Kun rakas kuolee. Silkkiapinan nauru on lumoava kuvakirja

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Lyhyesti: Taiturimainen kuvan ja tekstin kokonaisuus silkkiapinaystävän kuolemasta tapiirin silmin. Miten joku niin rakas voi olla yhtäkkiä poissa? Sademetsään sijoittuva tarina kuoleman herättämistä monenlaisista tunteista; kaipauksesta, suuttumuksesta, yksinäisyydestä, ja lopulta sen huomaamisesta, miten puhuminen ja yhdessäolo muiden kanssa lohduttavat. 

 – Sellaista elämä valitettavasti on, tukaani sanoi. Ensin elää ja juoksee ympäriinsä, ja sitten kuolee eikä lennä tai juokse enää mihinkään.
Tapiiri upotti nenänsä syvemmälle sammaleeseen. 

Silkkiapinan nauru on todennäköisesti paras kuvakirja läheisen kuolemasta, jonka olen lukenut. Annika Sandelin on pienellä tarinalla onnistunut tavoittamaan niin paljon tunteita ja ajatuksia, joita läheisen kuolema voi tuoda mukanaan, että surullisesta tunnelmasta ja luomien takana pistelevistä kyynelistä huolimatta rakastuin kirjaan heti.

Teksti kulkee kauniisti Linda Bondestamin taidokkaan kuvituksen rinnalla. Kuvitus on tummasävyistä, kuten aiheeseen sopii, se kulkee vahvan vihreän ja sinisen sävyissä, sademetsän tunnelmissa, jossa ystävykset asuvat. Ensin tunnelma on jännittävä, ystävyyden mukanaantuomien seikkailujen sävyttämää. Ystävykset tekevät kepposia, leikkivät sokkoa, kuuntelevat laulukaskaiden siritystä. Mutta sitten silkkiapina sairastuu, ja eräänä aamuna kuolee. Kuva kuolleesta silkkiapinasta on hauraudessaan ja pienuudessaan sydäntä kouristava.

 

Tapiirin on vaikea käsittää, miten muut suhtautuvat niin eri tavoin hänen rakkaan ystävänsä kuolemaan. Kukaan toinen ei voi täysin ymmärtää, millä tavalla suru valtaa sen kohdanneen tapiirin. Ja miten kaikkien muiden toiminta vain muistuttaa siitä, mitä rakas sillkiapina olisi siinä tilanteessa sanonut, miten hän olisi nauranut, miten toiminut. Tapiiri pakenee yksin metsään, ja sade sataa hänen surunsa päälle.

Ystävät eivät kuitenkaan halua jättää tapiiria yksin, vaikka lohduttavia sanoja on vaikea, ellei mahdotonkin löytää. Mutta ruokaa pitää hankkia, ja yhdessä voidaan kertoa tarinoita silkkiapinasta. Ja pyytää toista kertomaan rakkaasta ystävästään. Pohtia yhdessä, missä kuollut mahtaa nyt olla, onko hänellä kaikki hyvin. 

 

Yöllä uintireissulla tapiiri on kuulevinaan rakkaan ystävänsä naurun. Sillä tavoin silkkiapina on aina tapiirin luona, muistoissa. Toisen nauru – voiko parempaa muistoa ollakaan? Ja toisten keskelle kääriytyessään tapiiri hengittää siinä olevien ystäviensä tuoksua, kuuntelee heidän hengitystään, eikä ole ihan niin yksin. 

Silkkiapinan nauru on hieno kirja paitsi koskettavan, oivaltavan ja monipuolisen tarinan ohella myös kuvituksensa osalta. Sademetsä ja sen miljöö eksoottisine kukkineen, hedelmineen ja eläimineen luo tarinaan omanlaisensa taikamaailman, jota suoraviivainen, vahvasävyinen kuvitus hienosti rakentaa. Bondestam kuvittaa eläimet vuorotellen joko pieninä, varjomaisina ja luontoon lähes haipuvina hahmoina, ja nostaa ne sitten välillä kuvan etualalle, ilmentämään tunteita ja eläinten yhdessäoloa. Pääasiassa lukija kuitenkin katselee tapahtumia etäämmältä, mikä saattaa olla harkittu keino käsitellä lastenkirjassa suurta, surullista aihetta. Perspektiivin vaihtelu syventää tarinaa vielä entisestään.

Suomentaja Maarit Halmesaran käännös on niinikään taidokasta.


Kuolema on teemana myös mm. Vaarin saari, Muistojen puu ja Kuusen siementen lähtö -kirjoissa, joista olen kirjoittanut aiemmin.

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Mistä? Yllätyskappale kustantajalta. 

Helmenkalastaja on kiehtova saturomaani

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua

Lyhyesti: Mukaansatempaava seikkailuromaani, joka sijoittuu vedenalaiseen maailmaan ja metsään. Miranda on päättänyt löytää Silmäterän, helmistä arvokkaimman, mutta etsinnässä on myös vaaroja.
Kirjan teemoja ovat mm. päähenkilön yksinäisyys ja vanhempien hylkääminen, ystävystyminen ja ylpeyden nieleminen, sekä kysymys ikuisen etsimisen mielekkyydestä.
Tämä menee 9-vuotiaan hyllyyn!

Takerrun leviin niin lujasti, että rystysiäni kivistää, mutta vesiputous tahtoo jatkuvasti imaista minut mukaansa. Valmistaudun siihen, että Sirkka heitetään hetkenä minä hyvänsä uudestaan veteen. Iberis ei luovuta, hän aikoo pakottaa Sirkan sukeltamaan, kunnes tämä löytää helmen... tai hukkuu. 

Miranda on helmenkalastaja, paras kaikista. Hän viettää päivät etsien merenpohjasta erivärisiä kauniita helmiä myytäväksi. Kunnes kuningatar julistaa Silmäterän, helmistä suurimman ja kauneimman, etsinnän alkaneeksi.

Taas. Pienenä Miranda on jo menettänyt isänsä Silmäterän etsinnälle, sillä kuka etsintään ryhtyy, joutuu pakkomielteisesti helmen pauloihin. Eikä Miranda ole ainoa lapsi, joka on menettänyt vanhempansa näiden etsiessä kunniaa ja menestystä.

Tällä kertaa Miranda on päättänyt onnistua löytämään Silmäterän. Sitten hän saa yllättäen vaivoikseen nuoren tytön, Sirkan, joka ei osaa edes sukeltaa kunnolla, mutta jonka nauru kaikuu vetten päällä. Kun seikkailu vie tytöt sinne, missä meri loppuu ja pohjoisen metsät alkavat, paljastuu Sirkasta yllättäviä taitoja. Entä kuka on tuo kylmyyttä uhkuva nainen, joka heitä seuraa?

Karin Erlandssonin Helmenkalastaja on ihana lukuromaani alakouluikäisille. Se tarjoaa jännitystä ja nopeita käänteitä ja kieli on sopivan helppolukuista. Graafinen ilme on keveä ja kansi erityisen houkutteleva. Mutta tarinassa on myös syvempiä juonteita ja pohdintaa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Kunnia ja voitto, vai ystävyys, paikka jota kutsua kodiksi, ihmiset ympärillä? Ja miten helposti alamme tavoitella jotain, joka ei lopulta ehkä olekaan niin tärkeää!

Tarkemmin tutkittuna romaani onkin kuin sipuli, jota voi kuoria yhä syvemmälle ja löytää yhä uusia kiinnostavia kysymyksiä. Voiko elämänsä muuttaa ja aloittaa kaiken alusta jossain muualla, toisenlaisena ihmisenä? Mitä järkeä on ikuisessa etsinnässä? Mitä ihmiset etsivät? Mikä saa vanhemman hylkäämään lapsensa?

Tästä huolimatta sävy pysyy kepeänä, mikä on kiva. Romaani näyttää, että omaa tietään ja polkuaan voi ja kannattaa etsiä, eikä synnyinseutu ole välttämättä se itselle kaikkein sopivin. Mutta joskus taustalla voi olla pakeneminen vääristä syistä, ja silloin ihminen katoaa myös itseltään. Avun pyytäminen on rohkeutta.

Romaani sopii hyvin noin 8–12-vuotiaille, ja tarjoaa monipuolisesti pohdittavaa koulussa ja jatkotyöstettäväksi. 

Romaani on voittanut Runeberg Junior -palkinnon, ollut Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoehdokkaana ja voittanut Schildts&Söderströmin lastenromaanikilpailun Berättelsen är bäst!

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan
Kustannus: Into Kustannus Oy 2018
Lyhyesti: Inspiroitua, nauttia, saada tietoa, lukea kertomuksia, koukuttua, ahmia, unohtaa ajankulu. Niistä aineksista on hyvän tietokirjan lukuhetki tehty. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) on juuri sellainen tietokirja. Finlandia junior -ehdokas, monenikäiselle mainio.

Vain yksi nainen oli Saria ennen hakenut palopelastajaksi, mutta ei ollut läpäissyt pääsykokeita. Moni kuvittelikin, että testit olisivat naisille liian rankat. Sari oli kuitenkin harjoitellut kuntosalilla niin paljon, että tiesi pärjäävänsä. (Sari Rautiala)

Oi mikä inspiraatiopläjäys Sankaritarinoita tytöille on! Hyväntuulisesti kerrottuja tarinoita toinen toistaan kiinnostavammasta naisesta, jotka ovat tuulimyllyjä vastaan taistellen, itseensä uskoen ja omaa sydäntään kuunnellen seuranneet omaa mutkaista polkuaan.

Ja päässeet sinne, mistä ovat haaveilleet!

Kirjan naiset ovat usein alalla, jolle kovin moni nainen ei ole vielä tallannut polkua. Siksi he saavat vastaansa hämmentyneitä isäntiä, pisteliäitä kollegoja ja epäluuloisia vanhempia.

Tästä kirjasta oli kerrassaan hankala kirjoittaa, sillä aina kun ryhdyin siihen, huomasin uppotuneeni kirjaan jälleen yhdeksi tunniksi! Se kertookin kaiken olennaisen: Lyhyitä, kahden sivun mittaisia tarinoita jää ahmimaan, sillä henkilöt ovat vaihtelevia ja kiinnostavia. Kieli on eloisaa ja etenee hyvin, ja taidokas kuvitus jäsentää kirjaa onnistuneesti.

Henkilöiden kavalkadi on laaja: Palopelastajasta tubettajaan, maanmittarista malliin, lotasta nyhtökauran keksijään. Luonnontietelijöitä, taiteilijoita, tiedenaisia, yhteiskunnallisia vaikuttajia, urheilijoita, lentäjiä, seikkailijoita...

Yhteensä 60 naissankaria, 1500-luvulla eläneistä 1990-luvulla syntyneisiin. Painopisteenä ovat 1900-luvun jälkeen syntyneet naiset.

Kirjoittaja- ja kuvittajakaartina on iso joukko, mikä on hyvä valinta, sillä tarinat eivät toista itseään. Ja kuvitus! Alla otteita enimmäkseen värikylläisistä kuvista, ilmeikkäistä hahmoista ja erilaisista tyyleistä.




Kirjaa on kehuttu paljon siitä, että se nostaa esille myös tavallisempia, vähemmän tunnettuja sankareita.

Itse pidän etenkin siitä, miten kirjassa on taiten yhdistetty tieto ja kertomus, ja tarinoita kerrotaan jopa saduista tuttuja rakenteita  hyödyntäen. Tilanteet avautuvat lukijalle kuin näyttämökirja, ja lukija saa hetkeksi astua kulloisenkin henkilön elämään ja yhteen merkittävään hetkeen tämän elämässä. Tuo hetki on lähtölaukaus henkilön myöhemmälle elämälle, hänen arvoilleen ja saavutuksilleen.

Kerran kauan sitten erään helsinkiläisen kodin ikkunassa saattoi nähdä vaaleatukkaisen ja rusoposkisen tytön katselemassa kadulle isoilla sinisillä silmillään. 

Tuon tytön nimi oli Helene, ja hän tunsi olonsa usein yksinäiseksi. (Helene Schjerfbeck)  

Onneksi näistä kirjoista on tullut niin suosittuja! Olen ollut niin iloinen nähdessäni 12-vuotiaan tyttäreni nenä kiinni näissä ainutlaatuisista ja itseensä uskovista naisista kertovissa kirjoissa. Itselleni tälläisistä erilaisista elämäntarinoista, erilaisista henkilöistä ja erilaisista eämäntavoista lukeminen on melkein kuin hengittäminen, yhtä tarpeellista!

Hän ei ollut oikeastaan missään vaiheessa tavallinen tyttö, koska tavallisia tyttöjä ei olekaan. (Kaarina Maununtytär)

Siis lennetään, purraan hammasta, onnistutaan, yritetään, jatketaan! Valoisaa kevättalvea kaikille!

 

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan
Kustannus: Into Kustannus Oy 2018
Mistä? Arvostelukappale

Millainen minä? Lasten tunnetaitoja osa 1

Jenni Erkintalo: Millainen minä?
Kuvitus: Jenni Erkintalo
Kustannus: Etana Editions 2016
Lyhyesti: Perustunteita ilmeikkäästi esiin tuova kirja, joka hurmaa yksinkertaisuudella, värien ja siveltimen vetojen kekseliäällä käytöllä ja osuvilla kielikuvilla. Kirjan kanssa on hyvä tarkastella sitä, missä kohtaa kehoa tunteet tuntuvat. Ihan pienellekin sopiva kirja. Plussaa pienestä koosta.

Iiiiik, olen ujo. Ujous estää jalkojani.
Voiiiiiii, olen surullinen. Suru valuu silmistäni. 

Kuvakirjat, jotka opettavat erilaisia tunteita ja niiden kanssa olemista, ovat mahtavia. Yksi mainio kotimainen muutaman vuoden takaa on Jenni Erkintalon Millainen minä? 

Pienikokoisessa kirjassa käydään läpi kaikkein yleisimmät tunteet näennäisen yksinkertaisesti, mutta oivaltavasti, hauskasti ja monipuolisesti. Muutamalla siveltimenvedolla Erkintalo on jäljittänyt ilmeet kullekin tunteelle. Tunnetiloja vahvistetaan vielä sopivilla väreillä.

Käsiteltyjä tunteita on yhteensä neljätoista, rauhallisuudesta pelkoon ja yllättyneisyydestä ylpeyteen.

Kaiken kruunaa muutama rivi siitä, miltä ja missä tarkalleen kehossa tunne tuntuu. Esimerkiksi viha kiehuu päässä, nolous kuumottaa korvia, uteliaisuus kutkuttaa nenää ja kateus kurkkaa kurkusta. Ihastelen kielen kekseliäisyyttä ja sitä, miten se osuu naulan kantaan muutamalla sanalla.

Kirja voi toimia hienosti keskustelunavaajana lasten kanssa. Miksi kateus kurkkaa kurkusta, mitä silloin tulee usein sanottua?



Meillä on luettu kirjaa etupäässä kolmevuotiaan kanssa. Häntä naurattaa etenkin kirjan kieli, kuten se, kuinka uteliaisuus saa kysymään mitämitä?

Ihan samanlaista (ihan pienillekin sopivaa) perusteosta tunteista ei tule mieleen, joten tämä on mainio! Ja aivan valtavasti pidän siitä, miten kirja keskittyy olennaiseen eikä mukana ole yhtään ylimääräistä sanaa tai viivaa!

*****

Ps. Blogi on ollut pitkään tauolla. Ei loppunut kuitenkaan! Jatkan edelleen vanhalla tutulla linjalla, tosin joitain ulkomaisia vaikutteita ja yllättäviä hyppyjä lastenkirjasaralla saattaa tulla lähipostauksissa vastaan. Stay tuned, ja valoisaa kesää!


Jenni Erkintalo: Millainen minä?
Kuvitus: Jenni Erkintalo
Kustannus: Etana Editions 2016
Mistä: Arvostelukappale

Suurenmoinen Rosabel: Kun elämä ei ole kovin suurenmoista

Malin Kivelä: Suurenmoinen Rosabel

Kuvitus: Linda Bondestam

Suomennos: Liisa Ryömä

Kustannus: Teos & Förlaget 2017

Lyhyesti: Elämä ei ole aina helppoa, jos on poni sulavien hevosten keskellä, pieni ja liian pullea. Karkumatka piristää. Ja onneksi löytyy kaveri, hassu piikkinen otus. Kauniisti kuvitettu kuvakirja, jonka sanoma koskettaa monen ikäisiä aina oikeastaan (esi)teineihin asti. 

Rosabel repii kaiken, räiskii liejussa ja tulee niin likaiseksi että häntä tuskin enää erottaa nisäkkääksi. Hänen jalkansa ovat liian lyhyet radalle. Ponit eivät hypi korkeita esteitä. Kyllä hän sen tietää.
"Pullea ja painava! Sulava kuin kuollut meduusa", laulavat Iza Belle ja Sunday.

Tekijäkaksikko Linda Bondestamin ja Malin Kivelän kuvakirjat ovat hurmanneet minut useasti: Mainio herra Iloinen ja Pixonin pojat (esitelty blogissa) olivat molemmat hienoja, teemoiltaan massasta poikkeavia teoksia. Linda Bondestamin kuvitus on elävöittänyt monien muidenkin tunnettujen kirjailijoiden tekstejä, mm. Ulf Starkin, Annika Sandelinin ja Minna Lindebergin.

Uusimman kirjan, Suurenmoinen Rosabel, teemana on tyytymättömyys itseen ja omaan kehoon, kiusoittelu toisten puolelta, huonommuuden tunne, karkaaminen kotoa ja sen huomaaminen, että on sittenkin rakas juuri sellaisena kuin on! Ja ystävyys, joka löytyy yllättävästä paikasta ja näyttää oudolta. Ei ole oikein selvää, mikä otus se edes on, mutta ei sillä väliä jos on ystävä.

Tarina on tärkeä ja syvenee ensi lukemiskerran jälkeen hevos-ponitarinaa universaalimmaksi. Samalla kohdeyleisön ikähaitari laajenee. Jos kuvakirja sopii teini- tai esiteini-ikäisille, niin juuri tämä! Tuossa iässä moni on heppahullu, oma keho luo epävarmuutta, itseä vertaillaan muihin ja sosiaaliset suhteet voivat olla haastavia. Äitikin usein ärsyttää, myös tässä kirjassa – Rosabelia ärsyttää jopa hänen oma nimensä, joka ei tunnu sopivan hänelle lainkaan!

Testasin kirjaa kotona olevaan 11-vuotiaaseen esiteiniin. Näkeekö hän kuvakirjaan liitetyn usein vähän lapsellisen imagon ohi, löytääkö kirjasta mitään puhuttelevaa?

Arvio oli varovainen, mutta jotain tälläistä sain ongituksi esille: teema saattaisi kiinnostaa joitain samanikäisiä, etenkin niitä jotka ovat kiinnostuneita hevosista. Teeman ja tarinan välillä oli silti pieni ristiriita: vaikka kirja muuten sopisi, olisi tarinan pitänyt olla jännempi. (Juuri nyt uppoaa jännät jutut: Harry Potter, Magisterium, Olympoksen sankarit, Percy Jacksonit ym.)

8-vuotias poika, joka rakastaa Koiramäkeä, Me Leijonia ja eläin(tieto)kirjoja, piti kirjaa ihan ok:na. Ponin kiusaaminen hiljensi levottoman mielen. Kirja sopii siis hyvin myös tokaluokkalaiselle.

Pinkki kansi valikoi sukupuolen tietysti tehokkaasti. Ratsastus ja hevoset liitetään usein (outoa kyllä) juuri tyttöihin, vaikka poikia saattaa kiinnostaa hevoset yhtä lailla. Kirjasta olisikin voinut halutessa tehdä melko helposti sukupuolineutraalimman.

Bondestamin kuvitus on aina oivaltavaa ja huomiotaherättävää. Voimakkaat, kylläiset värit tulevat iholle ja rakentavat tarinaa ja hahmojen tunnelmia.

Huomion vie ensimmäiseksi hehkuva kansi: pinkkiä, keltaista ja harmaata. Tuntu on mukavan karhea. Sisällä kuvitus jatkuu sameampana ja tummempana, koska Rosabelin tunnelmat eivät ole tässä kirjassa auringonvalaisemia tai hattarankeveitä. Kollaasitekniikka tuo hyvää rouheutta, käsityömäisyyttä ja särmää – hevosten harjan pörheyden tai piikkisyyden miltei tuntee sormissaan.

Kieli on runollista, se pyytää lukijaa pohtimaan ja rakentamaan siltoja sanomatta jätetyn välille. Tekstiä ei ole paljon, vain oleellinen.

Korkealaatuista, modernia lastenkirjallisuutta kaikin puolin! Ja kannattaa tosiaan muistaa, että kuvakirjojen lukijat saattavat löytyä ensivaikutelmaa paljon laajemmasta ja ikähaitariltaan laveammasta joukosta – niin tässäkin!

Malin Kivelä: Suurenmoinen Rosabel

Kuvitus: Linda Bondestam

Suomennos: Liisa Ryömä

Kustannus: Teos & Förlaget 2017

Mistä: Yllätys kustantajalta

Nyt pelittää - älyttömän hyvä tietokirja!

Elina Lappalainen: Nyt pelittää! Miten pelejä tehdään?
Kuvitus: Jussi Kaakinen
Kustannus: Tammi 2017
Lyhyesti: Tarinallinen, selkeä ja monipuolinen tietokirja pelaamisesta, pelien tekemisestä ja suunnittelusta. Innostaa katsomaan pelejä uusin silmin ja kokeilemaan omien pelien luomista. Tieto-osuudet istuvat hyvin tarinaan.

– Karoliina auttaa teitä pelin suunnittelussa. Ari taas opastaa musiikin ja äänien tekemisessä. Jaakko kertoo grafiikasta ja pelihahmojen piirtämisestä, Sofian äiti esittelee. – Ja minä autan sitten pelin toteutuksessa eli ohjelmoinnissa.
– Tästä tulee mahtavaa! Oliver intoilee. 

Oliverilla ja Sofialla on koulussa työhöntutustumisjakso, ja he pääsevät tutustumaan Sofian äidin työpaikkaan, pelifirmaan, jossa Sofian äiti työskentelee koodaajana. Parin päivän aikana he pääsevät suunnittelemaan oman pelinsä, luomaan sen äänimaailmaan ja koodaamaan sen yksinkertaisilla merkeillä.

Pelin luomisen lisäksi lapset tutustuvat peliyrityksen eri työtehtäviin, pelin testaamiseen ja markkinointiin sekä pelaavat omaa peliään perheidensä kanssa. Myös rahan käyttöä peleissä, pelien koukuttavuutta ja koko perheen ruutuaikaa käsitellään.

Huh mikä tietopläjäys, monipuolinen ja hyödyllinen!

Kokonaisuus on todella onnistunut, eikä ole ihme, että Elina Lappalaisen ja Jussi Kaakisen kirjaa on laajalti kehuttu erilaisissa kirja-arvioissa. Se antaa uutta tietoa paitsi lapselle niin varmasti aikuisellekin, koska maailma pelien takana on usein vieras. Kuka keksii ideat, miten hahmot luodaan, entä musiikki ja muut äänet, joita ei välttämättä tule edes ajatelleeksi? Ja sitten se koodaus, josta kaikkialla puhutaan.

Kirjan tärkeyttä lisää se, että pelaaminen on usein kestoaihe riitoihin aikuisten ja lasten välillä, joskus myös vanhempien keskinäisessä suhteessa. Vähemmän tai ei ollenkaan -pelaavaa kirja auttaa näkemään pelaamisen paremmassa valossa. Kirja ehdottaa myös uusia, sukupolvet ylittäviä pelaajakombinaatioita, joita ei välttämättä tulisi ajatelleeksi.

Pelaaminen on viihdettä ja harrastus kuten kirjojen lukeminen tai tv-sarjojen katselu. Erilaiset ihmiset pitävät erilaisista peleistä. Joku pelaa kännykällä, toinen tietokoneella ja kolmas pelikonsolilla. Yksi tykkää rakentelupeleistä ja toinen rallipeleistä. Kaikenikäiset ihmiset pelaavat: lapset, äidit, isät, mummot ja vaarit. Isovanhempien kanssa voikin olla hauska pelata yhdessä!

Pelaamisessa (vanhempaa) saattaa hirvittää sen koukuttaminen. Kirjassa tätäkin avataan: esimerkkipelin logiikkaa avaamalla lukija saa tehdä itse oivalluksia, miten peliin tietoisesti luodaan koukkuja. Kun koukut tiedostaa ja tunnistaa, tämäkään asia ei tunnu niin oudolta.

Juonta on helppo seurata. Usein tietokirjoissa on vaikea yhdistää tarina tieto-osuuksiin, jotka keskeyttävät väkisinkin juonen. Tässä palapeli toimii ja on tasapainossa myös määrällisesti. Joukossa on myös muutamia omia tehtäviä: mieti omalle pelillesi sopivat hahmot. Kiinnitä huomiota lempipelisi musiikkiin ja äänimaailmaan. Testasimme tehtävien tekoa 8-vuotiaan kanssa keskeyttämällä välillä lukemisen, mikä toimi yllättävän hyvin: pelatessa voi tarkkailla kirjassa esiinnostettuja seikkoja. Miltä musiikki ja äänet kuulostivat? Näin kokemuksesta tulee kullekin erilainen.


Kaakisen kuvitus sopii tyyliltään hyvin kirjaan, ja sitä on sopivan paljon, jotta kirjaa jaksaa seurata melko pienikin alakoululainen.

Vaikea ja visuaalinen aihe vaatiikin paljon kuvitukselta. Sen avulla konkretisoituu abstrakti suunnittelutyö, tietokoneella kuvittaminen, peliteon vaiheet ja vaikkapa pelifirman viihtyisät tilat.

Myös hahmot, lapset ja työntekijät, ovat onnistuneita.


Kirjassa lukijalle tulee pelimaailman ohella tutuksi työpaikka yleisellä tasolla. Miltä työpaikoilla viihtyisimmillään ja aika usein näyttää: seinillä inspiroivia kuvia, ergonomiset työtilat, kahvihuone ja sohva, koirakin saattaa toimistossa olla. Töissä voi olla aika kivaa!

Ja jotta saa kivan työpaikan, kannattaa miettiä mistä itse pitää ja vahvistaa näitä taitoja. Tämä pedagoginen lisäys on ihan oma lisäykseni kirjalle, ja visioin mielessäni jo lukuisia uusia tietokirjoja, joissa kuvakirjan kautta esitellään eri ammatteja.

Kirjan muita (koko perhettä koskevia) pedagogisia, pohdittavia elementtejä on perheen tavat ruutuajan suhteen - voivatko vanhemmat uskottavasti rajoitttaa ruutuaikaa, jos itse istuvat tiiviisti iltaisin ruutujensa ääressä? Entä onko reilua kokonaan kieltää käyttämästä peleihin rahaa? Jos rahaa käyttää, mikä on hyvä summa? Näitäkin asioita käsitellään monipuolisesti – yksiselitteistä vastausta ei ole, vaan jokainen joutuu itse asiaa pohtimaan ja luomaan omalle perheelle sopivat tavat ja säännöt. 

Luimme kirjan 8-vuotiaan kanssa melkein yhdellä istumalla. Hänelle kirja sopi hyvin, mutta erittäin hyvin se sopii myös aavistuksen vanhemmalle.  

Kaikkinensa Nyt pelittää on ajankohtaisuutensa, merkittävyytensä, monipuolisuutensa ja onnistuneen toteutuksen ansiosta ihan mainio kirja. Ja hyvä ehdokas Finlandiapalkintoehdokkaaksi.
(MUOKS. Lasten sarjan ehdokkaat julkistetaan keskiviikkona 8.11. klo 10.)

Joskus pelaaminen riistäytyy käsistä. 

Musiikkia ja ääniä voi tehdä peleihin monenlaisilla esineillä, muillakin kuin soittimilla.

  

Kolmiuloitteiset kuvat luodaan aluksi verkoksi, joka väritetään ja täytetään pikseleillä. 

Kirjaan voi tutustua Elina Lappalaisen kanssa Youtubessa.

Hyvä katsaus tietokoneaiheisiin lastenkirjoihin löytyy Lastenkulttuurin vinkkari -blogista.


Elina Lappalainen: Nyt pelittää! Miten pelejä tehdään?
Kuvitus: Jussi Kaakinen
Kustannus: Tammi 2017
Mistä: Arvostelukappale

Räppikukko Riekuussa on ainutlaatuinen idea, räppi!

Markku Hattula: Räppikukko Riekuu maailmalla
Kuvitus: Suvi Kari
Kustannus: Tekstitalli 2017
72 s.
Lyhyesti: Jos räppi innostaa, niin tämä on teille! Hauska mutta myös filosofinen romaani, jota maustavat monet kekseliäät räpit. Syvempi sanoma on ystävyyden, vapauden ja unelmien tavoittelun tärkeydessä.

Kun kirjailija Markku Hattula tarjosi kirjaansa Räppikukko riekuu maailmalla blogiini, kiinnostuin oitis. Noin mahtavalla nimellä varustettuun kirjaan ei voi olla tutustumatta, kun kotona asuu 8-vuotias räppäri. Aiemmin vastaan ei ole tullut yhtään lastenkirjaa, jossa aiheena olisi räppi.

Vaikka pääsimme hitaanlaisesti käyntiin kirjan, tarinan ja henkilöiden kanssa, niin pääsimme kuitenkin (odotukset olivat 8-vuotiaalle suuret). Ja toisen luvun lopussa olimme jo ihastuneet.

Päähenkilöinä seikkailevat omanarvontuntoinen räppäävä räppikukko Riekuu, sirkusapina Nikolai Nuorallatanssija ja rotubeagle Pate. Kaikki ovat karkumatkalla, haluavat elää oman näköistään elämää vapaana toisten määrääyksistä, rajoituksista ja rooleista. Kolmisin he perustavat poikkitaiteellisen bändin, ja menestyshän se on. Kukko räppää, Pate manageroi ja Nikolai tanssii. Kierretään kaupunkien toreja, toraillaan torimyyjän kanssa ja päädytään välillä putkaankin, josta karataan onnistuneesti. (Tämä taisi olla lasten suosikkikohtaus.)

Entäs ne räpit? Ensin en osannut ollenkaan, luin liian latteasti ja lapset nuokkuivat, kunnes toisen luvun viimeisen räpin poljento yhtäkkiä muistutti minua koko räppijutun ideasta. Rytmistä! Tiiviydestä! Äänestä huokuvasta asenteesta! Ou jee -meiningistä.

Ei se ole elämisen syy eikä onni

kun mies apinaa myy taskussa tonni

tai kukko joutuu kanoja vahtiin

ja ruokaakin saa niin harvaan tahtiin

tai koiran arvo on mallissa kuonon

olon tyhjän se tuo ja elon ikävän huonon

jos raha rupee taskussa haiseen

se tekee sieluun märkivän paiseen

jos katoaa aivoista aatteet

peitä ei sitä hienot vaatteet

onni on kaveri ja kaveri 

ja yhteinen makuulaveri

Kun olin saanut vähän harjoitusta lajiin ja päässyt tunnelmaan, meillä alkoi hauskuus! Kirjassa on nimittäin tosi monta räppiä, ja niitä on aika usein. Sanoitukset ovat oivaltavia ja humoristisia ja vievät tarinaa, henkilökuvausta ym. mukavasti eteenpäin. Samalla ne tuovat syvyyttä tarinaan. Lapset rakastivat näitä!

Humoristisen juonteen takana kulkee sanoma, jota ei voi liian nopeasti kaluta loppuun: tärkeää on ystävyys, ystävällisyys ja uskollisuus, ei raha tai ulkoiset puitteet. Vapautta on toteuttaa itseään ja elää, kuten unelmoi. Jos se on mahdollista kukolle, koiralle ja apinallekin, on se mahdollista kaikille.

Kirjassa sekoittuvat jännällä tavalla ristiriidat: tietynlainen rauhallisuus ja toisaalta vauhti ja rytmi; julkisuudentavoittelu ja elämän oikeasti tärkeät asiat; kaipuu entiseen ja halu ravistautua siitä irti.

Mainiota ääneenluettavaa iltasatumateriaalia (ei ehkä ihan unisimmille lukijoille), sopii hyvin alakoulun ensimmäisille vuosiluokkalaisille tai eskari-ikäisille. Räppifaneille must!

Kia on kirjoittanut Luetaanko tämä -blogissaan täsmällisemmän juonikuvauksen ja hyvän arvion kirjasta, kurkkaa lisää jos kiinnostuit!

Markku Hattula: Räppikukko riekuu
Kuvitus: Suvi Kari
Kustannus: Tekstitalli 2017
72 s.
Mistä: Arvostelukappale

Mieletön tarina pikkuveljestä ja hirmupedoista

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Lyhyesti: Mielikuvituksella ei ole rajoja Leena Parkkisen tarinassa arasta pikkuveljestä ja hänen määräilevästä isosiskostaan, jotka pyydystävät suonsilmärusettianakondaa. Hauskassa tarinassa ei puutu jännitystä, kun pikkuveli villien käänteiden kautta löytää itsestään uusia voimia ja taitoja.

Öinen suoviidakko pursui ääniä; kihtitystä, tikitystä, kahinaa. Kummalliset monisarviset ötökät ryömivät mullasta, ja pelkkä niiden ajatteleminenkin sai Pikkuveljen ihon kihisemään. Mangrovepuu verhoutui tiukkaan rikkakasvillisuuteen, oudot linnut  sirkuttivat polveilevaa sävelmää.

Viime aikoina minut ja lapset  – 7-vuotiaan, ja siinä samalla myös 11-vuotiaan – on temmannut mukaansa saturomaani Pikkuveli ja mainio harharetki. Seikkailun päähenkilöt, määräilevä, sanavalmis ja mielikuvitusrikas isosisko, sekä arka, herkkä ja pienikokoinen pikkuveli olivat hahmoja, joiden kenkiin oli helppoa ja luontevaa hypätä.

Ja millaiselle matkalle? Mielikuvituksen lentoon, hurjien suurikokoisten eläinten luo, joista ei ole koskaan kuullutkaan, suoleopardin ja käärmeen ja lihansyöjäangervojen maailmaan, joista viimeksi mainitut "liiskaavaat saaliinsa kuin pahaisen sontakuoriaisen".

Isosisko, tai oikeastaan Pitäjänmäen paronitar, Setsuanin safiirin löytäjä ja tutkimusretkikunnan johtaja, ikuistaa hurjaa tutkimusretkeä YouTube-tililleen, ja pikkuveljen hän aikoo laittaa syötiksi suonsilmärusettianakondalle, joka elää "inhan haisevissa suovesissä" ja "teroittaa hampaitaan ruuvimeisselillä".

Mielikuvituksellinen seikkailu vetää pikkuveljen suon syövereihin, Mummon muffinssipöytään (mutta millaisia muffinsseja ne ovatkaan!) ja käärmeiden pelastajaksi, ja tekee hänestä aavistuksen isomman, itsevarmemman ja pelottomamman kuin ennen tutkimusretkeä.

Leena Parkkisen uutuuskirjassa mielikuvituksen kiitoa ja sana-arkun pohjattomuutta ei voi kuin ihailla. Ääneen lukeminen oli nautintoa, ja useasti lukemisen katkaisi kuulijoiden nauru.


Kirja on kunnianosoitus lapsen mielikuvituksen todellisuudelle ja kyvylle heittäytyä leikkiin ilman häiventäkään kyynisyydestä. Pieni luonto-ulottovuus, muoviroskan ja roskaamisen kritisoiminen, on kiva lisä.

Jussi Karjalaisen kuvitus on yhtä hulvatonta ja mielikuvituksellista kuin tarinakin. Isokasvoiset hahmot ja voimakkaat värit sopivat hurjaan tunnelmaan. Itse tarina ei välttämättä kuvitusta kaipaa, niin hyvin se kulkee, mutta kuvitus täydentää sitä hyvin.

Pituutta pienehköllä kirjalla on 55 sivua, teksti on normikokoista. Sopiva lukijakunta löytyy alakoulusta, ehkä noin 6-10-vuotiaista.


Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

TOOTOO-vaari ja tötteröauto

Ville Hytösen kynäilemä ja Mira Malliuksen kuvittama TOOTOO-vaari ja tötteroauto on oivaa kesälukemista pienille autofaneille, jossa kuuntelun hurmaa lisäävät lukuisat TOOTOO, BRUMBRUM ja PÖTPÖT -äänet. 

Auto on huvittava jäätelötötteröauto, ja sen kuljettaja TOOTOO-vaari kiltti, taitava, ehtiväinen vaari, joka jemmailee työkaluja vyötäisillään ja korjaa jos jonkinmoista väärinpäin kääntyneestä huoneesta tavaratalon kattoon ja ruosteiseen liettulaismopoon. 

Mutta jos vaari on taitava, niin kaikkein taitavin on kuitenkin tötteröauto. Sillä sillä välin kun vaari lupailee sinne ja tänne korjata jos mitä rikkimennyttä, hoitelee tötteröauto asiat kuntoon. Kyllä vaarit ja autot ovat ihmeellisiä! 

2-vuotias (ja 7-vuotias) tykkää!

Kuvituksessa onnistutaan yllättämään mielikuvituksen lennolla. Se on iloista ja kepeää ja selkeää pienenkin seurata. 

Kieli on kuvakirjaksi monivivahteista ja kasvattaa sanavarastoa. Mukana on ilahduttavia sanavalintoja, kuten nisu, vehnänen ja mustikkaruhnu, äänet ovat honottavia ja sanomisen sijasta meuhkataan, paasataan ja tuskaillaan, ajellaan pitkin mantuja ja kontuja. 

"Siitäpä tuli ärjyn hieno!" sanoi punapipoinen nuorukainen ja hyppi tasajalkaa innosta. Liettualaismopo Lipikin oli tyytyväinen. Se ajeli itsekseen ympäri mopotallia ja puhalteli krominkiiltävästä kehostaan riehakkaita pikkuääniä: "PÖTPÖT! PÖTPÖT!"

***
Kaunista kesää! Blogi on ollut kesä-, työnteko-, lastenhoito- ja kaikilla mahdollisilla tauoilla, mutta ei kuitenkaan kuopattu, täällä edelleen lastenkirjoista inspiroituneena sivuja rapistellaan! :)



Ville Hytönen: TOOTOO-vaari ja tötteroauto
Kuvitus: Mira Mallius
Kustannus: Savukeidas 2017
Mistä: Arvostelukappale 

Parasta nyt! Leikki vieköön.

Kaisa Järnefelt, Meiju Niskala, Anne Vasko: Leikki vieköön

Kustannus: Tammi 2014

145 s.

Lyhyesti: Kirja, joka tuo ilon ja keveyden mukanaan, kehottaa hulluttelemaan ja kokeilemaan asioita, joita pidetään usein mahdottomina, älyttöminä, tyhminä. Pyydystä ääniä purkkiin, väritä lakritsilla, tee domino shamppopulloista, muropaketeista, sokeripaloista. Sotke, melua, nauti elämästä!

Saimme lahjaksi tämän muutama vuosi sitten ilmestyneen kirjan, ja ihastuin heti. Sopii juuri mainiosti tähän kevään kynnykselle! Jo kansi on niin hyväntuulinen – aurinkoinen kuva Katajanokalla tallustavista lapsista ja aikuisista pahvilaatikot päässä – että kirja tekee välittömästi mieli avata ja katsoa, mitä muuta hullua kirjassa tapahtuu. Mihin tämä lukijan vie?

Hassuttelemaan! Kirja innostaa värittämään kenkälankilla tai tulisella pippurilla! Keräämään aukeamalllisen asioita, joista tulee hyvälle tuulelle. Rakentamaan rikkinäisistä tavaroista mielikuvituksellisia keksintöjä. Soittamaan nokkahuilulla naapurin postilaatikosta sävelmä. Silittämään ja tunnustelemaan kiviseinää, mummon polvea.

Pyydystämään ääniä purkkiin. Vaarin iltasatua. Tyynen vedenpinnan hiljaisuutta. Pulinaa. Mummon hyräilyä. Mahan murinaa. Lahjapperin rapinaa.

Rikkomaan normeja, uhmaamaan sääntöjä, kokeilemaan, yrittämään, nauramaan. Sotkemaan, ölisemään, mellastamaan, huutamaan.

Tekemään kaikkea sellaista, mikä on aina kiellettyä, tyhmää ja älytöntä, lapsellista, missä ei ole siis mitään järkeä.

Jestas miten tylsältä normiajattelu alkaa kirjan myötä tuntumaan... Ehkä se onkin kirjan idea. Ravistella tottumuksia ja näyttää leikin hauskuuden, hulluttelun vapauttavan vaikutuksen. Kyseenalaistaa aikuisten mielipiteitä.

Kirjan ulkoasu on upea, se yhdistää energistä ja iloista valokuvaa Anne Vaskon värikkääseen piirroskuvaan.  Monta sivua haluan irrottaa ja laittaa seinälle, koska ne vain ovat niin kekseliäitä ja hauskoja. Ja tässä kirjassa siihen suorastaan kehotetaan. Kirjasta on tarkoitus tehdä juuri niin omannäköinen kuin haluaa. Liimata, sotkea, irrottaa, värittää.

Kirjan takana ovat Anne Vasko, Meiju Niskala ja Kaisa Järnefelt: (lasten)kirjailijoita, taitelijoita, toimittajia, leikin ja mielikuvituksen viestinviejiä. Sekä lapset työpajojen kautta.

Saimme kirjan siis lahjaksi, ja se on mahtava juttu! Suoraan sanoen olen kaivannut juuri jotain tälläistä monta kertaa. Ja tämä toimii. Aina kirjan avatessani muistan taas elämän keveyden, ilon ja huumorin.

Tämä on mahtava kirja jättää lojumaan sohvapöydälle ikuisiksi ajoiksi, inspiroimaan. Suosittelen kirjaa kaikkiin perheisiin, lahjaksi, omaksi elämänoppaaksi, perheraamatuksi…

**Vaihda-kuva sopii meille juuri nyt. Kuvat on nimittäin napattu Alpeilta, jonne meidän perhe hetkeksi vaihtoi arkensa.**


Kaisa Järnefelt, Meiju Niskala, Anne Vasko: Leikki vieköön

Kustannus: Tammi 2014

145 s.
Mistä? Lahjaksi. 

Napakkaa tekstiä ihmisestä

Iiris Kalliola: Ihminen napakasti
Kuvitus: Väinö Heinonen
Kustannus: Avain 2016
62 s.
Lyhyesti: Napakka ja selkeä tietokirja ihmiskehosta. Parhaimmillaan alakoululaisella, ehkä etenkin noin 10-vuotiaalle termiensä vuoksi.

Ihminen napakasti on tietokirja, jonka keskiössä on kiehtova ihmiskeho: solujen olemus, luuston rakenne, lihasten toiminta, sisäelinten merkitys, aistit ja ihmiselämän kaari syntymästä vanhuuteen. Tekijöinä ovat nimekkäät tietokirjailijat Iiris Kalliola (mm. Suomen lasten luontokirja) ja Väinö Heinonen (mm. Evoluution kuvittaja).

Ensimmäiseksi kirjaa lukiessani kiinnitin huomiota tekstin niukkuuteen ja lyhyisiin lauseisiin. Syykin selkeni, kun huomasin kirjan saaneen valtion selkokirjatukea. Erinomaista. Ihmiskehon toiminta on sen verran monimutkaista hommaa, että teksti menee helposti liian kovaa ja korkealta ohi.

Vaikka ei kehon toiminta suorastaan helpoksi muutu vieläkään. Lauseista on kuitenkin yritetty tehdä mahdollisimman selkeitä ja mukana on myös puhekielimäisiä elementtejä. Heinosen kuvitus on selkää, informatiivista ja eläväistä - lisäpisteitä erivärisistä ihmisistä kirjassa. Välillä kuvitus olisi voitu linkittää vielä selkeämmin tekstiin. Pääosin kuvituksessa on kuitenkin yritetty avata juuri niitä kehon monimutkaisimpia toimintoja, ja sitä todella tarvitaan lasten tietokirjassa.





Ihailen sitä, miten perusteellista työtä tekijäpari on kirjan kanssa tehnyt. Tietenkään en ole likimainkaan ihmiskehon ammattilainen, mutta en keksi sisällöllisesti mitään, mitä kirjasta puuttuisi tai mitä siihen toivoisin lisää. Pidän selkeästä ulkoasusta ja taitosta, tekstin jaottelusta lyhyiksi mutta ei liian lyhyiksi kokonaisuuksiksi, ja kuvan ja tekstin suhteesta - paljon kuvaa, ilmavaa tekstiä, niin kuin vaikea aihe vaatiikin. Jos jotain toivon, niin ehkä teksti olisi voinut olla paikoin vielä sidosteisempaa, yhtenäisempää ja yksinkertaisempaa. Nyt termit ja teksti tuntuivat kaikesta huolimatta välillä yhä vaikeilta.

Kattava kirja, johon tulemme varmasti vielä palaamaan, kun ekaluokkalaisellakin on nyt kevään teemana sopivasti ihmiskeho.

Kirjasta on pidetty Kian Luetaanko tämä -blogissa, ja selkokielisyyttä ja kieltä on pohdittu paneutuvasti Tuijata-blogissa.



Iiris Kalliola: Ihminen napakasti
Kuvitus: Väinö Heinonen
Kustannus: Avain 2016
Mistä: Arvostelukappale