Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
48 s.
Lyhyesti: Sarjakuvamainen hauska kirja Apposen perheestä, päähenkilönä päiväkoti-ikäinen Apo. Meitä syksyllä 2012 kovasti naurattanut ykkösosa sai jatkoa, ja edeltäjänsä lailla tämäkin on aivan mainio: Tarina siitä, miten hitaasti joulu tulee lapsille, ja miten lasten odotus saattaapi joskus käydä aikuisten hermoon...

Apo kyllä yrittää olla kyselemättä, mutta joulun lähestyminen tuntuu kihelmöintinä koko vartalossa. Asiaa on mahdoton jättää sikseen.
- Jokohan nyt on…
- Ei vielä.
- Joko nyt on…
- Ei vielä.
- Entäpä nyt?
- Ei vielä.
- Joko…
- Ei!
- Iskä. Iskä. ISKÄ!
- Mitä ihm…?
- Joko nyt on joulu?

Syyskuussa, kun sataa ja tulee, Apo alkaa odottaa joulua. Kolmen kuukauden odotus on kenelle tahansa pitkä ja siihen mahtuu paljon. Jäätyneitä lätäköitä, ensimmäiset lumihiutaleet, ensimmäinen mäenlasku (ilman lunta), iskän herätystä keskellä yötä, soitto töihin kesken palaverin. Tilanne uhkaa kärjistyä, ja lopulta Apon tivaaminen ylittää muiden sietokyvyn. 

Onneksi piparinleivonta auttaa tuskaan. Etenkin jos tekee oikein hienon piparilinnan ja sekoittaa keskenään äidin pikeeri-liimausaineen ja Erikeeperin. Ekassa kirjassa kuvioissa mukana ollut aamupuurosta loikannut puuromies Kaaro Puttila löytää tässä kirjassa kaverin, Pertti Kakkarspepan ja tyttöystävän, Emma Riisi-Puurouksen. Iskä ja Apo hakevat kuusen, kuusi koristellaan, ja lopulta se joulukin tulee.

Apo Apposissa huumori nousee arjesta. Pienistä hetkistä, lapsen kysymyksistä, aikuisten reagoinneista, kaikkien käytöksestä. Kaikki on niin tavallista (ja lisänä pienen pojan mielikuvituksen hahmot), että samaistuminen on helppoa, mutta Känkänen osaa kaivaa hirveän taitavasti lapsiperheen arjesta esiin pienet huvittavat nyanssit ja tallentaa ne paperille, ilmeinä ja repliikkeinä.

Ehkä repeilemme kirjan ääressä juuri siksi, että tunnistamme tilanteet.

Ja ehkä arvostan ja ihastelen kirjoissa etenkin tätä: Apo Apposessa näkyy arvostus ihan tavallista arkea kohtaan, eikä juoneksi tarvita mitään ihmeellistä, vaan ihan tavallinen pikkulapsielämä riittää. Se on parasta.

Omassa elämässäkin sitä kyllä huomaa lasten hauskat lausahdukset ja arjen usein huvittavan absurdiuden, mutta sitten sitä taas jatkaa puuhastelua, eikä millään enää jälkikäteen voi muistaa kaikkea sitä hauskaa, mille nauroi. Apo Apponen auttaa huomaamaan ja muistamaan nämä hetket.

Myös kuvitus ja teksti toimivat täydentävät toisiaan loistavasti - en voi kuvitella toista ilman toista.

Meillä kirjoja rakastavat 7- ja 4-vuotiaat lapset ja mies. Pienikin pystyy hyvin seuraamaan tarinaa, koska kuvia on niin paljon ja tapahtumat koskettavat ihan pieniäkin, kuten nyt lasku hurjalta mäeltä. Ja sitten isompaa/aikuista naurattaa, kun hurja mäki osoittautuukin pieneksi nyppyläksi. Osa huumorista mennee yli hilseen pieneltä lukijalta, mutta hyvä vain, kun kaikki voivat nauttia!

Omasta joulunodotuksesta sen verran, että meillä on kuunneltu joululauluja jo ainakin parin kuukauden ajan, sillä ne ovat lasten suosikkeja. Nytkin "Petteri Punakuono" raikaa taustalla. Että jos Apo alkaa kysellä kolme kuukautta ennen joulua tauotta "Joko on joulu", niin meillä alkavat kaikua joululaulut samaan aikaan...

Hyvää huomenta Apo Apponen -kirjan olen arvioinut täällä.

Apo Apposen joulunodotuksesta on luettu myös Sinisellä Keskitiellä, joka on muuten tosi kiva blogi lastenkirjoista ja muusta lapsiperheen arjesta.

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
Yllätyksenä saatu arvostelukappale, josta kiitos!

PS. Melkein unohdin Lapsen oikeuksien päivän! Päivän kunniaksi haluan ehdottomasti nostaa esiin lasten oikeuksia käsittelevän hienon ja tärkeän Me kaikki synnymme vapaina. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus lapsille (Lastenkeskus 2008).

Lapsista vamman kanssa kertoo niinikään koskettava ja ajatuksia herättävä Lokkivuoren Joonatan (Saarni-Kirjat 2009). 

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Näin tosi pahaa unta. Isi ja äiti oli semmoisessa laivahyttihotellissa, jossa oli tulipalo. Serkutkin oli siellä ja kaikki sukulaiset. Ajoin kolmipyörällä parkkipaikalla, jossa ei ollut parkkiviivoja. Joku nainen ampui päin hotellia. Ja sen miehellä oli pommi... 

- Älkää ampuko äitiä, isiä, serkkuja, tätejä ja setiä!

- Turpa kiinni tai ammutaan sinut! huusi nainen ja osoitti pyssyllä. Ajoin kolmipyörällä karkuun...

(Hotelli (4-v.)

Vain pahaa unta, Ville Tietäväisen ja hänen tyttärensä Ainon yhteistyönä syntynyt teos perustuu Ainon 3-6 -vuotiaana näkemiin painajaisiin. Isä ja tytär ovat yhdessä kuvittaneet unet, ja unien sisältö kerrotaan lyhyesti - juuri siten kuin unista kerrotaan, jos niistä saa enää kiinni valveilla ollessa. Unia kehystävät isän tekemät sarjakuvat tilanteista, joissa unia käsitellään, kun unet pelottavat ja kun niiden kanssa eletään hereillä. 

Vavahduttavaa teosta lukiessa mielen läpi risteilee monenlaisia ajatuksia: Mistä nämä pahat unet tulevat lapsille? Ovatko ne todella näin pahoja? Mistä lapset saavat tietää, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu? Pommit, pyssyt, tulipalot. 

Meillä ei ole kotona telkkaria, joten meillä eivät näy uutisten kuvat katastrofeista, mutta tottakai meilläkin me vanhemmat puhumme niistä, vaikka yritämmekin välttää niitä lasten kuullen. Silti esimerkiksi Nairobi, meidän entinen ja toivottavasti vielä myös tuleva kotikaupunkimme ja sen ostoskeskusdraama olisi saattanut joutua lasten korviin. 

Vaikka eivät pelon aiheet tietenkään yksinomaan mediasta tai maailman katastrofeista tule. Osa Ainonkin painajaisista on ihmiselle ihan luontaisia pelkoja, kuten yksin jääminen tai läheisten menettäminen. Entä mielikuvituksen luomukset - pelottavat otukset, eläimet, örkit, mistä mielen syövereistä ne lapselle tulevat?

Oli unien lähde mikä hyvänsä, kirja onnistuu tavoittamaan katoavan unimaailman ja sen absurdiuden rehellisesti ja hämmästyttävän tarkasti. Lukijalle tulee mielikuva, ettei mitään jätetä pois, vaan näemme Ainon unet juuri yhtä järkyttävinä kuin ne lapselle olivat. Kuvitus on hurjaa, ja kirjan sirpalemainen toteutus korostaa unien hyppelehtivyyttä. En voi kuin ihastella, miten hyvin isä ja tytär ovat vanginneet unet kuviksi ja pieniksi tarinoiksi! Kirjassa näytetäänkin, miten Aino ei aluksi halunnut kertoa unistaan, mutta oppii pikkuhiljaa avatumaan niistä.

Aiheiden synkkyydestä huolimatta kirja ei missään nimessä ole synkkä, vaan yhtäaikaa järkyttävä ja ravisteleva, huvittava ja hihityttävä, helposti samaistuttava sekä koskettava. Vedet tulevat silmiin monessa kohdin. Ja on hirveän mielenkiintoista lukea, millaisia unia lapsilla voi olla. Kirjan jälkeen tekee mieli ottaa lapsi syliin ja kuunnella tarkasti, mikä kaikkea tämän päässä liikkuu, sillä melko varmaa on, että jos kuuntelee tarkasti, yllättyy aina.  

Juuri koulun aloittanut tyttäreni ennen kaikkea huvittui unien absurdeista käänteistä, mutta ei ole halunnut palata kirjaan muutaman lukukerran jälkeen. Ehkä siinä on vielä liikaa asioita, joita hän ei osaa käsitellä, tai sitten hän ei samaistu tarinoihin, kuka tietää. Toisaalta mm. Lumiomenan blogissa kirja kiehtoi lapsilukijaa kovasti. 

Kuvitusta on vaikea pukea yhdeksi sanaksi. Uudenlaista, ainutlaatuista lasten kuvakirjoissa, sarjakuvamaista. Isän ja tyttären yhteistyössä kahdenlainen taide yhdistyy tavalla, johon en ole törmännyt koskaan aiemmin lastenkirjoissa. Pidän kovasti siitä, miten lapsen ääni ja kädenjälki saa tilaa kirjassa. Kirjahan kuitenkin on myös lastenkirja. Uskon, että lasten kirjoittamat tai kuvittamat kuvatkirjat voisivat tuoda kenttään jotain aivan uutta ja virkistävää, ja ihailen sitä, miten Tietäväinen on kunnioittanut tyttärensä ja lasten maailmaa niin paljon, että on tehnyt siitä kirjan, ja on malttanut olla muuttamatta (ainakaan lukijalle näkyvästi) sitä mihinkään suuntaan. 

Kuvituksessa on mukana lähes huomaamattomasti myös unisymboliikan selityksiä, jotka voi jättää lukemattakin (ääneen). 

Kirjan sirpaleisuus voi nimittäin tehdä lukemisesta haastavaa - huomasin, että mummoni oli lähes mahdoton lukea kirjaa ääneen lapsenlapsenlapsilleen, sillä hän sekoitti unien symboliikkaa, otsikoita ja sarjakuvia sujuvasti keskenään, minkä vuoksi kuului jatkuvasti: "mummo, älä lue sitä!"

Lapsen suosikki on muuten seuraava painajainen:

Muurahaispesä (3-v.) 

Näin kamalaa unta. Isi istui vahingossa muurahaispesään. ... kolme kertaa!

Isi ei tajunnut, vaikka yritin huutaa.

Se puhui vaan puhelimessa! Onneksi ne oli mustia muurahaisia.

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan yhdessä lapsen kanssa, mutta oikeastaan kirja on hyvin avartava ihan vain aikuisellekin! Lapselle kirja voi tarjota upean tavan lähestyä omia syvimpiä pelkojaan, joista ei ehkä osaa puhua kenellekään.

Vain pahaa unta on ollut esillä lukuisissa blogeissa (mm. Mari A:n kirjablogissa, Erjan lukupäiväkirjassa, Kirjainten virrassa), arvioissa ja haastatteluissa (mm. Lapsen Maailman lokakuun numerossa), ja kirjalla on oma facebook-sivusto. 

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Kustannus: WSOY 2013

Hanna ja Antti Kallio: Velhovaari ja kultahippu

Hanna ja Antti Kallio: Velhovaari ja kultahippu
Kuvitus: Antti Kallio
Kustannus: Art House 2012
noin 30 s.

Lapin maisemia, ruskaa, sammaleiden väriloistoa ja pohjoisen eläimiä. Taikaa ja velhoutta. Sarjakuvaa ja luontotietoa yhdessä. Omanlaisensa lastenkirjauutuus on Hanna ja Antti Kallion Velhovaari ja Kultahippu (Art House 2012), joka on sarjassaan toinen velhovaarin seikkailu (ensimmäinen, Velhovaari ja Taikasieni ilmestyi 2011). Sarjassa kolme nukkea, Velhovaari, Klaara ja Kerkko osaavat velhoeliksiirin avulla herätä eloon, ja sarjan kussakin osassa he etsivät yhtä velhoeliksiirin tärkeää osaa.

Tämänkertainen seikkailu vie heidät syksyiseen Lappiin, missä nuket ylittävät hillasuon pitkospuita pitkin, yöpyvät laavussa, tapaavat tunturin laealla kodassa asustavan Lapin noidan ja huuhtovat kultaa. Lapin eläimistä tutustutaan mm. poroon, tunturisopuleihin, haapanaan, naaliin ja riekkoon. Juonen ohella luonnosta ja eläimistä kerrotaan erillisissä pienissä laatikoissa.

Taikasiiven laskeuduttua autiolle Jäkäläpään kentälle Klaara jää ihailemaan henkeäsalpaavia ruskan värejä ja kauempana siintäviä tuntureita. Velhovaari sen sijaan lähtee taikasauva ojossa loitsua mutisten etsimään suuntaa Myöhästen ja Kerkon majapaikkaan. Klaara tukahduttaa hihityksen hädin tuskin.

Tekstiä on kaikkiaan melko vähän, ja aukeaman kokoisilla, syksyn lämpimissä väreissä hehkuvilla kuvilla on tärkeä rooli lukukokemuksessa. Sarjakuvamainen piirtäminen ei ole oma suosikkini lastenkirjoissa, mutta tässä se toimii kyllä. Tarina etenee vauhdikkaasti, välillä jopa siinä määrin, että pysähtyisin mielelläni pidemmäksi aikaa hahmoihin ja tilanteisiin - niin kiinnostavia ideoita esimerkiksi Lapin noita tai kullanhuuhdonta ovat.

Emme olleet lukeneet sarjan ensimmäistä osaa, mutta se ei haitannut yhtään. Tällaisille Etelä-Suomen kasvateille kuin meidän perheemme kirjan ajatus on aarre. Omilta, lapsena tehdyiltä parilta Lapin reissulta muistan selvästi kylmän mutta kuulaan sään, rauhan, pienet vaivaiskoivut ja isot kiviröykkiöt katinkultineen, mutta muuten tuo Suomeen niin erottomattomasti kuuluva alue on itselleni kovin vieras ja eksoottinen. Siksi kirjan Lappi-aihe on mainio, näitä kaivattaisiin lisää!

Kuusivuotiaaseen kokonaisuus upposi hyvin, ja hän antoikin kirjalle täydet viisi pistettä. Seuraavaksi kolmikon täytyy löytää velhoeliksiiriin suortuva Joulupukin parrasta sekä suurkuhan suomu, mitkä ovat sen verran mielenkiintoiset ainekset, että itsekin jään odottelemaan sarjan seuraavia osia! Sarja siis selvästi koukuttaa.

Kirjan lopusta löytyy tehtäviä, joissa kysellään ja kerrataan kirjan luontotietoa. Velhovaarin ja kumppaneiden ympärille on tehty myös verkkosivusto, jossa voi tehdä pelejä ja tehtäviä.

Tähtiä 3 / 5

Lapin ruskan muuten sanotaan yleisesti alkavan näinä päivinä, 10.9. plus miinus viisi päivää, mikä tekee kirjasta juuri nyt erityisen ajankohtaisen. Ajatusmatkailua Lappiin siis!

Ilokseni olen saanut myös kaksi erityistä tunnustusta, Magdalena Hailta ja Leppislampun alla -blogista. Mukavaa, kiitos!! Minä olen aika epäsäntillinen (miten hassu sana) blogien seurailija, mutta inspiraatiota minulle antavat muun muassa seuraavat blogit: Kalastajan vaimo, jonka positiivinen asenne piristää ja keventää elämää, Lumiomena, jonka herkän kaunista tekstiä ja kuvia sekä samalla ammattimaisen teräviä havainnointeja kirjoista ihailen, sekä Lastenkirjahylly, jonka ammattitaitoon ja valtavaan tietoon voi aina luottaa ja jossa pääsee tutustumaan kaikenkattavasti lastenkirjasaralle.

Kaunista syksyn alkua kaikille!