perjantai 14. helmikuuta 2014

Esiintymispelosta: Ypöyksin näyttämöllä

Ulf Nilsson: Ypöyksin näyttämöllä (orig. Ensam mullvad på en scen)
Kuvitus: Eva Eriksson
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Lyhyesti: Pienen pojan esiintymispelosta kertova kuvakirja. Pikkuveljen ihailu ja rohkaisu auttaa isoveljeä pääsemään esiintymispelosta yli, ja tämä huomaa esiintymisen olevan oikeastaan tosi hauskaa!


Illalla en saanut unta. Yksin näyttämöllä. Pitää puhua KOVAA. Koko sali täynnä vanhempia. Pelkkä ajatuskin oli niin kamala, että kädet alkoivat hikoilla. Entä jos en muistaisikaan, mitä minun piti sanoa? Siitä tulisi täysi fiasko!
Isoveli rakastaa laulaa ja esiintyä pikkuveljelleen, mutta kun koulussa tulee kevätjuhlan aika ja hänen pitäisi esiintyä oikealla lavalla, valonheitinten loisteessa - apua mikä painajainen! Hänen roolinaan on sanoa esityksen päätössanat. Yöllä hän näkee painajaista, jossa mörkö syö hänet näyttämöllä, ja aamulla kädet tärisevät pelosta. Kun esitys on käynnissä ja isoveljen vuoro lähestyy, hän istuukin naulakossa, piilossa ja surkeana takkien takana. Onneksi pikkuveli tulee hakemaan häntä! Ja lavalla isoveli sitten huomaa, ettei esiintyminen olekaan oikeasti kovin jännittävää - päinvastoin, se on tosi hauskaa!

Ruotsalainen tekijäkaksikko Ulf Nilsson ja Eva Eriksson ovat tehneet puhuttelevan, aiheeltaan erittäin tärkeän kuvakirjan esiintymispelosta, jännittämisestä ja ujoudesta, omien pelkojen voittamisesta sekä sisarussuhteen voimasta. Mitä voi tehdä jos esiintyminen jännittää aivan hirveästi, niin että kädet tärisevät? Aikuisten puhe katsomaan tulemisesta vain pahentaa tilannetta. Tässä kirjassa tilanne raukeaa sisarusten välisen huumorin ja toiseen uskomisen avulla.

Esiintymisjännitys on niin ikävä tunne, että on helppo muistaa kehokokemuksen kautta miltä se tuntuu, miten kädet hikoavat, sydän hakkaa kurkussa asti eikä ilma tunnu riittävän. Tunne on hirveän voimakas, kaikennielevä - ja yleinen. Kuten isoveli naulakossa miettii, on surullista jäädä pois jostain jos ei uskalla. Oma pelkuruus suututtaa, mutta keinoja sen taltuttamiseksi ei ole helppo löytää. Jännityksen kanssa ei ole hyvä elää. Siksi siitä kannattaa oppia vapautumaan niin, ettei se rajoita elämää. Mutta miten?

No, ainakin tämä kirja antaa helpottavan ja voimaannuttavan kokemuksen esiintymisjännityksestä selviytymiseen ja onnistumiseen. Kirja kertoo, että jos tuokin pystyi, minäkin voin pystyä. Enkä vain pystyä, vaan voin jopa nauttia siitä!

Jännitystä voi purkaa myös kuulostelemalla omaa oloaan. Jos on ihan krampissa, mielessä kaikki on sekavaa ja epäselvää. Vyyhtiä voi purkaa tutkimalla, missä kohdin kehoa jännitys tuntuu fyysisesti ja miten? Voisiko tuohon kohtaan hengittää vähän rentoutta ja pehmeyttä? Tästä seuraa usein mielen rauhoittuminen, ja ajatukset selkenevät. Olen myös kuullut mielikuvan onnistumisesta auttavan. Jos näkee itsensä tilanteessa itsevarmana ja onnellisena, epäluottamus itseä kohtaan voi hälvetä.

Onko sinulla hyviä vinkkejä (esiintymis)jännityksen purkamiseen ja helpottamiseen?

Muuten, jos jännittää, alla oleva kuva voi olla se tavoitekuva jonka pitää mielessä. :)


Ulf Nilsson: Ypöyksin näyttämöllä (orig. Ensam mullvad på en scen)
Kuvitus: Eva Eriksson
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Kiitos kustantajalle.

maanantai 10. helmikuuta 2014

Lea Pennanen: Me Leijonat

Lea Pennanen: Me Leijonat
Kuvitus: Maija Karma
Kustannus: Otava 2007 (2. painos, alunperin 1965)
112 s.


TÄÄLLÄ puhuu viidakon mahtavin leijonanpentu Roar, hän, jolla on viidakon uljain kuono ja hienoimmat pikkutassut ja kuulitte karjuntani. Se merkitsee: Vaviskaa marakatit, sillä MINÄ pikku Roar olen tulossa.
Oikeastaan minä en vielä ole aivan iso leijona, mutta kyllä minusta TULEE. Kaikki pelkäävät minua, koppakuoriaiset ja… ja sisiliskotkin pelkäävät HIRVEÄSTI.  
Me Leijonat on meille ihan erityinen kirja, oikea aarre. En ole kuullut kuin yhden ystäväni puhuvan siitä, ja siksi se onkin meillä vähän kuin 'salaisuus'. Vaikka eihän se toki salaisuus ole, vaan monen rakastama kirja lapsuudesta, josta Otava on onneksi ottanut uusintapainoksen vuonna 2007. Minulle tämä ei ole tuttu lapsuudesta, vaan satuin löytämään tämän kirjamessuilta joku vuosi sitten, ja ihastuin jo ulkonäköön, Maija Karman kuvituksiin.

Kirjan päähenkilö, minä-kertoja Roar asuu pikkusiskonsa, pikku Murrin, isäleijonan ja äitileijonan kanssa viidakossa leijonatalossa. Heillä on auto Töyssy, joka kulkee lujaa alamäessä mutta jota pitää työntää ylämäessä, ja jolle isäleijona antaa yskänlääkettä joka kilometrin perästä.

Viidakossa asuu paljon muitakin: täti Krokotiili ja Liukas Eläin, jotka ovat vähän pelottavia, täti Kirahvi, Marakatti, Simpanssi Merenkulkija… Roarin ja pikku Murrin, jonka häntärusetin täytyy aina olla sievästi, elämä ei ole koskaan tylsää, vaan aina on jokin seikkailu odottamassa nurkan takana. Kuten silloin, kun iso myrsky iskee viidakkoon juuri kun Roar ja Murr ovat metsässä kahdestaan, tai kun Roar kaataa vahingossa liian paljon pesuainetta pyykkien päälle niin että kaikkien joesta juovien nenästä alkaa tulla saippuakuplia. Ja entäpä se kerta, kun Nippe Yöeläin kaataa kaikki vatsalääkkeet päälleen, kun se luulee että niin pitää tehdä, mutta tohtori Tiikeri suuttuu ja ajaa Nippeä takaa. Välillä käydään kamelikaravaanilla tapaamassa Leijonavaaria ja Leijonamummia, ja yhtenä päivänä äidin sylissä lepää uusi pikkuleijona, pikku Viu!


Kirjan lumo on suurelta osin paitsi hauskoissa ja harmittomissa tapahtumissa, joita leijonaperhe kokee, myös Lea Pennasen äärimmäisen ilmeikkäässä ja omintakeisessa kielessä, jolle on tyypillistä pitkät, puhekieliset lauseet ja välimerkkien vähyys. Koska kaikki on kerrottu pienen (ehkä 5-vuotiaan?) leijonanpennun suulla, kieli sopii mahdottoman hyvin pienelle kuulijalle. Usein tuntuu siltä kuin Roarilta loppuisi ilma kun hän kertoo innoissaan viimeisimmästä seikkailustaan. Typografisestikin teksti on mielenkiintoista, suuret kirjaimet aika ajoin antavat lukemiseen hyvää poljentoa ja äänenpainoihin vaihtelua.
Sitten soi leijonapuhelin ja äiti vastasi HALOO. Ja sitten äiti alkoi sanoa vaan kyllä kyllä ja ei ei ja toden totta. Siitä me tiesimme että täti Virtahepo soitti. Täti Virtahepo on kauhean kova puhumaan ja hän oli tulossa syntymäpäiville ja hänellä oli lahja ja hän pyysi että isäleijona hakisi hänet Virralta Töyssyllä. … Mutta Töyssy kuuli puhelimessa ketä me lähdimme hakemaan ja heti se sai yskän ja se konstaili niin kauheasti että isä HERMOSTUI. 
Maija Karman ihana mustavalkokuvitus joka aukeamalle elävöittää tekstiä täydellisesti. Lukujen pituuskin on mainio - noin puolitoista aukeamaa per luku, juuri sopivia iltasaduksi.

Meillä kirja oli toinen (tai oikeastaan ensimmäinen kunnollinen) pitkä, illasta iltaan jatkuva satukirja, jonka luin silloin kolmivuotiaalle tyttärelleni. Ja nyt ensimmäinen pitkä kirja, jota luen nelivuotiaalle pojalleni. Molemmat ovat rakastaneet kirjaa, eikä poika malta odottaa, että seuraava luku luetaan, mikä on ihan poikkeuksellista. Ehkä siksi, että Roar on poika, karjuu ja seikkailee ja on rohkea, ja lisäksi vähän malttamaton, ja tassutkin ovat usein vähän väärässä paikassa, niin kuin täälläkin joskus sattuu käymään.

Pennasen kynästä ovat myöskin Piilomaan Pikkuaasin seikkailut, mutta vaikka hieno klassikko sekin, meitä se ei ole temmannut ihan samalla lailla mukaansa kuin Me Leijonat -kirja. Piilomaan Pikkuaasi sopii myös vähän isommille ja pelottaa vielä nelivuotiasta.

Me Leijonat on ehdottomasti yksi meidän perheen suosikkikirjoista, joka sopii todella monenikäisille, ja jota kohta 8-vuotiaskin kuuntelee iltaisin todella mielellään. Täyden viiden tähden kirja!

Lea Pennanen: Me Leijonat
Kuvitus: Maija Karma
Kustannus: Otava 2007 (2. painos, alunperin 1965)
112 s.
5/5
Kirjamessuilta.



perjantai 7. helmikuuta 2014

Viiru ja Kososen kukko

Sven Nordqvist: Viiru ja Kososen kukko (orig. Tuppens minut, 1996)
Suomennos: Kaija Pakkanen
Kustannus: Tammi 2008 (6. painos)
Lyhyesti: Yksi parhaista Viiruista ja Pesosista, jossa hauska idea liian metelöivästä kukosta ja hermonsa menettävästä Viirusta. Erikoisen hieno ja lentävä suomennos on Kaija Pakkasen käsialaa.




Meillä on usein tämäntyylisiä keskusteluja:
"Kulta, älä huuda."
"Kulta, oikeesti, ei tarvi huutaa!"
"Kulta, äitillä hajoo korvat, ä-l-ä huuda noin kovaa!"
"Kulta, sun TÄYTYY mennä omaan huoneeseen jos sä huudat kokoajan!!"

Siksipä kun otin päiväkodin jälkeen raukean, tyytyväisen lapsen kainalooni lukeakseni hänelle hänen itsensä valitsemaa kirjaston kirjaa, Viirua ja Kososen kukkoa, en ollut uskoa hyvää tuuriani! Tämä kirjahan kertoo liian kovaa ääntä pitävästä (kukosta), jonka metelöinti tekee Viirun (äidin) sekapäiseksi ja päänsärkyiseksi. Tulipa oivallinen tilaisuus pysähtyä lukiessa tuumaamaan Viirua (itseä) säälivällä äänellä: "Niin, katoppa muilla tulee pää ihan kipeäksi jos joku huutaa liian kovaa, hmh hmh."

Jännityksellä odotimme molemmat, miten tarina kehittyisi - antaisiko periksi Viiru vai liian kovaa ääntä pitävä kukko? Toivoin tietenkin sopuratkaisua ja molemminpuolista sopeutumista. Kukko vähentäisi kiljumista, rauha palaisi maahan, stressitaso laskisi kaikilla ja kukko huomaisi, miten kivaa on kiekua normaalilla äänellä. (Ja tietty määrä kovaa kiekumista olisi ok.)

Mutta Nordqvist ei selvästikään ollut ajatellut kirjaa kirjoittaessaan vertauskuvaa lapsiin vaan ihan tarinaa. Näin kävi: Viiru huijasi ja kertoi Pesosen uhanneen kukkoa padalla, jollei tämä rajoittaisi kiekumistaan iltaisin ja aamuisin tapahtuvaan kolmeen kiekaisuun. Kukkoparka masentui ja kärsi rajoituksesta niin paljon, että otti ja karkasi seuraavana päivänä, ja sitten kanat olivat surullisia, Pesonen mylläsi metsässä etsimässä ja Viiru häpesi ja kärsi. Onneksi kanoilla oli tulossa elämään toisenlaista vilskettä ja ääntä, ja Viirukin sai lopuksi iloisuutensa takaisin.

Loppuhan ei sitten tosiaankaan vastannut sitä ratkaisutoivetta joka minulla oli kirjan alussa mielessäni enkä lopulta voinut vetää minkäänlaisia aasinsiltoja sen välille, mitä tapahtui meluavalle kukolle ja mitä voisi tapahtua joskus liikaa meluavalle lapselle. Mutta ehkä se olisi ollut liikaa vaadittu. Näinkin tarina oli hyvä ja viihdyttävä, parhaita Viiruja ja Pesosia joita muistan.



Erityismaininta kirjan tekstille, joka oli ehkä tavallista lentävämpää ja eloisampaa Viirua ja Pesosta, ja Kaija Pakkasen suomennos oli hieno, hieno.
Siinä siunaamassa kun kellon luukku avautui, ratkesi kukko kiekumaan. Kimakka, korvia viiltävä viisiminuuttinen rähinä oli niin kamala, että jopa kanatkin yhtyivät hätääntyneinä kotkottamaan ja kaahasivat kuka minnekin. Pesonen harppoi vaatekomeroon ja sulki oven perässään. Viiru oli jo livistänyt vintille laatikkoonsa, jossa se kökötti tyyny pään päällä ja tassut korvilla. 
Ja tottakai, Sven Nordqvistin iki-ihana piirrosjälki pienine yksityiskohtineen hurmaa aina. Pesosen elämä on kuvattu aika lailla omaksi ihanteekseni. Ikuista kahvinjuontia, ikkunasta tuijottamista, pihalla käyskentelyä, yhdessä olemista. Aikaa, aikaa, aikaa. Ukon kärttyisyys on sympaattista, naapuri Kosonen on niin rasittava, ja Viirun käytöksessä on jotain hyvin hyvin tuttua lapsiperheessä.


Viiru ja Pesonen -kuvakirjoja on ilmestynyt 1980-luvulta lähtien, ja niitä on käännetty 44 kielelle, kertoo Wikipedia. Saman lähteen mukaan kuvakirjoja on ilmestynyt yhdeksän, lisäksi filmejä, kokkauskirja, puuhakirja… Oletko muuten nähnyt Viirun ja Pesosen verstaan Tukholman Junibackenissa? Yhtä söpö kuin kirjassa - jos tykkää vanhoista tavaroista ja rempallaan olevasta huushollista. Itse haluaisin aina jäädä sisälle fiilistelemään (kuten saman paikan muumitaloonkin).

Koska eräs tuttu päiväkodin hoitaja sanoi joutuvansa käyttämään töissä korvatulppia kovan melun vuoksi, voi tätä suositella hyvin päiväkoteihinkin, sen verran tehokkaasti pikkukuulijat jähmettyvät tarinaa melusta kuuntelemaan!

Yksi suosikkini Sven Nordqvistin kirjoista on muuten huikeasti kuvitettu, erilainen Hurja hassu siskoni, jonka olen esitellyt aiemmin.

Sven Nordqvist: Viiru ja Kososen kukko (orig. Tuppens minut, 1996)
Suomennos: Kaija Pakkanen
Kustannus: Tammi 2008 (6. painos)
Kirjastosta.
Tähtiä 4,5 / 5

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...