tiistai 30. syyskuuta 2014

Aika ja odottaminen pohdituttavat Karusellissa

Timo Parvela: Karuselli
Kuvitus: Virpi Talvitie
Kustannus: WSOY 2008
77 s.
Lyhyesti: Ajan ja odottamisen ympärille kietoutuva kaunis, vähän utuinen kirja, joka puhuttelee viisaudessaan. Tärkeä, hieno kirja, joka koskettaa yhtä lailla lasta ja aikuista.



Seuraavana aamuna Kattila istui taas kivellään odottamassa, että toiset saapuisivat karuselliin. Odotti ja odotti. Aurinko heräsi sinä aamuna hitaammin kuin eilen, mutta kun sen valo osui hiekkakenttää ympäröiviin puihin, unni Kattila ymmärsi. Se näki puiden lehtien muuttuneen kaikenvärisiksi. Aika, joka yleensä oli niin hidas, olikin tehnyt äkkiloikan. Syksy oli tullut. 

Aika on erilainen riippuen asiasta johon se liittyy. Talvella aika menee hitaammin kuin kesällä. Ystävän kanssa aika sujahtaa nopeasti, puulla on täysin eri aika. Erotessa aika sekoaa. Odottaessa... niin, silloin ehtii paljon kaikenlaista.

Lapselle aika on usein abstrakti. 8-vuotiaalta kysyin ajasta, hän vastasi näin: tunti on toooodella pitkä aika. Pienempi ei oikein edes käsittänyt mitä kysyn. Ei kai ajasta voi kysyä noin vain, jos ei tiedä, mihin se liittyy. Isompi selitti pienen puolesta: aika on aika hankala pienenä. Aikuinen taas yrittää hallita aikaa kalenterein, suunnitelmin, optimoinnein ja laskelmin, ja määrittää aikaa niin tarkasti kuin mahdollista. Onnistummeko siinä? 

Timo Parvelan kirjoittama ja Virpi Talvitien kuvittama Karuselli-kirja innostaa pohtimaan ajan liukasta, muuttuvaista olemusta, ja sitä, miten aika itse asiassa muuttuu merkitykselliseksi vasta sen myötä, mitä ajassa ehtii tehdä. 

Kirjassa tunnustellaan myös odottamista, yksin jäämistä, ystävyyttä sekä unelmiin ja tavoitteisiin uskomista. Päähenkilöt, pieni unni Kattila ja haitara Onni ystävystyvät, koska niitä yhdistää odottaminen. Unni ei ole päässyt muiden unnien kanssa lentämään talveksi Afrikkaan, koska se ei pysty lentämään. Rikkinäinen karuselli on sen elämässä tärkeä, se haluaa korjata sen, mutta korjaajakin asuu Afrikassa. Kattila ajattelee, että jos se istuttaa kävyn karusellin alle, kasvava mänty nostaa karusellin pystyyn, ja unni kierittää sen Afrikkaan. 

Onni epäilee suunnitelman toteutettavuutta, mutta - toiset asiat vain vaativat enemmän aikaa kuin toiset. Lopulta kaikki unelmat voivat toteutua, mikseivät voisi? Ne täytyy vain pistää alulle joskus. 



Parvelan tekstissä on pysättävää viisautta ja puhuttelevuutta. Aika on niin tärkeä meidän ajassamme -jostain olen lukenut että rikas onkin se, jolla on aikaa. 

Virpi Talvitien kuvitus sopii hyvin tekstiin, se on pitkälle epätarkkaa ja vähän hahmotonta kun on kyse ajasta, silti ilmeikästä ja tuo Onnin ja Kattilan tuntemuksia esiin.



Karuselli on kirja, johon haluan palata aina uudelleen, ja jossa puhuttelevat aina eri asiat. Tällä kertaa, syksyn kynnyksellä, ajattelin erityisesti ajankulun muuttumista vuodenkierron mukaan. Työelämähän käy kokoajan samalla kellolla, se ei muuta käyntiään ihmisten tuntemusten tai luonnon takia. Ehkä itse voi kuitenkin vaikuttaa siihen, mitä itse itseltään odottaa eri aikoina ja eri asioihin liittyen. 

Kirja vetoaa juuri nyt myös siksi, että odotan kovasti jotain, olen odottanut jo melko kauan. Eikä odottaminen ole kovin hauskaa. Kuten Kattila ajattelee:
Toisia ei vain kuulunut, mutta Kattila jaksoi kyllä odottaa. Vielä vähän. Sekunnin, sitten toisen. Sekunti on melko lyhyt aika odottaa. Minuutissa ehtii jo vähän pitkästyä. Tunnissa kaikki puut on laskettu kahteen kertaan. Päivässä toivo herää ja sammuu pilvien kulkiessa auringon editse. Viikossa kasvaa taas pikkuisen ja kuukaudessa vähän enemmän. Vuoteen mahtuu pienen koko elämä. 
Tai: 

Odottavalla on aikaa ja sitä voi käyttää monella tavoin. 
Sekunnissa ehtii hymyillä. 
Minuutissa voi nauraa ja naurattaa. 
Tunnissa saattaa käydä polveilevan keskustelun. 
Päivässä on paljon hiljaisia hetkiä, jolloin ei tapahdu yhtään mitään. 
Kuukaudessa pikkuinenkin kasvaa vähän enemmän. 
Vuosi on jo niin pitkä aika, ettei sitä saata ajatella.

Lapsen kanssa kirja antaa pohdittavaa paitsi koko ajan käsitteeseen, myös odottamiseen. Odottaminen on usein lapselle vaikeaa, eikä se muutu helpoksi koskaan. Mutta jos unni Kattila jaksaa odottaa, että sen maahan kaivama käpy kasvaa puuksi ja työntää karusellin pois paikoiltaan, ehkä mekin jaksamme odottaa. Aika monen odotus on loppujen lopuksi sittenkin lyhyempi kuin unni Kattilan.  

Tekijäkaksikon edellinen teos, yksinäisyyttä käsittelevä Keinulauta sai muuten Finlandia Junior-palkinnon.

Timo Parvela: Karuselli
Kuvitus: Virpi Talvitie
Kustannus: WSOY 2008
77 s.
Mistä: Kaupasta
Tähtiä: 5 / 5

torstai 25. syyskuuta 2014

Elsa vie uimahalliin ja luistelemaan

Kerttu Ruuska: Elsa uimahallissa & Elsa luistelemassa
Kuvitus molemmat: Nadja Sarell
Kustannus: Oppi&Ilo 2014 (Sanoma Pro Oy)
n. 30 s.
Lyheysti: Hyväntuulisia ja reippaita kuvakirjoja harrastuksista - uimisesta ja luistelusta - joissa kuvakirjaan lomittuu tiedollinen, pedagoginen ulottuvuus mm. harrastusten tekniikasta sekä niihin liittyvistä säännöistä, tavoista ja käytännöistä.


"Uimapuvut puetaan päälle vasta suihkun jälkeen", äiti selittää. "Miksi?" Elsa ihmettelee. "Uimahallissa on sellainen sääntö, että kaikki käyvät ensin suihkussa peseytymässä. Näin vesi pysyy puhtaana ja kaikkien on mukavampi uida", äiti vastaa.
Wsoy:n Oppi&Ilo -sarjan uudet kuvakirjat kertovat Elsasta, joka toisessa kirjassa tutustuu uimahalliin ja toisessa lähtee päiväkodin kanssa luistelemaan. Molemmat puuhat ovat Elsalle melko uusia juttuja, joten matkan varrella ihmetellään kaikenlaista.

Elsa luistelemassa -kirjassa luistelu ei suju Elsalta heti ensi yrittämällä (keneltäpä sujuisi!) vaan hän joutuu kokeilemaan kaikkea varovasti ja pikkuhiljaa, kaatumisesta ja pystyyn nousemisesta alkaen, ja lopussa luistelu alkaa jo sujua. Yhdessä päiväkodinhoitajan ja kavereiden kanssa kokeillaan mm. pingviinikävelyä, erilaisia liukuja ja piruettia.


Uimahallikirjassa taas, no, ostetaan lippu, mennään pukukoppiin ja sitten suihkuun, polskitaan uimalelujen kanssa, saunotaan, puetaan ja syödään karjalanpiirakkaa. Ei sen jännempää, mutta juuri siksi niin toimivaa. 8-vuotias sanoikin juuri uimahallikirjaa lukiessamme ihastuneesti, että "tää on kiva kun tää on just niinkuin oikeesti". En tiedä onko Mäkelänrinteen uimahalli suoranaisesti ollut kuvittaja Nadja Sarellin mallina, mutta hauskan tuttua kaikki jokatapauksessa on. Vähän kuin olisi lukenut päiväkirjaa…  


Kirjat ovat kuvakirjoja, mutta lastentarhanopettaja Kerttu Ruuska on kirjoittanut ne hyvin pedagogisesta näkökulmasta. Kuvitukseen on upotettu mm. värejä ja kuvioita (pilkullisia, raidallisia, kukallisia jne. asioita), mutta mikä on kiva, näitä ei tekstissä juuri tuodakaan esiin, vaan kuvien tarkempi tutkiminen ja värien ja muotojen havainnoiminen jätetään lukijan valinnaksi ja keksittäväksi. Tekstin tasolla, tarinan ohella, mm. sivutaan sääntöjä ja käytäntöjä ja tutkaillaan harrastukseen liittyviä esineitä ja tapoja. 

Kirjojen lopussa on molemmissa viiden aukeaman laajuinen, runsaasti ja hauskasti kuvitettu tieto-osuus. Uimahallikirjassa käydään havainnollisesti kuvitettuna läpi mm. erilaisia uintitekniikoita ja liukumistyylejä, tapoja miten veteen voi totuttautua ja millaisia sääntöjä uimahallissa on. 

Luistelukirjassa tämä osuus on myös tosi hyvä: miten jarrutat, nouset ylös, luistelet etu- ja takaperin ja millaisia liukuja on. Näitä oli kiva katsoa isomman kanssa, ja uintikirjan uintitekniikoita puolestaan pienemmän, kesällä uimaan oppineen kanssa. 



Kirjat ovat taitavan moniuloitteisia, kun kuvakirjan tarina syvenee lopussa tiedolliseksi ja opetukselliseksi osuudeksi, johon voi perehtyä, jos lapsi tuntee kiinnostusta. Myös pedagogisesti ajateltuna kirjoissa on monta tasoa. Jotain löytyy niin pienemmälle kuin isommallekin, ja lukijakunta onkin mainittu 3-8-vuotiaiksi. 

Meidän "raadissamme" suunnilleen tuon ikäisiä löytyikin, ja hyvin upposivat kirjat molempiin. Minusta kuvakirjoja ei kannata vierastaa vielä kouluikäiselläkään (ainakin itse visuaalisena koen että ne menevät aina), ja vaikka kirjojen luontevin kohderyhmä löytynee noin 4-6 -vuotiaista, esim. faktaosioiden tekniikkaosuudet olivat juuri sopivia 8-vuotiaallekin. 

Sarellin kuvituksesta vielä, hän on piirtänyt reippaita, hyväntuulisia ja uteliaita lapsia (niinkuin harrastuksiin sopiikin), kaikilla on hymy herkässä eikä näissä kirjoissa pohdita tunteita tai harmitella vastoinkäymisiä. Väritkin ovat reippaita ja ihastelin mm. vaatteiden kekseliäitä kuoseja sekä kuviin ujutettuja erivärisiä tai silmälasipäisiä lapsia - mahtavaa, juuri näin! Myös sukupuolinäkökulma on mietitty, sillä vaikka Elsa on tyttö, on hänellä uintikirjassa pikkuveli ja luistelukirjassa kaverina poika. 

Kirjoissa ja niiden kuvituksessa oli, monikulttuurisuutta lukuunottamatta jotain, joka toi mieleeni 70-luvulla syntyneet Sanna kirjat, muistatko nuo Gunilla Wolden pikkukirjat? Meillä ne kuluivat hiirenkorville.

Elsa-kirjoilla oli meihin yllättävän suuri vaikutus, sillä luistelukirja sai lapset kaipaamaan talvea ja uimahallikirja, no, sai meidät pakkaamaan kimpsut ja kampsut ja lähtemään uimahalliin jo kesäisen lämpimällä säällä, vaikka yleensä olemme odotelleet vähän kylmempiä säitä!



Kerttu Ruuska: Elsa uimahallissa & Elsa luistelemassa
Kuvitus molemmat: Nadja Sarell
Kustannus: WSOY Oppi&Ilo 2014
Mistä: Arvostelukappale

maanantai 22. syyskuuta 2014

Käsillä puuhastelua kotiin ja rentoutumiseksi

Susanna Zacke & Sania Hedengren: Kädentaikoja. Ideoi, sisusta, luo, kierrätä. (orig. Hemslöjd på nytt sätt)
Valokuvat: Magnus Selander
Suomennos: Kaisu Tupala
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
128 s.
Lyhyesti: Käsillä tekemiseen innostava kirja, jonka lukuisat, kauniit kuvat ja yksinkertaiset ohjeet helpottavat tekemistä yksin tai lapsen kanssa.



Koska innostun usein, tai no, joskus, näpertelemään kotona kaikkea kivaa, innostuin esittelemään blogissa Kädentaikoja-kirjan, jossa on yli sata suloista askartelu-, tai pitäisikö sanoa puuhasteluvinkkiä kotiin. Materiaaleina on etenkin kangas ja lanka, mutta myös paperi, puu ja rouhea betoni. Vaikka kirja onkin etupäässä aikuisille suunnattu, onnistuu melko suuri osa ohjeista lastenkin kanssa.

Esimerkki näistä lasten kanssa toteutettavista jutuista on keittiövälineiden tai vaikka huonekalujen jalkojen dippaaminen maaliin (riippuen vanhemman jaksamisen tasosta :) ), eli esimerkiksi salaattiottimet tai tuolin jalat dipataan maalipurkkiin ja annetaan kuivua. Samoin pienempien kanssa voi päällystää purkkeja tai tarjottimia paperilla, tai pujottaa lankakeriä henkariin, sellaiseen metalliseen, jonka on ensin muotoillut kranssin muotoiseksi. Tällaiseen metalliseen henkariin voi muuten pujottaa vaikka mitä. Itse olen tehnyt siitä isoja koukkuja, kun leikkasin osan henkarista pois.

Isompien kanssa voi perehtyä vaikka virkkaamiseen, ompeluun (etenkin ohjeita ihaniin tyynynpäällisiin) tai paperitähtien kokoamiseen (kts. alla).



Kirjassa oli myös hauska idea kerätä luonnosta puukarahkoja ja työstää niitä esimerkiksi keinuksi, sisustustikkaiksi tai naulakoksi.

Itse voisin kokeilla myös kirjan päällystämistä kankaalla. Mielessäni on kyllä lopputulos, josta teipit irtoilevat ja kangas repsottaa, mutta tarpeeksi jämäkällä kankaalla ja tömäkällä teipillä se voisi onnistua! Kirjan päälle voi vielä ommella toisesta kankaasta leikatun kirjan nimen. Olen aikaisemmin käyttänyt kangasta lahjapaperina, kun lahjapaperi on usein ollut loppu juuri kun pitäisi lähteä kaverisynttäreille, ja kankaista on tullut hauskoja ja helposti kierrätettäviä päällisiä. Joskus leikaan kankaiksi myös vanhoja vaatteita, jos ne ovat liian huonokuntoisia kierrätykseen.

Kirjan ohjeissa on hienoa se, että niiden teksti on lyhyttä ja napakkaa, mikä saa kaiken vaikuttamaan yksinkertaiselta, sellaiselta, että kokematonkin näpertelijä onnistuu.

Esimerkkinä ohje, miten painat kuvioita tyynyyn (ks. yllä):
- Silitä pellavakangas.
- Kasta leimasin tekstiiliväriin.
- Paina kuvio pellavakankaaseen.
- Anna kuivua.
- Kiinnitä painokuvio silittämällä, lue tarkemmat ohjeet tekstiiliväripakkauksesta.
- Ompele kankaasta tyynynpäällinen.
- Ompele pirtanauhat kiinni tyynynpäälliseen.
- Ompele lankatupsut joka kulmaan.
Lankatupsuista on alla vielä yksinkertaisempi ohje.

Onko täällä muita jotka askartelevat tai puuhastelevat käsillään jotain? Itse en niinkään askartele, mutta kotiin on kivaa tehdä kaikkea persoonallista ja kierrätettyä. Etenkin minulla on heikkous lamppuihin, olen päällystänyt lampunkupuja kankaalla, tapetilla, pitsillä tai jättänyt niitä roikkumaan johdon varassa. Ja koska rakastan (lastenkirjakuvittajien) kortteja ja lasten piirustuksia, olen yhdistellyt niitä tauluiksi. Kesällä kokeilin myös ompelua… yritin ommella mekon verhokankaasta… Se ei päättynyt kovin onnistuneesti, tekele on yhä tekeillä, olkapääsaumat yhdessä ja loppu roikkuu kankeana ja epäsymmetrisena nuppineulojen varassa. Hmmm. Tässäkin kirjassa on erään mekon vinkki, jossa yhdistetään t-paita vanhasta lakanasta ommeltuun hameeseen. Ohje tähän on muuten hyvin ylimalkainen, eli ei muuta kuin sulaa rohkeutta improvisoida ja kokeilla!




Tyyliltään kirja on samanlainen kuin mm. Selina Laken kirjoittamat Löytöjen koti ja Kotoisa tyyli. Värikkäitä, isoja, kodikkaita kuvia, materian tuntua ja kierrätyksen rentoutta, aurinkoisia koteja ja iloisia esineitä. Sellaisia hyvän mielen kirjoja kaikki tyynni!

Ja ai niin, se betoni… Betonipöytiä, betonipääsiäismunia, kukkaruukkuja, kuvioita betonin pintaan kohokuvioisella tapetilla… hmm hmm, kuulostaa hauskalta!!

Luovaa hulluttelua päivään kaikille :)


Susanna Zacke & Sania Hedengren: Kädentaikoja. Ideoi, sisusta, luo, kierrätä. (orig. Hemslöjd på nytt sätt)
Valokuvat: Magnus Selander
Suomennos: Kaisu Tupala
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

tiistai 16. syyskuuta 2014

Mukavassa mummon ja lasten luontokirjassa ihmetellään luontoa

Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja. Kotipihan ötökät.
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T-NYT 2014
32 s.
Lyhyesti: Mukava luontokirja, jossa lapsenlapset ja mummo yhdessä tutkivat ja ihmettelevät kotipihojen yleisimpiä hyönteisiä ja pikkueläimiä.



- Katso ämmi, hieno perhonen portaalla! huomaa Okko.
- Se on nokkosperhonen, ämmi selittää.
- Miten se on kasvanut, vaikka on vielä lunta talon takana?
- Se on kehittynyt jo viime syksynä. Talven se on kyyhöttänyt jossakin raossa ihan hiljaa kuin kuollut. Aurinko on sen nyt herättänyt.
- Nyt se lähti. Mihin se lentää?
- Se menee hakemaan nokkosia. Ne ovat oikea paikka sen munille. Munista kasvaa siten uusia nokkosperhosia.
Nokkosperhonen, sääski, kimalainen, leppäkerttu, sudenkorento, sammakko, sarvijaakko, heinäsirkka. Kaikki tuttuja pihan pikkueläimiä ja hyönteisiä (paitsi sarvijaakon nimeä en tiennyt), sellaisia jotka kuuluvat jo lapsuusmuistoihin ja joita on ollut aina ja joka paikassa. Silti näistä pikkutyypeistä tietää usein itse asiassa yllättävän vähän.

Kuten onko madolla pesää? Mitä heinäsirkka syö? Miten vesimittari pysyy pinnalla? Mitä iloa on sääskistä? Miten lepäkerttu voi lentää kovilla siivillään? Miten hämähäkki auttaa ihmisiä? Kuinka monta munaa muurahaiskuningatar voi munia?

Kirjan kirjoittaja Liisa Sääskilahden omien lastenlasten kysymysten ympärille rakentuva tarinamainen tietoteos on kiinnostava, viehättävä ja helposti lähestyttävä kirja. Mummon ja lastenlasten yhteiseen luonnon tutkimiseen, katselemiseen ja kuuntelemiseen on helppo astua mukaan. Jokainen pikkueläin saa oman huomionsa ja lukunsa. Lapsenlapsilla on hyviä, oivaltavia kysymyksiä, ja mummolla vastaus kaikkeen. Kirjasta huokuu mummon ja lastenlasten välinen mukava tunnelma, kesien kiirettömyys ja rauha. Yhteiset kesät ovat varmasti olleet oikeita lapsuusmuistojen aarreaittoja.



Sääskilahti on myös itse kuvittanut kirjan etupäässä akvarelleilla, ja kuvia on joka sivulla. Se, kirjan runsas dialogi sekä dialogin lapsenomaisuus tekevät kirjasta helpon, myös lapsilukijalle.

8-vuotias innostui kovasti tästä luonnosta kertovasta kirjasta. Itse vähän harmittelin, että huomasin antaa arvostelukappaleena saamani kirjan hänelle vasta loppukesästä, kun pitkä kesä mökillä oli melkein kokonaan ohi, koska kirja nimenomaan innostaa tutkimaan nähtyä tarkemmin ja tarkkailemaan luontoa.

Vaan vielä ehtii luontoa tutkimaan! Nythän on alun lainauksen mukaan juuri se aika, kun nokkosperhoset kehittyvät kyyhöttääkseen sitten koko talven jossain raossa odottamassa aurinkoa ja lämpöä, jolloin ne aukaisevat rutistuneet siipensä ja lennähtävät kevääseen. Puren tässä kieleeni etten sano mitään haikeaa (rakastan kesää) ja totean vain, että onpa ollut ihana, lämmin syksy, vähän kuin kesä vielä, ja että syksyinenkin metsä (tai puisto) tarjoaa mielettömästi ihasteltavaa ja tuoksuteltavaa!

Omenantuoksuista syksyä!  





Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja. Kotipihan ötökät.
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T-NYT 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta


keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Ihana ja niin uninen: Lumotun maan rauha

Mirva Soinio: Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja.
Kuvitus: Mirva Soinio
Kustannus: Basam Books 2014
Lyhyesti: Hehkuvasti kuvitettu taideteos, jonka rauhalliset, lyhyet sadut ovat viisaita ja koskettavia, ja nostavat esiin elämän tärkeitä asioita: ystävyyttä, kiitollisuutta, lohtua, hiljaisuutta, itsensä kuuntelua, muiden arvostamista….



Illalla ennen kuin nukahdan, saatat miettiä: mitäköhän huominen tuo tullessaan? Asiat voivat alkaa painaa mieltä, ja joskus sitä on vähän huolissaan. Ole rauhassa, sillä kaikki on kuitenkin tässä ja nyt, eikä muulla ole väliä. Eilen oli eilen, huomenna on huomenna, niille et juuri nyt mahda mitään. Olet juuri tässä, ikiomasta elämässä. 

Miten rauhoittava kirja voi oikein ollakaan? 

Tätä mietin, kun sain ilon tutustua mm. silkkitaiteilijana toimineen Mirva Soinion uutukaiseen esikoiseen, Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja. 



Ensin olin onnellisen häikäistynyt kuvituksesta. En ole hetkeen nähnyt näin hehkuvasti ja upeasti kuvitettua teosta. Keijut ja eläimet leijuvat silmät kiinni värikylläisillä sivuilla, kuvat ovat puhdasta, harmonista kauneutta.

Parin päivää myöhemmin tartuin kirjaan illalla, lukeakseni. Kun laskin pään tyynyyn, se oli tuttuun tapaan täynnä kaikkea: päivän tapahtumien kelausta, ideoita ja innostusta tulevasta, suunnitelmia ja aikataulutusta ja stressiä huomisesta, orastavia huolia lapsista ja elämästä, kaikenlaista sekavaa ja pyörivää. Tekstiviestiä, sähköpostia, muistilappua, muistettavaa vaatekasaa ulko-ovella.

Sitten avasin kirjan ja luin jotain, joka alkoi kuten alussa ja jatkui tällaisena
Kun hengität, rauhassa nyt, huomaat olevasi väsynyt. Ja mitä huominen tuokin tullessaan, se tulee vasta ajallaan. Kun nukahtaa, on varmaa, että uni kuljettaa junan lailla, hetki hetkeltä, kohti aamua ja uutta alkavaa päivää. Senkus lepäät, nyt käydään nukkumaan. 
Olin myyty. 
Luin sadun toisensa jälkeen. 
Se onnistui hyvin, sillä niiden pituus on keskimäärin neljä tai viisi kertaa ylläoleva kappale. 




Sitten esikoinen ei saanut unta ja toivoi lisää laulua, mutta sen sijaan luin hänelle näitä. Ensimmäisen jälkeen hän kysyi: "äiti, olisko mitään jännempää?" mutta sanoin "hss, kuuntele, nämä on helmiä." Ja myöhemmin: "Eikö ole ihania?" johon hän vastasi unenpartaalla "yyym". 
Ja kesken sadun hän nukahti. 
Se oli hyvä satu. 

Itse en saanutkaan unta ja luin ensin miehelle (tätä ei ikinä satu). Sekin nukahti. Sitten nousin lukemaan lisää kun muut jo nukkuivat. Mietin mihin laitan kirjan näkyville kotona, se on niin viisas ja kaunis ja ihana. 



Pehmeäkantiseen pakettiin pakatut sadut kannustavat uskomaan unelmiin, uskaltamaan avata uusia ovia, lohduttavat murheessa, auttavat ymmärtämään unen voimaa ja tärkeyttä ja viisautta, kertovat hiljentymisestä ja meditoinnista (tässä vaiheessa haukon henkeäni), naurun voimasta, kiitollisuudesta, ystävyydestä, itsensä kuuntelusta, luonnon kunnioittamisesta, kehon ja mielen tanssista, toisten arvostamisesta.... 

Kaikesta. 
Mikä on tärkeää. 
Elämässä.
Jokaiselle jotakin.

Joissakin saduissa on keijuja, joissakin hevosia, jäniksiä tai Peteliuksia (joko kiinnostuit?). 

Pidän kielen epätasaisen pomppivasta, ajoittaisesta riimittelystä ja keveydestä, siitä ettei mikään ole pakotettua. Loppusointu tulee jos se sopii. 
Tiesitkö, että hiljentymällä ja hengittämällä voi päästä kurkistamaan hiljaisuuden sisään? Ihan totta, kyllä voi! Siellä ollaan sinä ja minä, kaikki vain on, tieto simppeli ja verraton. Meditointi ei ole kumma juttu, hengittäminen on jokaiselle vanha tuttu. Jos siis leikin ja matkin hetken, voin minäkin tehdä hiljaisuuretken. Silti ilo ja melu saa kuulua, olkoon täynnä riemua ja elämän ääniä koko maa. Kun vain välillä muistaa oivaltaa hiljaisuuden.


Kiitos tekijälle iloa ja hyvää oloa levittävästä helmestä jonka laatuisia ei tule juuri koskaan vastaan. 



Muita kirjoja jossa käsitellään tunteita löytyy täältäJos sinua kiinnostaa meditointi, mindfulness tai muu samantapainen lastenkirjallisuus, kurkkaa myös nämä aiemmin täällä esitellyt kirjat. 

Sari Markkanen: Tipsu ja oivallusten opus
Jon J. Muth: Pandan zentarinoita


Tähtiä 5 / 5

Mirva Soinio (teksti & kuvitus): Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja.
Kustannus: Basam Books 2014
Mistä: Kiitos tekijälle!

maanantai 8. syyskuuta 2014

Kissa Kiiskisen perinteinen satumaailma viihdytti - ja ärsytti

Pertti Pietarinen: Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja
Kuvitus: Ulla Thynell
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
144 s.
Lyhyesti: Lempeitä iltasatuja, mukavia ja lapset tykkäsivät, mutta lukeminen ei mennyt ihan harmonisesti, niin kovasti jotkin kohdat töksähtivät.



Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja on täynnä kaiken ikäisille sopivia iltasatuja. Eläimet esiintyvät kirjan nimen mukaisesti sankareina ja elävät leppoista maaseudun elämää rinta rinnan ihmisten kanssa. Kissa Kiiskinen seikkailee useammassa sadussa, välillä käydään Katinkultamaassa kissakuninkaan luona ja sitten palataan taas Maija-tytön hellään huomaan maaseudun lintukotoon. Muissa saduissa tutustutaan mm. peikkoihin ja noitiin tai katsellaan maailmaa hevosen silmin.

Yhteistä saduille on niiden rauhallinen miljöö ja tempo. Maaseutua ihannoidaan melko voimakkaasti, ja osasta saduista heijastuu perinteinen arvomaailma. Itse pidin eniten saduista joissa opetukset jäivät pienempään rooliin, ja joissa vain nautiskeltiin pienistä harmittomista vaikkakin sopivasti jännittävistä tapahtumista maalaistalon tai maaseudun elämässä, josta itsekin kovasti pidän.

Erilaisuus ja sen hyväksyminen on eräs kirjan satujen teemoista. Muita mieleenjääneitä ovat työ ja jonkinlainen "ihmiseksi kasvaminen".

Ennen kuin siirryn kritiikkiin, nostetaan esiin hyvä juttuja:
- Lapset (8 ja 4) pitivät! "Koska ne oli välillä niin kauhean jänniä satuja."


Ulla Thynellin lyijykynäpiirrokset ovat kauniita, yksityiskohtaisia ja tarkkoja, ja sopivat tyylillään ja mustavalkoisuudellaan kirjan perinteiseen satumaailmaan hienosti. Tekstin ja kuvan suhde on onnistunut, eli vaikka suuria kokosivun piirroksia on vain muutama, pienempää kuvitusta on melko runsaasti. Kuvakirja tällaisella kuvituksella olisi hieno!

- Tekstissä on hauskoja viittauksia aikuisten maailmaan, kuten EU:n direktiivit, joiden pohjalta satu saakin kesken kaiken uusia keskustelu-ulottuvuuksia aiheista, joista ei ihan heti muuten tulisi jutelleeksi lasten kanssa.

- Perinteikkyys ja jonkinlainen mennen maailman tunnelma viehättää ja on kirjassa parasta. Tätä tukevat kirjan ulkoasulliset valinnat, kuten paperi.

Sitten sitä kritiikkiä, sillä ihan kaikesta en kuitenkaan pitänyt. Kuten tavasta, jolla erilaisuutta lähestytään. Päällimäiseksi kirjasta jää tunne, että erilainenkin voi olla ihan ok. Ok? Se sotii omaa mielipidettäni vastaan jyrkästi, koska pikemminkin ajattelen, että erilaisuus on hienoaupeaaMAHTAVAArohkeaa.

Juuri erilaisuus tekee kaikesta kiinnostavaa, se on elämän arvokkuus ja suola.

Erilaisuutta voi lähestyä niin monelta suunnalta. Ylipäänsä olen hieman kyllästynyt erilaisuutta ja sen hyväksymistä alleviivaaviin tarinoihin. Olisi niin virkistävää lukea välillä olentojen samankaltaisuudesta. Ja erilaisuuden voi nähdä hienona, tai sitten asiana, johon voi tottua, kuten tässä (ja joka on minusta tosi negatiivinen alkuajatus).

Kuten sadussa, jossa kerrotaan omaa lasta toivovasta pariskunnasta, ja joka saa hoiviinsa peikkolapsen. Vanhemmat tottuvat lapseensa tämän oudosta ulkonäöstä huolimatta ja ilokseen huomaavat, miten peikkolapsi vähä vähältä muuttuukin yhä enemmän ihmisen näköiseksi (miksi?), samanlaiseksi kuin muutkin (voi miksi??), kun kasvattivanhemmat häntä oikein harjaavat "oikein juuriharjan kanssa", ja jonka sen ansiosta "voi muutamien vuosien päästä esitellä vaikka itse presidentille", kuten isä tuumaa.

Kiusallista.

Kirjailija on varmasti tarkoittanut, että ihmisillä on yleisesti ennakkoluuloja ja erilaisuutta vierastetaan jne., mutta jotta ajatus olisi tullut taitavammin esille (eikä jäänyt tasolle jossa kömpelyys vain ärsyttää), olisi kokonaisuutta pitänyt ehdottomasti hioa ja vielä hioa, voimistaa niitä hyviä kohtia ja ajatuksia ja viisauksiakin, joita kirjassa välillä on, ja erotella selkeämmin ulkoa tulevat ennakkoluulot.

Satu Poikko-peikosta puolestaan, joka vaaleampana ja karvattomampana kun peikot keskimäärin pistää kovasti muita silmään ja joutuu kiusatuksi, voi sopia lapselle, jota jostain syystä kiusataan ja joka tuntee olonsa erilaiseksi. Minua häiritsi kuitenkin se, että kiusaamisen syynä sadussa on juuri ulkonäkö. Tokaluokkalaisen ja viisivuotiaan äitinä erilainen ulkonäkö ei ole vielä ollut meillä ikinä mikään teema, ei vaikka kuopus on syntynyt Afrikassa ja poikkeaa vaaleista pellavapäistä. Siksi päätin jättää sadun lukematta. Jos erilainen ulkonäkö, ei oma eikä tuttavien, ole kummallekaan ollut vielä koskaan asia jota kannattaisi miettiä, ei sitä ole pienintäkään syytä alkaa pohtimaan nytkään, sadun kautta. Eri asia jos sitä olisi mietitty. Toinen asia, mikä sadussa häiritsi on, että Poikko saa muiden hyväksynnän (tai sai muut tajuamaan ettei ulkonäkö tee erilaiseksi) voittamalla urheilukilpailussa. En tiedä... Jotenkin niin, no, latteaa. Miksi juuri urheilemalla, tai miksi hänen pitää ylipäänsä voittaa ja ikäänkuin ansaita muiden hyväksyntä? Miksei muutos lähde muista? Edes sadussa, joka voi olla voimakas vaikuttaja.

Ja erityisesti yhtä kohtaa on pakko kritisoida, koska se on niin älytön. Kyseessä on satu Riku-ruunasta, joka miettii, laitumella kupehtiessaan, itsekseen näin:
Ihmisetkin olivat kuulemma ihan tumman ruskeita, jopa mustia. Sitä Riku ei ainakaan uskonut. Ei se ollut koskaan nähnyt mustaa ihmistä, paitsi joskus Mikon naama oli ollut aika musta, kun hän tuli savusaunalta. Kissoja kyllä oli valkoisia ja mustia, niin ja oransseja ja vaikka mitä. Mutta, olisiko ihan oikeasti mustia ihmisiäkin? Ei, sitä Riku ei uskonut. Vaikka mitäpä sillä värillä olisi väliä.
Okei, Suomessa on monta maailmaa tänäänkin, toiselle erilainen ulkonäkö on itsestäänselvyys, kuten alueella jossa asumme, suurimmalle osalle se ei sitä ole. Lisäksi satu ajoittuu ajalle, jolloin "mummisi ja ukkisi olivat pikku lapsia", mutta vaikka itse toivon että tämä selittäisi kirjailijan käsittämättömän hevosen päähän pistetyn mietiskelyn, ei tätä viittausta enää mitenkään muista satua lukiessaan, eikä se edes pikkukuulijoille tarkoita mitään. He vain kuulevat satukirjasta taivastelua, voiko mustia ihmisiä todella olla olemassa? En voi käsittää, mitä kirjailija on ajatellut pistäessään moista ällistelyä lastenkirjaan vuonna 2014. Kenelle sellaisen lukeminen on hyvä asia? Miltä tuntuu pienestä tummanruskeasta, suomalaisesta lapsesta, kun kesken mukavan tarinan hepan elämästä maaseudulla aletaan taivastelemaan, että ei kai nyt hänen värisiään ihmisiä voi olla olemassa?! Entä mitä hyötyy asiasta vaalea pellavapää, jolla on ehkä päiväkodissa tummaihoinen kaveri ja joka ei ole koskaan kiinnittänyt sen kummemmin huomiota kaverin ihonväriin? Mitä ihmeen järkeä on nostaa tuollainen erivärisen ihon ihmettely lastenkirjaan tänä päivänä?

Mieheni jätti tämän kohdan (luonnollisesti) lukematta, mutta lapset huomasivat, että jotain hypättiin yli ja aloittivat protestin. Mutta please, jotain rajaa! Näin herkkää asiaa pitää kirjailijan osata lähestyä huomattavasti taitavammin sanan- ja juonenkääntein, nyt on jämähdetty 50 vuotta sitten luettuihin oppikirjoihin.

Eli, ihan täysin harmonisissa merkeissä ei lukeminen sujunut, vaikka monin paikoin ainekset siihen olivatkin olemassa ja kohdillaan.

Lopuksi vielä sananen kirjoista, joista välittyy arvolataus. Tämän kirjan kaikissa saduissa sitä ei ollut tai se ei pistänyt korvaan, jossain saduissa taas sitäkin enemmän, kuten siinä jossa maaseudun onnelasta tullut kohtaa Helsingin kovat, ilkeät kissakundit, ja jossa maalla asuva kissa huomaa viettävänsä kissanpäiviä ja olevansa onnenpekka saadessaan asua maalla. Ja monessa muussakin kirjassa, etenkin perinteisissä saduissa on usein vahvat arvot. Itse olen aika tarkka ulkoa tuleville arvolatauksille. Ehkä lapset eivät ajattele asioita yhtä tarkasti kuin minä (eivät varmasti) mutta silti heille jää kaikesta kuullusta rakennuspalikoita omiin mielipiteisiin. Siksi itse koen tärkeäksi, että keskustelen satujen jälkeen niiden sävystä ja arvoista lasten kanssa, ja yritän opettaa heitä kyseenalaistamaan niitä ja miettimään asioihin oman mielipiteensä. Olisi hienoa, jos he sisäistäisivät, että on monenlaisia arvoja ja ajatuksia, ja että kaikessa on jotain hyvää, oli kyseessä sitten kaupunki tai maaseutu tai mikä asia maailmassa tahansa.


Pertti Pietarinen: Kissa Kiiskinen sankarina ja muita satuja
Kuvitus: Ulla Thynell
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantantajalta


Muokattu 9.9.2014

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...