torstai 28. huhtikuuta 2016

Etäisten esikaupunkien asioita yllättää yhä uudelleen

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
Kuvitus: Shaun Tan
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Kustannus: Lasten Keskus 2015
89 sivua
Lyhyesti: Vahvasti kuvitettu, surrealististen ja outojen tarinoiden rypäs. Runollinen kieliasu ja tarinoiden käänteet yllättävät joka kohdasssa. Tästä kirjasta vaikutuin!




Kun näin Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita -kirjan ensi kertaa, se teki heti vaikutuksen erilaisuudellaan: kuvituksen intensiteetillä, taiton omaperäisyydellä, kielellä josta huomasi heti ettei se aliarvioi kuulijoitaan eikä yksinkertaista mitään – ylipäänsä kiinnostuin omaleimaisuudesta, joka kirjasta huokui. 

Tarkempi tutustuminen täytti odotukset. Teos oli juuri niin outo ja mieleenpainuva kuin ajattelinkin. Silti jokainen tarina oli kummallisuudessaan yllättävä ja hämmentävä. 

Suvi Ahola kirjoitti Helsingin Sanomissa kirjan ilmestyttyä, että tälläisen kirjan hän olisi halunnut lukea ollessaan kahdeksan. Surrealististen ja outojen tarinoiden lumo saattaa selittyä sillä, että kirja vie maailmaan, jossa kaikki on mahdollista ja lisäksi hyvin kummallista: takapihalle voi ilmestyä valas ja katolle kasvaa salainen maailma. Vaihto-oppilas asuu kaapissa ja pihalle rahdattuihin ohjuksiin istutetaan kukkia.

Itselleni tämä kirja ei olisi ollut parhaimmillaan kahdeksanvuotiaana vaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Shaun Tanin maailma ei nimittäin ole aina kaunis eikä helppo. Se on kaunis ja ruma yhtäaikaa, niin kuvien kuin tekstinkin tasolla. Karuudessa ei kuitenkaan vellota.
Kun naapurit puhuivat numero seitsemästätoista, he madalsivat ääntään. Jatkuva huuto, ovien paukuttelu ja esineiden paiskonta oli siellä arkipäivää. Mutta eräänä hiostavana kesäyönä tapahtui jotain muuta, jotain paljon kiinostavampaa: etunurmikolle ilmaantui suurikokoinen merieläin. 
Kauneuden ja rumuuden omituisen yhdistelmän ohella kirjalle toinen leimallinen piirre on tarinoiden perinpohjainen outous ja vieraus. Minulle oli vaikea sijoittaa kirjaa mihinkään maahan (veikkasin Aasiaa), mutta myöhemmin sain selville, että Shaun Tan on palkittu australialainen animaattori, kuvittaja ja lastenkirjailija, jolle on myönnetty myös Astrid Lindgren -palkinto.

Luin kirjan yhdessä 10-vuotiaani kanssa (6-vuotias ei kiinnostunut koko hommasta tippaakaan), ja hänen hämmentynyt kommenttinsa kirjasta oli muun muassa tälläinen: - Tää kirja vois olla erilainen. … koska mä en niinku tajuu täst mitään.

Mutta hän sanoi myös näin: "Aika kaunis kieli". Tai ainakin hän nyökkäili, jos sanoja olinkin minä. Kieli on nimittäin tosi kaunista, se hengittää ja lauseet jäävät leijumaan ilmaan. Tässä vaiheessa pitää kiittää suomentaja Jaana Kapari-Jattaa, loistotyötä!

oletko miettinyt mitä kaikille ihmisten kirjoittamille runoille tapahtuu? runoille, joita kukaan ei saanut lukea?
ehkä ne ovat liian henkilökohtaisia
ehkä ne eivät vain ole kyllin hyviä
ehkä pelko, että näin syvällinen ilmaisu on jonkun mielestä
kömpelöä pinnallista typerää teenäistä äitelää kulunutta tunteilevaa latteaa tylsää koukeroista vaikeatajuista tyhmää tai järjetöntä tai vain kiusallista, saa kunnianhimoisen runoilijan piilottamaan tuotoksensa jälkipolvilta ikuisesti.
Yllä oleva asettelu ei tee oikeutta runolle, sillä kirjassa teksti ei kulje pötkössä vaan polveilee sivuilla sinne tänne. Säkeet on kirjoitettu eri käsialoilla ja taitettu pieniin, paperilapun näköisiin laatikoihin, joista osa näyttää rypisteltyltä ja paperin nurkasta revityiltä. (kts. kuva alla.)




Kirjan ulkoasu kuvineen ja taittoineen antaa kirjalle omintakeisen ja vaikuttavan ilmeen. Tummanpuhuvat kuvat ovat hallitsevia, usein sivun tai aukeaman kokoisia. Ne muistuttavat taiwanilaisen Jimmy Liaon vaikuttavasta kuvakirjasta Stjärnenattista,  jossa kuvitus on samalla tavalla surrealistista ja unenomaista ja yhtä suuressa roolissa.

Kun luimme kirjaa 10-vuotiaan kanssa, mietimme välillä, voisiko tällaista olla? Voisiko kirja kertoa jonkun tosi kaukaisen kulttuurin asioista: tehtäviä joita täytyy suorittaa ennen kuin voi mennä naimisiin, ja jos epäonnistuu, tilaisuus karkaa lopullisesti käsistä. - Onko sellaista äiti? - En mä ole ihan varma, ehkä jossain tosi kaukana.

Vaikka maailma, jota kuvataan, on (aikuiselle) absurdi, saa lukija (lapsi) kysyä, mikä kirjassa voisi olla totta, mikä unta ja kuvitelmaa, mikä mahdollisen tulevaisuuden kuvailua? Todenmukaisuutta vahvistaa realistisen toteava kertomistyyli.

Lopuksi en voi olla intoilematta siitä, miten mahtavaa on löytää melko pienille lapsille suunnattuna näin hienoa kieltä ja korkealaatuista kirjallisuutta! Iso osa kirjan lumosta on sen erilaisuudessa, massasta poikkeamisessa, niin tekstin kuin muunkin osalta. Tällaiseen ei totisesti törmää joka päivä! Kustantajalle kiitos kirjan julkaisemisesta.



Kirjaan on ihastuttu myös Sinisellä keskitellä ja Oksan hyllyltä -blogissa.

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita
Kuvitus: Shaun Tan
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Kustannus: Lasten Keskus 2015
Mistä: Arvostelukappale

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Unessakävelijä ja muita väritysjuttuja

Jenni Tuominen: Unessakävelijä
Kustannus: S&S 2016 
104 sivua
Lyhyesti: Unessakävelijä on väritettävä tarina, jossa värityskuvilla on tarinaa merkittävästi suurempi rooli. Jenni Tuomisen raikkaissa ja yksityiskohtia runsaasti sisältävissä värityskuvissa on paljon muista värityskirjoista tuttuja aiheita: eläimiä, kukkia, taloja ja myös ihmisiä. Lopputulos on hieman mystinen, mielikuvitukselle ja omalle kädenjäljelle runsaasti tilaa jättävä kirja. 


Kuka värittää? 
Näin kysyi professori eräällä tietokirjallisuuden kurssilla, ja huomasin käteni nousevan. En ole kyllä ajatellut itseäni värittäjänä, mutta kun hiljattain (tai no onhan siitä jo melkein vuosi) muutimme, huomasin tekeväni olohuoneeseen oikein värityspöydän. Tai siis sellaisen kahvilapöydän, jossa voi tehdä mitä vaan eikä tavaroita tarvitse siirtää koskaan pois minkään muun tieltä. 

Ja koska esikoinen on aina tykännyt värittää, ja kuopuskin värittää jo joskus, on siitä tullut ihan mainio ajanviete meille. Kuppi kahvia, hyvät kynät, ehkä kakkupalakin, ja värityskirjat. Jei! 

Suosikkini on ehkä Hanna Karlzonin Mielenhallinta. Unelmien värityskirja. Sisustushulluna rakastan taloja ja niiden yksityiskohtia. (Kts. kuva alla.)

Hanna Karlzon: Mielenhallinta. Unelmien värityskirja. (alkup. Dagdrömmar) 
Kun S&S:stä kysyttiin kiinnostusta tutustua Jenni Tuomisen Unessakävelijään, värityskirjan ja tarinaan yhdistelmään, sanoin ehdottomasti kyllä kiitos. Idea tarinan punomisesta värityskirjan sisään kuulosti tosi makealta.

Ensi näkemältä Unessakävelijässä on paljon hienoja värityskuvia ja hyvin vähän tekstiä. Kuvissa on paljon muista värityskirjoista tuttua, kuten kukkia ja eläimiä, mutta myös talojen sisätiloja ja liikettä. Kuvat on usein sijoitettu takautuvasti seuraavalle aukeamalle – jännä ratkaisu, mikä antaa mielikuvitukselle tilaa loihtia kuvia mieleen ja saa aikaan mystisen, odottavan tunnelman. Hyvä ratkaisu, sillä kirjan pienellä tekstimäärällä jännitystä on muutoin vaikea pitää yllä.











Tarina on mystinen. Kaksi tyttöä löytää 1800-luvun linnasta pääkallon, ja se saa toisen valtaansa niin, että hänet nähdään yöllä vaeltamassa linnan lähistöllä pääkallo kädessään.

Lukijana oli välillä vaikea seurata tarinaa ja kuvat, jotka eivät aina liittyneet suoranaisesti tarinaan, veivät ajatuksia sivuun. Kukkia ja täytesivulta tuntuvia aukeamia oli ehkä vähän liikaakin, ja tekstin ja kuvien toisenlainen yhteensovittelu olisi tehnyt kokonaisuudesta helpommin seurattavan ja yhtenäisemmän. Lopussa langanpäät kuitenkin vedetään yhteen ja tarina sulkeutuu. Toisella lukukerralla tarina tuntuu jo huomattavasti eheämmältä ja helpommalta seurata.

Värityskirja vaatii ja etenkin sallii syventymisen ja hiljentymisen. Samoin on tämän teoksen kanssa. Se, että kirjaa voi omaan tahtiin ja mielensä mukaan värittää, tekee siitä erityisen. Värityskuvat ovat hienoja, ja kirja onkin värittäjille hauska tuttavuus ja monen ikäiselle sopiva. Lopussa on vielä väritettävä juliste pääkallosta puutarhassa.

Kirjan idea on ilahduttava ja saa toivomaan, että olisi enemmänkin kirjoja, joissa itse tekeminen ja tarinan muokkaaminen olisi mahdollista.










Jenni Tuominen: Unessakävelijä
Kustannus: S&S 2016 
104 sivua
Mistä: Arvostelukappale


keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Yksilöllinen nimikirja lapsen nimestä

Tiina Walsh: Poika, joka unohti nimensä
Kuvitus: Anni Virta
Kustannus: Kirjasiskot Oy 2016
Lyhyesti: Lukijalle räätälöity kirjanen, jossa etsitään oman nimen kirjaimia hassujen hahmojen avulla. Toisten auttamista, humoristisuutta ja oivaltamisen riemua hyödyntävä kirjanen sopii jo ihan pienille ensikosketukseksi kirjaimiin.



Pieni helppolukuinen kirjanen pojasta/tytöstä, joka unohtaa oman nimensä ja joka ystäviensä avulla onnistuu sen jälleen muistamaan, herättää varmasti riemua pienissä lukijoissa, sillä päähenkilön nimi on sama kuin LUKIJAN nimi.

Kirja siis tilataan Kirjasiskoista haluamallaan nimellä. Nimen kirjainten mukaiset hahmot auttavat poikaa / tyttöä muistamaan nimensä: Omppu-Orava, Loimu-Lepakko, Anso-Ambulanssi, Vinkku-Virtahepo - ja siihen tyyliin.

Mukana on myös hikotteleva Hikka-Hiiri sekä tämän taikabussi. Jokaisen hahmon luona poika ja Hikka-Hiiri kohtaavat pienen ongelman, joissa he pystyvät auttamaan. Ongelmat ovat lapselle helposti samastuttavia: yhdeltä on palikka hukassa, joku on hidas, kolmas ei pääse pomppaamaan tarpeeksi korkealle, neljäs ei löydä asua muotinäytökseen. Jutut puhuttelevat eri-ikäisiä lapsia. Tekstissä toistuva hikottelu naurattaa melko varmasti aika pieniä.

Ja varsinainen jujuhan on tosiaan se, että hahmojen nimistä, joita lukija pojan tai tytön kautta tapaa, muodostuu lukijan oma etunimi. Kirjaimista ei puhuta ennen kuin lopussa, ja kuvituksessakin ne leijuvat melko huomaamattomina, missä on puolensa: yllätysmomentti säilyy loppuun, ja tarina avautuu pienelle lukijalle jokaisella lukukerralla enemmän. Lopulta riemu voi olla melkoinen, kun kirjasta löytyykin juuri se oma nimi.

Anni Virran kuvitus on selkeää, värikästä ja yksityiskohtaista, hahmot ovat ilmeikkäitä ja lapsen on helppo lukea heidän tunteitaan. Kuvissa esiintyy lapsille sopivan tuttuja asioita.

Teemoina toinen toisensa auttaminen ja ystävällisyys kulkevat kautta kirjan.

Suosittelisin kirjaa etenkin pienemmille, noin kolmevuotiaasta ylöspäin, sillä se on juuri sopiva ensikosketukseksi kirjaimiin ja herättämään kiinnostusta kirjainten maailmaan. Myös isommille kirjasta löytyy tarttumapintaa, mm. oman nimen kirjoittamisen harjoittelua.

Ai niin, kehitysehdotus: Kuvituksesta voisi tehdä oman version myös tummaihoiselle lukijalle, etenkin kun pojan/tytön kasvot ovat niin keskeisessä asemassa osassa kuvia! Sellainen avaus olisi mahtavan ilahduttavaa!

Kirjaa on luettu myös Rosebath-blogissa.




Tiina Walsh: Poika, joka unohti nimensä
Kuvitus: Anni Virta
Kustannus: Kirjasiskot Oy 2016
Mistä: Arvostelukappale
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...