Metsän outo vieras peilaa suhtautumista muualta tulleisiin

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras

Kuvitus: Sari Airola

Kustannus: Lasten Keskus 2014

Lyhyesti: Miten suhtaudumme muualta tulleeseen, oudon näköiseen tulokkaaseen? Ennakkoluuloisesti ja pelolla vai avoimesti? Metsään sijoittuva runomuotoinen kertomus eläimistä ja uuden vieraan kotiutumisesta heidän joukkoonsa. 

Vieras vaarallinen on, hän meitä uhkaa, siroltekaa poluillenne tuhkaa, ettei eläin jälkiänne haista eikä metsämansikoita maista! 

Paras on virittää nyt ansa! Sitä vaatii koppakuoriaisten kansa. Kaivettiin jo suohon syvä kolo, siihen pudotkoon, on loppu nolo!

Metsään on tullut uusi eläin, outo muukalainen, josta kukaan ei tiedä mitään. Ennakkoluulot ja huhut nousevat ja pelätään pahinta, kunnes viisas pöllö päättää muiden puolesta: kutsutaan tulija kuultavaksi, tutustutaan ja kuunnellaan, varmaan uusi tulokas on peloissaan. Ja totta, metsän vieraat äänet ja eläimet ovat pelottaneet tulijaa, peloissaan se on piiloutunut sammalmättääseen kuusen alle, ja sieltä arkana tuijottelee muita. Eihän se olekaan pelottava, huomaavat kaikki, kun siihen tutustuu, vaan on tullut metsään ruokaa ja suojaa etsimään. Pitäisikö se nyt karkottaa? Ei tietenkään, ruokaa riittää kaikille! Tulokas paljastuu Saara-siiliksi, joka asettuu vauvansa kanssa tyytyväisenä uuteen kotiin, ystäväksi kaikille.

Ulla Lehtosen nerokkaassa kirjassa on kaksi voimakasta teemaa: luonto ja eläimet – tarina sijoittuu metsään ja tarkastelee sadun ja runon avulla eläimiä ja niiden suhtautumista uuteen tulokkaaseen, ja etenkin siiliä: siilistä on tarinan jälkeen vielä erikseen kiinnostava tieto-osuus kirjan lopussa (mikä kiinnosti etenkin 4-vuotiasta kuuntelijaa).

Toinen vahva säie on suhtautuminen kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan, niin eläinten mutta etenkin meidän ihmisten kesken. Miten suhtaudumme ihmisiin, jotka muuttavat yhteiskuntaamme muualta, ovat meille vieraita tapoineen, ulkonäköineen, kielineen? Uskommeko pahinta, pelkäämme ja laitamme huhut kiertämään, vai tutustummeko ensin, kiellämme itseämme takertumasta ennakkoluuloihin, joihin olisi niin helppo mennä mukaan, ja annamme toisen määrittää itse itsensä?

Koska teen tällä hetkellä töitä suomen kielen opettajana maahan muuttaneiden kotoutumiskoulutuksessa ja käsittelen, joskus taistelenkin, näiden ajatusten parissa melkein päivittäin vähintään itseni kohdalla, en voi kuin ällistellä, miten taitavasti ja hienovaraisesti Lehtonen pukee ajankohtaisen ja aran asian sadun ja runon muotoon, saaden ennakkoluulot ja pelon vaikuttamaan täysin luonnollisilta. Koska sitä ne ovat. Tärkeää on kuitenkin se, miten niihin suhtautuu. Tärkeää on huomata ennakkoluulot ja niiden aiheuttamat ajatustavat itsessään, sanoutua niistä irti ja antaa toiselle itse mahdollisuus kertoa, kuka on. Koska totuushan on, että kyllä tänne mahtuu, samoin kuin metsään mahtuu uusi siili poikasineen, mahtuu ihmisiä, uusia tapoja, kieliä, makuja, taitoja, ajatuksia ja mielipiteitä.

Sari Airola on eräs lempikuvittajistani, jonka kuvittamien otusten herkän ilmeikkäät kasvot ovat aina yhtä valloittavia ja joiden jättimäiset silmät puhuttelevat. Tässäkin ne peittelemättä paljastavat epäluulon, pelon ja torjunnan, aristelun ja valtasuhteet, ja lopuksi hyväksymisen.  Värejä Airola ei kaihda tälläkään kertaa, hän yhdistää eri elementtejä ja tyylejä ja luo eläväisen, perinteisestä poikkeavan metsämiljöön tarinalle.

Runous on haastava muoto (lapsille), ainakin meillä, missä lapset usein runomitan paljastuessa puuskahtavat, että ”ei runoja”. En tiedä miksi. Esikoisen pään olen saanut käännettyä: aloitimme ja hullaannuimme ensin takuuvarmoihin Kirsi Kunnaksen runoihin, laajensimme herkkään Kaija Pakkaseen, ja viime aikoina pidimme Annika Sandelinista ja rakastuimme Johanna Kettunen-Huangin hervottomiin runoihin. Tässä kirjassa kieli on kiva, mutta aluksi se tuntui jäävän nerokkaan idean ja hienon kuvituksen rinnalla hieman varjoon. Toisella lukukerralla osasin jo nauttia Lehtosen kielen laulavasta poljennosta ja riimittelystä, ja kokonaisuus tuntui juuri sellaiselta kuin se olla pitikin. 

Kokonaisuutena kirja on siis ihana, ja hei, hyvä idea opettajille alakouluun pohdittavaksi ja kirja-analyysiin lähteeksi (jos niitä tehdään alakoulussa?), koska teema – uuteen reagoiminen ja ulkopuolisuus ylipäänsä - on tosi tärkeä!

Arvio kirjasta on ilmestynyt myös Sinisellä keskitiellä.

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras

Kuvitus: Sari Airola

Kustannus: Lasten Keskus 2014

Mistä: Arvostelukappale

Tähtiä 3,5 / 5

Camilla Mickwitz: Jason muuttaa maasta

Camilla Mickwitz: Jason muuttaa maasta (alkuper. 1978)

Kustannus: Tammi & Läsrörelsen 2013 (erikoispainos McDonald’s-ravintoloihin)

Viime perjantaina olimme perheen kanssa McDonald’sissa, ja riemastuin, kun huomasin Happy Meal aterian kylkiäisenä olevan tällä kertaa kirjan. Ja kaiken lisäksi vielä Camilla Mickwitzin Jason muuttaa maasta! Klassikko vuodelta 1978 on minulle tuttu opettajaopintojen kautta, mutta vasta nyt sain sen meille ja sitä kautta lapsille!

On myös vaikea leikkiä yhdessä, ellei kukaan ymmärrä mitä heille sanoo eikä itse puolestaan ymmärrä, mitä muut sanovat. Silloin tuntee itsensä yksinäiseksi toisten seurassakin.
Jason vetää lakin korvilleen. Näin hänen ei tarvitse kuulla sellaista, mitä hän ei kuitenkaan ymmärrä.
Jason purjehtii leikisti kotiin omaan maahansa ystävien luo, joiden kanssa hän voi jutella. 

Jasonilla on kotona paljon ihmisiä, joiden kanssa puhua. Eräänä päivänä Jasonin äidiltä Kaarinalta loppuvat tehdastyöt Suomessa, ja he joutuvat muuttamaan töihin toiseen maahan - arvattavasti Ruotsiin, kun ollaan 70-luvulla. Uudessa maassa Jason menee päiväkotiin, ja huomaa, ettei ymmärräkään mitään toisten puheista. On vaikea osallistua mihinkään, kun ei osaa kieltä. 

Jasonista tuntuu kuin hän olisi pieni lapsi, joka ei ole vielä oppinut puhumaan, ja niinpä hän päättää mennä päiväkodin pienten puolelle. Siellä hän huomaa, miten pienet oppivat puhumaan – he osoittavat tavaroita ja nimi toistetaan heille päivästä toiseen, kunnes he oppivat itse tuottamaan sanan. Jason rohkaistuu käyttämään samaa keinoa, ja kun muut huomaavat, että Jason haluaa oppia heidän kieltään, he auttavat mielellään. Pian Jason pystyy puhumaan niin paljon, että muut ymmärtävät, mitä hän tarkoittaa. Jason saa ystävän.

Jasonin ja hänen ystävänsä Irmelin jekun seurauksena lasten äiditkin tutustuvat, ja pikkuhiljaa Kaarinakin oppii uuden kielen, kuuntelemalla. Alkuvaikeudet töissä helpottavat, ja hän pääsee perunankuorijasta salin puolelle tarjoilemaan. Elämä alkaa olla taas mukavaa, kun on ystäviä, ja voi puhua muiden kanssa. Jason miettii:

Voi käydä niin, että lähden maahani meren taakse vasta kun olen tullut isoksi. Ehkäpä minulla silloin on lentävä lapsi mukana. Silloin osaamme puhua siellä heti ihmisten kanssa.  

Ensin pitää mainita taustaksi, että meille tämä on erityisen tärkeä ja ajankohtainen kirja mahdollisen lyhyen tulevan ulkomaille muuton vuoksi. Silloin lapset eivät ymmärrä maan kieltä. Tämä toimii siis rohkaisuna tulevaan. Olemme kokeneet saman aiemminkin, ja silloin sain seurata, miten lapsen ensimmäisten viikkojen arkuus ja vetäytyneisyys uudessa maassa vaihtui varovaiseksi kiinnostukseksi ja lopulta leikiksi ja uusiksi sydänystäviksi. Itsekin muutin nuorena maahan, jonka kieltä en osannut, ja se oli kielenoppimisen intensiivisyyden kannalta huikea kokemus! 

Kirja on kiinnostava myös siksi, että opetan vieraita kieliä, nyt suomea toisena kielenä, ja kirjan kautta on hyvä eläytyä uussuomalaisten kokemuksiin ja kielenoppimisen prosessiin. Yhtä lailla kirja on kiinnostava kaikille lastentarhanopettajille ja opettajille, jotka ovat työssään tekemisissä lasten tai vanhempien kanssa, jotka opettelevat suomea tai jotain muuta kieltä. Koska kieltä opettelevia on paljon, on 35 vuotta sitten ilmestynyt kirja täydellisen ajankohtainen tänäkin päivänä. 

Kaikelta tältä pohjalta, ja koska rakastan vielä äidinkieltä, on vaikeaa olla muuta kuin no, rakastamatta kirjaa! 

Mickwitz havahduttaa lukijan heti ensi sivuilla huomaamaan, miten erilaisissa tilanteissa ja erilaisten ihmisten kanssa kieltä käyttää, ja miten tärkeää oman kielen puhuminen on. Kun osaa kieltä, voi kertoa, jos on väsynyt, mistä pitää, mikä kiukuttaa, mitä näkee tai kuvittelee mielessään. Ja miten tärkeää ylipäänsä on, että on läheisiä, jotka tuntee hyvin.

Jos kaikki tämä otetaan pois, eikä yhteistä kieltä enää ole, elämää on kurjaa. Rakastan kirjassa sitä(kin), miten Jasonin ulkopuolisuuden tunnetta kuvataan - hän pakenee yksin nurkkaan haaveisiinsa, ja tuntee taantuvansa pikkulapseksi. Aikuinenkin tunnistaa tämän jos on ollut samassa tilanteessa – olo tuntuu niin tyhmältä, kun muut joutuvat toistamaan saman asian monta kertaa ja vielä hitaasti, eikä itse osaa edes vastata! 

Myös Kaarinan alkuvaikeudet töissä (perunan kuorimista yksinään päivät pitkät) koskettavat. Joskus iltaisin Jason ja Kaarina ovat niin väsyneitä, etteivät jaksa puhua yhtään mitään. Ulkomaille ummikkona muuttaminen ei ole aina helppoa. 

Mickwitz lähestyy kielenoppimista realistisesti – Jasonille kieli tarttuu kuuntelemalla, kysellen ja puhuen. Niinhän se usein onkin, vaikka kielellinen tarkkuus vokin jäädä silloin vajaaksi. (Itsekään en tällä tavoin koskaan oppinut kunnolla saksan taivutusoppia tai sanojen sukuja!) Totta kai Mickwitz oikoo ja kielen oppiminen vaikuttaa hieman nopeammalta tai helpommalta kuin se usein on, mutta silti kirja on realistinen.

  

Kuvitus on aitoa hersyvää 70-lukua. Huomaatko millaiseksi Mickwitz on muuten kuvannut päiväkodin hoitajan alimmassa kuvassa? :) Yllätyin positiivisesti myös siitä, että kuvissa on myös tummemman värinen poika, ottaen huomioon ilmestymisajan. Tässäkin kirjassa Jason tuttuun tapaa lentää äidin perässä, ja äidillä on kiire. Tämä lentäminen ja kiire (ja miltä Kaarinan tukka silloin näyttää, sitä ei voi unohtaa, kuten ei Jasonin ilmeitäkään) oli minusta lapsena muuten erityisen hassua (meillä oli kirja Jason). Jasonin maailmaan on helppo kiintyä!

Kaikkinensa klassikkokuvakirja on aivan mainiota luettavaa etenkin päiväkodeissa, mutta myös alakoulun luokilla, sillä se auttaa eläytymään muualta muuttaneiden tunteisiin ja oloon. Kirja on myös viihdyttävä, ja sopii äidinkielen merkityksen tai vieraan kielen oppimisen pohtimiseen. Tästä olisi myös kiva tehdä näytelmä! Ihan pienetkin nauttivat Jasoneista runsaan ja värikkään kuvituksen sekä helpohkon kielen vuoksi. 

Ulkomaille muuttamista olen aiemmin pohtinut blogipostauksissa Onni-poika saa uuden ystävän, Bibi muuttaa Suomeen ja Elina vieraalla maalla. Kulttuurieroja käsitellään myös mm. Sari Airolan kirjassa Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa. Muita monikulttuurisuutta sivuavia teoksia löytyy täältä.

***
Jasonille teeman tärkeyden ja kiinnostavuuden ja aiheen monipuolisen tarkastelun ja no, toki myös nostalgisuuden vuoksi tähtiä 5 / 5.

Maggie Lindhom ja Katja Kallio: Bibi muuttaa Suomeen

Maggie Lindhom ja Katja Kallio: Bibi muuttaa Suomeen
Kuvitus: Marie El-Ahmar
Otava, 2005
31 sivua

Maggie Lindholm ja Katja Kallio ovat kirjoittaneet loistavan kirjan! Etenkin kaikille, joita kiinnostavat vieraat kulttuurit, mutta sen lisäksi kirja on viehättävä kurkistus Afrikkaan ihan kaikille. Ja kantavana kaunis ajatus siitä, miten kaikki olemme erilaisia mutta yhtä kauniita ja arvokkaita. Eikä tyttöjen tarvitse olla kilttejä...

Bibi on viisivuotias afrikkalaistyttö, pää täynnä kujeita ja alla nopeat kintut, joilla ehtii järjestää kepposia kylän tädeille sellaisella tahdilla etteivät isä ja äiti tahdo perässä pysyä. Isä haluaa opettaa tyttärelleen, ettei tämän tarvitse olla kiltti vaan reipas, ja että unelmat ovat tärkeitä. Isälläkin on unelma, joka toteutuu: koko perhe muuttaa Suomeen isän eläinlääkärityön perässä. Bibin täytyy jättää rakas ystävä kotikylään, mutta onneksi isi tietää, että Suomessakin saa hyviä ystäviä, vain erinäköisiä kuin kotona.

Raisu Bibi vapauttaa tytöt kiltteyden taakasta. Bibi kiipeilee puissa, pelastaa rohkeasti ystävänsä linnun hyökkäykseltä, on hävytön häntä aiheetta syyttävälle ja antaa opetuksen jokaiselle joka kutsuu häntä typerykseksi. Mikä roolimalli!

Kirjassa katsotaan Suomea ulkomaalaisen silmin, mikä on piristävä kuvakulma. Libanonilaissyntyiset sisarukset Maggie Lindholm ja kuvittaja Marie El-Ahram tietävät hyvin, miltä tuntuu tulla Pohjolaan täysin erilaisesta kulttuurista. He hellivät uutta kotimaataan lempeillä sanoilla.

Kirjailijat ovat ujuttaneet mukaan myös kunnioitusta eläimille ja metsälle, Afrikan apinanleipä- ja akasiapuille ja Suomen vihreälle kullalle. Wangari Maathai, kenialainen v. 2004 Nobelin rauhanpalkinnon voittanut ja ensimmäinen afrikkalainen naisnobelisti on istuttanut ympäri Afrikkaa yli 40 miljoonaa puuntainta, ja tässä kirjassa hän tapaa Bibin. Maathai kuoli syöpään toissapäivänä Nairobissa. Hänelle myönnettiin Nobel toiminnastaan demokratian, ympäristön ja ihmisoikeuksien hyväksi Afrikassa. Puiden istuttamisen hän aloitti jo 70-luvulla. 

Kirja on humoristinen, informatiivinen ja ajatuksia herättävä! Se on viehättävä kuvaus afrikkalaisesta kylästä, Bibin ja tämän ystävän Oban kujeiluista ja afrikkalaisesta kasvatustavasta missä kaikki kylän naiset kasvattavat kaikkien lapsia. Se on myös kertomus unelmista, uskalluksesta, arvoista sekä toisten ihmisten ja luonnon kunnioittamisesta. Ja ystävyydestä kaikkine tunteineen, kuten kuvat alla kertovat.

Seepravertaus on kirjan HELMI.

- Suomalaisilla lapsilla on usein siniset silmät, tai vihreät kuin sammakon kylki, jatkaa isä. - Ja heidän hiuksensa ovat suorat ja kultaiset kuin vilja. 

- Muuttuvatko minun hiukseni siellä viljaksi, kysyy Bibi.

- Eivät sentään, hymähtää isä. - Minun Bibilläni on aina villit mustat kiharat.

- Minä tahtoisin vaaleat, sanoo Bibi. - Jos kerran kaikilla muillakin on. Haluan olla samanlainen kuin muut.

Isä ottaa Bibin syliinsä ja osoittaa sormellaan seepraa. 

- Katso seepraa, kultaseni. Eikö se ole kaunis? Siinä mustat ja valkoiset raidat ovat vierekkäin. Ajattele, jos se olisi vain musta tai valkoinen. Vain yhtä väriä! Se ei olisi lainkaan niin ihmeellinen. Maailma on kuin seepra. Se on paljon kauniimpi, kun siinä on rinta rinnan mustaa ja valkoista, sekä tummia että vaaleita lapsia. 

- Kultaiset hiukset ovat varmaan kauniit, sanoo Bibi. 

- Kyllä ovat, sanoo isä. - Yhtä kauniit kuin mustat.

- Pitävätköhän he minua kauniina?

- Tietysti, sanoo isä. - Siniset silmät näkevät kauneuden yhtä hyvin kuin ruskeat. 

Tämä seepraperheen äiti suosittelee kirjaa kaikille ikään katsomatta!

****1/2

Tutustu myös blogin muihin Afrikka-aiheisiin kirjoihin.

Kuva Keniasta Ambosellin kansallispuistosta, taustalla Kilimanjaro

Muokattu 26.4.2012

Jukka Laajarinne: Elina vieraalla maalla

Jukka Laajarinne: Elina vieraalla maalla
Kuvitus: Pekka Rahkonen
Wsoy, 2008
24 sivua

Koska meidän perheemme on ollut ja asunut paljon vieraalla maalla (ja haaveilee siitä yhä!), tämä on meille aihepiiriltään ihan erityinen kirja. Elina muuttaa vanhempiensa kanssa kauas pois ulkomaille, ja kaukana uusi paikka todellakin on. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vieraan maan ihmiset näyttävät avaruusotuksilta, puhuvat vierasta kieltä, pelottavat. Koti-ikävä on kova, ja lukija aistii kouriintuntuvasti Elinan epätoivon ja yksinäisyyden. Onneksi kaikkeen tottuu, ja ennen kuin vuosi on kulunut, Elina on oppinut uuden kielen, saanut ystäviä eikä enää pelkää. Mutta entä kun perhe kahden vuoden kuluttua palaakin taas Suomeen? Vaikka Elina on odottanut kotiinpaluuta kovasti, edessä on jälleen uusi sopeutuminen, eikä omaan kotimaahan osaakaan sujahtaa kuin kala veteen. Sopeutuminen vie taas aikansa, asiat eivät ole niinkuin muistaa, eivätkä kaveritkaan enää tunnu tutuilta. Mutta eiköhän tästäkin selvitä, tuumaa Elina!

Ja niinhän se on, kaikesta selviää ja kaikkeen tottuu. Meidän perheemme asui hiljattain kahdeksan kuukautta Keniassa, ja minusta kirja tavoittaa erinomaisesti sen, miltä ulkomailla lapsen silmissä näyttää ja miltä asiat tuntuvat. Oma viisivuotiaani oli matkamme alussa pelokas ja paniikissa, ihmiset olivat kummallisia ja monet asiat Afrikan mantereella ihmetyttivät, eikä ensimmäisinä kuukausina juuri tehnyt mieli nenää ulkona näyttää. Mutta pikkuhiljaa uuteen tottui ja yhtäkkiä hän huomasi viihtyvänsä hyvin ja saaneensa uusia kavereita. Kotiin palattuamme ikävä Keniaan on ollut suuri ja hän muistelee usein sinne jääneitä kavereita ja muita arjen asioita.

Kirja tavoittaa myös se tärkeimmän, mikä minua ulkomaille muutossa viehättää. Muutto ulkomaille ei ole lapselle eikä aina aikuisellekaan missään nimessä helppo asia, mutta kun se uskaltaa tehdä, tutustuu johonkin aivan uuteen, ja eräänä päivänä huomaakin tottuneensa ja viihtyvänsä uudessa. Löytää itsestään uusia puolia ja rohkeuksia, ja lopulta voi todeta moneen asiaan, että eiköhän tästäkin selvitä, kuten Elina! Samalla huomaa, että maailma on avara ja hyvä paikka olla ja elää, ja ihmiset ovat melko samanlaisia ollaan sitten Afrikassa, Aasiassa tai täällä Pohjolassa. Ystäviä on kaikkialla kun kulkee avoimin mielin. Ja tämä luottamus itseensä ja ympäröivään maailmaan on minusta ehkä eräs tärkeimmistä asioista mitä lapselle voi antaa.

Pekka Rahkosen kuvitus on iloinen ja hyvin oivaltava. Uudessa paikassa asiat voivat todellakin olla hyvin hassunkurisia, ja Suomeen palaavaa voi odottaa koivujen valkeus ja, ainakin tunnetasolla, harmaus. Minua viehätti myös se, miten kuvituksessa on yhdistetty eri maiden kulttuureja. Itse en osannut varmaksi sanoa, mihin maahan Elina perheineen muuttaa, vaikka arvaukseni osuukin Lähi- ja Kaukoitään.

***½

Ps. Onko teistä kenelläkään kokemuksia ulkomailla asumisesta lapsen kanssa?