Ingvor Goyeryd: Sarika, tyttö Intiasta

Ingvor Goyeryd: Sarika, tyttö Intiasta (orig. Pyret 1996, 2002, BonnierCarlsen Bokförlag)
Kuvitus: Leif E. Eriksson
Suomennos: Riitta Oittinen
Kustantaja: Pieni Karhu 2003
25 s.
Tähtiä: 3,5 / 5

Oletko sinä tosiaan syntynyt Intiassa? Sinun isäsi ja äitisihän asuvat täällä Suomessa. Etkä sinä olekaan kasvanut äitisi vatsassa? Oletko sinä nukkunut tuon näköisessä sängyssä? Mikset sinä voinut jäädä intialaisen äitisi ja isäsi luokse?

Sarikan päiväkotikavereilla riittää kyseltävää, kun eräänä päivänä päiväkodissa tulee puheeksi missä kukin on syntynyt. Kalle sanoo Sarikaa piparinaamaksi, ja Sarika pahoittaa mielensä. Kotimatkalla hän kiukuttelee isälleen:

- Minä haluan kanssa pikkusiskon mutta se ei saa tulla Intiasta! Sen on oltava pieni ja yhtä vaalea kuin äiti.
- Jaahas, mutta minä tahdonkin semmoisen tytön, joka on yhtä ruskea kuin sinä, isä vastaa.
Isä on aina tuommoinen, Sarika miettii. Isä aina venkoilee.
- Minä en halua mennä Intiaan hakemaan pikkususkoa. Mitä tekemistä minulla Intiassa on?
- No älä nyt semmoista murehdi, hymyilee isä.
- Minä haluan mennä Mallorcalle, jatkaa Sarika. - Haluan mennä sinne missä Hannakin oli. 

Seuraavana päivänä hän tuo kotoa valokuvakansion, jonka avulla kaverit näkevät, miltä lastenkodissa näyttää, ja miten hänen isänsä ja äitinsä hakivat hänet. Samalla Sarika tajuaa - hänhän on intialaisen isänsä ja äitinsä näköinen. Jumbojetti tekee vaikutuksen Kalleen. Sarika näyttää myös kuvia ystävistään, jotka tulevat eri puolilta maailmaa. Päivän lopuksi onkin ihan kiva olo. On mukava istua mummun kanssa, syödä pullaa ja pelata korttia. Ja jutella samalla vähän adoptiosta. Ihan rauhassa. Nauraa höpsöille isälle ja äidille, jotka odottivat häntä niin hermostuneina että kämmenet hikosivat eivätkä he osanneet muuta kuin nauraa ja hymyillä. Ihan höpsöjä, vai mitä, mummu? Mutta kuitenkin maailman paras isä ja äiti.

Sarika, tyttö Intiasta on helppolukuinen tarina adoptiosta päiväkoti-ikäisille. Minua viehättää sen yksinkertaisuus, 6-vuotiasta päiväkodin arkinen tuttuus. Goyeryd kuvaa päiväkodin arkea juuri sellaisena kuin se on. Siinä onkin samaa kuin Goyerydin maanmiehen, ruotsalaisen Catarina Kruusvalin mm. Iida ja pehmot päiväkodissa (Tammi 2008) tai saksalaisen Sylvia Schopfin kiusaamisesta kertovassa Ollaanko kuitenkin kavereita (Kustannus-Mäkelä 2010), jotka kuvaavat niinikään lasta päiväkodissa erilaisissa tilanteissa, ja ovat molemmat tutustumisen arvoisia.

Adoptio lomittuu kirjassa muun puuhastelun sisään, ja kirjaa voikin lukea adoptionäkökulman lisäksi ihan tavallisena kertomuksena siitä, miten erilaisista paikoista kukin on kotoisin. Siten kirja sopii ihan jokaiselle päiväkoti-ikäiselle ja pienelle alakoululaiselle. Kirja sopii loistavasti myös päiväkoteihin luettavaksi erityisesti, jos ryhmässä on adoptiolapsi. Adoptioperheille kirja antaa yhdenlaisen mallin siitä, miten usein hankalaa kysymystä biologisista vanhemmista voi lapsen kanssa lähestyä. 

Tänään 21.3. on maailmanlaajuinen YK:n rasismin vastainen päivä, ja rasisminvastainen viikko jatkuu sunnuntaihin 25.3. saakka. Päivää on vietetty jo vuodesta 1960 lähtien, kun 69 rotuerottelua vastustavaaa mielenosoittajaa kuoli poliisin luoteihin Etelä-Afrikassa, kertoo Ylen Uutiset. Rasismia on suomalaisissa kouluissa huolestuttavan paljon, mikä johtuu usein siitä, etteivät aikuiset tunnista ja osaa puuttua rasismiin, kertoo Pelastakaa Lasten kansalaistoiminnan päällikkö Riitta Kauppinen. 

Kalle huutaa:
- Sarika on piparinaama! Sarika on Intiasta!
- Kalle onkin maitonaama, Kalle onkin maitonaama! kiljuu Sarika takaisin. Silloin Helena rientää hätiin:
- Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Lopettakaa heti! Pojat tulevat minun mukaani, saatte auttaa ruoanlaitossa.
Mutta Sarika on vielä vihainen Kallelle. Kyllä minä vielä sille näytän, Sarika ajattelee mieli mustana.

Mitä jos Helena olisikin tarttunut asiaan pontevammin? Keskustellut asian halki ja luonut selvät säännöt. Piparinaama ei ehkä kuulosta kovin pahalta haukkumiselta, mutta se on toisen ulkönäköön kohdistuvaa pilkkaa, eikä kukaan halua kuulla sellaista. Se syö itsetuntoa ja tekee surulliseksi. Etenkin jos sitä kuulee paljon. On meidän aikuisten vastuulla puuttua jokaikiseen toisen ulkonäköä arvostelevaan kommenttiin, kohdistuu se sitten suomalaisen tai ulkomaalaistaustaisen erilaisuuteen.

Sarika-sarjaa, alkuperäiseltä nimeltään Pyret, on muuten ilmestynyt Ruotsissa jo neljä kirjaa! Siellä Pyret saa sarjan toisessa osassa pikkuveljen Vietnamista, käy kolmannessa osassa Intiassa ja aloittaa neljännessä koulun. BonnierCarlsenin kirjailijasta kertovilla sivuilla voi tutustua ruotsiksi sarjan muihin osiin. Itseäni houkuttavat etenkin Sarikan pikkuveljen saaminen ja Intiassa käynti! Olisipa hienoa, jos Pieni Karhu käännättäisi nämäkin jossain vaiheessa, tilausta olisi! Kirjailija ja kuvittaja ovat itse molemmat adoptiovanhempia.

Sarika, tyttö Intiasta on esitelty mm. Adoptioperheet ry:n sivuilla, josta kirjaa voi myös tilata.

Olen arvostellut blogissani myös muita adoptioaiheisia kirjoja. Monikulttuurisia kirjoja taas löytyy täältä.

Muokattu 27.4.2012

Tarinatie - Tarinoita silmälle ja korvalle

Hugh Lupton: Tarinatie. Tarinoita silmälle ja korvalle
Kirjan alkuper. nimi: The Story Tree - Tales to Read Aloud
Kuvat: Sophie Fatus
Suomennos: Riitta Oittinen
Suomen YK-Liitto ja Pieni karhu, 2001
63 sivua

Minulle on luettu ja kerrottu paljon satuja. Muistan äitini ennen kaikkea lukeneen niitä (ja onpa hyllyssäni vieläkin tallella TUO satukirja, koiran pureksima irtosivuinen ja piirrelty Kansojen Satuja vuodelta 1957), mutta isälläni oli tapana kertoa itse keksimiään tarinoita. Ne alkoivat aina sanoin: Olipa kerran tyttö ja poika joiden nimet olivat... (minä ja veljeni). Vaikka olinkin välillä tuskastunut satujen arkirealismiin, nautin niiden kuuntelusta - koskaan ei tiennyt minne seuraava virke vie ja mitä satujen sankarit tällä kertaa keksivät.

Minä ehdottomasti ihailen ihmisiä jotka osaavat kertoa tarinoita. Itse en ole siinä kovinkaan hyvä, vaikka tyttäreni säännöllisesti vaatiikin minulta kummitustarinoita (etenkin teltassa nukkuessamme). Luulisi että harjoitus kohentaa taitoja, mutta ei... Aloittaessani virkkeen en itsekään tiedä miten se, saati sitten koko tarina loppuu. Lausutut sanat tömpsähtelevät ilmaan, ja siinä ne sitten roikkuvat odottaen järkeen käypää jatkoa. Takaisinkaan niitä ei voi ottaa. Joskus lopputulos on ok, mutta yleensä vähän kummallinen. En ikään kuin näe tarinaa edessäni ilman paperia mille sen voin kirjoittaa tai kirjaa josta sen voin lukea. En voi siis suoranaisesti sanoa nauttivani tarinoiden suullisesta kertomisesta.

ONNEKSI on olemassa lukemattomia satukirjoja. Kuten Suomen YK-Liiton ja Pienen Karhun kustantama Tarinatie, jonka suomentaja Riitta Oittinen on tehnyt hienoa työtä. Tarinat sopivat suuhun niin hyvin, että välillä annan kirjoitetun olla vain pohjana ja kerron satua kuin omia sanoin. Se tuo tervetullutta vaihtelua niin lukijan kuin pikkukuuntelijankin arkeen ja antaa illuusion itse kerrotusta sadusta.

Kuten Oittinen esipuheessaan sanookin:

... Kuvakirjojen kirjoittaja ja kääntäjä joutuvat työssään alinomaa pohtimaan tekstien ääneen luettavuutta. Tarinoiden kielen pitääkin luistaa kielellä, olla ääneen lukevan aikuisen suuhun sopivaa. Erityisen tärkeässä asemassa silloin on rytmi, joka syntyy esimerkiksi keinuvan toiston avulla. 

Tarinatiessä on seitsemän tuttua ja vähän tuntemattomampaa satua ympäri maailmaa (maat on mainittu kirjassa). Kuten Kolme kilipukkia (Norja), Pieni puuropata (Saksa), Pieni kirjava kana (Englanti), ja sitten minulle tuntemattomat: Kukonpoika Hopu-Hop (Venäjä), Lumoava laulu (afroamerikkalainen), Matkivat apinat (Intia) ja Sininen takki (juutalainen). 

Meidän oma suosikkimme on ehkä hauska intialainen Matkivat apinat. Siinä apinat varastavat kauppiaan hatut, ja ovat ajaa kauppiaan hulluuuden partaalla matkimalla hänen epätoivoisia yrityksiään saada hatut takaisin. Lopulta kauppias viskaa tuskastuneena omankin hatun päästään ja jatkaa matkaa - ja apinat viskaavat hattunsa tietysti perässä. 

Ja tottahan toki kolme kilipukkia ja peikko -tarina on aina yhtä jännittävä! Sen sijaan Pieni kirjava kana -satu, tiedättehän, missä kana pyytää apua leipomiseen ja kaikki kieltäytvät kunnes joukolla muka oltaisiin syömässä valmista leipää mutta kana popsiikin sen itse - ei kuulu suosikkeihini. 

"Sadut ruokkivat lapsen mielikuvitusta. Ne kertovat elämän perustotuuksia symboleina, jotka ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Lapsen kanssa luetut tarinat ja niiden avulla käydyt keskustelut ovat myös tärkeitä lapsen henkiselle kasvulle. Satujen kautta lapsi oppii pohtimaan hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Tarinoiden kautta lapsi oppii ymmärtämään, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia hänellä on elämässään." 

***

Kerrotko sinä satuja ja tarinoita? Minkälaisia? Mikä satu on sinun tai lapsesi suosikki? Jokin yllämainituista vai jokin aivan muu?

Ps. Niin ja kuvitus - se on mainiota. Kuten kuvista näkee, kuvitus ei pysähdy aloilleen vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin mahduttaen aukeamalle monta tarinan vaihetta. Kuvat ovat värikkäitä ja iloisia.