maanantai 26. maaliskuuta 2012

Koko perheen musikaali, Mestaritontun seikkailut

Tällä kertaa vain lyhyesti kerron ja kannustan pääkaupunkiseudulla asuvia menemään katsomaan erästä loistavaa koko perheen musikaalia Helsingin Malmitalolle, Mestaritontun seikkailua. Musikaalin ensi-ilta oli lauantaina, ja se oli kerrassaan loistava näytös, jota katsellessa sekä minä että kohta 6-vuotias tyttäreni nauroimme, liikutuimme ja jännitimme niin, että tyttäreni ei välillä pysynyt tuolillaan. Näytöksiä on vielä kolme jäljellä, 27.3., 31.3. ja 1.4. Lippuja voi ostaa täältä. Työryhmä pitää esityksestä ja siihen valmistautumisesta blogia Mestaritontun reissuvihko, johon he ovat kirjanneet muistiinpanoja seikkailun varrelta.

Etenkin minua viehätti Janne Puustisen näyttelemä Mestaritontun sympaattinen hahmo, tyttäreni ihastui - kenties ei niin yllättäen - kauniisiin Päivikkiin ja Sarasteeseen, ja noidat, Sammaleinen, Luuta-Lempi ja Pataposki naurattivat meitä kovasti. Myös musiikki oli upeaa, välillä haikean kaunista ja välillä pomputtavan hauskaa! Koko työryhmä Metropolian esittävän taiteen koulutusohjelmasta ja Malmitalolta saavat meiltä ison kiitoksen mainiosta, hauskasta ja jännästä iltapäivästä!

Mestaritontun seikkailut ei ole minulle tuttu kirja lapsuudestani, mutta nyt olen uppoutunut tarinaan. En ole vielä saanut sitä luettua johtuen siitä, että uni tulee iltaisin aina niin aikaisin, mutta se on tavallaan vain hyvä - minulla on vielä jäljellä kosolti jännittäviä hetkiä Mestaritontun matkassa! Aloitimme kirjaa muuten pari vuotta sitten tyttäreni kanssa, mutta silloin se jännitti häntä vähän liikaa.

Aili Somersalon kirjoittama Mestaritontun seikkailut on ilmestynyt ensi kerran 1919, ja minulla on WSOY:n v. 2009 ilmestynyt 20. painos. Kirjan upeat kuvat, jotka ovat Onni Mansneruksen käsialaa, ovat saattaneet painua monen mieleen vuosien varrella! Kustantajan esittely kotimaisesta kirjaklassikosta on täällä.

Mestaritontun ja Satumaan tunnelmissa toivotan kaikille aurinkoista kevätpäivää!

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Petra Heikkilä: Lokin lokiikkaa

Petra Heikkilä: Lokin lokiikkaa
Kustantaja: Lasten Keskus 2005
47 s.
Tähtiä: 4 / 5
Lokin lokiikkaa
En lennä pilvien yllä,
mutta ajatus lentää kyllä.
Ei runon siivet koskaan katkea,
ei asiat ilman runoa ratkea.
Mun pääni on musta rasia,
johon tallentuu moni asia.
Varmaan sata pulmaa,
kaipaa lokin näkökulmaa.
Rakastan lokkien kirkunaa. Asun meren rannalla, ja olin sitten missä päin maailmaa tahansa, ne tuovat mieleen Suomen ja kodin. Viime viikolla, yhtenä noista päivistä kun aurinko paistoi läpitunkevan kirkkaasti ja lämpimästi, kuulin kevään ensimmäiset lokit! Ne kaartelivat sinisellä taivaalla riemuiten keväästä. Tervetuoa, ajattelin! Ihanaa että olette täällä.

Petra Heikkilän Lokin lokiikkaa tuo mieleeni tuon hetken. Runokokoelma paljastuu syvälliseksi elämän pohdinnaksi ja matkaksi erilaisten eläinystävien luo, joista jokaisella on omat, inhimilliset pulmansa. Lokki oivaltaa, että vaikka ei osaa lentää, hänellä on muuta käyttöä. Runot auttavat ystävien pulmissa ja antavat rohkaisua kun sitä tarvitaan, ja lokin näkökulmaa kaivataan monessa asiassa.

Unelma makeasta elämästä
Kuka ymmärtää majava-setää?
Unissaankin se hirsiä vetäää!
Majavan elämä maistuu puulta.
Silti se jaksaa heittää huulta:
- Jos en oisi arkkitehti,
oisin kai karkkitehti!
Runojen maailmaan on helppo astua, niin tuttujen pulmien kanssa lokin eläinystävät painiskelevat. Aikuiselle runot kasvavat rivejään suuremmiksi ja herättävät ajatuksia ystävyydestä, itseluottamuksesta, makean elämän unelmasta, elämän juoksupyörästä. Ne ovat niin täynnä monimerkityksistä sanaleikkiä, että välillä tulee väkisinkin mieleen, kuinka paljon lapsi saa runoista irti, mutta aikuinen pohtii turhaan sellaista. Lapset ymmärtävät ne omalla tavallaan, ja varmasti hauskemmin mielikuvin kuin aikuinen. (Pikemminkin toisin päin - lapset voisivat olla välillä huolissaan, kuinka paljon aikuiset saavat kaikesta irti...) Oli miten oli, meillä molemmat lapset pitävät runoista ja kirjasta. Heitä naurattaa riimittely ja viehättää kaunis nuotti ääneen lukiessa, ja kaksivuotiaskin hiljentyy kuuntelemaan runojen pieniä suuria tarinoita. On kiva, että runoissa on molemmille oma tasonsa. 

Entäpä kuvitus? Eläinhahmot ovat ilmeikkäitä ja suurisilmäisiä, kuten Heikkilän toisessakin teoksessa, blogissa aiemmin arvostelemassani Pikku Nunuun löytöretkessä. Paikoin ne tuijottavat lukijaa suurilla silmillään, paikoin sulkevat silmänsä, mutta yhtäkaikki ne herättävät runot eloon, ikään kuin lukija pystyisi lukemaan heidän ajatuksensa. Monet hahmot jäävät elämään mieleen vielä kirjan sulkemisen jälkeekin, ja paikoin heidän suuret silmänsä seuraavat vielä nukkumaan mennessäkin niin, että tuntuu kuin joku kurkkisi olan yli ja kertoisi tarinaansa, niin eläväksi Heikkilä on heidät maalannut. Suloisia hahmoja ja upeita kuvia. Meidän lapsivoittoisen lukijaraatimme suosikit löytyvät tältä sivulla, ylhäältä ja alhaalta.


Kaikkinensa Lokin lokiikkaa on taidokas ja koskettava kokonaisuus, joka sopii yhtä hyvin niin lapsen kuin aikuisenkin luettavaksi ja pureskeltavaksi, kepeäksi huviksi tai syvemmästi pohdittavaksi. Molempiin siinä on aineksia.

Kuusivuotiaan suosikki on tämä.
Elohiiri
Oli päivä tai synkkä yö, 
niin aina on yhdellä kesken työ. 
Lampun sisällä elohiiri, 
hiiren hallussa virtapiiri. 
Juoksu on ainoa työ ja ratto.
On hiirellä oma juoksumatto.
Jos tylsältä tuntuu juoksurata, 
tekee hiiri voltteja sata
ja hokee: - Juosta on pakko,
muuten uhkaa valolakko!
Ja jos ei olisi enää lyhtyä,
ei hiiri näkisi juoksuun ryhtyä!
Ja kaksivuotiaan...
Maailman pienin juttu
Mikä on maailman pienin juttu?
Onko se turilaan tuttu nuttu?
Hyttysen pytty?
Kyttyrän rytty?
Millin tilli?
Sillin pilli?
Ihan turha on mittatikku:
toisen jätti on toiselle pikku. 
Voi pienelle kuperkeikkailu
olla suuri superseikkailu.

Omaa suosikkia on vaikea valita monesta hyvästä. Ehkä se on tämä...
Pullopostia erakkoravulle
Sinä ystävistä parhain!
Miksi lähdit aamulla varhain?
Täällä rantakivet jo kasvaa nukkaa
ja leikata pitäisi sotkan tukkaa.
Tule tänne jo takaisin!
Sun kanssas rannalla makaisin,
sulle tekisin hiekasta hovin.
Miksi viivyit vain pienen tovin?
Sua mielestäin en voi työntää
ja nyt kai voin sen myöntää:
kun lähdit, niin mä itkin.
Tule jo tänään, kuusiltaa pitkin. 
 
Nautinnollisia hetkiä runojen seurassa!

Tällä kirjoituksella osallistun Opuscolon Lasten Linnoitus -haasteeseen. Käykää kurkkaamassa millaisia kirjoja siellä on haastettu lukemaan!

Enkä malta olla laittamatta vielä yhtä... kaukokaipuun nälkään.
Linnuntiellä
Mitä tekisin lentolipulla,
kun lentää voin runonipulla!
Kirja saa ilmaa sivujen alle,
pääsen sen selässä maailmalle!

Muokattu 27.4.2012

keskiviikko 21. maaliskuuta 2012

Ingvor Goyeryd: Sarika, tyttö Intiasta

Ingvor Goyeryd: Sarika, tyttö Intiasta (orig. Pyret 1996, 2002, BonnierCarlsen Bokförlag)
Kuvitus: Leif E. Eriksson
Suomennos: Riitta Oittinen
Kustantaja: Pieni Karhu 2003
25 s.
Tähtiä: 3,5 / 5

Oletko sinä tosiaan syntynyt Intiassa? Sinun isäsi ja äitisihän asuvat täällä Suomessa. Etkä sinä olekaan kasvanut äitisi vatsassa? Oletko sinä nukkunut tuon näköisessä sängyssä? Mikset sinä voinut jäädä intialaisen äitisi ja isäsi luokse?

Sarikan päiväkotikavereilla riittää kyseltävää, kun eräänä päivänä päiväkodissa tulee puheeksi missä kukin on syntynyt. Kalle sanoo Sarikaa piparinaamaksi, ja Sarika pahoittaa mielensä. Kotimatkalla hän kiukuttelee isälleen:
- Minä haluan kanssa pikkusiskon mutta se ei saa tulla Intiasta! Sen on oltava pieni ja yhtä vaalea kuin äiti.
- Jaahas, mutta minä tahdonkin semmoisen tytön, joka on yhtä ruskea kuin sinä, isä vastaa.
Isä on aina tuommoinen, Sarika miettii. Isä aina venkoilee.
- Minä en halua mennä Intiaan hakemaan pikkususkoa. Mitä tekemistä minulla Intiassa on?
- No älä nyt semmoista murehdi, hymyilee isä.
- Minä haluan mennä Mallorcalle, jatkaa Sarika. - Haluan mennä sinne missä Hannakin oli. 
Seuraavana päivänä hän tuo kotoa valokuvakansion, jonka avulla kaverit näkevät, miltä lastenkodissa näyttää, ja miten hänen isänsä ja äitinsä hakivat hänet. Samalla Sarika tajuaa - hänhän on intialaisen isänsä ja äitinsä näköinen. Jumbojetti tekee vaikutuksen Kalleen. Sarika näyttää myös kuvia ystävistään, jotka tulevat eri puolilta maailmaa. Päivän lopuksi onkin ihan kiva olo. On mukava istua mummun kanssa, syödä pullaa ja pelata korttia. Ja jutella samalla vähän adoptiosta. Ihan rauhassa. Nauraa höpsöille isälle ja äidille, jotka odottivat häntä niin hermostuneina että kämmenet hikosivat eivätkä he osanneet muuta kuin nauraa ja hymyillä. Ihan höpsöjä, vai mitä, mummu? Mutta kuitenkin maailman paras isä ja äiti.


Sarika, tyttö Intiasta on helppolukuinen tarina adoptiosta päiväkoti-ikäisille. Minua viehättää sen yksinkertaisuus, 6-vuotiasta päiväkodin arkinen tuttuus. Goyeryd kuvaa päiväkodin arkea juuri sellaisena kuin se on. Siinä onkin samaa kuin Goyerydin maanmiehen, ruotsalaisen Catarina Kruusvalin mm. Iida ja pehmot päiväkodissa (Tammi 2008) tai saksalaisen Sylvia Schopfin kiusaamisesta kertovassa Ollaanko kuitenkin kavereita (Kustannus-Mäkelä 2010), jotka kuvaavat niinikään lasta päiväkodissa erilaisissa tilanteissa, ja ovat molemmat tutustumisen arvoisia.

Adoptio lomittuu kirjassa muun puuhastelun sisään, ja kirjaa voikin lukea adoptionäkökulman lisäksi ihan tavallisena kertomuksena siitä, miten erilaisista paikoista kukin on kotoisin. Siten kirja sopii ihan jokaiselle päiväkoti-ikäiselle ja pienelle alakoululaiselle. Kirja sopii loistavasti myös päiväkoteihin luettavaksi erityisesti, jos ryhmässä on adoptiolapsi. Adoptioperheille kirja antaa yhdenlaisen mallin siitä, miten usein hankalaa kysymystä biologisista vanhemmista voi lapsen kanssa lähestyä. 

Tänään 21.3. on maailmanlaajuinen YK:n rasismin vastainen päivä, ja rasisminvastainen viikko jatkuu sunnuntaihin 25.3. saakka. Päivää on vietetty jo vuodesta 1960 lähtien, kun 69 rotuerottelua vastustavaaa mielenosoittajaa kuoli poliisin luoteihin Etelä-Afrikassa, kertoo Ylen Uutiset. Rasismia on suomalaisissa kouluissa huolestuttavan paljon, mikä johtuu usein siitä, etteivät aikuiset tunnista ja osaa puuttua rasismiin, kertoo Pelastakaa Lasten kansalaistoiminnan päällikkö Riitta Kauppinen
Kalle huutaa:
- Sarika on piparinaama! Sarika on Intiasta!
- Kalle onkin maitonaama, Kalle onkin maitonaama! kiljuu Sarika takaisin. Silloin Helena rientää hätiin:
- Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Lopettakaa heti! Pojat tulevat minun mukaani, saatte auttaa ruoanlaitossa.
Mutta Sarika on vielä vihainen Kallelle. Kyllä minä vielä sille näytän, Sarika ajattelee mieli mustana.
Mitä jos Helena olisikin tarttunut asiaan pontevammin? Keskustellut asian halki ja luonut selvät säännöt. Piparinaama ei ehkä kuulosta kovin pahalta haukkumiselta, mutta se on toisen ulkönäköön kohdistuvaa pilkkaa, eikä kukaan halua kuulla sellaista. Se syö itsetuntoa ja tekee surulliseksi. Etenkin jos sitä kuulee paljon. On meidän aikuisten vastuulla puuttua jokaikiseen toisen ulkonäköä arvostelevaan kommenttiin, kohdistuu se sitten suomalaisen tai ulkomaalaistaustaisen erilaisuuteen.

Sarika-sarjaa, alkuperäiseltä nimeltään Pyret, on muuten ilmestynyt Ruotsissa jo neljä kirjaa! Siellä Pyret saa sarjan toisessa osassa pikkuveljen Vietnamista, käy kolmannessa osassa Intiassa ja aloittaa neljännessä koulun. BonnierCarlsenin kirjailijasta kertovilla sivuilla voi tutustua ruotsiksi sarjan muihin osiin. Itseäni houkuttavat etenkin Sarikan pikkuveljen saaminen ja Intiassa käynti! Olisipa hienoa, jos Pieni Karhu käännättäisi nämäkin jossain vaiheessa, tilausta olisi! Kirjailija ja kuvittaja ovat itse molemmat adoptiovanhempia.

Sarika, tyttö Intiasta on esitelty mm. Adoptioperheet ry:n sivuilla, josta kirjaa voi myös tilata.

Olen arvostellut blogissani myös muita adoptioaiheisia kirjoja. Monikulttuurisia kirjoja taas löytyy täältä.

Muokattu 27.4.2012

lauantai 17. maaliskuuta 2012

Lastenkulttuuri on pop! Ajatuksia ja menovinkkejä tähän päivään

Kuva on Libuse ja Josef Palecekin kirjasta Unisatuja. 12 hyvänyönsatua, jonka on julkaissut Lasten Keskus 1984. 

Näin lauantai-iltaan vinkkaus ohjelmasta, joka esitettiin torstaina Yle Ykkösellä KULTAKUUME - Kulttuurin ajankohtaismakasiinissa, ja joka on vielä kuunneltavissa Areenalta. Jakson nimi oli Lastenkulttuurilla on nostetta, ja siinä haastateltiin mm. Mimmit-yhtyeen Pauliina Lercheä, Risto Räppääjä -elokuvien ohjaajaa Mari Rantasilaa, puhuttiin lastenkirjoista ja muisteltiin Tammen kultaisia kirjoja, joita on tänä vuonna ilmestynyt Suomessa 60 vuotta.

Tammen kultaisista kirjoista on juhlavuoden kunniaksi esillä Annantalolla näyttely, ja maaliskuussa julkaistaan Kultainen juhlakirja, johon on koottu sarjan suosituimpia kirjoja. Koska meilläkin erityisesti 2-vuotias rakastaa näitä kirjoja, palaan niihin varmasti tuonnempana. Ohjelmassa haastateltiin myös lastenkirjailijaa ja kuvittajaa Anne Vaskoa, jolla on kirjastaan Jellona Suuri ja sen pian ilmestyvästä jatko-osasta Jellona Toinen kuvitusnäyttely Hyvinkäällä

Ohjelmassa Pauliina Lerche ja Mari Rantasila korostivat lastenkulttuurin korkealaatuisuutta ja nostetta tänä päivänä verrattuna vaikkapa kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen. Olen samaa mieltä! Vähän minua tuppasi häiritsemään, miten lastenkultttuurin toimijoiden pitää ohjelmassa ja sen kautta vakuutella, että kyse on tärkeästä työstä, ja että tulokset ovat ihan oikeasti laadukkaita. Tottakai ne ovat! Lapsethan ovat niin kriittinen ja tarkka yleisö, ettei heitä huijata viettämään aikaa sellaisen parissa josta he eivät oikeasti pidä. Toisaalta taas hyväksi havaitut kirjat, leffat ja musiikki leviävät kulovalkean tavoin lasten keskuudessa. 

Hyvänä esimerkkinä laadukkaasta lastenkulttuurista voisi mainita vaikkapa Mimmit-yhtyeen, jonka viimeinen levy Maailman ympäri on loistava, riemukas yhdistelmä maailman eri musiikkisuuntauksia. Levyn musiikkia voi kuunnella vaikkapa Mimmien kotisivuilla. Meillä on tuo levy, sillä ihastuin siihen heti kuultuani ensi sävelet. Suosikkini on Chapati, mukaansatempaava bollywood-kappale, sekä iki-ihana ja herkkä Siunaa koko maailmaa, jota kuunnellessani herkistyn aina totaalisesti - käykäähän kuuntelemassa!
Ethän, isä taivaan, unohda
lapsiasi sodan jaloissa
rauha anna, viha sammuta
siunaa koko maailmaa
siunaa koko maailmaa
Varjele ja siunaa Afrikkaa,
Amerikan maita, Eurooppaa,
Australiaa, suurta Aasiaa
Siunaa koko maailmaa
siunaa koko maailmaa
Mieleeni ohjelmasta jäi erityisesti kustannustoimittaja Pirkko Haraisen kommentti, että lastenkirjallisuus on hänestä tärkeämpää kuin aikuisten, sillä silloin kylvetään kiinnostus lukemisharrastukseen.

Mistä muista lastenkulttuurin tuotoksista meidän perheessä iloitaan tällä hetkellä? Siis muista kuin kirjoista...

Odotan innolla Mestaritontun seikkailua, koko perheen musikaaliesitystä, joka saa ensi-iltansa parin viikon päästä Malmitalolla. Ohjaajana on Jenny Jumppanen ja se on tehty yhteistyössä Metropolia Ammattikorkeakoulun esittävän taiteen koulutusohjelman ja Malmitalon kanssa. Esityksen valmistumista voi seurata blogista, mikä saa etukäteisjännityksen kasvamaan hienosti.

Kansallisoopperassa on ollut alkuvuoden aikana ilahduttavia esityksiä lapsille, sekä balettia että oopperaa lämpiöesityksissä. Vielä ovat jäljellä lasten taidetuokiot, joissa opetellaan niin maskeerausta, musiikin tekoa kuin lavasteiden rakentamistakin. Viikko sitten Kansallisooppera järjesti avoimet ovet, jossa sai tutustua esityksiin, pukeutua roolivaatteisiin ja osallistua työpajoihin.

Hiljattain kävimme katsomassa Tuula Korolaisen saman nimiseen kuvakirjaan pohjautuvan Nukketeatteri Sammon Kissa Killin kiukkupussin. Killin iso kiukku kasvaa tarinassa valtaviin mittasuhteisiin ja kerääntyy kiukkupussiin, niin ettei Killi enää tiedä mitä sillä tehdä...

Annantalolla kiinnostavat mm. ensi torstaina 22.3. Kirjatreffit - Tehdään taidejuttuja! -kirjan julkistamistilaisuus ja maanantaiaamujen taideneuvolat.

Kaupunginteatterissa haluaisin nähdä Kolme ilosta rosvoa sekä Yökyöpelit, Kansallisteatterissa taas Fedja-sedän, kissan ja koiran.

Varmasti jotain jää mainitsemattakin. Kuten sanottu, laadukasta tarjontaa lasten ja lastenmielisten kulttuurinnälkään on tarjolla nyt PALJON. Ja huomenna sunnuntaina kirjasto Pointissa tosiaan lastenkirjallisuustapahtuma Tottatarua, josta mainitsin viimeksi Pikku Nunuun yhteydessä.

Rouva Huun Lastenkirjahyllyssä on niin ikään kirjoitettu lastenkulttuurista asiantuntevasti ja kattavasti, kuten aina.

torstai 15. maaliskuuta 2012

Pikku Nunuun löytöretki ja lasten kirjallisuustapahtuma Pointissa

Petra Heikkilä: Pikku Nunuun löytöretki
Kustannus: Lasten Keskus 2010
30 s.
Tähtiä: 3 / 5


Pikku Nunuun löytöretki on viehättävä, erilainen kirja Afrikasta ja pienestä leijonanpennusta, joka lähtee itsekseen seikkailemaan. Hän löytää tanssivia tiikereitä (vaikka eihän Afrikassa ole tiikereitä), hedelmätorin ja tavararöykkiön, josta etsii aarteita kotiin. Ja lopuksi äiti löytää hänet. Se onkin hyvä, sillä Nunuuta on alkanut jo väsyttää. Tarinan keskiössä on myös afrikkalainen kanga-liina, josta on matkalla monenlaista hyötyä. Länsimaalainen ei tule ajatelleeksikaan, miten monin eri tavoin tuota jokanaisen afrikkalaista hyödykettä voi käyttää. Hahmot ovat perinteisesti eläimiä, kuten afrikkalaisissa tarinoissa usein.

Pidän siitä, miten Petra Heikkilä vie pienen lukijansa lempeästi Afrikan arkeen. Hän näyttää, miten rapistuneita talot voivatkaan olla, puuttumatta asiaan millään lailla. Mutta pieni lukija huomaa sen heti: "Oho, toi talo on tosi rikki. Kauhean likaista.", sanoo 6-vuotias. Hän kuuntelee hiljaa, miten Nunuu ja tämän sisaret ja serkut tekevät itse omat lelunsa pullonkorkeista, mehutölkeistä ja muovipusseista. Meidän roskistamme. Nautin, kun saan lukea näin erilaista kirjaa lapselleni!


Jokaisella aukeamalla on erilaisuudesta huolimatta jotain tuttua, johon lapsilukijan on helppo tarttua - vilkas katu pelottaa, harmittaa kun ei ole mekkoa tanssissa, nyssäköitä päänsä päällä kantavat afrikkalaistädit tuntuvat niin taitavilta että, isot puhvelit ovat aika erikoisia, ja KUKA Nunuun oikein yhtäkkiä nappaa? Tässä kohtaa 6-vuotias sanoo itsetyytyväisesti: "Mä en olisi huutanut..." Hän siis eläytyy tarinaan, vaikka suhtautuukin samaan aikaan kirjaan ikäänkuin se olisi paljon pienemmille tehty.


Kuvitus kirvoitti paljon ajatuksia. Heikkilä yhdistää erikoisella tavalla valokuvaa ja piirrosta saaden aikaan mausteisen kokonaisuuden. Valokuvat raottavat vilauksia Afrikan näkymiin, mutta paikoin niin pieninä annoksina, että jään janoamaan lisää. Jännittävä kuvitus jää meidän silmissämme (lukijana kanssani siis 6-vuotiaani) jotenkin pliisuiksi. Ehkä siksi, että näemme silmissämme noiden pienten valokuvien vieressä aukeavan maiseman, sen värikkään, kauniin, meluisan ja yksityiskohtia pursuilevan maailman joka kuvaan astuvan ympäröisi, ja kaipaamme sitä. Haluaisimme nähdä ja tuntea enemmän, mutta lastenkirja ei onnistu viemään meitä merten yli. Ehkä kuvitusorginaalit ovat hehkuneet voimallisimpina ja ehkä painokone on laimentanut jäljen, siihen antaisi viitteitä ainakin Rouva Huun parin vuoden takainen blogipostaus kirjan kuvitusnäyttelystä.

Tai ehkä Heikkilän kokema ja kuvittama Afrikka ei ole meidän Afrikkamme. Viime kesänä afrikkalaisessa taidenäyttelyssä koin saman: länsi-afrikkalainen taide ei ollut minun Afrikkani, en nähnyt siinä mitään tuttua. Heikkilän kuvissa on "semi-tuttua"- ne tuntuvat tutuilta ja vierailta samaan aikaan. Heikkilä on viettänyt aikaa Ugandassa, minä naapurimaassa, mutta yhdenkin maan sisään mahtuu Afrikassa niin paljon. Lisäksi jokainen näkee eri tavalla, jokaisen maisema muotoutuu aivan omanlaisekseen. Heikkilällä on sitä paitsi mahdoton tehtävä - kun johonkin paikkaan liittyy henkilökohtaisia tunteita, kaipausta ja paljon eläviä mielikuvia, kun siitä on tullut sinun paikkasi, kaikki sitä tavoitteleva jää kauas mielikuvista.


Entäpä kohdeyleisö? Kuusivuotiaani mielestä kirja sopii pienelle - ehkä 3-4-vuotiaalle lukijalle. Voin kuvitella sen ikäisen eläytyvän Nunuun pieneen seikkailuun, uusiin eteen tuleviin asioihin, tunteisiin ja helpotukseen, kun äiti löytää. Teksti ja kuva tavoittavat mielestäni hyvin sen ikäisen ajattelun ja taaperruksen seikkailussa. Myös selkeät, suuret eläinhahmot, jotka katsovat selkeästi kohti, sopivat pienelle lukijalle.


Kaiken kaikkiaan Pikku Nunuun löytöretki on mukava tuttavuus, ja sitä paitsi - kaikki vieraita kulttuureita (joko sisältä päin katseleva, kuten tämä, tai ulkoa päin, kuten vaikkapa aiemmin arvioimani Onni Afrikassa) käsittelevät lastenkirjat ovat ehdottoman tervetulleita, kaivattuja ja tarvittuja! Niin kaikille kohderyhmille ja kaikenlaisille lukijoille löytyy omansa.

Lopuksi vielä viikonlopun lastenkirjatapahtumavinkkaus: Kirjasto Pointissa Vantaalla vietetään sunnuntaina suosittua TottaTarua - lastenkirjallisuustapahtumaa 0-12-vuotiaille. Ohjelmassa on ainakin musiikkidraamaa, laululeikkejä, sanataidetta, Uppo-Nallen konsertti ja UFF:n käsinukketyöpaja. Lisätietoja täältä.

Blogistani löytyy useita muitakin Afrikkaa käsitteleviä tai sinne sijoittuvia lastenkirjoja, lukuiloa!

Aurinkoista kevätviikonloppua!



Muokattu 27.4.2012

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Emilian päiväkirja. Supermarsu ja outo toveri

Paula Noronen: Emilian päiväkirja. Supermarsu ja outo toveri.
Kuvitus: Pauliina Mäkelä
Kustannus: Gummerus 2010
201 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: ****1/2

Kenelle? Isommalla alakoululaiselle, sopii hyvin luettavaksi myös koulussa, sillä sijoittuu koulumaailmaan. Teemoina erilaisuus ja sen pelkääminen, uskallus, kiusaaminen ja itseensä uskominen. Kahdesti Finlandia Junior -ehdokkaana olleen sarjan neljäs, hauska teos, joka sekoittaa toden ja mielikuvituksen.

Supermarsun ja oudon toverin päähenkilönä on Emilia, 11v., joka saa auttaa hädässä olevia supermarsuna. (Tästä en tiedä enempää, sillä tämä oli ensimmäinen supermarsu-kirjani yhteensä neljästä ilmestyneestä!) Tällä kertaa supermarsu saakin osakseen supervaikean tehtävän - hänen pitää toteuttaa hartain toive kolmelta ihmiseltä, jotka eivät usko itseensä. Apurikseen Emilia saa valita kenet tahansa, mutta kuin vahingossa tehtävään valikoituukin läheisen vanhainkodin mummo! Meneekö nyt kaikki pieleen? Kenen toiveen he toteuttavat? Entä miten Emilia itse selviytyy parityöstään omalaatuisen Sveti-luokkatoverinsa kanssa?
Jättiläismarsun hymy sen kun vain leveni. Sen silmät olivat innosta viiruna, ja se selitti ihan tohkeissaan:
- Kun ihminen onnistuu toteuttamaan suurimman haaveensa, hän alkaa luottaa itseensä ja onnistuu sen jälkeen paljon todennäköisemmin kaikessa muussakin, mihin päättää ryhtyä. Ymmärrätkö?
- En ymmärrä yhtään, arvoisa jättiläiskarvakerä.
Kirjan teemat, outous, ennakkoluulot ja itseensä uskominen puhuttelevat, ja uppoavat yhtä hyvin aikuiseen kuin lapseenkin.
Törötimme lauteilla kuin kaksi kuumaa tattia.
- Äiti, miksi jotkut ihmiset eivät uskalla tehdä asioita vaikka osaisivatkin?
Äiti puuskutti ja laskeutui alalauteella istumaan.
- On vaikea uskaltaa, jos pelkää epäonnistumista.
- Miksi kaikki pelkäävät sitä epäonnistumista niin paljon?
Äiti puuskutti taas ja meni lattialle istumaan.
- Heitä hävettää. He ajattelevat, että kaikki nauravat heille ja pitävät heitä huonoina.
- No pitävätkö?
Äiti puuskutti yhä raskaammmin ja meni lattialle makaamaan.
- Se on Emilia sillä lailla, että kun kaikki sitä pelkäävät, niin kaikki häpeävät vain sitä omaa epäonnistumistaan eivätkä edes jaksa keskittyä muiden epäonnistumisiin. Ja jos jaksaa haukkua tai nauraa muille, niin se kertoo siitä, ettei itse uskalla ikinä yrittää mitään.
- Jaaha. Eli pitäisi vain uskaltaa yritää ja olla välittämättä niistä, jotka nauravat.
Äiti läähätti niin kuin koirat ja ryömi oven alta suihkujen luo ja huusi sieltä:
- Niin, mitä ihmeen väliä niillä on, jotka nauravat. Siinähän nauravat.
Kirja on täynnä hyvin rakennettuja, hauskoja ja sympaattisia hahmoja, joihin on helppo samaistua tai joiden esikuvia löytää omasta lähiympäristöstä. Kuten Emilian uusi luokkatoveri, kiinalais-venäläinen Sveti, jonka avulla Noronen käsittelee hauskasti kulttuurieroja. Tai reipas Toini-mummo, jonka kautta lukija huomaa, miten paljon ennakkoluuloja meidän yhteiskunnassamme vanhuksiin liitetäänkään. Hauska hahmo on myös Emilian luokkatoveri, ökyrikkaan margariinitehtailijan rasvalettipoika, jonka mielestä kaikki muut ovat alempiarvoisia. Reppanaan Räppäri-Jaskaan on helppo samaistua, sillä hän olisi erinomainen laulaja, jos vain pääsisi kahlitsevasta ujoudestaan. Emilian isä taas haaveilee kirjan kirjoittamisesta, mutta velttoilee kaiket päivät baarissa. Svetin äiti ei onnistu saamaan työtä ennakkoluulojen takia, mutta säilyttää silti ilonsa ja omanarvontuntonsa...
Kun äiti tuli äsken peittelemään, minä kysyin:
- Äiti mikä on rasisti?
Äiti näytti mietteliäältä ja sanoi sitten:
- Rasisti on sellainen, joka pelkää erilaisuutta ja on sen takia ilkeä.
- Miksi joku pelkää erilaisuutta?
Äiti oli nyt tosi miettieliään näköinen.
- Koska joskus pelottaa se, mikä ei ole tuttua.
- Taitaa olla vain aikuisten ongelmia nuo rasisti-asiat? Ei lapsia mikään erilainen pelota. 
Niinpä. Mutta kuten kirja hauskasti osoittaa, jokainen meistä on erilainen ja outo omalla tavallaan.  

Jäin kirjaan koukkuun, enkä halunnut laskea sitä käsistäni ennen kuin sain luettua sen loppuun. Koska en ollut kirjasta etukäteen kovinkaan kiinnostunut, vaikka teema ja aihe kiinnostivat, oli kirja sitä iloisempi yllätys! En ollut tiennyt sekä kirjasarjan ensimmäisen että kolmannen osan olleen Finlandia Junior -ehdokkaana. Välillä ihmettelin epäloogisuutta - eihän 1700-luvulla ollut presidenttiä, eikä 1800-luvulla moottorisahaa - mutta sitten ymmärsin, etteivät ne olekaan epähuomiossa tehtyjä virheitä vaan kuuluvat tarinaan. Ehkä se on vähän kuin lapsi kertoisi asioita, he kiinnittävät aivan eri asioihin huomiota ja ihmettelevät erilaisia juttuja. Faktat voivat olla vähän sinne päin!

Pauliina Mäkelän kuvitus maustaa kivasti kirjaa, ja herättää eloon muutaman kohtauksen hyvinkin humoristisella tavalla.

Kaiken kaikkiaan mainio kirja, joka saa kiinnostumaan sarjan muistakin osista!

torstai 8. maaliskuuta 2012

Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki. Hooray for Helsinki! Our very own city.

Meillä vuorottelevat suomalainen ja ulkomainen design sopuisasti: MaM nokkamuki, Wärtsilä Finelin emalimuki, Finelin Raija Uosikkisen Primavera-kahvipannu, Pohjanmaalta löytynyt leikkuulauta, afrikkalainen hedelmäkulho...
Karo Hämäläinen: Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki.
Hooray for Helsinki! Our very own city.
Kuvitus / Illustrations: Salla Savolainen
Kustannus / Publisher: Tammi 2012
48 s. 
Tähtiä: *****
Karon Kuvalehdessä kirjailija kertoo kirjan synnystä.

For an english review please look further down. 

Omasta aamupalapöydästä käsin on riemastuttavaa tutkailla omaa lähiympäristöään upeaksi lastenkirjaksi puettuna. Miten hauskaa löytää kuvista samoja tavaroita, joita on eksynyt kotiimme mikä mistäkin, ja lukea tarinoita katukaivojen kansista, rakennuksista joiden ohi on kävellyt lukemattomia kertoja, ratikoista... itselle tärkeistä maamerkeistä ja esineistä. Joko arvaatte mistä puhun? Tämän hetken lastenkirjallisuuden yksi helmistä on meillä ollut Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki, vuoden 2012 designpääkaupungin kunniaksi ilmestynyt värikäs ja informatiivinen kuvakirja, joka esittelee suomalaista designia, suomalaisia perinteisiä arkitavaroita ja nimensä mukaisesti myös Helsinkiä. Se kertoo tarinan perheestä, joka tekee retken Arabiasta Hietalahden kirpputorille kutosen ratikalla. Tekstiä on todella vähän, mutta se on kekseliästä ja hauskaa: 
Makkara!
Äidin alkoi tehdä mieli makkaraa.
Meidän teki mieli hattaraa.
Isä sanoi, että menemme katsomaan jakkaraa.
Varsinaista tarinaa painavamman roolin saavat - lukijan niin halutessa - sinne tänne ripotellut pienet tietoiskut mm. suunnittelijoista ja matkan varrella näkyvistä rakennuksista. Kuvitus on suosikkini Salla Savolaisen tuttua ja taattua jälkeä. Infoiskut ja kuvituksesta tuttujen asioiden bongaamisen hauskuus tekevät kirjasta sopivan ensisijaista kohderyhmäänsä, 5-10-vuotiaita paljon laajemmalle lukijakunnalle. Siis ehdottomasti aikuisellekin. Hauskan bongailun voi aloittaa vaikka näistä kuvista.

One of the pearls in children's literature at the moment in our family has been the Hooray for Helsinki! Our very own city, the book which was published as a celebration to Helsinki being the Design Capital of the year. The book presents Finnish design from the famous and well known designer pieces to everyday design which surrounds us everywhere. There is a little story of a family who travels from Arabianranta to Hietalahti's flee market by tram, and takes the reader to places like Railway station, Hakaniemi market place, Esplanade park and a cafe at the Boulevard. Next to the story there are informative summaries about designers, buildings on the way etc. The book is targeted to children between 5 and 10 years, but it makes an interesting reading experience to all! Illustrations are made by one of the most popular Finnish children's books illustrators Salla Savolainen, who is also one of my personal favorites at the moment. As the book is now published in both Finnish and English, I can warmly recommend it to everyone regardless of age and language!









Hurmaavaa on, miten kuvista löytyy jokaiselle jotakin, ja miten monipuolisesti suomalaista muotoilua ja sen tekijöitä on tuotu esiin. Kerrassaan loistava teos!

I love it how the book presents Helsinki and Finnish design in so many different varieties offering something to everyone. What a great book!

Kirja on esitelty myös Opuscolon Kirjallisessa kahvilassa.

torstai 1. maaliskuuta 2012

Ihana kahvila ja Veera-vuohen vekara

Jeanne Willis: Veera-vuohen vekara
Kuvitus: Tony Ross
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2010
24 s. Tähtiä: *

Kävelin pitkästä aikaa tänään kaupungilla ja kiinnitin huomiota Aleksanterinkadun ja Fabianinkadun kulmassa, Helsingin yliopiston päärakennusta vastapäätä olevaan värikkääseen Ihanaan kahvilaan. Tarkemmalla vilkaisulla sisältä paljastui värikkäitä lastenkirjoja ja kaikenlaisia muitakin kirjoja, joihin en ehtinyt tutustua, sillä ehdin vain nopesti napata mukaan kahvin (ja macaron-leivoksen :) ja kiirehdin hakemaan lapsia... Surffailemalla sain selville, että Ihanassa kahvilassa on ainakin Rosebudin kirjakauppa, pikkuinen kahvila sekä Helsingin Yliopiston World Design Capital 2012 -vuoteen liittyvä Tiedekulma, jossa esitellään yliopiston tutkimusta erilaisten luentojen ja tapahtumien kautta. Nopealla vilkaisulla huomasin myös ihastuttavat istumanurkkaukset, värikkäät tyynyt, istumiseen tarkoitetut puupöllit, sekä sen, että huomenna 2.3. ja uudestaan 6.3. klo 17 - 19 pääsee tuunaamaan maatuskoita! Omaa maatuskaa ei tarvitse viedä mukana. Kuulostaa hauskalta!

Tällä ja ensi viikolla paikan teemana Uusi Venäjä, ja ikkunaan olikin nostettu Fedja-setä -kirja (Otava 2008) ja äänikirja, joilla oli hintaa muuten vain 15 ja 14 €! Huippututkijoiden luentoja ja muutakin toimintaa tuntuu olevan tarjolla todella runsaasti, kurkkaa vaikka täältä. Tosi kivan tuntuinen kahvila, johon pitää ehdottomasti tutustua paremmin!

Sitten päivän kirjaesittelyyn. Pitkästä aikaa adoptioaiheinen kirja! Jeanne Willisin kirjoittama ja Tony Rossin kuvittama Veera-vuohen vekara on ristiriitainen teos! Minä en pitänyt, mutta tytär 5v. nauroi ääneen. Erityisesti Tony Rossin kuvitus huvittaa häntä.


Päähenkilönä on äitivuohi, joka toivoo turhaan lasta. Ei auta, sellaista ei tule, ja pinnasänky seisoo tyhjänä odottamassa. Miten epäreilua, kun jotkut saavat jopa kaksi.
Ja kun se ei voinut saada omaa... se adoptoi lapsen. 
Pieni tiikerinpoikanen on kuitenkin aivan erilainen kuin vuohiäiti on kuvitellut. Se ei osaa syöttää lastaan oikein ("Ei osaa edes ruokkia lastaan", siskot supisivat. "Huono äiti!"), ja lapsi huutaa kaiket yöt. Sitten se kasvaa niin isoksi, että se pelottaa muita. Kun vuohitätien pienokaiset sitten katoavat, syytetään Veeran vekaraa.

Veera-vuohi uskoi vekaraansa, mutta siskot eivät uskoneet. Ne potkivat pojan pois laumasta. "Et ole meikäläisiä. Sinuun ei voi luottaa", ne sanoivat.
"Jos poika lähtee, lähden minäkin!" Veera sanoi. "Vaikka se ei olekaan minun lihaani ja vertani, se on minun poikani. Minä pidän sen puolta loppuun saakka."

Lopulta Veeran vekara kuitenkin osoittaa olevansa sinnikäs ja peloton pieni tiikerinpoikanen, joka pelastaa paitsi äitinsä, myös kadonneet kilit pulasta. Lopulta täditkin uskovat vekaran olevan kunnon lapsi.
"Hieno poika sinulla", ne sanoivat. "Perheemme ylpeys." "Oma poikakultani!" Veera-vuohi hymyili. 



Ajatuksen tasolla kirja toimii jollain tavoin. On ymmärrettävää, vaikkakaan ei hyväksyttävää, että sukulaiset suhtautuvat vieraaseen lapseen oudoksuen. Ja tarinan kaarikin on tuttu, satumainen, kun vieras, hyljeksitty ja epäilty, osoittaa lopussa olevansa sankari. Pidän kovasti siitä, että lapsettomuuden nostattamia tunteita sekä äitiyden ikuista seuralaista, arvostelua, on nostettu osuvasti esiin. Ylipäänsä lapsettomuus, sekä tahaton että tahallinen, on sellainen teema, jota voisi käsitellä lasten kirjallisuudessa(kin) vielä paaaljon nykyistä enemmän.

Sen sijaan sydämeen sattuu, kun luen tarinaa pienen adoptoidun näkökulmasta. Miksi hänen erilaisuuttaan alleviivataan niin kovasti, ja mikseivät muut usko mitä hän sanoo? Miksi hänen pitää osoittaa olevansa niinkuin muutkin, ja miksi, voi miksi hänen pitää ansaita tekemisillään muiden hyväksyntä??

Vaikka kirjan tarkoitus on hyvä ja se lähestyy erilaisuutta hyvin, hmm, kansantajuisella tavalla, niin minulle kirja kuitenkin töksähti ja kovasti. En haluaisi saattaa ketään adoptiolasta tilanteeseen, jossa kirja luetaan kaikille esimerkkinä siitä, miten me kaikki olemme samanarvoisia ja miten ketään ei pidä tuomita ulkonäön perusteella. Erilaisuuden alleviivaamisen ja hyväksynnän ansaitsemisen sijasta suvaitsevaisuutta pitäisi voida lähestyä muilla tavoin. Erilaisuutensa adoptiolapset kohtaavat, luoja tietää, muutenkin aivan liian usein.

Jos joku haluaisi kirjan omakseen ja luoda siitä oman mielipiteensä, kerrothan siitä kommenttiboksissa tai laita sähkopostilla yhteystietosi, niin laitan kirjan tulemaan!

Ja ihanaa, kevät on täällä!!! Sen kunniaksi Taikatalvea aamupalapöydässä... HIP HEI! 


Minä olen Tuu-tikki,
joka on kääntänyt lakkinsa nurin!
Minä olen Tuu-tikki,
joka tuntee nenässään lämpöiset tuulet.
Nyt tulevat suuret myrskyt.
Nyt tulevat jyrisevät lumivyöryt.
Nyt kääntyy maa
niin että kaikki muuttuu
ja kaikki voivat riisua villahousunsa
ja panna ne kaappiin.

(Tove Jansson: Taikatalvi. Wsoy 2008, 26. painos)
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...