Kuvakirjan kurkistus monikulttuurisiin synttäreihin

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Lyhyesti: Synttäriteemainen kuvakirja Etelä-Afrikasta, jossa jokainen vieras edustaa eri etnistä tai uskonnollista taustaa tai kulkee pyörätuolilla. Kirjan tärkeä sanoma tulee kuin huomaamatta, alleviivaamatta. 

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. Vihaaminen ei käy ihmiseltä luonnostaan vaan se on opeteltava, mutta jos ihminen on oppinut vihaamaan, oppii hän myös rakastamaan. Ihmisen sydän on avoimempi rakkaudelle kuin vihalle.

Nelson Mandela

Kaipaatko helppolukuista kuvakirjaa, jossa erilaiset perheet ja etnisyydet ja uskonnot tuodaan luontevasti esille? Tai kuvakirjaa näyttämään ihmisten samankaltaisuuden ihonväristä, uskonnosta tai etnisestä taustasta riippumatta? Jos, niin etelä-afrikkalaisen Elena Agnellon Minä olen Alex on sinulle.

Alex viettää syntymäpäiväjuhliaan, ja paikalle saapuvat kaikki läheiset ystävät. Värikkääseen joukkoon kuuluu etelä-afrikkalaiseen tapaan niin tumma- kuin vaaleaihoisia. Uskontoja on yhtä monta kuin vierastakin: joku lukee Koraania, toinen käy kirkossa sunnuntaisin, kolmas käyttää kipaa, neljäs ei käyne kirkossa lainkaan. Kalebilla on kaksi isää, Linalla suurperhe, Vuyo elää kaksin äitinsä kanssa, Rashida tulee juhliin mummonsa kanssa, rullatuolissa istuva Zia tulee yksin.

Meillä oli hauskat juhlat! Minusta oli ihanaa, kun kaikki ystävät tulivat. Olen nauranut niin, että vatsaan koskee ja sydän on iloa täynnä. Ilo ja nauru ovat parasta ikinä!

Kirjan tarina ei ole ihmeellinen eikä Adrie le Rouxin kuvitus yllätä tai tuo tarinaan juurikaan uutta, mutta kirja lunastaa paikkansa sanomansa vuoksi. Sen kuvaama ystävyys yli kaikkien ns. rajojen on ihannetila, vaiko sittenkin normaalitila, lasten arkea? Kirja tukee osaltaan sitä, että erilaisuuden vihaamisesta tulee vielä hivenen vaikeampaa. Sillä kuten Nelson Mandela sanoi:  

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. 

Kirjan päähenkilö on muuten vaaleaihoinen ja –hiuksinen tyttö, jonka paras kaveri on tummaihoinen poika. Päähenkilön ihonvärivalinnat ovat aina kiinnostavia, tummia päähenkilöitä on kuvakirjoissa edelleen häviävän vähän.

Pidin tavasta käsitellä lahjoja: ei tarvitse olla materiaa, saati sitten lelua. Lahja voi olla kirja tai huivi, mutta yhtä hyvin ruokaa, tarinoita tai – mikä kivointa  – lahjoitus uhanlaisten sarvikuonojen hyväksi. Eläimet ovat etelä-afrikkalaisille tärkeitä ja mukana lähes kaikissa lastenkirjoissa. Suomalaisesta näkövinkkelistä tämä eksoottinen yllätyslahja on kovin jännittävä ja kiinnosti meillä 7-vuotiasta eniten koko kirjassa.

Kirja sopii mainiosti esimerkiksi esikoulun ja alakoulun uskonnon ja katsomustiedon tunneille tai muille teemaan sopiville tunneille, ja kuvakirjaksi joka kotiin. Synttäriteemaan on helppo samaistua, ja kirjan sanoma tulee kuin vaivihkaa siihen päälle.

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Mistä: Arvostelukappale

Erilainen on uusi tavallinen. Meidän perhe!

Katri Vuorinen, Tiina Eskola: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Lyhyesti: Kostailematon ja elämänläheinen kirja, joka kuvaa tämän hetken moninaisia perheitä Suomessa. Ei tietokirjamainen aiheestaan huolimatta. Valokuvakuvitus ja ihmisten avoimuus tekevät kirjasta poikkeuksellisen lämpimän ja mieleenjäävän. Tälläiselle oli tilaus!

 Meidän perhe on tälläinen. Vähän erilainen kuin naapurin perhe, mutta ihana juuri tälläisenä.

Näin ajatellaan varmaan monessa perheessä. Perheiden moninaisuus on onneksi tänä päivänä niin suurta, ettei tavallista perhettä enää oikeastaan juuri olekaan. Esimerkiksi omien lasteni luokalla on perheitä toisesta kulttuurista, perhe, jossa on myös adoptiolapsia (siis me), perheitä, joissa toinen vanhempi on toisesta kulttuurista, eronneita vanhempia, kahden äidin perheitä, romaniperheitä, yksinhuoltajaperheitä, ja sitten perheitä, joissa on isä ja äiti ja lapsia. Yhden lapsen perheitä ja seitsemän lapsen perheitä, aikuisia sisaruksia tai vastasyntyneitä. Perheitä, joissa on liskoa tai frettiä, joissa ratsastetaan, pelataan jääkiekkoa, uidaan, sirkuskouluillaan, piirretään, ei harrasteta mitään. Joissa puhutaan kolmea kieltä tai vain yhtä.

Juuri tämän hienon, mielettömän rikkauden ja perheiden moninaisuuden Meidän perhe -kirja tuo esiin. Sen sijaan, että erilaiset perheet esiteltäisiin tietokirjamaisesti, on tarina ja juoni, alku ja loppu, kaunokirjallinen tapa käsitellä teemaa.

Kaikki alkaa siitä, kun Annin mummin koira karkaa, ja Anni lähtee etsimään Suloa naapurustosta. Hänen oma perheensä on vastaanottoperhe, johon lapset tulevat väliaikaisesti, ennen kuin palaavat kotiin tai muuttavat sijaisperheeseen. Naapurustossa asuu iso kirjo erilaisia perheitä, yllä mainittujen lisäksi mm. sijaisperhe, kolmosperhe, uusperhe, kehitysvammaisen pojan perhe ja isossa maatalossa asuva perhe.



Kerronta on konstailematonta ja hyvin etenevää, viihdyttävää ja vaivihkaa informativista. Perheiden erilaisuutta onnistutaan olemaan alleviivaamatta millään tavoin, kaikki esitellään ihailtavan luontevasti ja vaivattomasti. Mikään ei ole hämmentävää saati sitten mustavalkoista. Kaikilla perheillä on omat tapansa, ja kaikissa on paljon samaa. Asutaan, syödään, leikitään, riidellään, jutellaan, lomaillaan yhdessä, käydään koulussa ja yleensä töissä, tavataan tuttuja.

Kuvitus hoituu runsain valokuvin. Perheillä on sukunimet ja etunimet ja ihmiset tulevat liki, käyvät melkein tutuiksi.



Jotenkin kirja onnistuukin mielettömän hyvin suhteellisen pienellä tekstimäärällään (juuri sopivalla) siinä, missä moni yritys epäonnistuu: avaa silmiä toisten arjelle, auttaa ymmärtämään toisten tapoja ja taustoja, ja ennen kaikkea sitä, että hei, on ok ja tosi tavallista, että me kaikki ollaan tälläisiä perheitä kuin ollaan, erilaisia ja silti aika samanlaisia.

Kerrassaan pop kirja! Kirja, jota myös 10-vuotias luki tosi mielellään (löysi itse asiassa kirjan, tarttui siihen ja kysyi heti ekan sivun luettuaan, että saako lukea tämän (ihan kuin nyt joskus kieltäisin lukemasta kirjaa). Kirja, jolle oli tilausta, joka sopii hienosti tähän hetkeen ja opettajien avuksi ja kaikkiin perheisiin - jottei me vaan vahingossakaan pudottaisi siihen tavalliset ja epätavalliset perheet, tällaiset kuin me ja sitten noi muut -kuoppaan!

Lue myös, mitä Lastenkirjahylly kirjoittaa Meidän perhe -kirjasta.

Katri Vuorinen, Tiina Eskola, Martti Lintunen: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Mistä: Lahja

Iran ja Suomi, valo ja Lumi.

Seita Vuorela: Lumi
Kustannus: WSOY 2016
240 s.
Lyhyesti: Tarina iranilaisista nuorista Suomessa, teineistä, jotka pakenevat maansa oloja. Samalla se on tarina ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään?

Atisha katsoo bussin ikkunasta hangessa tarpovia ihmisiä. Hän on saanut huomata ihmeekseen, että pohjoisen asukkaat pitävät itseään onnekkaina, koska saavat asuttaa pohjoista maata, vaikka sen maaperä on puolet vuodesta roudan jähmettämä, vaikka sen pimeiden päivien läpi puhaltaa hyytävä tuuli, ja vaikka sen historia on nuori ja vaatimaton. Tuo rakkaus ankaraan maahan ilahduttaa Atishaa, hän haluaa jakaa näiden ihmisten luottamuksen kevään myötä palaavaan valoon ja lämpöön, hän haluaa uskoa, että ne palaavat myös hänen elämäänsä ja niiden mukana Omid. 

Seita Vuorelan lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokas Lumi on uskomaton tarina iranilaisista nuorista: Atishasta ja Siamakista ja vähän Omidistakin, jotka pakenevat maansa oloja, olemisen ahtautta, kuolemantuomiota ja vankeutta. Maassa jossa kaikki on suurta, tällä kertaa kärsimys.

Se on tarina myös ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään? Onnistuuko se sulkemalla osan itsestään pois, pelkällä tahdon voimalla? Kun identiteetti kumpuaa kahdesta maasta, miten tasapainoilla näiden välillä?

Tarinan juoni on uskomaton, mutta kerrottu niin, että se voisi hyvin olla totta. Sillä totuus on tarua ihmeellisempää.

Minulle kirja oli ensi sijaisesti tarina Siamakista, jäyhästä kivikasvoisesta Siamakista, joka on rakentanut itselleen valtavan vankan, samalla kovan ja yksinäisen suomalaisen kuoren. Hän tekee kaiken juuri niin ja paremmin kuin ympärillä pyörivät jätkät. Nimensä hän on saanut kuolleelta sankarisedältä, perhe on etäinen ja elää henkisesti eri maassa ja eri ajassa kuin Siamak.

Siamakeja maailma ei päästä kovin vähällä. Ymmärrän sen nyt entistä paremmin.

Iranilaisperheen kuvaus on hienoa ja vaikka tavallaan tuttua, on silti järkyttävää lukea jälleen, miten vieraaksi tämä kylmä maa voi jäädä, miten voi elää niin kiinni menneessä ajassa ja paikassa. Miten sillä tavalla voi elää? Ja millaiseen riipaisevaan vieraantumiseen se pakostakin johtaa vanhempien ja lasten välillä.

Eteläinen ja pohjoinen maa kulkevat käsi kädessä kautta kirjan, ja tämä kahtia-asettelu nostaa esiin tavattoman kiinnostavia kysymyksiä. Millaiset seikat tekevät meistä pohjoisen lapsia? Onko ylipäänsä mahdollista muuttua toisen maan asukkaaksi sielultaan ja sydämeltään? Ei ainakaan, näyttää Siamakin tarina, jos peittää itsestään toisen puolen. Ehkä oma identiteetti voi löytyä vain molempien puolten ollessa tasapainoisia. Mutta miten ja missä täällä pohjoisessa se toinen identiteetti saa kukoistaa tai edes elää?

Vuorela kuvaa taidolla molempia maita, mutta Suomen kuvaus on erityisen onnistunutta. Tässä kirjassa Suomessa on kylmää ja ankaraa, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sillä tavalla Vuorela rakentaa tästä Lumikuningattaren maan.

Seita Vuorela menehtyi kesken kirjoitusprosessin käsikirjoituksen ollessa melkein valmis, ja Vilja-Tuuli Huotarinen viimeisteli sen. Ehkä pienen keskeneräisyyden huomaa joissakin seikoissa, kielessä. Ihmisten sisäiset prosessit vilistävät lujaa eteenpäin.

Vuorela käyttää paljon eri rekistereita ja kertojanääniä, mm. Siamakia, kaikkitetävää kertojaa, Atishan ääntä kirjoituksena blogin sivuilla, lopuksi isoäidin kirjettä. Tällä tavoin esim. hahmot tulevat paljon läheisemmäksi kuin muutoin tulisivat. Lisäksi tarinassa kulkee ikään kuin kehyksenä satu Lumikuningattaresta Atishan kertomana, muokattuna häneen ja Siamakiin, mikä tuo vielä oman kerrontatapansa kirjaan ja ennustelee tulevaa. Kaiken yhdisteleminen on melkoinen palapeli ja pirstaloittaa kerronnan. Jollain tavoin kirja muistuttaakin tavattomasti tästä hetkestä maailmassa, kun uutiset, some, meidän kaikkien tarinat ja perinteiset sadut elävät rinta rinnan.

Lumi on kirja, josta pidin melko paljon. Ennen kaikkea se kosketti ja jähmetti minut pitkäksi aikaa miettimään maailmaa ja kysymyksiä, jotka kiinnostavat itseäni paljon. Siamak, Atisha ja Omid jäävät pitkäksi aikaa elämään mieleen, niin paljon Vuorela jättää mielikuvitukselle vielä tilaa.


Lumia on luettu paljon, mm. Lukutoukan kulttuuriblogissa, Ullan kirjoissa ja Sivutiellä-blogissa.

Täyttä laukkaa maailman ympäri on rikas tietokirja

Anniina Mikama ja Carlos da Cruz: Täyttä laukkaa maailman ympäri
Kuvitus: Carlos da Cruz
Kustannus: Tammi 2014
Lyhyesti: Erittäin faktarikas tietokirja hevosista, mutta myös monesta muusta: hevosten ympärille kietoutuvasta kulttuurista sekä perinteisistä ja vähän nykyisistäkin tavoista eri puolilta maailmaa. Toteutettu niin, että asiaa on eri-ikäisille ja eri asioista kiinnostuneille. Teksti on pilkottu lyhyisiin tietoiskuihin. Raikas, hyväntuulinen kirja.



Onko olemassa hevosaiheisia tietokirjoja lapsille ja nuorille? Voi olla, vaikka en tiedä, mutta ainakaan en ole törmännyt vastaavaan kuin Täyttä laukkaa maailman ympäri. Nimi kertoo kaiken: Hevoset, niiden historiallinen ja nykyinen käyttö, eri maiden tavat ja hevosten ympärille liittyvä kulttuuri ovat kirjan idea, ja ajautuupa juttu välillä ihan muuhunkin kuin hevosiin.

Kirjassa kuvataan värikkäin piirroksin hevosia 18 eri maasta, Euroopasta (josta 10 eri hevosta), Pohjois-Afrikasta, Lähi-Idästä, Aasiasta, Australiasta ja Amerikasta. Jokaiselle hevoselle on varattu aukeama. Kirjan ideana on matkata maasta toiseen lapsen kanssa, joka tutustuu samalla paikallisiin lapsiin.

Tekstin puolesta kirja sopii vaikka kuinka isoille. Hevosista kerrotaan mm. niiden ulkonäöstä ja luonteesta sekä perinteisestä käytöstä kussakin kulttuurissa. Suomesta esitellään Suomenhevosen lisäksi ritareiden turnajaiskäytäntö, Irlannista maankiertäjät hevosiin liittyvänä elämäntapana, Mongoliasta perinteinen Naadam-juhla, jossa ratsastavat lapset, Ranskasta Mérenshevosten uhasta kuolla sukupuuttoon ja kannan elpymisestä, hevosiin liittyvistä vuoristolaisista jne.

Kuvituksen ja tekstin välillä on ehkä hienoinen ristiriita, sillä selkeästi lapsenomainen kuvitus hyvin nuorine, tekstistä toiseen seikkailevine lapsineen töksähtää varmasti esim. yläkoululaisilla tai nuoremmillakin, joille teksti uppoaisi hyvin. Pidin kuitenkin kuvituksen hyväntuulisuudesta, ja ylipäänsä siitä, että genret - tietokirja ja kuvakirja - sekoittuvat. Tietokirja ei näytä yhtään tietokirjalta, ja kaikenlaiset faktat tulevat varmasti omaksutuiksi tehokkaammin kuin tylsästi kuvitetuissa tietokirjoissa.

Eniten pidin Ranskan tapaisista aukeamista, jossa faktalaatikoissa syvennytään yhteen tai kahteen asiaan, ja lukemisesta tulee ehyt kokonaisuus. Niiden rinnalla kulkee puhekuplina pienten lasten hevosiin tai kulttuuriin liittyvä keskustelu, ja mukana on myös ripaus historiaa, faktoja hevoslajista ja vieläpä tattimunakkaan ohjekin, koska Ranskassa ollaan.

Välillä aukeamat hyppivät sinne ja tänne: Englannista kerrotaan maailmaan suurimpiin kuuluvista Shirenhevosista, Pyhästä Yrjöstä, hevosvoiman käsitteestä, hevosen pesemisestä, 1800-luvun helmiäisnappikoristelusta, erilaisista busseista historian aikana, puhekuplissa on englanninkielisiä fraaseja ja lopuksi vielä lapset juttelevat puhekuplissa ympäri aukeamaa ja tutustuvat paikallisiin lapsiin. Kun kaikki on yhdellä värikkäällä aukeamalla, ovat lukija ja kuulija jo hivenen pää pyörällä kaikesta pikkutiedosta. Valitsinkin lopuksi silmäilevämmän lukutavan, eli luin hiljaa itsekseni osan ja keskityin ääneen lukemisessä lapsia kiinnostaviin asioihin, kuten hevosen kokoon ja mm. hevosen käyttöön.

Paras lukutapa kirjalle on itsekseen, eri aiheita silmäillen ja kirjaan aina uudestaan palaten. Opettajalle kirja on hyvä lisä esimerkiksi biologian tai maantiedon tunnille: kiinnostavia tietosäikeitä ovat esim. tiedot vähemmistökansoista valtioiden sisällä.

Entäpä pienet lukijat? 4-vuotiaskin, eläimiä rakastava jaksoi kuunnella kirjaa, vaikka pitikin vähän valikoida mitä luki, jottei turhautumiskiukkua tulisi.

Tämä kirja löytää varmasti lukijoita, niin rikas ja raikas se on sisällöltään. Lasten tietokirjat ovat aina tervetulleita ja tarvittuja, Kiitos siis tekijöille valtavasta työmäärästä! On helppo kuvitella, miten vaikeaa on ollut puristaa kaikki mielenkiintoinen tieto kustakin maasta yhteen aukeamaan!

Täyttä laukkaa maailman ympäri on luettu myös mm. Sinisellä keskitiellä.

Anniina Mikama ja Carlos da Cruz: Täyttä laukkaa maailman ympäri
Kuvitus: Carlos da Cruz
Kustannus: Tammi 2014
Mistä: Kiitos tekijöille.

Ystävät ympäri maailman näyttää, miten helppoa on ystävyys

Catherine ja Laurence Anholt: Ystävät ympäri maailman (orig. One World Together)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Suomennos: Raija Rintamäki
Lyhyesti: Aika pikkuisillekin passeli kirja monikulttuurisesta maailmastamme, jossa kuvituksella on tärkeä rooli kulttuurien kuvauksessa. Muutamalla lauseella per aukeama saadaan lapset eri puolilta maailmaa vaikuttamaan hyvin, hyvin samankaltaisilta keskenään. Toimiva kirja.



Erilaiset ja samanlaiset tapamme ja kulttuurimme kiinnostavat aina, toki, kun saan olla päivittäin erimaalaisten ihmisten kanssa, samoin ystävystymiset kansallisuusrajojen yli. Tämä kirja näyttää muutamalla lauseella, miten samanlaisia me ihmiset sitten kuitenkin olemme, ja miten samanlaisia ovat tapamme ja arkemme.

Brasilia: Paulon isällä on moottoripyörä. Brasialaiset rakastavat jalkapalloa. Varsikin Paulo.
Venäjä: Galinalla on hieno maatuskanukke. Galina herää aikaisin ja pitää kovaa meteliä.
Intia: Vani haluaa tulla kuuluisaksi laulajaksi, jolla on kaunis sari ja paljon rannerenkaita. Äiti levittää öljyä Vanin hiuksiin, jotta niistä tulee kauniin kiiltävät. 

Nämä KAIKKI voisivat yhtä hyvin olla meidän lastemme kertomaa, ja se on minusta aika ihmeellistä. Vaikka Galina asuu Venäjällä ja Vani Intiassa, heidän arkensa voi olla tosi samanlaista kuin meidän lastemme arki. Toki erojakin on:

Japani: Yuki ja hänen kaverinsa kumartavat opettajalleen. Kotona Yuki vaihtaa ulkokengät sisätoissuihin. Hän rakastaa sushia (mutta sitten taas niin rakastaa meidänkin kuopus, ja päiväkodissa on tossut).
Kenia: Lukas ja hänen kaverinsa kävelevät kouluun (niin täälläkin). "Keniassa on paljon upeita eläimiä", hän kertoo. (Niin täälläkin, vaikka ihan erilaisia.) "Vettä ei saa tuhlata", Lukas sanoo. (Sama juttu.) Lukas nukkuu moskiittoverkon alla. (Niin meidänkin tekisi mieli, kesällä mökillä!)

Kirja muistuttaa laulusta "Matkustan ympäri maailmaa, laukussa leipää ja piimää vaan, jos vain hiukkasen onnistaa, niin uuden ystävän saan. Kun sanon päivää, hän sanoo… ", Jambo, kuten kirjassa sanotaan Kenian kohdalla. Kirjan idea on nimittäin tämä: "Tapasin pojan, jonka nimi oli Lukas. Jambo!" Sitten kerrotaan vähän Lukaksen elämästä Keniassa, ja lopuksi todetaan että "Lukaskin olisi mainio ystävä".

Kirjan takakannessa on aukilevitettävä, neljän sivun kokoinen maapallo, jossa kaikki kirjan lapset ympäröivät maapalloa, sekä teksti: Ystävyys. Yhdessä olemme maailma!

Niin. se. on. Ystävyys ei katso ihoa, ei aina edes kieltä, ei arjen tapoja, ei asuinpaikkaa, ei mitään. Vain sydämellä ja hymyllä on merkitystä.

Kauniita kohtaamisia kaikille!

Catherine ja Laurence Anholt: Ystävät ympäri maailman (orig. One World Together)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Suomennos: Raija Rintamäki
Mistä: Kiitokset kustantajalle!

Metsän outo vieras peilaa suhtautumista muualta tulleisiin

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras

Kuvitus: Sari Airola

Kustannus: Lasten Keskus 2014

Lyhyesti: Miten suhtaudumme muualta tulleeseen, oudon näköiseen tulokkaaseen? Ennakkoluuloisesti ja pelolla vai avoimesti? Metsään sijoittuva runomuotoinen kertomus eläimistä ja uuden vieraan kotiutumisesta heidän joukkoonsa. 

Vieras vaarallinen on, hän meitä uhkaa, siroltekaa poluillenne tuhkaa, ettei eläin jälkiänne haista eikä metsämansikoita maista! 

Paras on virittää nyt ansa! Sitä vaatii koppakuoriaisten kansa. Kaivettiin jo suohon syvä kolo, siihen pudotkoon, on loppu nolo!

Metsään on tullut uusi eläin, outo muukalainen, josta kukaan ei tiedä mitään. Ennakkoluulot ja huhut nousevat ja pelätään pahinta, kunnes viisas pöllö päättää muiden puolesta: kutsutaan tulija kuultavaksi, tutustutaan ja kuunnellaan, varmaan uusi tulokas on peloissaan. Ja totta, metsän vieraat äänet ja eläimet ovat pelottaneet tulijaa, peloissaan se on piiloutunut sammalmättääseen kuusen alle, ja sieltä arkana tuijottelee muita. Eihän se olekaan pelottava, huomaavat kaikki, kun siihen tutustuu, vaan on tullut metsään ruokaa ja suojaa etsimään. Pitäisikö se nyt karkottaa? Ei tietenkään, ruokaa riittää kaikille! Tulokas paljastuu Saara-siiliksi, joka asettuu vauvansa kanssa tyytyväisenä uuteen kotiin, ystäväksi kaikille.

Ulla Lehtosen nerokkaassa kirjassa on kaksi voimakasta teemaa: luonto ja eläimet – tarina sijoittuu metsään ja tarkastelee sadun ja runon avulla eläimiä ja niiden suhtautumista uuteen tulokkaaseen, ja etenkin siiliä: siilistä on tarinan jälkeen vielä erikseen kiinnostava tieto-osuus kirjan lopussa (mikä kiinnosti etenkin 4-vuotiasta kuuntelijaa).

Toinen vahva säie on suhtautuminen kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan, niin eläinten mutta etenkin meidän ihmisten kesken. Miten suhtaudumme ihmisiin, jotka muuttavat yhteiskuntaamme muualta, ovat meille vieraita tapoineen, ulkonäköineen, kielineen? Uskommeko pahinta, pelkäämme ja laitamme huhut kiertämään, vai tutustummeko ensin, kiellämme itseämme takertumasta ennakkoluuloihin, joihin olisi niin helppo mennä mukaan, ja annamme toisen määrittää itse itsensä?

Koska teen tällä hetkellä töitä suomen kielen opettajana maahan muuttaneiden kotoutumiskoulutuksessa ja käsittelen, joskus taistelenkin, näiden ajatusten parissa melkein päivittäin vähintään itseni kohdalla, en voi kuin ällistellä, miten taitavasti ja hienovaraisesti Lehtonen pukee ajankohtaisen ja aran asian sadun ja runon muotoon, saaden ennakkoluulot ja pelon vaikuttamaan täysin luonnollisilta. Koska sitä ne ovat. Tärkeää on kuitenkin se, miten niihin suhtautuu. Tärkeää on huomata ennakkoluulot ja niiden aiheuttamat ajatustavat itsessään, sanoutua niistä irti ja antaa toiselle itse mahdollisuus kertoa, kuka on. Koska totuushan on, että kyllä tänne mahtuu, samoin kuin metsään mahtuu uusi siili poikasineen, mahtuu ihmisiä, uusia tapoja, kieliä, makuja, taitoja, ajatuksia ja mielipiteitä.

Sari Airola on eräs lempikuvittajistani, jonka kuvittamien otusten herkän ilmeikkäät kasvot ovat aina yhtä valloittavia ja joiden jättimäiset silmät puhuttelevat. Tässäkin ne peittelemättä paljastavat epäluulon, pelon ja torjunnan, aristelun ja valtasuhteet, ja lopuksi hyväksymisen.  Värejä Airola ei kaihda tälläkään kertaa, hän yhdistää eri elementtejä ja tyylejä ja luo eläväisen, perinteisestä poikkeavan metsämiljöön tarinalle.

Runous on haastava muoto (lapsille), ainakin meillä, missä lapset usein runomitan paljastuessa puuskahtavat, että ”ei runoja”. En tiedä miksi. Esikoisen pään olen saanut käännettyä: aloitimme ja hullaannuimme ensin takuuvarmoihin Kirsi Kunnaksen runoihin, laajensimme herkkään Kaija Pakkaseen, ja viime aikoina pidimme Annika Sandelinista ja rakastuimme Johanna Kettunen-Huangin hervottomiin runoihin. Tässä kirjassa kieli on kiva, mutta aluksi se tuntui jäävän nerokkaan idean ja hienon kuvituksen rinnalla hieman varjoon. Toisella lukukerralla osasin jo nauttia Lehtosen kielen laulavasta poljennosta ja riimittelystä, ja kokonaisuus tuntui juuri sellaiselta kuin se olla pitikin. 

Kokonaisuutena kirja on siis ihana, ja hei, hyvä idea opettajille alakouluun pohdittavaksi ja kirja-analyysiin lähteeksi (jos niitä tehdään alakoulussa?), koska teema – uuteen reagoiminen ja ulkopuolisuus ylipäänsä - on tosi tärkeä!

Arvio kirjasta on ilmestynyt myös Sinisellä keskitiellä.

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras

Kuvitus: Sari Airola

Kustannus: Lasten Keskus 2014

Mistä: Arvostelukappale

Tähtiä 3,5 / 5

Muutama koulun aloituksen ja monikulttuurisuuden yhdistävä kirja

Maire Soiluva: Viivi tykkää koulusta

Kuvitus: Jutta Varjus ja lapset

Kustannus: Adoptioperheet ry 2009

Leena Virtanen: Xing ja sukulaiset

Kuvitus: Salla Savolainen

Kustannus: Tammi 2010 (2. painos)

Koulun alku voi herättää lapsessa kaikenlaisia ajatuksia ja mietteitä. Se voi nostaa pintaan kysymyksiä omasta taustasta tai menneisyydestä. Koulussa huomaa, että toiset oppivat nopeammin ja toiset hitaammin kuin toiset, ja että kaikki ovat taitavia eri asioissa. Kaikilla on erilainen perhe ja erilaisia mielipiteitä.

Näin voisi tiivistää kahden erilaisen kirjan yhtäläisyyksiä. Molemmissa kirjoissa, Xing ja sukulaiset sekä Viivi tykkää koulusta, päähenkilö aloittaa ekaluokan, ja hän on myös adoptoitu (Kiinasta). 

Kirjoja ei ole kuitenkaan missään nimessä suunnattu vain adoptoiduille, vaan ne sopivat kaikille. Etenkin Viivi tykkää koulusta käsittelee kaikenlaista erilaisuutta makumieltymyksistä lähtien. Monipuolisessa kirjassa mietitään myös mm. koulun arkea kokonaisuudessaan, opetellaan olemaan toisten kanssa, pohditaan hyvän naurun ja vahingonilon eroa, lasten erilaisia taitoja ja tutustutaan uusiin ruokalajeihin. Luokkaan mahtuu monenlaisia oppilaita ja taustoja.

Siinä missä Viivi tykkää koulusta –kirjassa kohdataan aiheita ja kysymyksiä etenkin ryhmänä ja koululuokan näkökulmasta, liikutaan Xingissä ja sukulaisissa pienen tytön pään sisällä: siitä, miten adoptoidun elämässä sekoittuvat lähtökulttuuri ja suomalaisuus, suomalaiset ja biologiset sukulaiset tai miltä tuntuu epävarmuus omasta taustasta. Sitäkin mietitään, miksi toisilla on erilaisia vauvakuvia kuin toisilla, ja miten Kiinassa käydään koulua.

Molemmissa kirjoissa on runsaasti kuvitusta. Xing-kirjan on kuvittanut Salla Savolainen, Viivin Jutta Varjus ja lapset. Molemmissa kuvituksessa erilaiset taustat nousevat voimakkaasti esille. Hyvä niin. Mitä enemmän lastenkirjojen kuvituksessa pääsevät esille erilaiset ihmiset, sitä itsestäänselvempää meille on kohdata erilaisuutta ympärillämmekin.

   

Joku on sanonut, että nykypäivän lapset pääsevät kohtaamaan niin paljon erilaisuutta koulussa ja päiväkodissa, että he ovat itse asiassa paljon taitavampia monikulttuurisia osaajia kuin me vanhemmat (pätee ainakin meidän kotinurkillamme). Monikultturinen tai interkulttuurinen osaaminen tarkoittaa esimerkiksi sitä, ettei lokeroi tai stereotypioi ihmisiä minkään ulkoisen perusteella, vaan tietää, että olemme yhtä aikaa erilaisia ja samanlaisia. Ja toisaalta on tietoinen oman taustan aiheuttamista ajatusmalleista tai ennakkoluuloista, joita väistämättä omaksuu.

Interkulttuurisia taitoja hiovat tehokkaasti myös molemmat kirjat. Viivi tykkää koulusta alleviivaa suvaitsevaisuutta jopa siinä määrin, että mietin monesti lukiessani sen olevan tarkoitettu ainakin yhtä lailla aikuisille ja opettajille työkaluksi asioiden pohtimiseen ja käsittelyyn luokassa. Suosittelen jos mietit näitä asioita ja kaipaat käsittelyyn tukea!

  

Summa summarum, hyviä ja kiinnostavia kirjoja, ennen kaikkea monitasoisuutensa vuoksi ja (monikulttuurista) hyväksyntää edistävinä. Etenkin opettajien ja kasvattajien kannattaa tutustua!

Tuula Kallioniemi: Karoliina ja nokkela Neema

Tuula Kallioniemi: Karoliina ja nokkela Neema 

 Kuvitus: Marika Maijala

Kustannus: Otava 2013

92 s.

Karoliina ja nokkela Neema kertoo ekaluokkalaisesta Karoliinasta ja tämän luokkakavereista, ja on pidetyn ja suositun sarjan jo seitsemäs osa. Minulle tämä uusin on kuitenkin ensimmäinen osa minkä luen, mutta hirveän hyvin tarinaan pääsi siitä huolimatta kiinni. 

- Hi, jina langu ni Neema! Musta tyttö seisoo luokan ovella ja hymyilee ujosti. Eka B katsoo tyttöä silmät soikeina. Kerrankin kaikki ovat hiiren hiljaa. Opettaja Juho Marjanen sanoo. - Huomenta kaikki. Tässä on uusi luokkatoverinne Neema. Hän... - On afrikkalainen! Eikö hän osaa suomea? Karoliina huudahtaa. - Minä osaan kyllä englantia. Ai lav juu! - Mistä hänet on adoptoitu? Lin kysyy unohtaen viitata. - Oliko siinä maassa sota, mistä Leema lähti pakoon? Paskeri utelee. 

Neema on tansanialainen, Suomessa jo vuosia asunut tyttö, reipas ja hauska, johon kaikki luokkakaverit nopeasti ihastuvat ja jonka ystäviksi kaikki haluavat. Neema ei kuitenkaan välitä valita ketään yhtä "bestistä", vaan haluaa olla kaikkien kaveri, sillä yhdessä on paljon hauskempaa. Karoliinalla on sen sijaan hankalaa. Entinen paras kaveri Lin yrittää omia Neeman itselleen eikä tunnu välittävän Karoliinasta enää yhtään. Karoliinakin haluaisi Neeman bestikseksi, mutta välillä tuntuukin, että on ihan yksin!

Karoliina ja nokkela Neema on osuva kuvaus ekaluokkalaisten elämästä ja erityisen ilahduttava sekä monikulttuurisuusteemansa että tyttöjen ystävyyskuvioidensa ansiosta! Meilläkin on kotonakin 7-vuotias tyttö, ja leikkimiskuviot ja paras kaveri mietityttävät tosiaan pikku päätä usein! Kuka on kenen paras kaveri ja leikittäiskö huomenna vaan kahdestaan? Neema on kuitenkin mainio hahmo, sillä hän haluaa olla kaikkien kaveri, ja yhdistää jopa luokan tytöt ja pojatkin leikkimään yhdessä.

Ja sitten kulttuurinen moninaisuus. Kiswahilin kielellä alkava kirja tekee kyllä vaikutuksen! Kallioniemi onnistuu jo ensimmäiselle sivulle (kts. lainaus) lataamaan syvältä kulttuuristamme juontuvat ennakko-oletukset, joilla erinäköistä lasta katsomme. Adoptoitu vai sotaa paennut, ainakin suomea taitamaton, ja afrikkalaisena toki hyvin tuttu leijonien ja kirahvien kanssa? Neema ei kuitenkaan osu ennakkokäsityksiin, vaan on ihan tavallinen tansanialaistyttönen, jonka suomikin soljuu jo sujuvasti. Afrikkalaisuusteema ohitetaan kirjassa melko nopeasti, lapset tottuvat erilaisuuteen omaan nopeaan tapansa, ja jopa ihailevat Neemaa tämän vuoksi. Sen sijaan Kiinasta adoptoitu Lin kohtaa sanomista erilaisuudestaan:

- Hae itse, senkin kiinalainen, Karoliinalta lipsahtaa. Hän ei tajua itsekään, mistä moinen lause tuli hänen mieleensä. Eihän Lin ole kiinalainen vaan suomalainen. Tai no, hänet on toki adoptoitu Kiinasta, mutta entä sitten. Mitä tarkoittaa "senkin kiinalainen"? Onko kiinalainen muka jotenkin huonompi kuin suomalainen? Ja jos on, niin miksi ihmeessä?

Tässä on yksi monista kohdista kirjassa, johon voi lukiessa pysähtyä miettimään ajatuksia erilaisuudesta ääneen, etenkin jos aikuinen lukee kirjaa lapselle. Aivan herkullinen tilaisuus tulla tietoiseksi omista ennakkoluuloista, jotka piilevät jossain syvällä usein tiedostamattomina mutta ohjaavat toimintaamme etenkin yllättävissä tilanteissa.

Marika Maijalan kuvittamat hahmot mainioine ilmeineen sopivat hauskasti kirjan henkeen ja tekevät lukemisesta entistä mukavampaa.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kiva tuttavuus, helposti luettava ja monella tavalla ja tasolla kiinnostava. Se sopii hyvin myös vasta lukemaan oppineille. Koulu- ja kaverimaailman autenttisuus (ainakin aikuisen silmistä katsottuna) vetosivat meillä kohta ekaluokkansa aloittavaan. Sopii hyvin myös luokassa luettavaksi ja monin tavoin työstettäväksi, ja itse lukisin ehdottomasti pojallekin. Pientä romanssia ja rakastumistakin kirjan sivuilla leijailee...

Tähtiä 4 / 5
... ja lapselta täydet 5!

Jon J. Muth: Pandan zentarinoita

Jon J. Muth: Pandan zentarinoita
Kustannus: Basam Books 2012
Suomennus: Lauri Porceddu
40 s.

Eikö ole suloisen näköinen kirja? Nimittäin Jon J. Muthin Pandan zentarinoita. Se on kirja joka on mietityttänyt minua viime aikoina. Kirjassa on kolme sisarusta, jotka tutustuvat eräänä päivänä naapurissaan asuvaan karhuun, Tyyneen Veteen. Jokainen lapsi käy vuorollaan kyläilemässä Tyynen Veden luona, ja karhu kertoo jokaiselle pienen tarinan, zentarinan, pienen mietteen elämästä, joka sopii tilanteeseen ja usein lapsen mielialaankin. Tarinoissa on iätöntä lumoa, sillä niitä on kerrottu satoja vuosia, ellei kauemminkin, taolaisuuden ja zenbuddhalaisuuden parissa. Zen tarkoittaa japaniksi mietiskelyä, ja zenissä Buddhan opetuksia on välitetty opettajalta oppilaalle, kerrotaan kirjan takasivuilla. Zentarinat hiovat kykyämme toimia intuitiivisesti, haastavat meidät tarkistamaan tottumuksiamme, halujamme, käsitteitämme ja pelkojamme.

Kirjan kehystarina on kuvitettu vesivärein, mutta zentarinoiden kuvituksena ovat kauniit, mustavalkoiset, itämaistyyliset piirrokset. Japani heijastuu kuvissa vahvasti - se on tullut kylään amerikkalaisen perheen luo.






Ensimmäisessä tarinassa, Ry-setä ja kuu, Tyyni Vesi kertoo Addy-tytölle Ry-sedästään, jonka taloon murtautuu varas. Ry-setä kohtaa varkaan, tervehtii ystävällisesti ja haluaa antaa vieraalle jotain. Sedällä ei ole kuitenkaan muuta annettavaa kuin kaapu päältään, ja jälkikäteen setä säälittelee, miten mielellään hän olisikaan antanut miesparalle taivaalla olevan kauniin kuun. Ry-sedän hahmo pohjautuu rakastettuun japanilaiseen runoilijaan Ryookan Taiguun, joka eli 1758 - 1831. Tarina saa Addyn miettimään, olisiko hän itse valmis vastaavaan. Samalla ehkä kyseenalaistuu materian tärkeys.






Toinen tarina on suosikkini, vuosituhansia vanhasta taolaisuudesta periytyvä Maanviljelijän onni (yllä). Se kertoo sattumuksesta maanviljelijän kotona, joka johtaa yhä uuteen tapahtumaan, välillä hyväonniseen, välillä huono-onniseen. Tapahtumien jatkumossa hyvä ja huono onni kietoutuvat yhteen. Tarinan loputtomuus (myös tosielämässä) naurattaa. Koskaan ei voi tietää, onko jokin asia hyvä vai huono, sillä ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Viimeisessä tarinassa, Raskas taakka, Tyyni Vesi kertoo isoveljeensä suuttuneelle Karlille kahdesta munkista, jotka kohtaavat matkallaan ylpeän ylhäisen neidon. Vanhempi munkeista auttaa neitoa saamatta kiitosta avustaan. Neidon kopea käytös jää harmittamaan nuorempaa munkkia. "Minä laskin naisen maahan jo monta tuntia sitten", vanha munkki vastasi. "Miksi sinä kannat häntä vieläkin mukanasi?"

Zentarinoissa tuntuu olevan ilmiselvää taikaa, viisautta, niin että ne jäävät mietityttämään pitkäksi aikaa. Ehkä ne juuri siksi ovat säilyneet ihmiskunnan ikiaikaisina tarinoina, vuosisadoista ja -tuhansista toiseen kirjallisuudessa ja tarinankerronnassa. Jokainen kuulija kuulee ne omasta näkökannastaan käsin, tarttuen niihin seikkoihin tarinoissa joita hän kulloinkin tarvitsee. Tarinat ovat pieniä, mutta niiden sisällöt valtavan suuria. Miten niin vanhat tarinat osaavatkin yhä koskettaa kuulijaa?

En ainakaan muista nähneeni vastaavanlaisia zentarinoita suomennetussa lastenkirjallisuudessa (kerrothan jos tiedät!), joten on tosi ilahduttavaa, että Basam Books on julkaissut kirjan Suomessa. Kirjan tenhosta kertoo jotain se, että vaikka yleensä 6-vuotias tyttäreni saa itse valita iltasadun, halusin välttämättä yhtenä iltana lukea tämän. Hän oli eri mieltä, hän olisi halunnut paljon pidemmän kirjan, joten iltasatuhetki alkoi melko myrtyneissä tunnelmissa. Emme ehtineet kääntää kuitenkaan kuin muutaman sivun, kun tarinaa kuunneltiin hipihiljaa, sekä 6- että 3-vuotias kuulija, ja vaikka zentarinat menivät ehkä vielä molemmilta ohi (tai hetkinen, mikä tylsä kommentti, pikemminkin he kuulivat ne omalla tavallaan!), itse kirja viehätti ensikuulemalta, ja olen varma että tarinoiden taika avautuu molemmille, kun luemme kirjaa yhä uudestaan. Kuten kävi itsellenikin. Sillä joskus nämä pienet tarinat tarvitsevat aikaa puhutellaksemme mieltämme. Minusta kuitenkin tuntuu, että mitä enemmän niitä kuulee ja lukee, sitä enemmän ne tosiaan kehittävät intuitiotamme. Ja sitä enemmän löytää uusia ajatuksia ja puolia, joita ei tullut aluksi ajatelleeksikaan.

Kuvitusta on muuten kirjassa niin runsaasti, että kirja sopii oikein hyvin jo 3-vuotiaalle kuulijalle. Hän on tosi viehättynyt isosta karhusta istumassa milloin teltassa, milloin puussa, milloin uima-altaassa, mutta myös zentarinoista. Kaikkinensa koko perheen kirja, joka saa meiltä kauniin kokonaisuutensa ansiosta täydet tähdet.

Tähtiä: 5 / 5

Innostuin muuten lukemaan lisää puhuttelevista zentarinoista. Muun muassa täältä ja täältä löytyy 10 tarinaa englanniksi. Minusta oli tosi kiinnostavaa lukea, millaisia ajatuksia eri lukijat tarinoista löytävät, sillä kuten sanottu, jokainen kuulee ne omalla tavallaan.