Kun isovanhemmasta joutuu luopumaan. Vaarin saari.

Benji Davies: Vaarin saari
Kuvitus: Benji Davies
Suomennos: Leena Perttula
Kustannus: Karisto 2016
Lyhyesti: Vaarin saari johdattaa lukijan hellästi viimeiselle matkalle isovanhemman kanssa. Se kurkistaa paikkaan, jonne vaari kuollessaan siirtyy, ja näyttää, että siellä on kaunista, siellä on hyvä olla. Upea voimakas kuvitus ja koskettava tarina.

Vaarit ja mummit, mummot ja ukit, paapat ja mummat... joskus ihanimpia ja tärkeimpiä ihmisiä elämässä. Miten kipeältä tuntuukaan, kun heistä joutuu luopumaan!

"Niinkö?" kysyi Lassi. "Mutta etkö ole täällä yksinäinen?"
"En... enpä usko", vaari sanoi hymyillen.
Lassi halasi vaaria vielä kerran. Hänen tulisi vaaria kova ikävä. 

Lassin ja vaarin viimeinen yhteinen matka alkaa vaarin vintiltä. Sieltä löytyy ovi, jota Lassi ei ole koskaan aiemmin huomannut. Oven takana odottaa laiva, joka vie Lassin ja vaarin yhdessä kauniille saarelle, värikkäiden lintujen ja upean luonnon keskelle. Mutta vaari ei aiokaan palata Lassin kanssa kotiin. Lassin kotimatka yksin tuntuu tuuliselta, pitkältä ja harmaalta. Mutta onneksi vaarin luo voi aina palata ajatuksissa.

Benji Daviesin Vaarin saari ottaa lukijaa kädestä ja vie hänet lempeästi ja lohduttavasti viimeiselle matkalle isovanhemman kanssa.

Tarina itsessään on pieni eikä vähäpuheisuudessaan aukea lapselle heti (edes 10-vuotias ei tajunnut, mistä kirja kertoi), mutta aikuinen pystyy sen avulla avaamaan lapselle kuolemaa: konkreettista poismenoa ja siihen liittyviä tunteita niin kuolevalle kuin tänne jääneellekin. Pidän juuri siitä, miten isovanhempi ja hänen tunteensa ja ajatuksensa kuolemasta ovat kirjassa läsnä.

Tajusin kuvituksen sanoman selkeästi lukiessani kirjaa 2-vuotiaalle, eli katsoessamme kuvia. Tajusin, että kirja ei kerrokaan pelkästään kuolemasta, vaan siitä matkasta, jonka isovanhemman kanssa voi yhdessä tehdä, jos tämä on lähdössä. Kirjan kanssa kuolemaa voi katsoa yhdessä silmiin ja pohtia, minne kuollessa menee ja mitä siellä tapahtuu. Kirja tuo esiin sen, miten vanhus usein jo haluaa lähteä.

Kirjan voi toisaalta tulkita myös lapsen mielikuvitusmatkaksi poismenneen luokse silloin, kun tämä on poistunut nopeasti ja jäljellä on vain tyhjä koti.

Kuvitus vyöryy paikoin intensiivisenä yli sivujen ja tuo lähelle elämän kauneuden ja voiman. Kuva näyttää kouriintuntuntuvasti, miten vähillä matkatavaroilla viimeiselle matkalle lähdetään. Kaunista on, että kirjassa elämän ihmeellisyys ei lopu kuolemaan.












Itselleni tämä oli ensimmäinen Daviesin kirja, joka on tullut vastaani. Olisi hauska tutustua myös muihin, aeimpiin kirjoihin. Puhuttelevia tarinoita ja niitä täydellisesti täydentäviä, kauniita kuvituksia ei nimittäin tule joka kuukausi vastaan. Daviesin kirja on ihana. Ja itkettävä.

Vaarin saari on luettu myös Sinisellä keskitiellä. 


Benji Davies: Vaarin saari
Kuvitus: Benji Davies
Suomennos: Leena Perttula
Kustannus: Karisto 2016
Mistä: Arvostelukappale

Korppipäinen mies

Enna Airik: Korppipäinen mies

Kustannus: Karisto 2013

28 s.
Lyhyesti: Upeasti kuvitettu ja pysäyttävä kuvakirja pelosta ja lapsen määräämisvallasta kehoonsa. 

Emi ei yllä toffeekiukuroihin, ja herra Krook nostaa hänet syliinsä. Hän tekee aina niin, vaikka Emi ei tahdo. Emillä menee karkkikaupassa pitkään. Kun hän lopulta tulee ulos, hänellä on syli täynnä karkkia. Paljon enemmän kuin rahalla saa. 

Emi on pieni tyttö, jonka koti on vastapäätä hylättyä autiotaloa, Emin painajaistaloa. Unessa korppipäinen mies on kahlinnut autiotaloon tytön, samanlaisen kuin Emi. Tytöllä on kahle jalassa eikä hän pääse pois. Emin kodin lähellä on myös karkkikauppa, jossa Emi käy. Karkkikaupan omistaja herra Krook ottaa syliin vaikka Emi ei tahdo. 
Isä ja äiti sanovat, että painajaiset menevät pois, mutta eivät ne mene. Eivät ennen kuin Emi tapaa lempeän lintutädin monta kertaa, jolle hän voi kertoa kaiken unien korppipäisestä miehestä. Lintutädin luona oleva pieni punarinta auttaa Emia ymmärtämään, että hän itse saa päättää, kuka ja milloin häntä kosketetaan. 

Tämän vuoden (vaikka ilmestyikin vuonna 2013) vavahduttavin kuvakirja käveli vastaan Enna Airikin Korppipäisen miehen muodossa. Jo kuvitus valloitti niin 8-vuotiaan kuin minutkin, ja kirja oli pakko lukea siltä seisomalta. 

Tarina oli pysäyttävä. Lapselle se oli ennen kaikkea painajaisia ja jollain tavoin paha mies, aikuinen ymmärsi pahuuden mittakaavan ja rikki menneen, peloissaan olevan pienen tytön, painajaisen tytön. 

Herkin vedoin Airik piirtää tarinan paperille, tarkasti pieniä yksityiskohtia myöten. Hän hyödyntää ja yhdistää oivaltavasti värejä, päivä ja yö vuorottelevat niin Emin maailmassa kuin kuvituksessakin. Emin painajaiset tai tapahtumat, joita ei voi kuvittaa, ovat mustia ja dramaattisia, herääminen aamuun ja päivät vanhempien tai lempeän lintutädin hoivassa pastellisia, valoisia. Musta ja pelko sekoittuvat kuitenkin niihinkin, sillä pelko kulkee mukana Emin ajatuksissa. Miljöö on vanhanaikainen, kaupunkikuvassa on  Elsa Beskowia ja silhuetteja. Kuvitusjälki on todella taidokasta.

Meitä tämä ihana kuvakirja kosketti ja ravisteli, ihastutti niin lapsen kuin aikuisenkin ja on parhaita pitkään aikaan lukemiamme!

Korppipäistä miestä on esitelty myös mm. Lastenkirjahyllyssä ja ja Löytöretkellä Piilomaassa -blogissa.

Enna Airik: Korppipäinen mies

Kustannus: Karisto 2013
Mistä: Kustantajalta

Tähtiä 5/5

Sivar Ahlrudin etsiväkaksoset

Sivar Ahlrud: Agenttiarvoitus (Agentmysteriet 1944, uudelleenjulkaistu 1968)
Kustannus: Karisto 1974
Suomennos: Eliisa Soirila

Sivar Ahlrud: Luola-arvoitus (Grott-mysteriet 1964)
Kustannus: Karisto 1978
Suomennos: Sirkku Lehmusvaara

Onko joku muu rakastanut ruotsalaisen kirjailijanimimerkki Sivar Ahlrudin hahmoja, punatukkaisia etsiväkaksosia Klasia ja Görania, sekä heidän sivistynyttä, tukholmalaista älykköserkkuaan Hubertia eli Hubbea, kuten kaksoset häntä tämän vastenmielisyydeksi kutsuvat?

Minulla sarja kuului lapsuuden, tai nuoruuden lemppareihin, mm. Lottien, Kolmen etsivän, Salaisuus-sarjan, Dana-tyttöjen ja Neiti Etsivän ohella. Löysin muutaman etsiväkaksoskirjan kirjaston poisto- ja kierrätyshyllyistä, ja innostuin nyt vihdoin lukemaan ne. Itse asiassa odottelin pitkään (puoli vuotta? Vuoden?) ennen kuin rohkaistuin tarttumaan niihin. Niiden lukeminen tuntui jotenkin vaikealta - ehkä paluulta teiniksi? Tai ehkä pelkäsin, että pitkästyn ja ihmettelen, miten ikinä olen jaksanut lukea niitä.

Miten kävi, noin 25 vuoden tauon jälkeen? No, en ainakaan pitkästynyt, sillä Klasin ja Göranin kanssa elämä ei selvästikään tule tylsäksi. Oikeastaan ihmettelin, miten hyviä kirjat olivatkaan!

Toinen kirjoista, Agenttiarvoitus, on ilmestynyt alunperin jo 1944, ja uudelleenjulkaisuna 1968, joten tarinassa on paljon tosi viehättävää ajankuvausta paitsi Tukholmasta, myös ajalta ennen tietokoneita ja kännyköitä, silloin kun käsikirjoitukset tehtiin kirjoituskoneella ja ainoa kappale oli ainoa kappale. Tarinassa hassun kirjailijan käsikirjoitus sekä itse kirjailija varastetaan, koska käsikirjoituksessa kuvaillaan eräs rosvojoukkio kovin epäsuotuisasti, ja rosvot haluavat kirjailivan parantelevan tekstiään. He ovat koukussa lakuveneisiin, pukeutuvat hassuihin väriyhdistelmiin ja muistuttavat vanhoja tv-filmien ganstereita.

- Miksi olette kuvailleet minua kaljupäiseksi kuin biljardipallo - aivan niin kuin itse olette, saanen huomauttaa - vaikka minulla on mustat, luonnonkiharat hiukset...
Herra Berger sai omistaa kokonaisen sivun luonnonkiharoille hiuksille, huolimatta siitä, että Terävä Johnin omat hiukset olivat muutama harittava suortuva, jotka turhaan yrittivät peittää pyöreän kaljun. 

Toisella kertaa oli Nokan vuoro.  

- Vai niin, herra Berger, oletteko sitä mieltä, että uskollinen apulaiseni Nokka näyttää syyhyläiseltä rotalta, se ei todellakaan ole kiltisti, vai mitä Nokka.
Tämä mutisi jotakin ja mutusteli lakritsiveneitä vilkuillen luihusti Bergeriä ja kaivellen kynnenalusiaan tikkarila. 

Toinen kirjoista, Luola-arvoitus, ilmestyi ensimmäisen kerran 20 vuotta Agenttiarvoitusta myöhemmin, 1964, ja jotenkin se onkin melko erilainen. Perusvireeltään se on yhä harmiton ja viaton, ja roistot, jotka eivät lopulta edes ole roistoja, ovat kovin vaarattomia, mutta muuten koin ympäristön paljon jännittävämmäksi, paikoin jopa kihelmöiväksi. Onko muita ahtaanpaikankammoisia kuin minä? Tässä sitä kammoa koetellaan oikein olan takaa, kun Hubert eksyy erittäin ahtaisiin kallioluoliin, joista ei ole pääsyä kuin taaksepäin, kohti tuntematonta, vuoren sisustaa...

Hengittäminen oli vaikeinta. Heti kun hän vähänkin kiihtyi, rintakehä aivan kuin rypistyi kokoon, eikä hän saanut ilmaa. Yksitoista kaksitoista kolmetoista, tukehdun, ellen rauhoitu...
Hetken tuntui jo paremmalta, mutta sitten hän yritti ponnistaa uudelleen, ja tämä pieni voimainkoetus sai hänet tuntemaan melkein tukehtumistuskia. Kaivoskuilun vankina, tuhansia tonneja graniittia ylöpuolella, suljetussa kiviarkussa, voimatta liikuttaa muuta kuin käsiä ja jalkoja. 

Hrrr!

Luola-arvoituksessa kuvataan muuten myös kiinnostavasti muutamaa suomalaista mystisiksi vanhan kansan ihmisiksi, joilla on vahva yhteys luontoon ja jotka mongertavat kummallista kieltään pimeässä torpassa.

Kirjoissa oli hauskaa paitsi tapahtumarikkaat, humoristiset tarinat, myös henkilöt: älykäs, totinen ja järkevä Hubert, jota on siunattu uteliailla, impulsiivisilla ja monin tavoin varmasti vähän rasittavilla serkuilla, Klasilla ja Göranilla. Myös miljöön yksityiskohtien runsaus, kepeys ja mielikuvituksen lento, sekä paikoin melkoinen tiedonmäärä tekevät kirjoista hauskaa luettavaa.

Eli samoin kävi kuin nuorenakin... koukkuun jäin! Taisin jopa nähdä unta viime yönä, että löysin kotoa vielä yhden etsiväkaksoskirjan, mutta tänään sitä ei sitten ollutkaan missäään. Iso pettymys!

Nyt seuraavaksi mietin, joko voisin lukea Agenttiarvoituksen ekaluokkalaiselle... Periaatteessa kyllä, sillä kirjassa ei ole mitään pelottavaa - esimerkiksi Ronja Ryövärintytär on monin kerroin vahvempi, dramaattisempi tarina, ja jos olemme lukeneet sen jo kahdesti viime vuosien aikana, niin varmasti nämäkin sopisivat. Itse muistelen lukeneeni näitä ehkä yli 10-vuotiaana?

Wikipedia muuten kertoo paljon mielenkiintoista kirjasarjasta: Sivar Ahlrud -taiteilijanimi on yhdistelmä kahden kirjailijan nimestä ja persoonasta, nimittäin Ivar Ahlstedtista ja Sid Roland Rommerudista, joista Ahlstedt kirjoitti kirjoja vuoteen 1967 kuolemaansa saakka, ja Rommerud vuoteen 1974. Jälkimmäisen kuoltua 80-luvulla sarja kasvoi vielä neljällä, kolmen eri kirjailijan teoksella. Kaikkinensa sarja kuuluu 80-luvun Suomen suosituimpiin nuortenkirjoihin, sillä suomennokset laahasivat ajallisesti selvästi alkuperäiskirjojen perässä.

Muistatko kaksoset? Piditkö? Ehkä pitäisit vieläkin! Hauskoja lukumatkoja menneisyyteen kaikille!

Sarjasta on kirjoitettu myös mm. tässä ruotsinkielisessä blogissa.

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Kirsti Ellilä: Majavakevät
Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Kustantaja: Karisto 2012
187 s.

Mielenkiintoinen kevään nuortenkirjauutuus on Kirsti Ellilän Majavakevät. Minulle tämä on ensimmäinen Ellilän kirja johon tutustun, mutta ei varmasti viimeinen, niin monipuolisesti 18 vuotta kirjailijana toiminut Ellilä on julkaissut niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin kirjoja. Ellilä pitää muuten myös omaa blogiaan Kirjailijan häiriöklinikka.

Hilla on 12-vuotias tyttö, syntyjään kolumbialainen ja pikkuisena Suomeen adoptoitu, joka tuntee itsensä syystä tai toisesta kovin erilaiseksi. Kun sisko viihtyy kavereiden kanssa tietokoneella pelaillen, viettäisi Hilla mieluiten kaiken aikansa lammella tutkiskelemassa ja kuvaamassa majavien elämää. Heidän kotinsa läheisellä lammella asuu nimittäin kaksi hienoa, hopeaturkkista majavaa. Niiden kanssa Hilla tuntee ainutlaatuista yhteenkuuluvuutta, ja lammelle hän usein yön hämärässä kiitääkin polkupyörällään.

Isä ja äiti ovat tytön käytöksestä luonnollisesti huolissaan, ja varsinkin äidin ja tyttären suhde on solmussa, sillä Hilla on kuullut äidin joskus suutuksissaan tuiskahtaneen, että on harmi kun adoptiolapselle ei ole palautusoikeutta.

Kun sitten naapurin äreä Korpelainen uhkaa räjäyttää majavien padon niiden aiheuttaman metsien tuhoutumisen vuoksi, alkaa Hillan taistelu majavien puolesta. Seikkailuun sekoittuu maagisiakin sävyjä, niin kovasti Hilla majavien ahdinkoon eläytyy. Kuvaan tulee myös Ilpo, joka tutustuu outoon tyttöön yöllisellä lammella, ja hänen kauttaan tarina saa yllättävän loppuratkaisun.

Suomen luonto antaa karun kauniin miljöön tapahtumille. Rämettynyt lampi, sen pystyyn kuolleet puut, harmaa, kostea ilma ja jääkylmä vesi - siellä Hilla on kotonaan ja niitä hän rakastaa. Muhevan mullan ja syrjäisen lammen tuoksu suorastaan tulvii lukijan nenään!

Vaikka tunnelma on tummasävyinen, on tarinassa ystävällisyyttä ja lämpöä. Luonnosta ja eläimistä välittäminen nousevat tärkeään osaan. Lukija joutuu pohtimaan arvoristiriitaa - onko parempi suojella majavia vai pelastaa rahallisesti arvokas metsä? Erityisen kimurantti kysymyksestä tulee, kun Ilpostakin tulee maanomistaja, ja rahalle olisi heidän perheessään paljon käyttöä.

Ellilä kuvaa hienosti Hillan erilaisuuden ja epävarmuuden tunteita, jotka koskettanevat suurta osaa nuoria, toisia enemmän ja toisia vähemmän. Hillan voimakas ulkopuolisuuden tunne liikuttaa. Hänen mielessään risteilevät painavat kysymykset kuten miksi minä olen täällä? Rakastavatko isä ja äiti minua todella? Kysymystä kenellä on oikeus olla täällä pohdiskellaan niin majavien kuin Hillankin kautta. Tämän kysymyksen esiinnostaminen tekee kirjasta erityisen tärkeän.

Löysin kirjasta paljon ajatuksia, joihin olisin itse murrosiässä ahmaisten ja helpottuneena tarttunut, ja vaikka Hilla onkin adoptoitu, kohdeyleisö ulottuu pikemminkin koko ikäryhmään kuin adoptoiduille. Ellilä tavoittaa monin sävyin tuon elämänvaiheen kipeitä tuntemuksia ja itsensä etsimistä. Ja kyllä kirja aikuisillekin sopii, sillä se herättelee monia ajatuksia. 

Kirjan kansi ja sisä- ja takakansi ovat Kirsi Haapamäen lyijykynäkäsialaa, mutta muuten kirjassa ei ole kuvitusta. 

Tähtiä 3,5 / 5

Majavakeväästä lisää Kirjavinkit-sivustolla ja Kirsin kirjanurkassa. Kirsi on esitellyt Kirsti Ellilän tuotantoa laajemminkin blogissaan.

Barbara Taylor: Eläinten pesät

Barbara Taylor: Eläinten pesät (orig. Animal House 2009)
Kustantaja: Karisto 2012
Suomennos: Elina Lustig
23 s.

Haluaisitko kurkistaa sisälle mehiläispesään? Tai tietää miten majavat rakentavat pesänsä ja miten ne elävät? Entä millaisissa kerrostalokoloissa asustavat surikaatit eli nelisormimangustit? Barbara Taylorin Eläinten pesät näyttää tämän ja vieläpä kolmiuloitteisin kuvin! Erilaisten eläinten pesänrakennustaitoja ja lähikuvia ihmettelee ilokseen niin yksin kuin lapsenkin kanssa.

Vyötiäiset kaivavat luolansa yleensä hiekkaiseen maaperään, koska hiekkaan on helppo kaivaa. Kaivaminen on niiden mielestä myös hauskaa, joten yhdellä vyötiäisellä voi olla jopa 15 luolaa ja jokainen niistä viisi metriä syvä.

Vaikka osa eläimistä ei Suomessa asusta, on mukaan mahtunut paljon meille tuttujakin eläimiä kaneista saukkoihin ja kekomuurahaisista haarapääskyihin. Lisäksi mukana on eksoottisia eläimiä kuten mustekaloja, alligaattoreita ja kolibreja. Kirja tuo mieleen iki-ihanan Elävä luonto -tv-sarjan, mutta itse tutkailen asioita mielummin näin, kirjasta omaan hitaaseen tahtiini.

Kirjasta oppii mm., miten simpanssit rakentavat joka yöksi uuden, maljan muotoisen pesän puun latvaan, ja miten kaneilla on maan alla käytävien ja kammioiden sokkelikko, josta ne nousevat yöllä syömään ruohoa ja muita kasveja. Suosikkejani ovat sivut, joissa paneudutaan koko aukeaman verran yhden eläimen elämään, ravintoon ja vihollisiin. Näiden lisäksi kirjassa on paljon lyhyitä tietoiskuja muiden eläinten pesimistavoista.

Kirja saa kaipaamaan hyllyyn muitakin ja paksumpia luontokirjoja. En muistanutkaan miten kiinnostavaa on tutkailla ja katsella, miten erilaiset eläimet elävät ja asuvat. Kuusivuotias kuunteli ja katseli mielissään kirjaa, ja kaksivuotiaskin jaksoi tutkailla kuvia sylissä. Jos joku tietää hyvän koko perheen luontokirjan, vinkatkaa ihmeessä! Tämä 23 sivuinen Eläinten pesät on mainio pienemmällekin lapselle lyhyiden tekstipätkiensä ja monipuolisten ja havainnollisten kuviensa ansiosta, ja tutkiihan aikuinenkin toki mielellään kolmiuloitteista ponnahduskuvaa majavaperheen puuhailusta. Tiiviin, tietokirjamaisen tekstinsä vuoksi kirja sopinee noin viisivuotiaasta ylöspäin alakoululaiselle asti, erityisen hyvin vaikkapa päiväkotien/koulujen luontohetkiin.

Tätä ajatonta kirjaa tullaan lukemaan meillä varmasti paljon! Omia suosikkejani ovat mm. alakuvassa näkyvät kutojalinnut, joiden naaraat valitsevat koiraan tämän pesänrakennustaitojen perusteella. Taidokkaat, pallomaiset pesät roikkuvat puussa suurina yhdyskuntina, kuin näyttävänä lintujen omakotitaloalueena, ja niihin pujahdetaan sisään pohjassa olevan aukon kautta. Ja heh, yhdennäköisyydestä huolimatta meillä ei sentään roiku katossa kutojalinnun pesä, vaan Afrikasta hankittu lamppu.

Mainion eläinkirjan ovat lukeneet myös Karoliina Kirjavasta Kammarista ja Leena Lumi.

Tähtiä 4 / 5

Muokattu 27.4.2012

Deborah Underwood: Ihan hiljaa

Deborah Underwood: Ihan hiljaa
(The quiet book)
Kuvitus: Renata Liwska
Suomennus. Sanna Vartiainen
Kustantaja: Karisto 2011
28 s.
Arvio: ****
Kustantajan esittely täällä.

Ihan hiljaa saa sinut hiljentymään ja muistamaan elävästi hetkiä, kun on ollut ihan hiljaista.  Vai mitä sanot näistä?

On hetkiä jolloin on ihan hiljaista. Vaikkapa silloin...

... kun on viimeinen jota tullaan hakemaan.

... kun jännittää ja haluaisi kadota näkyvistä.

... kun outo sukulaistäti tulee yllätysvierailulle.

... kun yrittää pidätellä hikkaa.

... kun tajuaa, että kylpyvaahtoa tuli vähän liikaa.

... kun imaisee lohduttavaa, hyvää tikkaria.

Sivuja käännellessään tuntee välillä sydämen tykyttävän rinnassa, sitten se tuntuu painavalta, seuraavaksi pidättää hengitystä, ja sitten naurattaa. Kirjan vajaa 30 yksinkertaista kuvaa vievät perustunteisiin, ja saavat ne nousemaan elävästi mieleen.

Kirjalla on monenlaista lukutapaa. Se tarjoaa hienon mahdollisuuden pohtia tilanteita ja tunteita lapsen kanssa. Miltä vartalossa tuntuu kun jännittää, miten oloa voisi helpottaaa silloin? Miltä tuntuu kun jää yksin, kun kavereilla on salaisuuksia joita ei kuule? Lapsi kokee elämässään näitä kaikia tunteita, ja kaipaa työkaluja erilaisista tilanteista selviytymiseen ja tunteiden tunnistamiseen.

Vaikeiden tunteiden pohtimisen lisäksi on hauska sukeltaa iloisiin tilanteisiin. Muistella, miltä tuntui kun on vuoristoradan huipulla ja ihan kohta tulossa alas, tai kun on hyvän ystävän kanssa eikä tarvitse puhua mitään, on niin hyvä olla? Tai kun saa hyvän yön suukon ja käpertyy lämpimän peiton alle ja uni tulee ihan kohta? Tai tikkarin nuolaisu, naaam. Hyvien asioiden muistelu tekee onnelliseksi.

Vähän pienemmän kanssa keksin uuden lukutavan: Koska on kiva olla hiljaa? Konsertissa, kun kaikki keskittyvät kuuntelemaan kaunista musiikkia. Kun kuuntelee satua. Kun paijaa eläintä. Kun leikataan hiuksia. Kun sanotaan hyvää yötä.

Joistain tilanteista saa vielä pidemmälle viedyn kuvitteluleikin: Mitä tapahtuisi, jos ei voisikaan olla hiljaa, vaan vahingossa putoisi tuolilta ja kuuluisi kamala räminä kun kaatuisi tuolien sekaan? Vaikka konsertissa. Mitä sitten? Eihän se olisikaan niin kamalaa, sellaista sattuu kenelle tahansa. Ei haittaa, sellaista sattuu, saa nauraa itselleen.

Ja luonnollisesti tämän ääreen on ihana rauhoittua - illalla ja ihan kesken päivän. Shhh, ollaa hiljaa vaan, kuunnellaan hiljaisuutta, ei ole kiire mihinkään. Tule syliin lukemaan.

Kuten huomaa, tästä kirjasta tuli meillä painava opus, paljon monipuolisempi kuin ensi näkemältä uskoisi. Antoisa sekä lapselle että aikuiselle. Kuvitus on niin yksinkertaista mutta samalla ilmeikästä, ja kuvat ja teksti pelaavat tavattoman hyvin yhteen. Ei ihmekään, että kirja on ilmestyessään ponkaissut New York Timesin bestseller-listalle. Karisto on kustantanut kirjan Suomessa, ja suosittelen tätä lämpimästi.

Lumiomena on esitellyt kirjan täällä.

Marjut Hjelt: Lumoava haltijakansa

Marjut Hjelt: Lumoava haltijakansa
Kuvitus: Jaana Aalto
Kustantaja: Karisto 2011
115 s.
Arvio: ***½
Lue kustantajan esittely täältä.

Joskus voi käydä näin! Kun otin Lumoavan haltijakansan käteeni aamukahvin kanssa istuakseni viideksi minuutiksi alas, viidestä tuli kymmenen minuuttia ja kymmenestä minuutista tunti. Ihan huomaamatta! Ihastelin kuvia ja jäin kiinni tekstiin. Nauroin ja yllätyin - sillä en totisesti voinut sanoa tuntevani haltijoita tai keijuja, ja tietäväni, että niitä on niin erilaisia! Sen nyt arvaakin, että nokkosissa asuu ilkikurisia käkättäjiä ja että vaahteran asukit rakastavat värejä, mutta ei sitä, että orapihlajissa lymyää kiusoittelevia ilkimyksiä, tai että pippuriset persiljakeijukaiset kiukuttelevat alemmuuskompleksissaan tillin vieressä!

Tämänkin kirja sai aikaan: Nyt tiedän, että kasveissa asuu erilaisia haltijoita ja keijuja ja ties mitä muuta väkeä, kasvin suojelijoita! Tonttujen ja joulupukin vuodenaikaan on aikuisenkin helppo uskoa asioihin, jotka tekevät elämästä yksinkertaisesti hauskempaa. 

Perinnetutkija ja tietokirjailija Marjut Hjelt on luonut kasvien väen sellaisiksi, että melkeinpä hämmästyy: niinpä tietysti, tuollainenhan hyväntuoksuisessa katajassa kurkkiva haltijatar luonnollisesti on, ja totta kai juuri viisas, tyyni ja vanha haltija suojelee kuusia. Hjelt on ammentanut perinnetiedosta, uskomuksista ja luonnontiedosta kiehtovan yhdistelmän mielikuvitusta ja tietokirjaa, jonka Jaana Aalto on kuvittanut kerrassaan kauniisti. Kuvat ja teksti yhdessä saavat lukijan melkein vetämään henkeä haistaakseen humisevan metsän kosteuden ja kasteesta höyryävän sammalmaton.

Onko sinusta koskaan kuusimetsässä tuntunut siltä kuin kulkisit hyvänsuopien isovanhempien tai vanhan ja viisaan neuvoston keskellä? Onko suuri kuusenoksa pyyhkäissyt hyttysparven pois kimpustasi ja hipaissut käsivarttasi kuin tervehtien?

Kirja oli hyvä itsekseen nautiskeltuna, sillä 5-vuotiaani ei vielä jaksanut pysähtyä kuuntelemaan. Ehkä se tenhoaisi paremmin luonnossa, missä voi kuvitella haltijoiden kurkkivan olan takaa... Tämä olisi erinomainen myös luontokerhojen vetäjille. Seuraavaksi kokeilen heittäytyä suoraan sinne tänne ripoteltuihin tarinoihin - ehkäpä torvisammaleessa asustavat tokkerojäkkeröt saavat tulevan luontointoilijan heräämään.

Torvijäkälistä lennähtäessään nämä hassut otukset kiljuivat riemusta ja tekivät voltteja ilmassa. Jokainen näytti laskeutuvan takaisin sen torvijäkälän päälle, josta oli putkahtanut esiin, ja jäävän siihen istumaan. Pihinä lakkasi, tokkerojäkkeröt istuivat jäkälillään ja katselivat ympärilleen.

On hauska saada käsiinsä tälläinen mielikuvituksen, luonnon lumon ja tiedon yhdistävä taideteos, josta nauttii ja oppii samanaikaisesti. Kuten vaikka että villiviini on tullut Suomeen Pohjois-Amerikasta tutkimusmatkailija Pietari Kalmin tuliaisina, tai että timjami parantaa yskää, vilustumista ja monia muitakin vaivoja. Tiesitkö, että kansanuskon mukaan osa suomalaisista polveutuu karhusta? Osa kirjan kasveista on kotoisin kauempaa, kuten Britteinsaarilta, ja myös näiden maiden kulttuuriperintöä on mukana, mutta erityisesti ilahduin suomalaisen kansanperinteen ammennuksesta. Paikoin sitä olisi voinut olla vielä enemmän.

Hjelt ja Aalto ovat aiemmin julkaisseet muun muassa kiitellyt Keijukaiset, joka oli Kirjapöllo-ehdokkaana 2011, Taikametsä sekä Tonttu -kirjat, kaikki Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemina.

Lumiomena on kertonut omia mietteitään kirjasta täällä.