He olivat likaisia, kyllä, ja huonosti ravitttuja, ja heillä oli sairauksia, mutta silti en koskaan tuntenut oloani toivottomaksi heidän kanssaan. Välillä olin väsynyt ja surullinen maailman tilasta, mutta niin olen välillä Suomessakin, ja mieleenpainuvinta lapsissa oli lopulta heidän ilonsa. 


keskiviikko 10. joulukuuta 2014

10. - Älä ole raukka, Liisa, sanoo Marikki.

Kuva Viivi Handolin


- Älä ole raukka, Liisa, sanoo Marikki. - Nyt mennään.
Tuure nostaa Liisan ylös ja istuttaa hänet Karlssonin sedän viereen. Konkari ja Freija nykäisevät kuorman liikkeelle ja sitten sitä lähdetään rytkyttelemään pitkin epätasaista peltoa. Liisasta matkan teko tuntuu todella vaaralliselta.
- Äiti on sanonut ettemme saa pudota heinäkuormalta, hän sanoo ja pitää lujasti kiinni Karlssonin sedästä.

(Astrid Lindgren: Meidän Marikki. 9. painos. WSOY 2007.)

Hevoset ovat tosin kameleita eivätkä Marikki ja Liisa varmaankaan pystyisi istumaan tämän piikkiheinän päällä. Vaikka mistä sitä tietää, sen verran vauhdikkaita tyttöjä ovat. Itselleni oli jäänyt muistiin etenkin se, miten Marikki lensi katolta sateenvarjolla ja sai aivotärähdyksen. Nyt Marikki on meillä rakastettu Lindgrenin hahmo, ja jouluisten tarinoiden ohella muun muassa kuvakirja Marikki, katso, lunta sataa! tarjoaa näin talvella ajankohtaisen, ihanan lukuhetken. 

tiistai 9. joulukuuta 2014

9. ...Petteri ja Lotta saivat käydä koulua Setä Sinisen luona...

Kuva Viivi Handolin

Muistathan, että Petteri ja Lotta saivat käydä koulua Setä Sinisen luona, joka asui kadun toisella puolen? Setä Sininen ei tietenkään kohdellut Petteriä ja Lottaa yhtä ankarasti kuin joitakin tuhmia lapsia, jotka menivät omenavarkaisiin Täti Vihreän puutarhaan, mutta kyllä hän oli tarkkana siitä, että läksyt oli luettava ja laskut laskettava ja että kaikki kirjaimet oli opittava kirjoittamaan oikein. 

(Elsa Beskow: Täti Ruskean syntymäpäivä. Gummerus 1985.)

Koulua voi käydä monella tavalla. Aavikolla olkimajassa. Jurtassa Helsingissä. Bussissa slummissa. Kotikoulussa. 

Täti Ruskea, Täti Vihreä ja Täti Sinipunainen ovat meidänkin perheessä rakastettuja tätejä. Ne olivat myös itselleni tärkeä muistijälki lapsuudesta, vaikkei meillä yhtään omaa tätikirjaa koskaan ollutkaan. Nyt olen haalinut kirjoja sieltä sun täältä, mieluiten divareista vanhoja painoksia, joissa paperi on keltainen ja hauraampi,  selät kangasta ja kannet nuhruisia ja aikaa nähneitä. Niiden kanssa voin matkustaa vaikka mihin.  

maanantai 8. joulukuuta 2014

8. Olisi ollut paljon viisaampaa hankkia Sakun ja Nakun lisäksi yhdeksän poikaa

Kuva Viivi Handolin

 Toisinaan minä kyllästyn Sakuun ja Nakuun ja silloin minusta tuntuu, että olisi parempi, jollei olisi ollenkaan veljiä. He kiusaavat minua, kun minä leikin nukeillani. Ja sitten he aina nyrkkeilevät ja ovat niin kovakouraisia. Ja aina he väittävät, että on minun vuoroni kuivata astiat. Kerran Saku sanoi äidille, ettei hän käsitä mitä itua oli hankkia itselleen tyttö. Olisi ollut paljon viisaampaa hankkia Sakun ja Nakun lisäksi yhdeksän poikaa, niin olisi riittänyt jalkapallojoukkueeksi. 
(Astrid Lindgren: Melukylässä tapahtuu. 3. painos. Wsoy 1968.)

Jos minulla olisi yksitoista poikaa, talo olisi täynnä kilpailua, mäiskettä, juoksua, huutoa ja taistelua -  sekä naurua ja iloa. Ainakin sillä kokemuksella, mikä minulla on yhdestä elämäniloisesta tuulispäästä, sekä näistä Jaipurin I-Indian Child Inn:in poikakodin hurmureista. Pojissa on jotain jännää energiaa, jota ei aina ihan ymmärrä. Mutta sitä oppii rakastamaan. 

Ja mitä tulee Astrid Lindgrenin Melukylään, niin samanlaiset, maapallon joka kolkalle yhteiset, ajattomat kujeet, leikit ja lapsuuden huolettomuus viehättää kirjassakin. 


sunnuntai 7. joulukuuta 2014

7. Erämaa on kaunis, hän lisäsi…

Rajasthanin luoteisosan aavikkoa @värikäspäivä


Erämaa on kaunis, hän lisäsi…
Ja se oli totta. Olen aina rakastanut aavikoita. Siellä voi istua hiekkaharjulle. Ei näy mitään. Ei kuulu mitään. Ja kuitenkin hiljaisuudesta säteilee jotain…
(Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi. 45. painos. Wsoy 2010.)

Olin jo iso, kun luin tämän ensimmmäisen kerran. Niin iso, että luin sen saksaksi Saksassa. Vaikka vieras kieli piilotti osan kirjan taikuudesta, häkellyttävän kauniista pohdiskelevasta kielestä, olin silti kirjan lumoissa. En tiennyt (lasten)kirjaa, joka olisi koskettanut ihan samalla tavalla kuin Pikku Prinssi. Ja kun luin sen suomeksi, häkellyin kielen syvyydestä uudelleen. 

Mutta minkä ikäiselle tämän voi lukea ensimmäisen kerran? 

Kuvassa nukuimme makuupusseissa Rajasthanin luoteisosan aavikolla. Aikaisin aamulla havahduimme tähän… Yöstä muistan ällistyttävän kirkkaan tähtitaivaan. 

lauantai 6. joulukuuta 2014

6. Herra Krookin karkkipuodissa myydään Emin lempikarkkeja

Jaipurin torilla. Kuva Viivi Handolin



Äiti muistuttaa hymyillen, että on karkkipäivä. Emi saa kolikon ja lähtee karkkipuotia kohti. Herra Krookin karkkipuodissa myydään Emin lempikarkkeja, toffeekiekuroita. Hän pitää niistä tosi paljon. 

Enna Airikin (taiteilijanimen takana on Hanna Immonen) Korppipäinen mies (Karisto 2013) on yksi suosikkikuvakirjoistani. Vaikka aihe on rankka, ei sen lukeminen sitä ole, sillä jollei lapsella ole kokemusta seksuaalisesta ahdistelusta, voi tarinaa lukea vain epämääräisen pelon ja epämukavan tunteen kuvauksena, eikä tarinan koko syvyys paljastu. Todella kauniisti kuvitettu kirja.


Oikein iloista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille!



perjantai 5. joulukuuta 2014

5. "En tiennytkään että viidakon apinat asuvat tässä talossa"

Kuva Viivi H.
- En tiennytkään että viidakon apinat asuvat tässä talossa, Poju sanoi,
- Joku ihmisapina rakensi talon kauan sitten, Oskarin äiti selitti. - Talo oli tyhjillään, joten me muutimme tänne ja viihdymme hyvin, varmasti tekin viihdytte.
- En oikein tiedä, tuleeko siitä mitään, Poju sanoi. - Minähän olen toista lajia, ei minulla ole häntääkään eikä…
- Ei sillä ole väliä, Oskarin äiti sanoi. - Tarvitsen jonkun, joka pitää Oskaria silmällä.
Niinpä Poju muutti taloon. Ja loppujen lopuksi se viihtyi oikein hyvin. 

(Jän Lööf: Oskarin karkumatka. Läsrörelsen & Bonnier Carlsen 2010.)


Viides päivä ja ruotsalaisen Jan Lööfin Oskarin karkumatka. Jan Lööfin kirjoja on saanut viime aikoina McDonaldsin lasten annoksen lahjana Läsrorelsen-tempausten myötä. Tässä 5v.:n suosikissa seurataan Oskari-apinan karkumatkaa eläintarhasta takaisin Afrikkaan. Tarina on viehättävän yksinkertainen ja kuvituksissa saa olla tarkkana.


torstai 4. joulukuuta 2014

4. Kadut alkavat täyttyä ihmisistä

Kuva Viivi Handolin
On varhainen aamu Pusanin kaupungissa Korean tasavallassa. Kadut alkavat täyttyä ihmisistä, jotka ovat matkalla töihin tai kouluun. Linja-autot jonottavat päästäkseen pysäkeille. Moottorit jyrisevät ja jarrut kirskuvat. Autot ajelevat ristiin rastiin soittaen villisti torviaan käsikärryille, jalankulkijoille ja pyöräilijöille.

(Göran ja Monica Schultz: Me olemme Bu-Ran ja Seo-Ran Koreasta. Kustannus-Mäkelä 1990.)


Neljäs päivä Intiassa Delhin kaduilla ja Göran ja Monica Schultzin adoptiosta kertova kirja Me olemme Bu-Ran ja Seo-Ran Koreasta. Kirja kertoo kahden pienen siskoksen vaiheista syntymästä lastenkotiin ja sieltä ruotsalaisten vanhempien lapsiksi aina isoiksi tytöiksi asti. Kiva kirja adoptiosta.


keskiviikko 3. joulukuuta 2014

3. "Se on maailman kaunein kangas, äiti"

Kuva Viivi Handolin
Kun Archie oli lähtenyt, Jamela auttoi äitiään pesemään kankaan. He ripustivat sen yhdessä kuivumaan. "Se on maailman kaunein kangas, äiti", sanoi Jamela. Äiti vain hymyili vastaukseksi.
Ja he lauloivat lauluja ja katselivat, miten keveät kuviot tanssivat lämpimässä tuulessa.

(Niki Daly: Jamelan leninki. Pieni Karhu 2001.)


Kolmas päivä Intiassa ja etelä-afrikkalainen kirjailija Niki Daly, jonka kuvittamat kuvakirjat Jamelasta sijoittuvat Etelä-Afrikkaan ja näyttävät erilaista kuvakirjamaailmaa.




tiistai 2. joulukuuta 2014

2. Hän sädehti kuin jalokivi

Kuva Viivi Handolin
Hän sädehti kuin jalokivi tai helmi tai aurinko, ja kun hän pyöri pitkin puutarhan teitä, sillä hän tosiaan oli pyöreä kuin pallo, niin hänen punainen tukkansa leiskui ja oli kuin tulta ja ihmiset sanoivat, että tänään aurinko laskee punaisena mereen. Ja kun hän nauroi, ja hän nauroi aina pyöriessään, oli niin kuin maa olisi vavahtanut ja kaikki puut ojensivat oksansa aurinkoon ja linnut lauloivat kuorolauluja, mutta soolona oli prinsessan kirkas nauru.
(Kirsi Kunnas: Tiitiäisen tarinoita: Pallo Pyöriäinen. 8. painos, Wsoy 1989.)

Toinen päivä Intiassa ja Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen tarinoita. Tykkään hirveästi Kirsi Kunnaksen runoista, mutta tämä klassikko on minulle vieraampi. Sitäkin enemmän odotan, että pääsen lukemaan sitä lapsille.

Rajasthanissa on järjestö I-India, joka tekee aivan hirvittävän hyvää työtä katulasten hyväksi. Tyttökodissa iloitaan elämästä sellaisena kuin se on.

maanantai 1. joulukuuta 2014

1. Malin otti esille suuren pesusoikon

Joulukuun ensimmäinen!

Tämä joulukuu on kahdesta syystä erilainen kuin pitkään aikaan. Ensinnäkin päätin tehdä blogissa joulukalenterin. Se on vähän erilainen, koska minulla ei missään nimessä ole 24 joulukirjaa joita esittelisin täällä, enkä itse asiassa ole ihan niin jouluihminenkään.

Toinen asia mikä tekee joulukuusta erilaisen on se, että lähdemme viikkoa ennen joulua matkalle kahdeksi ja puoleksi viikoksi, Pohjois-Italiaan. Alpit on meille rakas alue, ja olemme kaivanneet sinne. Olen levoton sielu ja kaipaan usein pois. Nyt kun näyttää siltä, että jo vuosia suunnittelemamme pitkä matka ei toteudu - ainakaan sellaisenaan kuin toivoimme - meistä riippumattomista syistä, joulukalenteri saa auttaa kaukokaipuussa.

Vieraat kulttuurit ja niiden kuvaaminen kiinnostavat minua lastenkirjoissakin erityisen paljon, ja nyt tämä asia, matkustaminen ja elämä muualla, tuli myös joulukalenteriin.

Vietimme talven reilu kymmenen vuotta sitten Pohjois-Intiassa, Rajasthanissa, ja tämän joulukalenterin kuvat kertovat kohtaamisista tuolla matkalla. Ihmisistä ja ilmiöistä. Auringosta huolimatta eletään joulun aikaa. Rakastan valokuvien voimaa, sitä miten ne tarttuvat hetkeen vääristämättä. Sanat kuvan yhteydessä kertovat sitten jostain ihan muusta, niiden kautta pääsemme taas lastenkirjoihin. Sanat kohtaavat jotain kuvassa. Sanat ovat lainauksia lastenkirjoista, usein suosikeistani, joita käteeni on sattunut, ja ne kertovat aina jostain ihan muusta kuin kuvasta. Mutta sittenkin - sanat ja kuvat kohtaavat ehkä tavalla, joka näyttää, miten samantapaista kaikkialla maailmassa onkaan.

Tervetuloa matkalle Intiaan!


Kuva Viivi Handolin

Sinä iltana Nikkarilan keittiössä ei puhdistettu yksin vauhtipyörää. Malin otti esille suuren pesusoikon, istutti Pellen siihen ja alkoi perusteellisen puhdistuksen.
- Korvien voit antaa olla, mutisi Pelle, pesin ne viime lauantaina.
Mutta Malin sanoi, ettei halua hävetä Pellen korvien takia.
- Märta-täti tulee ehkä huomenna kahville, ja jos hän saa nähdä korvasi…

Saariston lapset on meille erityisen tärkeä kirja, ja olemme paitsi lukeneet kirjaa, myös kuunnelleet äänikirjaa puhki ja katsoneet leffoja. Saaristo ja meri, vapaus ja villiys, boheemius ja huolettomuus, kirjailijaisä, suloinen huolehtiva Malin, topakka Pampula … <3 Enempää ei tarvinne sanoa.

(Astrid Lindgren: Saariston lapset. Wsoy 1965.)


sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Haastavat kaverisuhteet, jännittäminen ja kiusaaminen kuvakirjoissa

Bellis kyseli aiemmin eräässä kommentissa kirjavinkkejä päiväkoti-ikäisille teemasta kaverisuhteet, jännittäminen, kiusaaminen ja erilaiset tunteet. Minusta se on niin hyvä aihe ja aina ajankohtainen, että teinkin siitä kokonaisen postauksen.

Ajattelin ensin että aiheesta on vaikka kuinka paljon kirjoja, mutta tarkemmin asiaa tutkittuani huomasin, että monet niistä, jotka minulla oli ollut mielessä aluksi, käsittelivät kyllä lasten kiukkua ja riitoja, mutta usein aikuisen kanssa. Uhmaa, mustasukkaisuutta ja riitelyä oman läheisen aikuisen kanssa, kuten Pikku-Litti ja lempparieno, Vesta-Linnea ja hirviö-äiti, Kuka saa päättää?, Memmuli karkaa sirkukseen…




Mutta entä sitten kavereiden kanssa?

Suoraan kiusaamiseen sohaiseva ja pedagogisestikin neuvoja antava on Sylvia Schopfin Ollaanko kuitenkin kavereita?, jossa poika jätetään ryhmän ulkopuolelle, häntä nimitellään ja syrjitään. Tilanteeseen puuttuva opettaja tekee harjoituksen, jossa kiusaaja kokee leikin kautta samanlaisen tilanteen. Kirjan lopussa on kasvattajille osoitettua pohdintaa ja vinkkejä kiusaamistilanteiden käsittelyyn.



Empo ja oikea ystävä (Pirkko Harainen, kuv. Ulla Virkamäki) on monipuolinen kirja, jonka eräs teemoista on esimerkki siitä, millainen on kiva kaveri ja miten muiden orastavan syrjimisen ja huutelun uutta tulokasta kohtaan voi omalla esimerkillään taltuttaa alkuunsa. Kirja antaa myös hyvän pohjan joustamisesta ja muiden huomioon ottamisesta keskusteluun.

Vesta-Linnea mieli mustana (Tove Appelgren, kuv. Salla Savolainen) on voimakas tarina riidoista leikkikaverien (sisarusten) kanssa, ja siitä seuranneesta pahasta mielestä, joka on niin syvää, että Vesta-Linnea kuvittelee mielessään omat hautajaisensa ja perheensä suremaan häntä arkun ympärille. Kirja tavoittaa hyvin lapsen tunteiden vahvuuden ristiriitatilanteissa. Kirja kertoo leikin yhteensovittamisen haasteista ja riitelystä, mutta myös mustasukkaisuudesta perheessä ja omasta paikasta (uusperheen) sisaruskatraassa.



Huukon parhaat ystävät (David Melling) -kirjassa kaikilla muilla on paras kaveri paitsi Huuko-lehmällä, ja hän tuntee olonsa lopulta vähän yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Kirjan lopussa Huuko kuitenkin ymmärtää, että hän voi myös ajatella asian toisinpäin: hänellä on paljon hyviä ystäviä. Sympaattinen, ihan pienillekin sopiva kuvakirja.

Tahdon voittaa (Maria papayanni, kuv. Eve Tharlet) kertoo poikien (tässä veljesten) välisestä kilpailusta ja rehvastelusta ja pahasta mielestä, joka tulee kun häviää. Pojat kuitenkin oppivat, että paljon tärkeämpää kuin se, kuka on vahvin tai nopein on se, että toista auttaa hädässä, ja että ystävyys ei ole kiinni taidoista tai voittamisesta.





Ihan pienillekin sopii myös Tracey Corderoyn Ei, jossa pieni sarvikuononpoikanen sanoo kaikkeen ei, myös päiväkodissa kaverien leikkiehdotuksiin, ja huomaa jääneensä yksin leikkimään. Pääpaino on taaperon uhmassa, mutta isompikin saanee kirjasta mietittävää.

Sari Markkasen (kuv. Meri Qvist) Tipsu ja oivallusten opus -kirjassa on monta itsenäistä lukua eri teemoilla. Esim. Tipsu ja hiirien harmit käsittelee kiusantekoa ja siitä seurannutta suuttumusta, Tipsu ja ystävyyden voima sitä, miten Tipsu lähestyy yksinäistä ja siksi vihaista näätää. Tipsu ja ärripurri kertoo kiukkuisena heräämisestä. Kaikissa tarinoissa on takana ajatus siitä, miten omaa mieltään voi tarkkailla, miten siihen ja omaan käytökseen voi vaikuttaa ja miten omia tunnetiloja tunnistetaan. Tarinat voivat olla vaikeita ensialkuun, mutta niissä on ihanaa lempeyttä ja niistä saadut oivallukset voivat helpottaa oloa huomattavasti, kun lapsi huomaa, mitkä tunteet saavat hänet itsensä ja muut käyttäytymään tietyllä tavalla.



Katri Kirkkopellon ihana Molli kertoo siitä, miten yksinäisyys tekee äreäksi ja epäluuloiseksi ja miten hankalaa voi itse asiassa olla toisen ihmisen kohtaaminen ja ystävällisyys. Sitä pitää ihan harjoitella, vaikka peilin edessä, ja kun toivoo, että toinen tykkäisi, tuleekin käyttäytyneeksi ihan hassusti.

Jännitykseen hyvä kirja on Ypöyksin näyttämöllä (Ulf Nilsson, kuv. Eva Eriksson), jossa päiväkodissa on tulossa juhla, jossa pitäisi esiintyä, mutta sepä jännittää ihan kamalasti pientä isoveljeä. Pikkuveljen usko isoveljeen sekä oman itsensä voittaminen auttaa jännittävässä tilanteessa.

Edellä mainittu Tipsu ja ystävyyden voima -tarina kertoo myös jännityksestä, joka syntyy toisen kohtaamisesta.



Kiukusta kertoviin kirjoihin en tässä syvenny enempää kuin mitä ensimmäiseksi tulee mieleen, eli
Kissa Killin Kiukkupussi (Tuula Korolainen, kuv. Christel Rönns), jossa valtava mielessä muhiva kiukku, ei vain oma vaan myös muiden, puhalletaan yhteiseen kiukkupussiin, mikä helpottaa oloa valtavasti. Kiukun suuruuden näkee ukkosmyrskyssä, joka yhteisestä kiukkupussista lopulta purkaantuu. Kiukun purkamiseen ja tunteen käsittelyyn hyvä kuvakirja.

Päivä Heikkilä-Halttunen on kirjassaan Minttu, Jason ja Peikonhäntä  - Lasten kuvakirjoja kipeistä aiheista (Avain 2010) listannut lisäksi mm. seuraavia kirjoja, joissa harjoitellaan sosiaalisen elämän aakkosia:
Gunilla Bergstömin Mikko Mallikkaissa on useita sopivia, kuten Tappelupukari Mikko Mallikas, Mikko Mallikas ja Milla, Mikko Mallikas on rohkea ja Mikko Mallikas saa kaverin.

Lisäksi Maikki Harjanteen Santtu kiusaa ja Eeva Huikon& Eliisa Isoniemen Miltä Sipukaisesta tuntuu? kiinnostavat. Viimeksi mainittu "opettaa lapsille erilaisia tunnetiloja, jotka auttavat lasta sosiaalistumisessa. Lapsi samaistuu pieneen Sipukais-peikkoon. Avuksi kasvattajille, jotka haluavat opettaa lapselle tunteiden tunnistamista. Lapsen kyky selvitä erilaisista sosiaalisista tilanteista paranee, kun hän osaa kertoa muille omat tuntemuksensa ja tunnistaa myös toisten tunnetiloja."

Lisää tunteiden käsittelyyn ja tunnistamiseen liittyviä kirjoja olen listannut täällä. (Löytyvät sivupalkista kohdasta Teemat / tunteet.)

Tässä oli muutamia kirjoja kaverisuhteisiin ja tunteiden tunnistamiseen. Unohdan varmasti jotain, mutta ei auta kuin jatkaa vaikka kommenteissa jos mieleen tupsahtaa jotain muita sopivia kirjoja. Ja ihanaa olisi, jos teille on osunut vastaan joku teemaan sopiva, esim. kaverisuhteisiin liittyvä kuvakirja, ja josta vinkkaisitte muille kommenteissa!




lauantai 29. marraskuuta 2014

Suloinen satutonttu perinteisen joulusadun ystäville

Tarja Lappalainen: Satutontun tarina
Kuvitus: Heikki Eklöf
Kustannus: Kvaliti 2014
Lyhyesti: Perinteisten tonttusatujen ystäville vanhan ajan tarina satuja punovasta Tonttu Terävästä.



Kynttilän valossa
lueskeli kirjojaan
muuta ei Tonttu Terävä
talvisin kaivannutkaan.

Tonttu Terävä  nukkuu lokoisasti sillan alla kotiluolassaan, ja alkaa sitten satujen keijun kanssa punoa lapsille satuja. Jos kuuntelet tarkasti, saatat kuulla Tontun tuohivirsujen narahtavan pihalla...

On sellaisia täydellisiä kirjoja istua sohvannurkassa ja kastaa piparia kahviin ja olla. Satutontun tarinat on sellainen. Pikkuinen, ensi näkemältä ehkä yksinkertainen tarina, mutta hitaasti nautiskeleva nauttii ajattomasta tunnelmasta. 

Heikki Eklöfin piirustuksissa on yksityiskohtien runsautta, viehättävää viimeistelemättömyyttä ja käsinkosketeltavaa käsityön jälkeä. Perinteikkyyttä alleviivaa koukeroisuus, niin fontin, anfangien kuin sivujen reunustenkin, ja sivujen vanhaa laudoitusta jäljittelevä tausta. 



Runomuotoon kirjoitettu pienimuotoinen satu saa unohtamaan ajan ja hopun. Se voisi vallan hyvin olla kirjoitettu 50-luvulla, ja tullee siksi olemaan kirja, joka johonkin perheeseen kotiuduttuaan saattaa jäädä sellaiseksi, johon kiinnytään ja jota luetaan vielä omillekin lapsille.



Tarja Lappalainen: Satutontun tarina
Kuvitus: Heikki Eklöf
Kustannus: Kvaliti 2014
Mistä: Arvostelukappale

torstai 27. marraskuuta 2014

Meidän jouluajan hitti: Joulupukin soiva laulukirja

Mauri Kunnas: Joulupukin soiva laulukirja
Kuvitus: Mauri Kunnas
Kustannus: Otava 2014
Lyhyesti: Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Mauri Kunnaksen Joulupukin laulukirja säestyksellä. Meillä nousi suureen suosioon, sillä valikoimassa on niin perinteisiä kuin uusiakin lauluja. Uusien laulujen määrä ilahduttaa, ja säestys on pop.



Meidän tämän joulunajan hittijuttu on tässä: Mauri Kunnaksen joulukuvituksilla varustettu joululaukukirja (43 laulua) säestyksellä. Näin kattavaa kirjaa joululauluista meillä ei ole ollutkaan. Kirja ilman säestystä ilmestyi 2012.

Mukana on tosi perinteisiä lauluja, mutta sitten, mikä ilahdutti erityisesti, uusia tuttavuuksia, joista ihastuin heti esim. Soili Perkiön Metsän juhliin (kts. alla).




Lapset ihastuivat hengästyttävän nopeaan Tuntureilla tuiskuttaa (Walter Kollo), joka on jäänyt minulle jostain syystä tuntemattomaksi. Sitten mukana on esim. Jukka Karjalaisen ja Tommi Vikstenin Joulupukin töissä (1996), Joulupukki ja noitarumpu -animaation tunnuskappale, ja muutamia tähän mennessä etupäässä ulkomailta tuttuja joululauluja, kuten Kellot soi (Silver Bells). Ainahan jotain jää kaipaamaan (itse olisin laittanut mukaan vielä suosikkini, Sylvian joululaulun ja Joulumaan), mutta muuten valikoima on hyvä: uutta ja vanhaa, mollivoittoisempaa hidasta ja pirteämpää iloista.

Säestys on kirjassa super hyvä olla mukana, sillä laskin mukana olevan jopa 18 laulua, joita en ollut joko koskaan kuullut tai joita en ainakaan osaisi laulaa ilman säestystä. Ilman säestystä laulut jäisivätkin samojen vanhojen pyörittämiseen. Nyt iso nautinto on uusien kivojen sävelien kuuntelu ja niiden opettelu. Säestyksen äänikin on yllättävän miellyttävä.

Lapset on tosi ihastuneita kirjaan. Isompi yrittää sovittaa sanoja säveliin ja pienempi kuuntelee sävelmiä. Pieniä haasteita hänelle asettaa tosin painelumekanismin hitaus. Mutta kyllä sen kanssa pärjätään.


Tuskinpa millään muulla kuvituksella kirja tuntuisi ihan samalta kuin Mauri Kunnaksen joulukirjoista tutuilla kuvilla, niin paljon jouluisia muistoja ja tunnejälkiä niihin liittyy. On hauska ajatella, että samoihin kuviin ja tietysti näihin säveliin tulee tallentumaan lastenkin joulumuistoja. Kiva, että jotkut asiat eivät muutu. Itse luen Mauri Kunnaksen joulutarinoita varmaan vielä vanhainkodissakin, samoin kuin tietysti laulan näitä joululaulujakin...

Iloista loppuviikkoa ja marraskuun viimeisiä päiviä!


Mauri Kunnas: Joulupukin soiva laulukirja
Kuvitus: Mauri Kunnas
Kustannus: Otava 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta, mistä kiitos



maanantai 24. marraskuuta 2014

Mitä nyt luetaan? Marraskuun lukulistaa.

Monessa blogissa on ollut tapana kerätä kuukauden aikana luettuja kirjoja yhteen postaukseen, ja heräsin lopulta itsekin tajuamaan muiden blogeista, miten kiva niitä on lukea. Sitapaitsi siten saan kirjoitetuksi myös niistä kirjoista, joita luemme, mutta joista en kirjoita mitään blogiin. Se voi olla kiinnostavaa vaikkapa lukijoille, jotka etsivät lukuvinkkejä samanikäisille lapsille kuin meillä on.

Ja samalla pääsen kertomaan, jos olen itse lukenut jotain erityistä. En tosin aina, sillä saatan jämähtää johonkin kirjaan moneksi kuukaudeksikin.


Mitäpä meillä on siis luettu viime aikoina? Vähän aikaa sitten aloitin erityisesti 5-vuotiasta pikkuveljeä silmällä pitäen iltasatuna Katto Kassisen. Ajattelin, että hänen kujeilunsa voisivat huvittaa kuopusta. Olen itse aina tykännyt pulleasta, maailman parhaasta lentelevästä ukosta kovasti ja kirjan huumori naurattaa minua, joten on ollut tosi kiva palata kirjaan. Mutta, huumori meneekin vielä ohi 5-vuotiaalta - hän ei ymmärrä mitä huvittavaa on itseään jatkuvasti kehuvassa, sähläävässä ja asioita rikkovassa Kassisessa. (Niin, läheltä liippaa…) Kyllä hänkin kirjaa kuuntelee, mutta 8-vuotias nauttii sen sijaan kirjasta täysillä.

Pikkuveljelle luetaan paljon erilaisia kuvakirjoja ja sitten hän kuuntelee vielä isosiskon valitseman iltasadun. Viime aikojen ylivoimaiset suosikit hänellä ovat olleet omia lapsuudenkirjojani, Sanoma-kirjakerhoon kuuluvat Walt Disneyn Roope-Ankan joulu sekä Keskiyön haukku, joka kertoo dalmatialaiskoirista ja rosvoista. Tämän kirjakerhon kirjat 80-luvulta ovat kuluneet meillä ihan hirveästi, ensin minun ja veljeni, nyt molempien lasten käsissä.

Muutama ilta sitten pikkuveli kävi jälleen hakemassa hyllystä Lea Pennasen Me Leijonat -kirjan (molempien suursuosikki 4-5-vuotiaana) ja Christine Nöstlingerin Tomaanien elämä (löytyy myös blogin sivupalkista "helmenä", sillä sitä tämä kirja erilaisuudesta ja omana itsenään olemisesta on). Hän on vihdoinkin alkanut lukea (=selata rivakasti kirjoja) myös yksin sängyssä, jos uni ei tule. (Riemua!)





8v. isosiskolle taas luetaan Katto Kassisen ohella Rudyard Kiplingin Alkutarinoita ja Kolmea iloista rosvoa. Itse hän kahlaa läpi kaikkea hyllystään, nyt hän on lukenut mm. yllä mainittuja Sanoman kirjakerhon kirjoja, Roald Dahlin Kekseliästä kettua (mainio tarina ja sopii pienemmällekin Quentin Blaken runsaan kuvituksen ansiosta), Me Rosvoloita ja uusinta Puluboita, Andrew Daviesin Tohtori Pullia (ihania huvittavia pikkusatuja 70-luvulta hassusta miehestä ja hänen eläimistään, molemmat lapset tykkäävät kovasti), Shirle Barberin Keijukaisten satuhelmiä (tähän ylisöpöön kirjaan keijukaisista hän on aina ollut ihastunut) Enna Airikin vavahduttavaa ja upeaa ja vähän pelottavaa Korppipäistä miestä, sekä Annukka ja Samuli Aikion vanhaa saamelaissatua mukailevaa Tyttöä joka muuttui kultaiseksi koskeloksi (Kirjapöllö-ehdokas 2010, tunnelmaltaan omaleimainen satu Mika Launiksen upealla kuvituksella. On muuten tarjouksessa Adlibriksessä.) Tänään iltakirjaksi näytti valikoituneen Tove Applegrenin Vesta-Linnea mieli mustana (Vesta-Linneat ovat minusta kuvakirjojen parhaimmistoa lapsentasoisen tunnemaailman, aiheiden suorasukaisen käsittelyn ja Salla Savolaisen kuvituksen ansiosta, myös lapset tuntuvat löytävän kirjoista paljon samaistumispintaa).

Hän lukee paljon, sekä kuvakirjoja että pidempiä romaaneja, tosin jättää pidempiä jatkuvasti kesken ja vaihtelee kirjoja illasta toiseen. Kaksivuotiaana hänellä oli tapana nukahtaa kirjan alle, ja kuulimme vain kopsahduksen viereiseen huoneeseen, kun kirja tömähti hänen otsaansa. Ei lukuinnostus ole ollut yhtä suuri kokoajan, mutta tällä hetkellä taas on, kun itsekseen lukeminen on nopeutunut. On kiva huomata, miten kiinnostus kuvakirjoihin ei ole laimennut oikeastaan lainkaan, ja nyt itse luettuna ne ovat lähes yhtä suosittuja kuin ennenkin. Suosittelen rohkeasti antamaan kuvakirjoja vielä kouluikäisellekin vaikka lahjaksi.



Itse luin Mirjam Lohen Hissimusiikkia. Ei ihan helppo, ja välillä mietin, haluanko oikeastaan lukea tätä (ehkä välillä vähän masentava), mutta joka tapauksessa pidin kirjasta kovasti, etenkin sen kauniista kielestä, ajatusten katkeilusta ja hyppelehtimisestä, jonkinlaisesta läsnöolosta tässä hetkessä. Lohen taito kertoa erilaisista ihmistyypeistä ja heidän maailmankatsomuksistaan (ja murteistaan!) oli herkullista luettavaa ja nauroin usein ääneen. Luin myös miehelle katkelmia, mutta hän ei pitänyt.

Sitten luin Tuulisen saaren kirjakauppiaan, joka oli ihana, kuin raikas tuulenhenkäys vakavan rinnalla. Se kertoi kirjakaupan omistajasta ja kustantamon työntekijästä ja kirjoista ja myös vähän niiden kirjoittamisesta. Gabrielle Zevin on julkaissut Amerikassa useita kehuttuja teoksia, Tuulisen saaren kirjakauppias on ensimmäinen häneltä suomennettu teos. Kirja sopii mainiosti kirjojen ystäville.


Näitä ennen luin Haruki Murakamin Norwegian Woodin. Se oli ensimmäinen kirjani Murakamilta, ja luin kirjaa pitkään. Taitavaa kerrontaa, ajassa kumpuileva tarina, koskettavia ihmiskohtaloita, ja kaiken ympärille kietoutuva kiinnostava Japanin kuvaus. Etenkin vuoristoseudun luontokuvaukset saivat kaipaamaan Murakamin kirjan sisään. Mutta ei missään nimessä hänen henkilöidensä pään sisään (mikä kamala ajatus juuri tässä kirjassa). 

Sellaisia lukuelämyksiä tällä erää. Ja on aina yhtä kiva kuulla kommentteja sinun lukuelämyksistä, jos kohdalle on osunut joku mistä innostuit!

Iloista viikon jatkoa, lukuiloa!


Ps. Lasten ja nuortenkirjallisuuden Finlandia Juniorin sai viime viikolla Maria Turtschaninoff kirjallaan Maresi: Punaisen luostarin kronikoita, suomentajana ruotsista Marja Kyrö. Turtschaninoff on siksikin mielenkiintoinen kirjailija, että myös hänen toinen teoksensa, Arra (2008) on ollut ehdolla Finlandia Junior -ehdokkaaksi. Maresin teema naisten ja tyttöjen yhteisöstä, jossa he puolustavat itsemääräämisoikeuttaan, on paitsi muutenkin, erityisesti tyttölapsen äitinä kiinnostava. Maresia on luettu monessa blogissa, kuten Ullan luetuissa kirjoissa, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä -blogissa sekä Notko, se lukeva peikko -blogissa. Itse en ole kirjaa vielä lukenut. Lämpimät onnittelut voittajalle, sekä myös kaikille ehdokkaiksi valituille!



keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Rydyard Kiplingin Alkutarinat kestävät aikaa

Rydyard Kipling: Alkutarinoita (orig. Just So Stories 1902)
Kuvitus: Rydyard Kipling
Kustannus: Art House 2013
213 s.
Lyhyesti: Hassuja ja ajattomia tarinoita siitä, miten eläimet saivat nykyisen muotonsa ja miten mm. aakkoset syntyivät. Kertomuksissa on melkoisesti ronskiutta, huumoria ja oivallista kieltä!



















Viime aikoina olemme viihtyneet - jo aika pitkään - lasten kanssa Rudyard Kiplingin Alkutarinoiden parissa. Kirjasta on tullut kuin joku tuttu ja vanha hansikas, jonka pariin palaamme aina tauon jälkeen, kun olemme välissä ahmineet jotain muuta.

Miten Leopardi sai täplänsä ja Etiopialainen ihonvärinsä, Kameli kyttyränsä, Sarvikuono raapiutuneen ja roikkuvan nahkansa tai Norsu kärsänsä? Ja itselleni erityisen kiinnostavaa (koska eläintarinoita olen lukenut Afrikkaan liittyen paljonkin) miten syntyivät ensimmäinen kirje ja aakkoset?

Kannen kuva paljastaa jotain krokotiilin ja norsun kohtaamisesta ja samalla kirjan tyylistä: ronskiutta ja suorasukaisia kohtaamisia, ei aina kovin helliä, mutta sellaistahan luonto on.

Onko tarinoissa viisautta tai opetuksia? On varmaan, paljonkin, mutta eivät ne ensimmäisinä mieleen jää. Pikemminkin luonnehtisin niitä hassuiksi ja ajattomiksi tarinoiksi, jotka sopivat joka puolelle maailmaa. Alkuperäinen nimi "Just So Stories" kuvastaa niitä hyvin.

Huumori kuplii pinnan alla ja tulee esimerkiksi kirjailijan erikoisesta tavasta toistaa joka kerta nimen jälkeen pitkä määritelmä ja kursivoida joka kerta eri sana, kuten:

"Muukalainen (ja hän oli kotoisin Tewarasta)"
niin että lukija alkaa pakonomaisesti miettiä, mikä se Tewara oikein on, vaikkei se tarinan kannalta sitten olekaan yhtään mitenkään merkityksellinen.

Hassuus tulee myös olentojen oudosta tavasta puhua ja kielen mutkikkuudesta, sekä kirjailijan tavasta puhua suoraan lukijalle, "oi pieni ystävä", mikä tekee ääneen lukemisesta lapsille eloisampaa.
Silloin Kaksivärinen-Pyton-Kallio-Käärme tuli alas rantaäyräältä ja kietoutui kaksoissolmuun Norsunlapsen ympärille ja sanoi:
- Harkitsematon ja kokematon matkalainen, meidän tulee nyt vakavasti antautua pieneen korkeajännitykseen, sillä ellemme niin tee, käsitykseni on, että tuo itsepotkuroiva sotalaiva, jonka yläkansi on panssaroitu (ja tällä, oi pieni ystävä, se tarkoitti Krokotiilia), lopullisesti turmelee sinun tulevan urasi.
Tällä tavoin kaikki Kaksiväriset-Pyton-Kallio-Käärmeet aina puhuvat. 




Tarinat ilmestyivät jo vuonna 1902, eli jonkin verran on hiekkaa valunut tiimalasissa niiden ilmestymisen jälkeen, mutta sata vuotta on kyllä mitätön aika ajattomien tarinoiden rinnalla.

Jaakko Anhavan suomennos on mainio. Todella kekseliästä, monipuolista kieltä, mikä pääsee ääneenluettuna ehdottomasti oikeuksiinsa.
Tämä sai Pantterin ja Etiopialaisen ymmälleen, mutta ne läksivät etsimään alkuperäistä kasvikuntaa, ja monen monituisen päivän perästä ne äkisti näkivät suuren, korkean, uljaan metsän, joka oli täynnä puunrunkoja ja niitten seassa kerrassaan täplikkäitä ja laikukkaita ja läikikkäitä ja läiskikkäitä ja läikähteleviä ja häilähteleviä ja heilahtelevia ja ristiin heittyviä varjoja. (Sano se nopeasti ääneen, niin huomaat, kuinka tavattoman varjoinen se metsä olikaan.)
(Ainoastaan neekeri-sana suomennoksessa saa ärtymään, kts. alas. *)

Entäs R. Kiplingin alkuperäisetkuvitukset sitten? Kuten tekstikin, vähän hassuja nekin, ehdottomasti ainutlaatuisia, täynnä sivutarinoita pienissä yksityiskohdissa, joita jaksaa parhaimmillaan tuijottaa pitkään.

Hassuja ovat myös pitkät, sivun mittaiset kuvatekstit, joista etenkin 8-vuotias piti. Itse tarinan ääneenlukemista ne kuitenkin hieman häiritsivät, sillä ne vievät fokuksen tarinasta.

Ylipäänsä Kipling rikkoo kerronta- ja kuvitustyylillään niin monessa sitä, mihin olemme tottuneet, että se on silmiinpistävää. Virkistävää myös.


















Alkutarinoiden edellinen suomennos on 1950-luvulta. On upeaa, että vanhoista klassikoista tulee uusia suomennoksia ja uusia painoksia. Tässä on uutena mukana alkuperäinen kuvitus ja runot.

Alkutarinoita on luettu ja niistä mielenkiintoisesti kirjoitettu myös blogeissa Kirjojen keskellä ja Sinisen linnan kirjasto.

Ja kuten Sinisen linnan kirjastossa toivotaan, alkusanat ja taustat kirjan synnystä ja suomentamisestakin olisivat olleet kiinnostavia. R. Kipling muuten sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1907.

Onko Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (1894, 1895) teille tuttu? Kaivoin sen piharoskiksesta vuosia sitten ja avasin hiljattain ekaa kertaa, kun kuopus halusi kuulla sitä. Mutta ei me päästy kovin pitkälle. Silti halu lukea se jäi. Myöhemmin.


*)  Niin, ja siitä neekeri-sanasta. Ei nyt enää sitä sanaa. Tästä voisi kirjoittaa niin paljon. Mielessä on hyvin Ruotsissa syksyllä käyty kekustelu neekeri-sanan poistamisesta Peppi Pitkätossu-elokuvasta. Minusta sen vaan voisi jättää pois, liikaa painolastia ja ikävää kaikua. Vaikka mustaa ihoa kivasti tarinassa ihaillaankin!





Rydyard Kipling: Alkutarinoita (orig. Just So Stories 1902)
Kuvitus: Rydyard Kipling
Kustannus: Art House 2013
213 s.
Mistä: Arvostelukappale




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...