torstai 31. joulukuuta 2015

Madridin visuaalisuutta

Päivitetäänpä blogia, onkin jo aika! Tällä kertaa Madridin kuvin. Vietimme muutaman päivän kaupungissa joulun jälkeen - yhteensä vietämme Espanjassa kolme viikkoa - ja ihastuin kaupungin joka puolelta silmille vyöryvään visuaalisuuteen. Kaikenlaisia graffiteja oli joka muurin seinässä ja kaupan ovessa. Värikästä, pursuilevaa taidetta, joka ei pyydellyt anteeksi olemassaoloaan.

Asuntomme läheinen lastenkirjakauppa ja sen tarjonta tekivät vaikutuksen. Sama rohkea, värikylläinen värienkäyttö ja rohkeat kuva-aiheet virkistivät.





Tämä lastenkirja oli toteutettu tavalla, jollaista en ollut ennen nähnyt. Jokainen sivu oli kuin nukketeatteri, ja jokainen sivun kääntö avasi uusia yksityiskohtia tai sulki vanhoja näkyvistä. Lumoava! 







Samanlainen olo jäi kaupungista ylipäänsä. Joka puolella oli kahviloita ja baareja, ja niissä toisiaan tapaavia, toistensa suuhun huutavia ja nauravia ihmisiä, lapsia ja aikuisia. Välillä tuntui että meteli oli kestämätöntä, ja se jos mikä oli hyvä kokemus. Suomalainen hiljaisuus on vain yksi tapa olla. 

Lastenkirjablogini ei ole loppumassa, vaikka tauko onkin ollut pitkä. Syitä on monia: muutto vanhaan taloon ja sen remontointi, suomen ja kotimaisen kirjallisuuden opinnot ja niiden mukanaan tuomat kolmimetriset kirjapinot makuuhuoneen nurkassa, huiske elämässä. Oma harrastuskirjoittaminenkin on jäänyt, sen sijaan muutama artikkelini on julkaistu. Pakolaistilanne on mietityttänyt, Seitsemän Veljestä on tehnyt vaikutuksen, joitain lastenkirjojakin olen päässyt selailemaan.

Lähiviikkoina aion blogata ainakin kirjoista Lue lapselle ja Petronella Grahnin lumoavasti kuvittamasta Taikapölystä. Siihes asti, valoisaa tammikuuta ja iloa vuodenvaihteeseen!



PS. Ai niin, ihaninta Madridissa taisi olla kapeiden katujen ja autojen vähyyden ja kiinnostavien pikkukauppojen ja halvan, täydellisen maitokahvin ja todella kivan kahvilan (Martina Cocina) ohella valtava kirpputori, kenties suurin jonka olen koskaan nähnyt. Mitä muuta kaupunkilomaan tarvitsee kuin nuo edellä mainitut. (Ai niin, kirjakauppoja joissa voi vetelehtiä!)

torstai 18. kesäkuuta 2015

Keskiajan mystiikkaa nukketeatterissa

Pressikuva / Paleleva elefantti


Olipa kerran Ranskan kuningas, joka sai Englannin kuninkaalta lahjaksi norsun. Se oli erikoinen lahja, sillä eläin oli erikoinen, kummajainen. Kuningas oli ihmeotuksesta haltioissaan, vaikka samalla vähän peloissaan. Hän ei huomannut, että elefantti pelkäsi kaikkea ympärillään, meteliä ja rautahäkkiä, jonka sisään se suljettiin.

Olipa kerran myös lastenhoitaja, silmiltään tarkempi kuin kuningas, sydämeltään pehmeämpi. Hän näki elefantin hädän, ja yritti auttaa sitä.

Olipa melkein tuhat vuotta myöhemmin kaukana pohjoisessa joukko ihmisiä, jotka ihastuivat vanhaan satuun ja ideoivat siitä nukketeatterin. Ja oli äiti ja tytär, jotka saivat kutsun tulla katsomaan nukketeatteria. Matka oli vaivalloinen, laukut painavia, ja he saapuivat teatteriin nääntyneinä ja nälkäisinä, sillä he eivät tunteneet vierasta kaupunkia. Mutta pienessä salissa kiemurteli mystinen keskiaikainen musiikki, ja sen siivittämänä he upposivat tarinaan, joka sai kaiken muun unohtumaan. He löysivät itsensä visuaalisesti lumoavasta, menneestä maailmasta, kaukaa aikojen taakaa, koskettavien ja jännittävien tapahtumien keskeltä.

Pressikuva / Paleleva elefantti

Olimme siis nukketeatterissa, mikä on minulle melko tuntematon kulttuurinmuoto. Myöhemmin sain selville, että nukketeatteria arvellaan olleen jo vuosituhansia, mm. Antiikin Kreikassa, Egyptissä - ihan kaikkialla maailmassa itse asiassa. Ja tuo ikiaikainen mystinen tunnelma huokuikin Palelevan Elefantin esityksestä.

Esitys oli yllättävänkin jännittävä ja pitkä, noin kaksituntinen. Sitä suositellaankin yli 6-vuotiaille. 9-vuotiaalle tyttärelleni jäivät parhaiten mieleen vankilakohdat, jotka olivat kieltämättä dramaattisia, itselleni lavastus  - elefantin silmät ja nahka olivat hämmästyttävän aidot - sekä musiikin ja valaistuksen luoma hieno visuaalisuus.

Tämän voi vielä nähdä. Nimittäin, seuraavan kerran esitys on nähtävissä Turun Keskiaikamarkkinoilla 27. ja 28.6. klo 13.00, ja lisääkin esityksiä on myöhemmin luvassa. Sen voi myös tilata erilaisiin tapahtumiin. 

Palelevan elefantin on käsikirjoittanut ja ohjannut Alma Rajala. Musiikista vastaa Anneliina Koskinen, lavastuksesta Roman Chauzov, nukenrakennuksesta Laura Hallantie ja valosuunnittelusta Jarkko Forsman. Esiintyjinä ovat Janna Haavisto, Maria-Elina Koivula, Anna Nekrasova ja Lotta Virtanen. Se esitettiin alunperin TEHDAS Teatterissa, turkulaisessa vapaan kentän ammattiteatterissa. 

Tekijäjoukolta on tulossa myös kuvakirja, jonka kuvituksena on lavastaja Chauzovin maalauksia. Kiinnostuneena odottelen kirjan julkaisua. 


Hauskaa Juhannusta!

keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Kun spurgu ja itsenäinen koira löytävät toisensa

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Lyhyesti: Helsinkiin sijoittuva kuvakirja spurgusta ja koirasta, jolla on huono itsetunto ja joka ei luota kehenkään, ja heidän välilleen syntyvästä solidaarisuudesta. Kirja nostaa elämän rosoisuuden sellaisella tavalla valoon, että jään sanattomaksi kaikkien suunnattomien kysymysten edessä.



Mikä kuvakirja, ajattelen, kun luen ensimmäisen kerran kirjaa nimeltään Koira nimeltään Kissa. Miten hirveän taitavasti tehty! Kuvitettu, kirjoitettu, ideoitu.
Ja mistä nämä päähenkilöt on nyhtäisty! Koira joka on nimeltään Kissa, sekarotuinen piski joka ei luota edes itseensä, ja "puliukko, pultsari, pulsu, spurgu", "Näätä", jonka parta on "sotkussa kuin tuulenpesä".
"Tämä on Punavuori", Näätä sanoi, kun seisoimme korkeatornisen kirkon vieressä. "Täällä asuu rikkaita ihmisiä. Mutta ei se ole heidän vikansa."
"Mikä?" kysyin.
"Se, että on vanki", Näätä vastasi.
"Vanki?"
"Rahan vanki", Näätä sanoi. "On helppoa kun ei ole taskuja, joihin kerätä rahaa. Sinulla ei ole taskuja. Minulla on yksi, mutta siinä on iso reikä."
Alussa on koira, joka syntyy äidille, joka ei pysty pitämään pentuaan. On isä, joka on vastuuton häntäheikki. On yksinjääminen, yksinäisyys, joka voisi olla myös itsenäisyyttä, mutta joka tuntuu vain yksinäisyydeltä. On kuorma-auto, joka vie Kontulaan. Mies pahvilaatikoiden alla haisee "viemäreiltä ja jäteastioilta", ja "takkuisessa parrassa pesi torakoita ja harakoita". Syntyy ystävyys, ja ystävyys on hyvää, paljon parempaa kuin itsenäisyys. Ystävän kanssa huomaa, että äiti oli sittenkin väärässä. Onneksi. Ihmisiin voi luottaa, jopa sammakoihin voi luottaa. Ja ystävän kanssa kaupunki on kaunis. Jossain menee ratikka, joka kolistelee raiteillaan. Koko elämä on raiteillaan.

Arvoja, yksinhuoltajuutta tai oikeastaan kokonaan hylkäämistä, elämän rosoisia puolia, alkoholismia, yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä - siinä muutamia teemoja, joita kirja nostaa tai on nostamatta esiin.

Tomi Kontion kieli on mmm! On pitkiä ja lyhyitä lauseita, riisuttuja ja koristeltuja lauseita, toistoa ja tehoa. Lauseita, joita lukiessa on kiitollinen kuvakirjan hiotusta kielestä, sillä näin tehdään suomen kieltä rakastavia, kielellisesti rikkaita tulevia aikuisia. On pultsari, joka päästää suustaan "pihahduksen, jossa vanhan kellarin ja lumen alta paljastuvan ruohon hajuihin sekoittui auringossa seisseen kalan löyhkä". On koira nimeltään Kissa, josta äiti on toivonut itsenäistä kuten kissa, mutta joka ei tunne itsenäisyyttä itsessään, vain yksinäisyyden. 

Ja on Elina Warsta, joka vetää kynällään sivuille tunnelmaan täydellisen sopivat ilmeet, sameat värit, kekseliäät tarkat yksityiskohdat, Helsingin ja sen asukkaat.

Kirja saa aikaan monia asioita: 1. Onnen tunteen siitä, että näin hyviä lastenkirjoja tehdään ja julkaistaan. Etteivät ne kaihda spurgun nostamista päähenkilöksi eivätkä mitään. 2. Tuokioita 5-vuotiaan kanssa, jotka eivät lopu, sillä hän haluaa kuulla kirjan heti uudelleen ja seuraavanakin päivänä. Se on harvinaista. Mutta tämä kirja nykäisee hänessä montaa kohtaa. Miksi spurgu ostaa vähillä rahoillaan pullon? Miten voi olla rahan vanki? Miksi sekarotuista katsotaan alaspäin? Miksi isää ei kiinnosta? Miksi äiti jättää lapsen? Me pohditaan ja jutellaan näistä asioista pitkään.
3. Ilon siitä, että asuu Helsingissä. Että on Helsinki, ja että se on sittenkin niin monivivahteinen paikka. On se. Että on olemassa kaupungin rosoisuus, elämän rosoisuus, ja että joku osaa nähdä rosouden kauneuden ja kertoa sen muille niin, että mekin nähdään se kauneus.

Kiitos.

















Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Mistä? Lahja kustantajalta

lauantai 30. toukokuuta 2015

Ihmeellinen Stjärnenatt

Jimmy Liao: Stjärnenatt
Kuvitus: Jimmy Liao
Kustannus: Mirando Bok 2014
Lyhyesti: Vangitseva, hieman erilainen kuvakirja, joka on julkaistu Ruotsissa ruotsiksi. Pienen, vähäeleisen tekstimäärän vuoksi kirja sopii hyvin sellaisellekin, jonka ruotsin taito on hieman ruosteessa. Minut ja lapset kirja lumosi valtavirrasta poikkeavalla, vähäeleisellä tyylillään.




Olin lomalla Tukholmassa hetken, ihan yksinäni, ja sunnuntaina kävelin Södermalmilla pitkin Bergsundstrandin kirpputoria, kun edessäni oli yhtäkkiä Mirando Bokin pöytä. Kyseessä on pieni kustantamo, joka julkaisee laadukkaita lastenkirjoja, ja monikulttuurisuus kiinnostaa erityisesti. Ilahduin tavattomasti lastenkirjapöydän nähdessäni ja jäin selaamaan kirjaa Stjärnenatt, jonka kuvituksen voima, kirjan paksuus (n. 125 sivua!), tekstin vähyys ja siihen kätkeytyvä selvä viesti lumosivat minut heti. Kerrottuani blogistani sain kirjan ilokseni esiteltäväksi, ja mielihyvin sen teenkin, sillä taiwanilaisen Jimmy Liaon kirjoja ei ole vielä julkaistu Suomessa. Mirando Bokin sivuilla kerrotaan, että hän on Aasian suosituimpia kuvakirjailijoita, jo nelisenkymmentä kuvakirjaa julkaissut kirjailija, jonka teoksia on käännetty lukuisille kielille.
Jag stängde ofta in mig på mitt rum och drog mig tillbaka till min egen värld.

Käsissäni oleva kirja osoittautuu taidekirjan ja kuvakirjan yhdistelmäksi. Kuvat ovat aukeaman tai sivun kokoisia, niiden syvyydessä on usein puoliksi piilossa olevia yksityiskohtia, tunnelma on salaperäistä varjojen ja valojen leikkiä. Lapsi kuvataan melko pienenä vasten isoa taustaa, mikä ilmentää tekstissä esiin tuotuja lapsen tunnelmia.

En ole koskaan nähnyt ihan tälläista kuvakirjaa - jossa kuville annettaisiin näin paljon tilaa tarinan kerronnassa, ja jossa ne kertoisivat yhtä paljon. Ne eivät ole kuvitusta, ne ovat tarina.

Silti teksti on tärkeä. Se kertoo tarinan pienestä tytöstä, joka asuu isovanhempien luona vuorilla, kunnes isoäiti kuolee. Tyttö muuttaa vanhempiensa luo kaupunkiin, mutta nämä eivät työltään kunnolla edes huomaa tyttöä. Yksinäisyys on suurta ja pitkää.
Jag vet inte när det hände, men det hade blivit så tyst hemma.
Jag stängde ofta in mig på mitt rum och drog mig tillbaka till min egen värld. 
Sitten kouluun ilmestyy uusi, kaloja rakastava, outo poika. He ystävystyvät. Ja eräänä päivänä he - lähtevät. Ulos kaupungista, isovanhempien nyt tyhjenneeseen taloon vuorille.

Maailma, jonka he kohtaavat, on kaunis ja ihmeellinen.



Tarina on kerrottu minä-muodossa. Vähäpuheisen, sisäänpäin kääntyneen tytön puhe tiivistyy olennaisimpaan, kysyy juuri ne kysymykset ja tekee juuri ne havainnot, joilla on merkitystä. Silti se tavoittaa kaiken tarpeellisen, mitään ei jää puuttumaan.

Stjärnenatt on ihmeellisen upea kirja, aarre, joka tavoittaa lapsen maailman osuvasti ja terävästi, kaunistelematta ja kauhistelematta. Se tuo eteen toisenlaisen arjen kaukana täältä, silti hämmästyttävän tutun. Tunteet ja tavat elää eivät juuri muutu kilometrien myötä. Se ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua.

Kirjan järjestys, kaiken - kuvituksen ja tekstin - yksinkertaisuus puhutteli niin minua kuin lapsiakin kovasti. 9-vuotiaan mielestä kuvat ovat outoja ja kivoja, ja hän tarttui kirjaan heti. Kirja läpäisi myös todellisen tulikokeen, väsyneen 5-vuotiaan, joka oli ärtynyt siitä, että äiti valitsi kirjan. Kokonaisuus sai hänetkin pauloihinsa.

Jag vet inte när det hände men det hade blivit så tyst hemma.

Till alla barn som inte kan kommunicera med världen. 
Heille kirja on erityisesti omistettu.

Heille, jotka katsovat taivaalle, ja näkevät tähdet ja maailman suunnattomuuden.


Hän liknade en blomma som växer i en labyrint och som inte bryr sig om var utgängen finns.


Skulle su vara rädd om vi var enda två människorna i världen?

Jag var inte med på farfars begravning.



Samalla kirjan kuvitus on kunnianosoitus Vincent van Goghille, sillä hänen maalauksensa muodostavat osan joistain kuvista.

Toivottavasti Jimmy Laon kuvakirjoja saa tulevaisuudessa lukea myös suomeksi, se tekisi minut todella iloiseksi.



Jimmy Liao: Stjärnenatt
Kuvitus: Jimmy Liao
Kustannus: Mirando Bok 2014
Mistä: Lahja kustantajalta

maanantai 25. toukokuuta 2015

Äitien lohikäärmeet

Sanna Tahvanainen: Lohikäärmeunia
Kuvitus: Jenny Lucander
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustannus: Schildts & Söderströms 2015
Lyhyesti: Oivallinen, huikeasti kuvitettu kuvakirja tämän päivän ilmiöstä, liikaa töitä tekevistä ja stressaantuneista vanhemmista, joilta vanhemmuus on hautautunut työpapereiden alle.



Tässäpä kuvakirjauutuus joka jää kutkuttamaan mieltä!

Bellalla on äiti. Ja äidillä stressi. Työ joka vie unet, vaikka on hirveän väsynyt. Numerot ja Kiina pyörivät mielessä, työpaperit ja tietokone asuvat äidin sängyssä, ja vain heillä palaa valot koko yön.
Alijäämä.
Arvopaperipörssi.
Asuntolainan korkovähennys.
Aliravitsemus.
Avustuspaketti.
Asidofilus bifidus.
Tälläistä on melkein joka ilta Bellan ja äidin kotona. Kunnes eräänä iltana Bella sanoo väärin. 
Bella komentaa nukkumaan, hoivaa, peittelee ja laulaa tuutulauluja. Mutta äiti ei pysty rauhoittumaan - kunnes Bellan eräät taikasanat lopulta riuhtaisevat äidin uneen, perin erilaiseen seikkailuun.







Jenny Lucander on minulle uusi kuvittaja, jonka hienot viivat ja tarkat ykstyiskohdat yhdistettynä voimakkaisiin, punasävyisiin väreihin luovat intensiivisen, elävän maailman. Kuvissa on liikettä, tunnetta ja vastakohtia, mikä tekee kirjasta vangitsevan kokonaisuuden.




Tekstillä ja kuvalla on hieno suhde, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa vähän tekstiä ja paljon täydentävää kuvitusta. Lauseet ovat merkille pantavan lyhyitä. Äitihahmossa on jotain, joka tuo mieleen 70-lukua, Mickwitzin Jasonin äidin ehkä, tai Harjanteen Mintun äidin. Ehkä siksi pidin hänestä heti.


Jos kuvakirjoissa on symboliikkaa ja opetus, se on lähes aina hyvin selkeää. Tässä kirjassa yritän etsiä unien tapahtumista ja hahmoista symboliikkaa, mutta en pääse siitä perille. Onko lohikäärmeillä jokin symboliikka? Antiikin mytologiassa ne olivat usein kaaoksen voimien edustajia, jossain muualla viisauden ja hyvän onnen edustajia.

Entä mikä merkitys on lohikäärmevauvalla ja vanhempien hirmuisella ryntäyksellä tämän luokse? Kuvaako se vanhemmuuden kadottaneen äidin herätystä lapsen pienuuteen ja tarvitsemaan hoivaan?

Vaikka tämähän on uni. Unet ovat outoja, eikä niitä välttämättä pysty tulkitsemaan. Silti ne saattavat avata alitajunnassa joitain lukkoja. Kirjan loppukin jää jotenkin auki, ei tule mitään sievää valmista pakettia, jossa on päällä rusetti ja lappu: "Näin asioiden pitää mennäkin, aikuinen tuli onneksi lopultakin järkiinsä." Vähän sinne päin, mutta ei sittenkään kokonaan.

Kaikki tämä epäselvyys on ehdottomasti hyvä, se kiehtoo, se on kuin jokin arvoitus ratkaistavaksi. Kuvakirjoista on ihana etsiä piilotettuja sanomia, vähän kuin kuvan ja tekstin koodia avaisi.

Lapset eivät meillä yleensä tykkää liian epäselvistä tarinoista, mutta tästä 9-vuotias tykkäsi (5-vuotias ei innostunut). Hän sanoi ääneen asian, jota en ollut huomannut (outoa kyllä): "Tässäkin päähenkilönä on äiti". Se sai minut miettimään samaa kuin monesti ennenkin: miten kuvakirja on joskus ihan täydellinen, paitsi lapsille, niin aikuisillekin! Stressaantuneille, unta odottaville tämä voisi olla rauhoittava iltalukeminen, joka veisi ajatukset pois huolista.

Kirjasta on vaikea päästää irti, mutta nostan kuitenkin samalla esiin toisen kirjan, jota meillä on nyt luettu ja jossa äiti muuttuu lohikäärmeeksi, nimittäin Pija Lindenbaumin Kun Ollin äiti unohti. Lindenbaumin kirjat ovat parhaimmillaan nerokkaita, ja tämä nousi heti suosikkeihini Pikku-Litti ja lempparienon rinnalle.

Tarinassa stressaava, kiireinen äiti muuttuu eräänä aamuna lohikäärmeeksi, ja tekee kaiken aivan toisin kuin yleensä. Kaikki keikautetaan päälaelleen, ja tuloksena Ollilla on absurdi päivä äidin kanssa. Äiti karjuu niin että pikkulapset pelästyvät, heittää hiekkaa, laittaa tavarat vääriin paikkoihin, löytää maasta syötävää.

Lapset seurasivat tarinaa silmät pyöreinä ja tykkäsivät kovasti. Kirjassa on 5-vuotiaaseen ja jännitystä kaipaavalle menoa ja kosolti tilanteiden käänteitä. Varmaan nimenomaan tilanteen outous vetoaa lapsiin, ja he pystyvät samaistumaan siihen, kun joku tekee jotain mitä ei saa.

Sitä mietin, että miksiköhän tuo lohikäärme on äiteihin liitettävä juttu?
























Sanna Tahvanainen: Lohikäärmeunia
Kuvitus: Jenny Lucander
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustannus: Schildts & Söderströms 2015 
Mistä: Kustantajalle kiitos

Pija Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti (orig. När Åkes mamma glömde bort)
Kuvitus: Pija Lindenbaum
Suomennos: Päivö Taubert
Kustannus: WSOY 2006
Mistä: Ostettu käytettynä

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Kotipihan kasvit johdattaa kesään

Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja 2, kotipihan kasvit
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T NYT 2015
Lyhyesti: Tarinallinen tietokirja mummosta ja lapsenlapsista kesäisessä luonnossa, jossa jutellaan tutuista kasveista.



- Nuo kauniit purppuranpunaiset ovat terälehtiä. Laskekaahan kuinka monta!
- Yksi, kaksi, kolme, neljä. Jokaisessa kukassa on neljä lehteä, huomaa Leevi. Miksi aina saman verran?
- Joskus luonnossa on poikkeuksia, mutta aika harvoin. Onhan sinullakin yhtä monta varvasta kummassakin jalassa. Kai se on sopiva määrä, mummo tuumaa.
Voi sentään, sehän on kesä ihan kohta taas! Riemua ja keveyttä! Ja kesäfiiliksiä korostavat luonnon heräämisestä kertovat kirjat. Kuten Liisa Sääskilahden Mummon ja lasten luontokirja 2, kotipihan kasvit.

Kirja jatkaa Sääskilahden kirjoittamaa ja kuvittamaa kirjasarjaa, jossa mummo ja lastenlapset yhdessä tutkivat luontoa kodin lähellä ja jutustelevat siitä kysellen ja kertoen. Ensimmäisessä osassa tutustuttiin kotipihan ötököihin, tässä toisessa osassa kotipihan kasveihin. Lapset löytävät pihalta mm. voikukan, piharatamon, mesiangervon, kulleron, apilan, väinönputken ja muita putkikasveja sekä sinivuokon.

Kirjailija on saanut inspiraation kirjasarjaan omasta elämästään. Lapsenlapsille ei tahtonut löytyä kirjaa, jossa luontoon tutustuttaisiin tarpeeksi helpolla kielellä mutta silti informoivasti. Niinpä hän tarttui siveltimeen ja näppäimistöön, ja tulos on tässä. Hyvän vastaanoton saanut sarja saa jatkoa tulevaisuudessakin.

Omasta elämästä syntyneen inspiraation huomaa kirjaa lukiessa oitis. Sääskilahti on todella osannut vangita dialogiinsa lasten kanssa jutustelun eloisuuden ja sävyt. Kieli on lapselle ominaista ja dialogi soljuu henkilöstä ja aiheesta toiseen juuri niin vaivattomasti ja yllättävästi kuin normaalistikin. Lapsenkin on mukava kuunnella juttelua, sillä asioista puhutaan helpolla, pienen lapsen tasoisella kielellä. On kuin mummo tulisi juuri siihen viereen selittämään asioita.

Kirja tuntui aluksi nimenomaan luonnon ympärille kiertyvältä tarinalta, ja kirjan tietokirjallinen funktio avautui minulle jostain syystä hitaammin kuin Kotipihan ötököissä. Mutta paljon tietoa on tässäkin: Esimerkiksi ratamon ja mesiangervon kohdalla on aina ihania perinteisiä käyttövinkkejä (näitä olisin kaivannut enemmän), sitten kuullaan kasvien leviämisestä ja kimalaisten ja muurahaisten tärkeistä tehtävistä, selitys sille miksi kasvit ovat vihreitä, mikä funktio on kauniilla terälehdillä ja valkoisilla "viiksikarvoilla", jne. jne.

Kirjassa on myös mainioita oivalluksia, kuten luvussa lemmikistä. Mummo aloittaa tarinan nimen syntyperästä, jota lapset ja pappa sadutuksen tavoin jatkavat. Samalla tavalla kuin osaisi itse kertoa lapsille asioiden synnystä - että he saisivat itse olla tarinan kehittäjiä ja luojia, ja opittava asia tulisi siinä samalla kuin ohimennen!













Lappi on kirjassa läsnä mummon kotipaikkana, ja välillä eksytään kasveista muuallekin, kuten kartan pariin tai vaikkapa onnellisuuteen (onneksi lyhyesti).

Kirjan kutoutuu eri kasvilajien ympärille, ja jokaiseen kasviin tutustutaan omassa luvussaan. Se, että kaikki muu kuin hetket luonnossa jätetään ulkopuolella, tekee kokonaisuudesta hiukan hyppelevän eikä tarinallisesti kovinkaan eheätä, mutta sopii tietokirjamaiseen rakenteeseen. Samalla ratkaisu saa viehättävästi mummon ja lapset olemaan yksinkertaisesti "ikuisesti" ja tauotta luonnossa, metsässä ja pihalla. Viikkojen kulumisen huomaa vain kasvien vaihtuvuutena kesän kulun mukaan.



Sääskilahti on kuvittanut kirjan akvarelleilla, jotka ovat herkkiä, utuisia ja kesäisiä, ja sopivat kirjaan. Jos jotain toivoo, niin ehkä kuvituksesssa olisi voinut olla lisää kasvien ulkonäöllisiä yksityiskohtia ja havainnollisuutta. Esimerkiksi putkikasvien kohdalla jää epäselväksi, miltä se myrkyllinen versio nyt näyttääkään. Runsaampi kuvitus olisi myös vielä helpottanut kasvien ja tarinan seuraamista.

Kaikkinensa kirja jättää jälkeensä hyvän ja rauhallisen olon, ehkä jonkin muistuman tai aavistuksen "lapsuuden kesästä".

Itse pidin silti kuitenkin ehkä enemmän Kotipihan ötököistä, sillä ötökät ovat minulle kasveja vieraampia, ja lukemiseen sisältyi siksi enemmän ihmettelyn iloa.

Noista oikeista kotipihan kasveista muuten oma suosikkini on ehdottomasti nokkonen! Se on mm. super rautarikas. Nyt on juuri oikea aika kerätä sitä, kun versot ovat n. 15-20 cm. Sen voi joko kuivattaa tai ryöpätä nopeasti, puristella kuivaksi ja laittaa pakkaseen, ja sitten vaikka lettutaikinaan tai smoothiin sekaan.

Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja 2, kotipihan kasvit
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T NYT 2015
Mistä? Yllätyksenä kustantajalta.



lauantai 11. huhtikuuta 2015

Tummaihoisia päähenkilöitä ei löydy kuvakirjoista

Vain viidesosassa Ruotsissa tehdyistä lastenkirjoista esiintyy tummaihoinen lapsi kuvituksessa. Silloinkin hänen roolinsa on olla usein statistina, seistä taustalla, puhua vähän.

Päähenkilöinä tummaihoisia on vielä paljon vähemmän: vain 15:ssa kirjassa tummaihoinen henkilö oli nostettu hyvin keskeiseen rooliin. Se tarkoittaa viittä prosenttia tarkastelluista kirjoista.

Luvut käyvät ilmi Ruotsin lastenkirjainstituutin selvityksestä, jossa tarkasteltiin 298 ruotsalaista viime vuonna ilmestynyttä kuvakirjaa.

Tarkastelun ulkopuolelle jäi käännöskirjallisuus, mutta pikainen vilkaisu näytti kertovan, että tilanne on sillä saralla huonompi.

Jos Ruotsissa näin, mikä mahtaa olla tulos kotimaassa? Seuraan suhteellisen aktiivisesti uusia ilmestyviä kirjoja, mutta kaikissa uutuuksissa en ole kartalla. Siksi joku saattaa jäädä huomioimatta.

Silti tulos on järkyttävä: vaikka kuinka kaivan muistia ja kirjahyllyjä, ei mieleeni tule yhtään kotimaista hiljattain ilmestynyttä kuvakirjaa, jossa päähenkilönä olisi tummaihoinen lapsi.

Ei yhtään.

Sen rinnalla Ruotsin 15:n kirjan tummaihoinen päähenkilö alkaa vaikuttaa varsin kunnioitettavalta määrältä.


Poikkeuksia ovat Tittamari Marttisen 12 päivää maailmalla (Lasten Keskus 2014), jossa käydään tutustumassa eri paikkoihin maailmassa paikallisen lapsen silmin. Lapsissa on myös tummaihoisia. Kirja on hyvä ja tervetullut, mutta sen asetelma eri kuin tässä haen: Kirjoja, joissa näkee, miten maailma tulee Suomeen, eikä ole vain joku juttu tuolla jossain

Onneksi muistan tämän: Saara Viljamaan 8-vuotiaana kirjoittama tarina Koira ja kirahvi (N-Y-T NYT Oy 2013) joka sijoittuu päiväkotiin. Siinä ketään ei varsinaisesti nosteta päähenkilöksi, vaan lapset leikkivät ryhmänä, ja keskeisessä roolissa on tummaihoinen poika.

Nyt tarkkana: kirjan on kirjoittanut lapsi. Asioista jotka ovat lapselle tuttuja. Tummaihoinen poika kertoo päiväkodissa tarinaa/leikkiä, johon muut lapset osallistuvat. Tummaihoinen poika on yksi lapsista, ei sen kummempaa. Päähenkilö siinä missä muutkin.

Kirjan kuvituksen on tehnyt Mirkka Syrjälä kertomuksen pohjalta. Onko päähenkilön tummaihoisuus lopulta kenen valinta, sitä en tiedä.


Raportti Ruotsista ja oma muistin kaivelu saa kysymään: Ollaanko me aikuiset kirjojen pääasiallisina tekijöinä ihan täysin pihalla? Onko tummaihoinen päähenkilö vielä todella niin vieras asia meille ettei tule mieleen laittaa rooliin tummaihoista lasta?

Ja kyllä, tulos myös kouristaa rintalastan alla. Ei varmasti vain minua, vaan monia muitakin monikulttuuristen lasten vanhempia. En voi olla miettimättä, miltä se todella mahtaa tuntua, kun omaa ihonväriä ei näy missään? Kun lähes kaikki ympärillä ovat vaaleaihoisia, ja sen lisäksi vielä kaikki muu ympärillämme: lehtien, kirjojen, tv:n ja syntymäpäiväkorttien henkilöt, pienen pojan ihailemat palomiehet ja poliisit, ja vieläpä heidän jakamiensa ilmaiskorttien hymyilevät hahmotkin.

Olen ollut maailman kolkissa, jossa valkoihoisuus on ollut harvinaista, ja olen herättänyt huomiota mihin menenkin. Se on tuntunut karulta, pahalta, kiukuttavalta, ärsyttävältä. Väsyneenä hetkenä tuijottavia ihmisiä on tehnyt mieli pitää pilkkanaan, mutta sitten on ajatellut, etteivät he vain satu olemaan järjen jättiläisiä. Ja EI, kaikki me tiedämme ettei se niin ole. Erilaisuus pistää silmään, se on jokin luontainen reaktio, silmä tarttuu poikkeavaan ennen kuin ehtii reagoida ja olla katsomatta.

On ollut huojentavaa saada paeta tätä matkoilla edes kirjallisuudessa. En ole tajunnut olevani onnekas.


PS.
Sanna Pellicionin Onni-poika saa uuden ystävän päähenkilö Onnilla on tärkeä tummaihoinen ystävä.
Leena Virtasen Xing-sarjassa on kiinalaistaustainen päähenkilö, Maire Soiluvan Viivi tykkää koulusta samoin.

Kerrothan, mitä muita kuvakirjoja tiedät, joissa on merkittävässä roolissa tummaihoisia lapsia.


Lähde: Bokprovning på Svenska barnboksinstitutet: En dokumentation Årgång 2014:
12 mars–28 maj 2015



Muokattu 12.4.2015

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Saako olla oma itsensä? Liian vikkelä seepra.

Jenni Desmond: Seepra joka oli liian vikkelä
Kuvitus: Jenni Desmond
Suomentaja: Sanna Hytti
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Lyhyesti: Ystävyyden ytimeen ja kysymykseen, saako olla oma itsensä, vähäeleisesti pureutuva kuvakirja. Hellyttävä ja viehättävä lukuelämys noin 3-vuotialle ja sen yli ja ali.



”Leikitäänkö uutta juoksuleikkiäni?” kysyi Seepra. Mutta Norsu ja Lintu käänsivät Seepralle selkänsä ja kävelivät pois.
”Emme enää leiki kanssasi”, ne sanoivat. ”Meitä alkaa huipata.”

Ystävyys ja erilaisuus. 
Yhdessäolon hauskuus ja rasittavuus. 
Mukaan ottaminen?
Saanko olla oma itseni?

Näistä jokaisen lapsen jokaista päivää koskettavista teemoista on Seepra joka oli liian vikkelä kudottu.

Norsu tietää kaiken ja osaa kertoa tarinoita, Lintu osaa naurattaa muita, ja Seepra keksii parhaat leikit ja on ”aina iloinen, vilkas ja pomppivainen”. Joskus liiankin vilkas ja pomppivainen … Muut eivät aina jaksa sen energiaa. Joskus on kiva pysähtyä ja vetää henkeä. Ja silloin toisen pomppiminen ärsyttää. 

Seepra jää yksin. Onneksi se löytää pian uuden kaverin, mutta silti se kaipaa vanhoja. Norsu ja Lintukin  alkavat pian kaivata Seepraa. Mutta mitä nyt? Voivatko he enää olla ”kolme parasta ystävää”?

Eivät, sillä …. nyt kirahvikin otetaan mukaan leikkiin. Ja kaikilla on vielä mukavampaa!

Muotokieleltään yksinkertainen kirja osuu tarkasti ystävyyden ytimeen. Pieni tekstimäärä ja runsas kuvakieli, eläinhahmojen ilmeet ja asennot, kaikki kuvaa yhdessäolon ja ystävyyden iloja ja suruja voimakkaasti. Lapsen kanssa kirja tarjoaa lukemattomia hyviä pohdinnan aiheita: saako jokainen olla oma itsensä? Millaisia vahvuuksia kullakin on? Mikä voi ärsyttää? Miltä tuntuu jos muut eivät ota mukaan?

Kirja on mainio esimerkki siitä, miten näennäisesti vähin keinoin kuvakirja voi olla kasvatuksellinen. Tässäkään kirjassa teemoja ei ole mitenkään alleviivattu, ja lukemisen ja katsomisen ilo on asetettu etusijalle. 

Kuvituksessa yhdistetään ainakin akvarellia ja kollaasia, ja sympaattiset eläimet vetoavat lapseen. Asettelu on ilmavaa.

Kirja toiminee hyvin noin kolmevuotiaista ylöspäin, kun yhdessäolon sääntöjä ja muiden huomioon ottamista aletaan oivaltaa. Isommilla päästään sitten syvemmälle keskustelussa, eikä yksinkertaisen ulkoasun kannata antaa hämärtää sanoman voimaa.

Tekijänä Jenni Desmond on minulle entuudestaan vieras, mutta ehdottomasti sellainen, jonka pidän mielessä! 

Iloista pääsiäistä! JA aprillipäivää!! 










tiistai 17. maaliskuuta 2015

Veden valtiaat. Totta & tarua.

Marjut Hjelt: Veden valtiaat. Totta & tarua. 
Kuvitus: Christer Nuutinen
Kustannus: SKS 2012
Lyhyesti: Kattava ja satumainen, totta ja tarua yhdistävä teos vedenväkeen liitetyistä uskomuksista meillä ja muualla. Runsas, kekseliäs kuvitus tekee kummallisimmatkin vesistön olennot tutuiksi. 



Kun kuvasin nämä kuvat, seisoin järven jäällä ja takanani kumisi jää. Sellaisena kuin se keväällä kumisee, kaikuvana ja syvänä, kuin jokin liikkuisi jään alla. Aurinko oli juuri laskemassa järven toiseen päähän, ja jää heijastui kirkkaana, valkoisen ja sinisen leikkinä, kylmänä ja elävänä.

Kohta on aika, että jäät lähtevät, ja vesi on vapaa. Odotan joka vuosi hartaasti sitä hetkeä. Kun vesi on vapaa, kesää ei pidätä enää mikään. Meri on jo auennut, ja sen kylmä liikkumattomuus on kaunista. Se kutsuu melomaan, kastamaan aamu-uniset kasvot kylmään veteen. Mikään ei voita sellaista herätystä.

Vesi on kiehtova. Se on kiehtonut ihmiskuntaa jo aikojen alusta, ja siksi siihen liittyy paljon uskomuksia ja tarinoita. Vesiolennnot asuvat vedessä, ja ihmisten usko niihin on ollut vahva. Vedenväen on uskottu vaikuttavan ”säähän, ravintoon, elinkeinoihin ja jopa rakkaussuhteisiin”.

Marjut Hjeltin tietoteos Christer Nuutisen runsaalla kuvituksella on kuin avaisi oven veden alle. Kuka mökin järvessä asuu? Entä merellä? Millaiseen vedenväkeen suomalaiset ovat uskoneet? Entä millaista väkeä uskotaan tai uskottiin asuvan Amazon-virrassa, antiikin Kreikassa, Japanissa, Grönlannissa, Intiassa, Afrikassa? Tai suomen sukukansojen keskuudessa, Udmurtiassa tai komien ja marien keskuudessa?

Mami Wataa palvotaan joissakin Afrikan, Etelä- ja Väli-Amerikan maissa. Tässä suhteessa hän muistuttaa merenjumalatar Yemanjaa. Mami Watan ympärille on kehittynyt uskonnollinen kultti pappeineen ja meedioineen. He kertovat Mami Watan viestejä kultin jäsenille ja tulkitsevat jumalatteren lähettämiä sairauksia ja siunauksia. Jotkut uskovat, että suurin osa sairauksista on Mami Watan lähettämiä.

Veden valtiaat, Totta & Tarua on suorastaan mielettömän laaja teos vesiin liitetyistä uskomuksista meillä ja muualla, ihan kaikkialla. Vedenväki on nimittäin hirvittävän monipuolista, huvittavaa ja pelottavaa: on hyväntahtoisia vesisetiä, jotka taistelevat vesidemoneita vastaan, merimiehiä houkuttavia (hyviä ja pahoja) neitoja ja keppostelevia vesilapsia, jotka keikuttavat kanootteja Pohjois-Amerikan länsiosissa. Ja sitten kaikenlaisia olioita keijuista hirviöihin, jopa keittopadan hahmon ottaviin demoneihin. Näille Nuutinen on luonut kekseliäitä, kauniita, rumia, hirvittäviä ja hassuja hahmoja – ihan niin kuin vedenväkikin on. Runsas ja vaikuttava kuvitus on puolet kirjan lumosta.

Vellamo


Kirjan kattavuus ja lumo tihentyy asiaa tuntemattomalle pikku hiljaa. Olin hiljattain lukenut antiikin Kreikan tarinoita, joten niiden vedenväestä oli helppo aloittaa, ja suomalainen vedenväestö on tuttua tarinoista – ainakin nimitasolla. Mutta että hauet perinteisesti opettavat Vellamon ja Ahdin lapsia, vartioivat vedenväkeä ja vetävät Ahdin vaunuja – tätäkään en tiennyt.

Suomen järvien syvänteissä asuu miespuolinen vedenhaltija näkki. Se yrittää hukuttaa kaikki liian syvälle uskaltautuvat uimarit tarttumalla niiden jalkaan. Ennen sanottiin, että suonenveto johtui näkin otteesta. Silloin piti lähteä nopeasti kohti rantaa, jotta näkki ei saanut vedetyksi veden alle. Oli hyvä sanoa ennen uimaan menemistä: ”Näkki maalle, minä veteen.” Kun tultiin uimasta, sanottiin toisinpäin: ”Näkki veteen, minä maalle.” Näin pystyi suojaamaan itsensä näkiltä.

Jumalten ja hahmojen ja henkien moninaisuus kirjassa ei aukene nopeasti. Ehkä jonkinlainen kartta kirjassa esiintyvistä hahmoista, tai joku muu rautalankamalli (vaikkapa hahmojen järjestäminen maanosittain) sekä typologiset seikat (selkeämmät otsikoinnit) olisivat voineet helpottaa lukijaa ja yhtenäistää kuvaa.


Tekijöiden valtava urakka on kuitenkin ainutlaatuinen, ja tämä kirja onkin helmi niille, joita kiinnostavat historialliset uskomukset niin Suomessa kuin muuallakin veden väestä. Sillä …

Vesi on ollut portti toisiin todellisuuksiin. Kuolleiden maa sijaitsee usein virran takana, joten vesi on erottanut elävät kuolleista. Emme selviä ilman vettä, mutta selviämmekö ilman vedenolentoja? Monet menneet kansat eivät selvinneet. … Kaikista uskomusolennoista vedenväkeä tunnetaan eniten.


Marjut Hjelt: Veden väki. Totta & tarua. 
Kuvitus: Christer Nuutinen
Kustannus: SKS 2012
Mistä: Kustantajalta

Avoimet ovet Kansallisoopperassa

Pieni info meidän melkein jokavuotisesta menostamme, joka on taas tulossa ja joka liittyy blogissa hiljattain olleeseen juttuun lasten (ooppera-)kulttuurimenoista, nimittäin:

Kansallisoopperassa on ensi lauantaina (21.3.) Avoimien ovien päivä, vuosittain järjestettävä tapahtuma, joka tarjoaa runsaasti oopperaan ja balettiin liittyvää toimintaa. Tapahtumassa on mm. sukellus oopperan kulisseihin, oopperalaulutunti (!), balettitunti aloittelijoille, lasten oopperaa, Sibelius-musiikkityöpajaa, maskeeraukseen tutustumista jne. 

Tapahtumiin ilmoittaudutaan puoli tuntia ennen tapahtuman alkua, joten vielä ehtii hyvin mukaan. Tapahtumat sopivat parhaiten yli 4-vuotiaille, mutta mukana on myös vauvoille suunnattu taidetuokio.

Tapahtuma on klo 10-15.


Lisätietoa täältä.

maanantai 9. helmikuuta 2015

Herra Tiikeri villiintyy ja heittää normit romukoppaan

Peter Brown: Herra Tiikeri villiintyy (orig. Mr. Tiger Goes Wild)
Kuvitus: Peter Brown
Suomennos: Elina Vuori
Kustannus: Tactic Publishing 2014
Lyhyesti: Vähätekstinen mutta sisällöltään suuri, hauska, oivallisesti kuvitettu kirja normeihin ja odotuksiin sopeutumisesta, tai oikeastaan - niihin sopeutumattomuudesta.



















Kiristääkö vanne, ahdistaako ympyrät? Odotetaanko sinuta (lapseltasi?) jotain, mihin et oikein tunnu sopivan? Hillittyä, hallittua, sopivaa, järjestäytynyttä, kohtuullista?

Tuntuuko sinusta (lapsestasi) joskus siltä kuin olisi ainoa erilainen joukossa? Vaikka ulkoisesti, mutta etenkin sisäisesti.

Kaipaatko jotain muuta?


Niin herra Tiikerikin! 

Ja niinpä hän keksii keinon, miten ….



voi pikkaisen viillintyä...
Mutta kuten ihmistenkin maailmassa, villintyminen ja erilaisuus ja normeista poikkeaminen ja kaikki sellainen voi kohdata aikamoista vastustusta ja ihmettelyä ja paheksuntaa. Muilta tulevaa - tai sitten sen omassa päässä asuvan vilkkaasti kälättävän ja herkästi arvostelevan tyypin osalta.

Paheksuntaa ja ihmettelyä kokee myös herra Tiikeri, ja niinpä hän päättää kokeilla, olisko ruoho vihreämpää jossain muualla. Olisiko elämä mukavampaa ilman paheksuvia naapureita?



Mutta miten käy? Onko onni sittenkin siellä missä kulloinkin on? Ainakin tässä kirjassa - ikävä tulee muualla, koti-ikävä, ja sydän vetää sittenkin takaisin sinne, tuttujen ystävien lähelle, sinne minne koti on kasvanut. Vaikka ihan samanlaisena ei koti olekaan pysynyt. Sillä kun joku uskaltaa olla erilainen, uskaltavat muutkin vähän enemmän. Ja lopulta kaikilla voi olla aika paljon hauskempaa kuin alussa. 

Peter Brownin oivaltava ja hauska kirja on valloittanut etenkin minut, vaikka kyllä lapsetkin siitä tykkäävät (etenkin 5-vuotias). Brownin maanläheisin sävyin kyllästetty kuvitus, jossa Tiikeri on ainoa väripilkku, on vähäeleistä ja kuvaa kouriintuntuvasti sitä tunnelmaa, johon liiallinen kaavoihin kangistuminen voi itse kunkin sysätä. Mieletöntä, miten paljon väreillä voi kertoa! 

Lisäksi on jännittävää, miten jotkut kuvakirjat puhuttelevat nimenomaan aikuisia voimakkaasti. Koska ehkä kirjan kuvaama tympiintyminen ja paheksuminen on nimenomaan aikuisten ongelma.

Lapsista tämä kirja voi olla vapauttava etenkin sellaiselle, jonka jalat ja kädet viipottavat pikkuisen tavallista enemmän, sille, joka saa usein päiväkodista kuulla, että "nyt vähän rauhoitutaan", ja jonka temperamentti sopisi oikeasti hiukan paremmin metsiin kuin piirustuspöydän ääreen. Mutta oikeastaan -  kaikki ihmisethän tykkäävät kai pitää hauskaa ja heittää korrektiuden hiiteen, vaikka se välillä tuntuukin niin vaikealta. Siksi tarvitaan Tiikereitä (lapsia!) ja tällaisia kirjoja. 

Summa summarum - vapauttava kirja kaikille, jotka tykkäävät silloin tällöin vähän villiintyä.

Peter Brown: Herra Tiikeri villiintyy (orig. Mr. Tiger Goes Wild)
Kuvitus: Peter Brown
Suomennos: Elina Vuori
Kustannus: Tactic Publishing 2014
Mistä: Arvostelukappale

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...