Ei ei ei ei!

Tracey Corderoy: Ei! (orig. No!)
Kuvitus: Tim Warnes
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Lyhyesti: Aaro on ihana pieni sarvikuonon poika. Mutta sitten hän oppii uuden sanan, jota hän pian karjuu joka välissä: EI! Eikä elämä olekaan sitten enää ihan yhtä hauskaaa kuin ennen. Etenkään Aarolle.

Aaro ihastui upouuteen sanaansa. Hän käytti sitä yhä useammin. Hän sanoi sen ruokapöydässä…
EI!
Hän sanoi sen kylpyaikaan… EI!
Ja hän sanoi sen aina kun piti mennä nukkumaan… EI!

Kirja, joka kolahtaa jokaisen lapsen kohdalla: se vaihe, kun sanotaan EI, EI ja vielä kerran EI! Samoihin aikoihin kuulee paljon "MINÄ ITSE" ja tulee isoja raivareita. Joillakin lapsilla vaihe menee ohi vähän huomaamattomammin, toisilla se kestää 1-2-vuotiaasta toistaiseksi… (nim. been there!)

Tracey Corderoyn EI! on meillä ensimmäinen tekijänsä teos, Sinisellä keskitiellä Bleue kehui häntä. Eikä suotta, sillä yksinkertaisesta, silti kaikkia koskettavasta aiheesta EI! on varsin hyvä kirja kohdeikäisille, 1-vuotiaasta ehkä 3-4-vuotiaaseen. Tekstiä on vähän ja tiivistyy olennaiseen: Tilanteisiin, joissa EI raikaa ja seurauksiin, mitä sanan yltiöpäisestä käytöstä tulee. Kuten:

ei pääse mukaan leikkiin (koska ei halua leikkiä kenenkään kanssa)

ei saa herkkuja (koska huutaa ei ennen kuin tietää mitä kysytään)

ilmapiiri kotona kärsii

päiväkodin täti näyttää vihaiselta (koska ei ota muita leikkiin)
Ei ole kivaa - kellään!

Tim Warnes kuvittaa ilmeikkäästi pienen sarvikuonopojan uhmailmeet ja kiukun alla piilevän neuvottomuuden vaikeissa tilanteissa. Aukeamiin on niin helppo mennä mukaan! Isä ja äiti näyttäytyvät enimmäkseen täydellisen rauhallisina, turvallisina ja vakaina tukipilareina taaperolle, syli aina auki mikäli Ei vaihtuisikin JOOksi. Ja sylillehän on aina tarvetta… ennemmin tai myöhemmin. 

Kiva kirja tutkia vaikeita uhman tunteita yhdessä nappulan kanssa (4-vuotias oli jo vähän iso kirjalle) ja aikuisillekin melkein "terapeuttinen" kirja, koska toisten vaikeista tilanteista lukeminen auttaa aina: ei me ollakaan maailmassa ainoita vahvan lapsen ja EIn kanssa kamppailevia! Vaikka tosin Aaro oppi uuden sanan (JOO!) ehkä hieman liian nopeasti tämän äidin makuun… 

Tracey Corderoy: Ei! (orig. No!)

Kuvitus: Tim Warnes
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Ulrike Fischer: Kuka saa päättää?

Ulrike Fischer: Kuka saa päättää? (Trotzkopf Nele 2012)
Kuvitus: Manfred Tophoven
Suomennos: Seija Kukkonen
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Lyhyesti: Äidin ja tyttären tahtojen taistelusta kertova kirja, jossa mitellään, kumpi saa päättää. Käsitellään myös lapsen tunteita, kuten pelkoa siitä, ettei äiti rakasta, ja suurta kiukkua. Selkeä kuvakirja monen ikäisille.

Äiti rypistää otsaansa.
"Sinun on vaihdettava vaatteet."
"Mutta en hal…"
"Ei mitään vastaväitteitä", sanoo äiti tiukasti. "Ole hyvä ja mene vaihtamaan vaatteet!"
Elli tietää että olisi viisainta totella äitiä. Mutta… "En halua lähteä. Eikä kastematonikaan halua. Ja sitä typerää mekkoa en ainakaan pue päälleni!"

Elli on keskellä hauskaa puuhaa, kaivamassa matoja, kun äiti haluaa lähteä kylään. Nyt heti! Elliä (luonnollisesti) ärsyttää äidin komentelu, ja kaiken huipuksi hänen pitää vielä pukea naapurin Maisan vanha (vauva)mekko päälleen. Matkalla äiti ja Elli mulkoilevat toisiaan.

Kylässäkään mikään ei suju. Ensin Elli sotkee lattian kuraisilla saappaillaan, sitten hän kaataa multakasan keskelle kahvipöytää esitelläkseen uuttaa ystäväänsä, matoa. Äiti hermostuu tästä niin että kippaa mullan matoineen päivineen ikkunasta ulos. Elli ryntää vaatehuoneeseen itkemään.


Sitten äiti tulee, ja kirjan paras kohta: sopu. 

"Minulla on ollut ihan kamala päivä!" sanoo äiti ja istuu Ellin viereen.
"Ensin oli töissä harmia ja sitten meni pesukone rikki."
Äiti ottaa Ellin kainaloonsa. "Se oli minulle liikaa. Sitten sinä et halunnut lähteä Pipsa-tädin luo. Etkä pukea päällesi mekoa etkä…"
"Niin, koska sinä päätit kaikesta", sanoo Elli.
"Totta", myöntää äiti hiljaa. "Minun olisi pitänyt puhua kanssasi."

Kuka saa päättää? on minusta jostain syystä melkein terapeuttinen kirja. Ensiksi siksi, että tunnistan (monesta paikasta) Ellin äidin tiukkuuden, vaatteista riitelyn, hoppuilun ja kylässä "vahtimisen". Toiseksi siksi, että Ellin ja äidin tyttären sopimistapa on ihana. Koska äiti myöntää olleensa väsynyt ja että päivä on ollut ihan kamala. Ja että hän teki väärin. Minustakin Ellin äidin käytös meni vikaan heti ensimmäisestä lauseesta alkaen. Ja silti tiedän sortuvani siihen itsekin: ilmoittamaan, että nyt lähdetään, pulinat pois ja vauhtia kinttuihin! Ja sitten menee hermot, kun lapsi ei tottelekaan.

Totta kai vanhemmat tekevät välillä väärin. Se on ok. Mutta läheskään aina niistä ei tajua puhua tai pyytää anteeksi, vaan harmi ja itku niellään pois, puolin ja toisin. Se ei ole ok. Kirja onnistuu tuomaan hyvin esiin lapsen tunteet ja tärkeyden. Lapsikin ansaitsee ja tarvitsee kunnioitusta.

Vahvana säikeenä kirjassa on myös kysymys siitä, kuka saa päättää asioista? Saako äiti päättää, mitä Elli pukee päälleen kylään? Saako äiti päättää, milloin lähdetään kylään? Saako hän päättää, että mato heitetään ikkunasta ulos? Entä saako Elli päättää, että pitää etanaa purkissa vangittuna? Kun Elli päästää etanan takaisin vapauteen, hän on hoksannut: ei tunnu hyvältä, kun omaa vapautta rajoitetaan.

Pidin kirjasta heti kun luin sen ensimmäisen kerran, samoin kuin toisesta, saman kustantamon (Suomessa Kustannus-Mäkelä, alunperin Annette Betz Verlag) saksalaisesta kirjasta, kiusaamisesta kertovasta Ollaanko kuitenkin kavereita? Kirjoissa on realistinen ja perinteinen kuvitus, joka on Manfred Tophovenin käsialaa. Ollaanko kuitenkin kavereita -kirja on näistä kahdesta koskettavampi, mutta onhan aihekin paljon vakavampi.

Molemmissa kirjoissa on sellaista arkipäivän realismia, että voin kuvitella niiden antavan lapselle tukea vaikeissa tilanteissa ja vaikeiden tunteiden äärellä. Ollaanko kuitenkin kavereita? -kirjassa tunteet käsittelevät pettymystä ja pelkoa kaverisuhteissa sekä omaa huonommuudenkokemusta, tässä kirjassa mm. pettymystä äitiin, pelkoa ettei äiti rakasta sekä isoa kiukkua ja surua. Kirjat, joissa lapsi voi elää tunteet jonkun toisen kautta, käsitellä niitä rauhassa ja saada mallin niiden kanssa selviämisestä ovat kultaakin kalliimpia!

Samanlainen kirja on muuten Ypöyksin näyttämöllä (Kustannus-Mäkelä 2012), josta bloggaan lähiaikoina, ja joka kertoo esiintymispelosta.

Äidin ja tyttären välisistä kahnauksista kertoo myös mainio Vesta-Linnea ja hirviöäiti (Tammi 2009). Näistä kahdesta Kumpi saa päättää? on tekstin tasolla yksinkertaisempi ja lyhyempi, ja sopii siksi hyvin jo noin 3-vuotiaasta ylöspäin.

Se kirjasta! Lopuksi vielä pitää sanoa, että oli hauska lukea, että muillakin on rakkaus-vihasuhteita Saksaan, kiinnostusta kieleen ja sen kielisten maiden kirjallisuuteen. Itselleni tuli oikea innostus - olisin superonnellinen, jos pääsisin nyt vaikka berliiniläiseen (jossa olen käynyt vain 1991!) kirjakauppaan tutustumaan saksalaisiin lastenkirjoihin!

Ulf Stark ja Linda Bondestam: Diktaattori

Ulf Stark: Diktaattori (orig. Diktatorn)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Jaana Nikula
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms 2012
36 s.

Kun diktaattori saapuu, henkilökunta tervehtii häntä. He ripustavat hänen päällysvaatteensa koukkuun jossa on banaanin kuva. Sitä ei saa käyttää kukaan muu. 

Diktaattori on syksyllä suomennettuna ilmestynyt suosittu lastenkirja, jonka ilmestymistä odotin kiinnostuneena. Se on pidetyn ruotsalaisen lastenkirjailijan Ulf Starkin ja kekseliään suomenruotsalaisen kuvittajan Linda Bondestamin yhteistyönä syntynyt "vallankumouksellinen lastenkirja", jonka käännösoikeudet on myyty useaan maahan, kerrotaan kustantajan sivulla.

Diktaattori on hilpeä kirja! Idea on aivan mainio. Diktaattori on pieni, komenteleva, sympaattinen, ärsyttävä, kaikkivoipa hahmo, joka vetää hymyn huulille pakostakin, sillä tyypin tunnistaa kyllä. Itse asiassa ei tarvitse katsoa kuin metrin oikealle, missä meidän perheen oma diktaattori vetelee hirsiä. Arvelen kirjan diktaattorin olevan kolmevuotias, niin paljon samanlaista käytöksessä on meidän kolmevuotiaan kanssa, mutta voi hän ehkä olla 5 - 6 -vuotiaskin. Joka tapauksessa sellainen kummallinen paketti, joka osaa olla niin hellyyttävä ja hermoja raastava samaan aikaan.

Diktaattori on siis pieni ihmisenalku, joka määrää kaikkia ja kaikesta, jonka vanhemmat ovat toiveet toteuttavia alamaisia ja kuljettajia (kts. kuva alla), MINIsteriön (päiväkodin) henkilökunta hänen palveluksessaan, joka määrää yhtä lailla ihmisiä kuin luontoakin ja joka välillä vähän väsyy siihen, että kaikesta pitää päättää.

Yksi ei kuitenkaan hänen määräilystään piittaa, kaunis Sirkka, joka kävelisi mielummin vaikka apinan kanssa. Ja seuraavana päivänä Diktaattori haluaakin olla apina. Sillä yksin ei ole kiva olla, ei vaikka olisi diktaattori.

Kirjassa on monta ihanaa, osuvaa oivallusta pikku diktaattorien käytöksestä. Se miten he osaavat omasta mielestään kaiken, kuten kirjoittaa nimensä isolla ja lujalla käsialalla (alla), komentaa lintuja, kiviä, muurahaisia, jopa aurinkoakin, se miten he eivät nuku jos eivät halua eivätkä he varsinkaan syö kaurapuuroa. Unet ovat ihanaa haavetta siitä miten he komentavat muita heittämään kuperkeikkoja ja hyppimään yhdellä jalalla. He eivät todellakaan tule ajatelleeksi, että maailmassa olisi mitään heitä voimakkaampaa. Ainakin he sinnikkäästi yrittävät pitää kaiken hallussaan. Pikku diktaattorin sinnikkyys on hellyyttävää, niin kovasti hän yrittää olla kovanaama ja paras kaikista. Mustasukkaisuus saa jalan kamppaamaan, mutta tunteista eivät pienet diktaattorit puhu, vaan kasaavat yksikseen palikkatornia, josta ainakin tulee maailman korkein. Kun isä sitten tulee hakemaan ennen kuin maailman korkein torni on ehtinyt valmistua, saa isi halata.

Ei ole vaikea löytää kirjasta myöskään kritiikkiä lapsikeskeiselle ajallemme, jossa lapset saavat usein päättää vähän liiastakin ja jossa aikuiset usein sortuvat palvelemaan ja myötäilemään pikku diktaattoreitaan. Samaa keskusteluahan on käyty viime aikoina muun muassa Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé tiimoilta, jota en ole muuten vielä lukenut. Myös siinä mielessä kirja on mielestäni kohdeyleisönsä löytänyt, sillä vanhemmat saavat paitsi naureskeltavaa niin myös pureskeltavaa kirjan sisällöstä, ja lapset - niin lapset? 6-vuotiasta kirja nauratti älyttömästi, etenkin kun keksimme yhtäläisyydet pikkuveljeen, ja 3-vuotias kuunteli kirjaa keskittyneesti ja hiiskumatta. Hänestä diktaattorin käytös oli selvästi aivan luonnollista ja samaistuttavaa. Vain diktaattorin yritys tehdä vaikutus Sirkkaan meni yli hilseen. Ihastus Sirkkaan olikin minusta ainoa epäloogisuus kolmevuotiaaksi kuvittelemani päähenkilön käytökseen. Ja no jaa, samoin pommikoneista ja sotilaista uneksuminen.

Linda Bondestamin kuvitus hehkuu väreissä, toisaalta paikoin sameissa sävyissä ja synkähköissäkin retrovaikutteisissa kuvissa, jotka tuovat Neuvostoliiton ja sodan tunnelman kutkuttavasti liki. Venäjänkielistä tekstiä on ripolteltu pääsylippuihin ja sipulikupoliset kirkot koristavat kuvia. Värityksessä on 70-lukua, armeijan vihreää ja punaisia tähtiä. Tekstiileistä löytyy kukkia, voimakkaita vihreitä ja oransseja ja tapeteista kiehkuroita. Ja päiväkodin naulakosta hedelmäkuvin koristetut naulakot, mistä sain kiinni vanhasta muistosta: tälläiset minullakin oli päiväkodissa 70-luvulla! Pidin Bondestamin kuvituksesta ja siihen kätkeytyvästä ideasta erityisen paljon tässä kirjassa, vaikka hänen kuvituksensa ei koskaan olekaan jättänyt kylmäksi.

Kirjan loppukuva on lempeä ja humoristinen, sota on nyt jäänyt taakse ja vaihtunut rehevään viidakkoon, mielikuvituksellisiin hahmoihin, appelsiineihin ja kukkiin, sekä hymyilevään isään joka houkuttelee banaanilla apinaksi muuttunutta pikkupoikaansa kotiin. Diktaattorin pienuus tiivistyy pienessä sivukuvassa viimeisellä aukeamalla, missä hän seisoo naulakoiden alla vilkuttamassa ihastuksensa yhdelle lapaselle.





Pienen pojan kaikkivoipaisuuden erinomaisesti tavoittaneelle Diktaattorille ei voi olla antamatta täysiä pisteitä ja olematta suosittelematta tätä erilaista lastenkirjaa kaikkiin koteihin!

Aiemmin olen esitellyt blogissa muitakin Linda Bondestamin kuvittamia kirjoja, Retkuliina ja Retkuliina rakastuu, sekä Mainio Herra Iloisen.

Lastenkirjahyllyssä on arvosteltu Diktaattorin ohella toinenkin nykypäivän vanhemmuutta sohaiseva kirja.

Tähtiä 5 / 5