Marika Maijala & Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri

Juha Virta & Marika Maijala: Sylvi Kepposen kirjekaveri

Kuvitus: Marika Maijala

Kustannus: Otava 2012
36 s.

Jonkin ajan kuluttua tyttö meni uimaan. Poika etsi etsimistään, mutta toivomuskiveä ei löytynyt. Poika istahti apeana rannalle.
Tyttö kysyi. "Mitä olisit halunnut toivoa?"
"Että minulla olisi hyvä ystävä joka veisi minut huvipuistoon ajelemaan teekupeilla."
"Mutta eihän siihen tarvita kiveä! Ruusu voi viedä meidät."

Sylvi Kepposen kirjekaveri on kolmas Sylvi Kepposen tarina, kiitelty ja monessa kodissa pidetty sarja, jonka aikaisempina osina ovat ilmestyneet  Sylvi Kepposen pitkä päivä (2008) ja Sylvi Kepposen hukkaretki (2010, molemmat Otava). Meille sarja ei ollut kuitenkaan muutamaa selailua lukuunottamatta tuttu. Kirjoja on kiitelty mm. omaperäisyydestä ja rikkaasta mielikuvituksesta, ja Rudolf Koivu -palkinnon saanut kuvittaja ja graafinen suunnittelija Marika Maijala on ihastuttanut monessa kirjassa. Uusi painos Maija Poppasesta (WSOY 2010) on myös saanut pirteän kuvituksensa Maijalalta.

Tässä kirjassa alkuasetelmana on halju, väritön maaliskuun päivä, jolloin taivaalta sataa sakeanaan märkää lunta. Sylvi istuu huoneessaan ja näkee vastapäisen talon ikkunassa apean näköisen pojan. Lukalla on jalka kipsissä. Sylvi päättää kirjoittaa Lukalle nimettömän kirjeen, sadun, ja pyytää tätä jatkamaan tarinan loppuun. Talvinen harmaus ja Lukan kipeä jalka vaihtuu lasten tarinan satumetsään, valtameren rantaan ja huvipuistoon, samalla kun Luka oikeassa elämässä miettii, kuka kirjoitti hänelle nimettömän salaperäisen kirjeen. Lopulta he tapaavat toisensa puistossa, ja pulkasta tulee sadun hevonen, joka tarjoaa ystävälle kyydin kirjastoon. Salaperäisen kirjeen kautta alkanut ystävyys muuttuukin todeksi.

Heikki Prepula: Kössi Kenguru ja veturi

Heikki Prepula: Kössi Kenguru ja veturi
Kustantaja: Otava 2012
34 s.

Meillä oli tässä eräänä iltana hauska iltasatukirjauutuus – Kössi Kenguru ja veturi. Varmasti aika moni muistaa Kössi Kengurun televisiosta?

Kun näin kirjan, en ihastunut heti. Minä en muistanut! Mietin, mikä kumma tämä kömpelösti piirretty juttu oikein on. Kunnes muisti palasi…

Kysehän on tietysti Kössi Kengurusta, pomppivasta pala-animaatiosta, jonka animaatiotaiteilija Heikki Prepula (s. 1939) valmisti vuosina 1967 - 1978 ja myöhemmin 2000-luvun taitteen molemmin puolin, ja jota esitettiin lapsuudessani Pikku Kakkosessa. Kerrassaan ihan hassusta sarjasta, joka ei tehnyt minuun oikeastaan kauhean isoa vaikutusta, toisin kuin vaikkapa Rosvo Rudolf (esitysvuodet mm. 1974 - 1975, 1982, 1987 - 88).

Kössin ystävät hihkuivat riemusta ja kannustivat veturia. ”Vellu, Vellukka, Vellu, Vellukka!” Soittimet liittyivät kannustusjoukkoon ja innostuivat lyömään velluvellukatahtia.
Tam-tam-tamppadam!
Siriliding-siriliding!
Bum-bum-bumppudum!
Blim-blam-bliidadim!

Kotona iltasatuyleisönä olivat – kuten aina - 2,5- ja 6-vuotiaat lapset, ja kuinkas kävi? No, vähän yllätykseksi tämä pikku yleisö suorastaan rakasti Kössiä! He ihastuivat muun muassa äänitehosteisiin, kuten ylhäällä kuvatunlaiset hassut äänet, joita lukiessa lukija saa ottaa peliin parhaat näyttelijänkykynsä. He pitivät siitä, miten kirja oli yhtä höperöä hassuttelua alusta loppuun. Tähtiä he innostuivat antamaan noin tuhat.

Aikuisen silmiin Kössi Kenguru ja veturi on höpsö kirja, joka kertoo siitä, miten Kössi löytää veturin, joka on vanha ja ränsistynyt, supattelee vain itsekseen eikä ole moksiskaan Kössin yrityksistä saada sitä liikkeelle. Veturi menee hassusti sekaisin, ja muuttuu tureviksi (kirjaimet ovat menneet yhtä sekaisin kuin itse veturikin). Ystävien - mm. Masa Myyrän ja Anselmi Avaruusapinan - avulla Kössi saa veturinsa liikkeelle ja kaikki pääsevät yhdessä rannalle. Hassua ovat myös soitinten ja veturin äänet, jotka on kirjoitettu vinoon ja kaarevasti, tarinan elävöittäminen plom-dompsi-lommeilla, höperöt sanat ja höperö tarina. Ja silti tai sen takia … onpa kerrassaan hyväntuulinen kirja! Sellainen, jota lukiessa aivot lentävät narikkaan, tulee hassuttelu-olo ja alkaa pelleillä. Ja mikäs sen hauskempaa! Kaikkinensa Kössi toimii yllättävän hyvin kuvakirjana, vaikka välillä ajattelin, että yhtä älytöntä kuvakirjaa en ole hetkeen nähnyt! Mutta toisaalta hyväntuulisuus uppoaa täällä aina. Meillä on harvoin ollut yhtä paljon naurua iltasatua lukiessa, vaikkakin äidillä välillä epätoivosta ja lapsilla äidin epätoivosta yltyvästä riemusta.

Oli hauska lukea lapsille lapsuudesta tutusta hahmosta ajalta, jolloin kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa,  kuten vaikka animaatioiden ulkonäkö. Kössi-faneille ja retroilun ystäville kirja voi olla melkoinen aarre. 

Meillä nousseen lasten innostuneen vastaanoton vuoksi uskon, että Kössi vetoaa kuvakirjanakin tämän päivän lapsiin, ja toivon, että moni lapsi saisi kuulla hyväntuulisesta ja –tahtoisesta Kössistä! 

Sillä - Kössin kanssa lapset saavat olla lapsia. Ja siinä samalla aikuisetkin....

Kössistä, tekijästä ja mielenkiintoisesta pala-animaatiosta voi lukea lisää Kössi Kengurun nettisivuilla, sekä katsella YLEn arkistossa mm. täällä 

Kössistä on blogannut myös Lastenkirjahyllyn Rouva Huu sekä ei niin ihastuneena Oi Mutsi Mutsi.

Tähtiä? Hmmm, lapsilta tuhat / 5
Äidiltä 2 / 5

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis (orig. Adieu Chaussette)
Suomennos: Mikael Ahlström
Kustantaja: WSOY 2011
40 s.

Minun pehmopupuni nimi on Luppis. ... Täytyy sanoa, että leikkikaverina se on aika surkea. Surkea jalkapallossa ja surkea tappelemaan, eikä se oikein ikinä ole ymmärtänyt, mitä eroa on cowboylla ja intiaanilla. Nyt vain on niin, että minä en voi enää pitää pupua parhaana kaverinani. En ole enää mikään vauva.
Olen siis päättänyt hankkiutua siitä eroon. 

Näin virkistävästi ja päättäväisesti alkaa Benjamin Chaudin Hei hei, Luppis. Ihastuin ensi vilkaisulta kirjan ideaan - poika haluaa päästä eroon pehmolelustaan, koska hän tarvitsee oikeitakin kavereita, ja yrittää hylätä paksun, leppoisan pehmopupunsa metsään. No, eihän se ihan niin helppoa ole, kuten tietää jokainen, joka on joskus rakastanut pehmolelua oikein kovasti.

Kuvittelin mielessäni, miten 2,5-vuotias poikani, joka raahaa pehmoleluaan joka paikkaan, eläytyisi tarinaan. Mutta eihän sekään ihan niin mennyt. Tarina meni yli käsityskyvyn. Kirja sopineekin paremmin 4-5-vuotiaille, sillä metsä on kuvattu välillä melko uhkaavana ja pojan tunteita kuvataan vahvasti. Ne ailahtelevat kyllästymisestä huoleen ja hätääntymisestä pelkoon.

Ajatushan on vinkeä - sitoa pehmopupu puuhun ja juosta pois. Hylkäämisen hetki jätetään lyhyeksi, vajaan sivun mittaiseksi, ennen kuin katumus valtaa mielen, mutta yhtä kaikki lukijan mielessä herätellään kysymystä siitä, saako niin tehdä? Pehmopupua voi verrata niin eläimiin - siltähän se näyttää nököttäessään avuttomana, puuhun kiinni sidottuna  - kuin uskolliseen ystäväänkin. Tietenkään kumpaakaan ei saa sitoa puuhun ja hylätä yksin, ja tästä saakin hedelmällistä juteltavaa. Mutta silti - Luppis on kuitenkin vain pehmolelu. Ja pojan ajatus on kaunis: kanit tykkäävät elellä villinä luonnossa, siellä niillä on parempi. Oikeastaan asian kaksijakoisuus tekee kirjasta kovin mielenkiintoisen.

Vaikka kokonaisuus on moni tavoin hyvä, jokin siinä vähän häiritsee. En saa kuitenkaan kiinni, mikä. Onko aihetta lähestytty liian sarkastisesti ja aikuisen silmin? Vai häiritseekö minua sittenkin itse tarina? Joka tapauksessa pidän lopusta - se on onnellinen ja onneksi myös aavistuksen yllättävä. Ja hiukan epäselvä, sillä leikki ja todellisuus kietoutuvat jännästi yhteen.

Chaudin kuvitus on veikeää, melko humoristista, ja Luppiksen korvat viuhtovat milloin mihinkin suuntaan. Mikael Ahlströmin suomennos pelastaa kirjan monin paikoin:

Sanon sille, että alahan laputtaa, Luppis, olet vapaa, mutta se ei liikahdakaan. Se katselee minua pikkuruisilla prinsessansilmillään ja yrittää saada minut heltymään. Sen tempun se tekee joka kerta, kun se haluaa, että minä hoivaan sitä. 

Kirjan koko on muuten haastava. Korkeutta piisaa sen verran, ettei se tahdo mahtua hyllyyn.

Tähtiä 2 / 5

Syksyllä 2011 ilmestynyttä Hei hei, Luppista on pohdiskeltu ainakin blogeissa Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille ja Lastenkirjahylly.

Helme Heine: Matka yöhön ja uneen

Helme Heine: Matka yöhön ja uneen
Alkuteos: Die wunderbare Reise durch die Nacht
Suomennus: Auli Hurme-Keränen
Kustannus-Mäkelä 1989
24 s.

Helme Heine (1941-) on tunnettu saksalainen kuvittaja ja lastenkirjailija, jonka kirjoja on käännetty 35 kielelle ja joka on palkittu lukuisilla palkinnoilla, mm. eurooppalaisella lastenkirjapalkinnolla. New York Times on kolmesti valinnut Heinen teoksen vuoden parhaaksi lastenkirjaksi. Matka yöhön ja uneen ilmestyi yli 20 vuotta sitten, mutta aika ei ole vaikuttanut kirjan lumoon. Uni ja ihmisen jokapäiväinen matka unen luokse on säilynyt muuttumattomana.
  
Matka yöhön ja uneen -kirjan päähenkilönä on pieni siniasuinen poika - yö. Tosin heti tässä kohtaa suomennos joutuu etsimään uutta sanaa, sillä suomessa ei, kuten englannissa ja saksassa, ole eroa sleep (Schlaf) ja dream (Traum) -sanojen välillä. Suomentaja on ratkaissut asian käyttämällä yö-uni -sanaparia, mikä ontuu, mutta parempaakaan ei keksi. 


Sanomatta sanaakaan kokoaa pieni yöpoika kaikki ihmiset yhteen, ja häntä seuraa villi joukko ihmisiä: intiaani, vanha metsästäjä, teurastaja, sokea hanuristi... salainen merkki matkalle pääsyyn on haukotus käden suojassa. Jopa pikkulinnut seuraavat pientä poikaa, joka kuuta heilutellen johdattaa kaikki ihmeelliselle matkalle, ja villieläimet pääsevät pakenemaan häkeistään unen turvin. 

"Kalatkin nousevat meristä, joista ja järvistä ja jopa akvaarioista. Kaikki seuraavat Yötä. 

Kuljet silmät suljettuina läpi pimeän. Jos avaat silmäsi tai räpyttelet niitä salaa, sinun on aloitettava matka alusta. Älä pelkää, vaikka eksyisitkin. Yö huolehtii sinusta ja näyttää sinulle tien."

"Se johdattaa sinut niin kauas, ettet enää tiedä, missä olet ja mikä nimesi on. Vasta silloin Yö kutsuu sisartaan Unta." 

Uni saapuu saippuakuplia puhaltavan, hattupäisen tytön asussa. Unen saapuessa kirjan alun tummanpuhuva värimaailma helenee, kuvitus muuttuu mielikuvituksellisemmaksi. Kaikki on mahdollista. Puujalkainen mies kävelee. Jänis istuu metsästäjän pyssyn piipussa. Kirkontornista putoava ei taita niskaansa. Ylläoleva kuva on yksi suosikeistani: "Jos maailma on kuin maalaus, silloin olet paratiisissa."  

Lopulta, aamulla, "herätyskello ajaa sinut pois paratiisista. Matka päivään alkaa." Ihmisten kasvoilla väreilee hymyntapainen - hyvä uni on päästänyt pyörätuolissa istuvan kävelemään ja sokean näkemään. Unessa kaikki on mahdollista.


Matka yöhön ja uneen tuntui lapsilukijasta "jännittävältä, kivalta ja hassulta". Itselleni kirja ei aukene heti, vaan vaatii monta lukukertaa ja huolellista tutkimista, jotta miellyn sen tarinaan ja etenkin kuviin. Uni ei näyttäydy tarpeeksi kevyenä, vaan unenkin kuvissa on mukana tosielämän karuutta: sokea näkee vain unessa, kani istuu piipun pyssyssä muistuttamassa todellisuudesta. Jonossa uneen ja aamulla takaisin marssivat ihmiset ja häkeistään pakenevat villieläimet tuntuvat ahdistavilta. Mutta mitä enemmän kirjaa luen, sitä enemmän havaitsen toisaalta lohdullisuutta; yö suojelee sinua kaikelta ja pitää huolen, ettet eksy, ja toisaalta salaperäisyyttä; unen maailma on ääretön, jonne pääset vasta, kun et tiedä kuka ja mikä olet. 


Joka tapauksessa kirja on ristiriitaisuudessaan kiehtova tuttavuus ja iltasatukirja. 

Helme Heine asustelee vaimonsa kanssa Uudessa-Seelannissa, minne Wanderlust hänet 1990 kuljetti.  


Olen arvostellut blogissani myös Helme Heinen toisen kuvittaman kirjan, Tomaanien elämää (Kustannus-Mäkelä 1989), joka on yksi ihanimmista lasten kuvakirjoista jonka tiedän. 


**




Muokattu 27.4.2012