Ulrike Fischer: Kuka saa päättää?

Ulrike Fischer: Kuka saa päättää? (Trotzkopf Nele 2012)
Kuvitus: Manfred Tophoven
Suomennos: Seija Kukkonen
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Lyhyesti: Äidin ja tyttären tahtojen taistelusta kertova kirja, jossa mitellään, kumpi saa päättää. Käsitellään myös lapsen tunteita, kuten pelkoa siitä, ettei äiti rakasta, ja suurta kiukkua. Selkeä kuvakirja monen ikäisille.

Äiti rypistää otsaansa.
"Sinun on vaihdettava vaatteet."
"Mutta en hal…"
"Ei mitään vastaväitteitä", sanoo äiti tiukasti. "Ole hyvä ja mene vaihtamaan vaatteet!"
Elli tietää että olisi viisainta totella äitiä. Mutta… "En halua lähteä. Eikä kastematonikaan halua. Ja sitä typerää mekkoa en ainakaan pue päälleni!"

Elli on keskellä hauskaa puuhaa, kaivamassa matoja, kun äiti haluaa lähteä kylään. Nyt heti! Elliä (luonnollisesti) ärsyttää äidin komentelu, ja kaiken huipuksi hänen pitää vielä pukea naapurin Maisan vanha (vauva)mekko päälleen. Matkalla äiti ja Elli mulkoilevat toisiaan.

Kylässäkään mikään ei suju. Ensin Elli sotkee lattian kuraisilla saappaillaan, sitten hän kaataa multakasan keskelle kahvipöytää esitelläkseen uuttaa ystäväänsä, matoa. Äiti hermostuu tästä niin että kippaa mullan matoineen päivineen ikkunasta ulos. Elli ryntää vaatehuoneeseen itkemään.


Sitten äiti tulee, ja kirjan paras kohta: sopu. 

"Minulla on ollut ihan kamala päivä!" sanoo äiti ja istuu Ellin viereen.
"Ensin oli töissä harmia ja sitten meni pesukone rikki."
Äiti ottaa Ellin kainaloonsa. "Se oli minulle liikaa. Sitten sinä et halunnut lähteä Pipsa-tädin luo. Etkä pukea päällesi mekoa etkä…"
"Niin, koska sinä päätit kaikesta", sanoo Elli.
"Totta", myöntää äiti hiljaa. "Minun olisi pitänyt puhua kanssasi."

Kuka saa päättää? on minusta jostain syystä melkein terapeuttinen kirja. Ensiksi siksi, että tunnistan (monesta paikasta) Ellin äidin tiukkuuden, vaatteista riitelyn, hoppuilun ja kylässä "vahtimisen". Toiseksi siksi, että Ellin ja äidin tyttären sopimistapa on ihana. Koska äiti myöntää olleensa väsynyt ja että päivä on ollut ihan kamala. Ja että hän teki väärin. Minustakin Ellin äidin käytös meni vikaan heti ensimmäisestä lauseesta alkaen. Ja silti tiedän sortuvani siihen itsekin: ilmoittamaan, että nyt lähdetään, pulinat pois ja vauhtia kinttuihin! Ja sitten menee hermot, kun lapsi ei tottelekaan.

Totta kai vanhemmat tekevät välillä väärin. Se on ok. Mutta läheskään aina niistä ei tajua puhua tai pyytää anteeksi, vaan harmi ja itku niellään pois, puolin ja toisin. Se ei ole ok. Kirja onnistuu tuomaan hyvin esiin lapsen tunteet ja tärkeyden. Lapsikin ansaitsee ja tarvitsee kunnioitusta.

Vahvana säikeenä kirjassa on myös kysymys siitä, kuka saa päättää asioista? Saako äiti päättää, mitä Elli pukee päälleen kylään? Saako äiti päättää, milloin lähdetään kylään? Saako hän päättää, että mato heitetään ikkunasta ulos? Entä saako Elli päättää, että pitää etanaa purkissa vangittuna? Kun Elli päästää etanan takaisin vapauteen, hän on hoksannut: ei tunnu hyvältä, kun omaa vapautta rajoitetaan.

Pidin kirjasta heti kun luin sen ensimmäisen kerran, samoin kuin toisesta, saman kustantamon (Suomessa Kustannus-Mäkelä, alunperin Annette Betz Verlag) saksalaisesta kirjasta, kiusaamisesta kertovasta Ollaanko kuitenkin kavereita? Kirjoissa on realistinen ja perinteinen kuvitus, joka on Manfred Tophovenin käsialaa. Ollaanko kuitenkin kavereita -kirja on näistä kahdesta koskettavampi, mutta onhan aihekin paljon vakavampi.

Molemmissa kirjoissa on sellaista arkipäivän realismia, että voin kuvitella niiden antavan lapselle tukea vaikeissa tilanteissa ja vaikeiden tunteiden äärellä. Ollaanko kuitenkin kavereita? -kirjassa tunteet käsittelevät pettymystä ja pelkoa kaverisuhteissa sekä omaa huonommuudenkokemusta, tässä kirjassa mm. pettymystä äitiin, pelkoa ettei äiti rakasta sekä isoa kiukkua ja surua. Kirjat, joissa lapsi voi elää tunteet jonkun toisen kautta, käsitellä niitä rauhassa ja saada mallin niiden kanssa selviämisestä ovat kultaakin kalliimpia!

Samanlainen kirja on muuten Ypöyksin näyttämöllä (Kustannus-Mäkelä 2012), josta bloggaan lähiaikoina, ja joka kertoo esiintymispelosta.

Äidin ja tyttären välisistä kahnauksista kertoo myös mainio Vesta-Linnea ja hirviöäiti (Tammi 2009). Näistä kahdesta Kumpi saa päättää? on tekstin tasolla yksinkertaisempi ja lyhyempi, ja sopii siksi hyvin jo noin 3-vuotiaasta ylöspäin.

Se kirjasta! Lopuksi vielä pitää sanoa, että oli hauska lukea, että muillakin on rakkaus-vihasuhteita Saksaan, kiinnostusta kieleen ja sen kielisten maiden kirjallisuuteen. Itselleni tuli oikea innostus - olisin superonnellinen, jos pääsisin nyt vaikka berliiniläiseen (jossa olen käynyt vain 1991!) kirjakauppaan tutustumaan saksalaisiin lastenkirjoihin!

Sylvia Schopf: Ollaanko kuitenkin kavereita?

Sylvia Schopf: Ollaanko kuitenkin kavereita? (orig. Mit dem spielen wir nicht! 2009)
Kuvitus: Manfred Tophoven
Suom. Terhi Raumonen
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2010
Summa summarum: Tärkeä kirja kiusaamisesta, nimittelystä ja ryhmän ulkopuolelle jäämisestä. Auttaa ymmärtämään miltä kiusaaminen tuntuu. Aiheutti keskustelua sekä 4- että 7-vuotiaassa kuulijassa. Suosittelen!



Eine deutschsprachige Rezenzion über das Buch Mit dem spielen wir nicht! - siehe unten. 

Kirjamessujen tämän vuoden teemamaana oli Saksa, mikä ilahdutti minua tosi paljon, koska olen koulutukseltani mm. saksan ope ja minulla on kulttuuriin ja kieleen jonkinlainen rakkaus-viha-suhde (tässä järjestyksessä). Niinpä olin onnellinen, kun pääsin messuilla seuraamaan keskusteluja Saksaan liittyen, ja samalla pläräämään saksankielisiä lastenkirjoja. Mieluiten kirjoittaisin tähän nyt asiantuntevan artikkelin saksankielisestä lastenkirjallisuudesta, mutta koska en ole tiedoissani nyt ihan :) sillä tasolla, tyydyn esittelemään muutaman meillä kotona olevan alunperin saksankielisen lastenkirjan, joista ensimmäinen, Sylvia Schopfin Ollaanko kuitenkin kavereita? käsittelee kiusaamista ja ryhmän ulkopuolelle jättämistä.

Eetu ja hänen ystävänsä keksivät jatkuvasti uusia kepposia, joilla kiusata Juhoa. He piilottavat hänen sisätossunsa, ottavat häneltä leluja pois, nipistävät ja tuuppivat häntä, ja pian muutkin lapset nimittelevät Juhoa kakkahousuksi. Satu kieltää sen, mutta sen jälkeen he nimittelevät häntä salaa ja kuiskaten. Kun Juholta pääsee pari harminkyyneltä, häntä pilkataan itkupilliksi.

Juho joutuu päiväkodissaan silmätikuksi ja kolmen pojan kiusaamaksi. He härnäväät ja piikittelevät Juhoa milloin mistäkin, ja vähitellen koko ryhmä hyljeksii häntä. Juho ei uskalla kertoa tilanteesta kenellekään aikuiselle, vaan uskoo, että hänessä on varmasti jotain vikaa. Vähitellen Juhon on yhä vaikeampi raahautua aamuisin päiväkotiin.

Onneksi ryhmään tulee uusi poika, Oliver, joka kertoo lopulta päiväkodin hoitajalle, miten Juhoa kiusataan. Hoitaja keksii saman tien taputusleikin, jossa yksi lapsista joutuu kehän ulkopuolelle ja yrittää turhaan päästä mukaan leikkiin. Leikin kautta lapset ymmärtävät, kuinka pahalta tuntuu jäädä ryhmän ulkopuolelle ja miten tärkeää on ottaa kaikki mukaan. Juho uskaltaa vihdoin kertoa asiasta äidilleen ja kiusaaminen loppuu. Oliverista Juho saa itselleen uuden, hyvän ystävän.

Ostin kirjan aikoinaan sen supertärkeän teeman vuoksi, ja sen varalta, että jotakuta lapsistani joskus kiusattaisiin. Nyt kun olemme lukeneet kirjaa moneen kertaan, olen tajunnut yhä paremmin kirjan tärkeyden ihan jokaiselle lapselle: Kirja ei kosketa vain kiusatuksi tulevaa, vaan myös kiusaajia ja niitä muita lapsia, jotka eivät puutu kiusaamiseen. Jokainen lapsi näkee tai kokee joskus tilanteen, missä toista (tai itseä) kiusataan tai ei oteta leikkiin mukaan, ja kuten tyttäreni sanoi, silloin "ei oikein uskalla sanoa mitään". Sivusta puuttuminen kiusaamiseen on hirveän vaikeaa ja vaatii valtavaa rohkeutta. Tämä kirja auttaa ymmärtämään ulkopuolelle jätetyn tunteita, antaa mallin siihen, miten tilanteesta voi kertoa aikuiselle, ja mitä sitten, jos itse joutuu nimitellyksi kantelupukiksi.

Runsaan kuvituksen vuoksi kirja sopii jo pienille, ja meillä kirjasta pitävät sekä juuri 4 vuotta täyttänyt että 7-vuotias. Jo 4-vuotias osasi jutella tilanteista, joissa joku ei ole päässyt leikkiin mukaan. Antoisa ja tärkeä kirja ja keskustelunavaaja siis niin vanhemmille kuin päiväkotien ja alaluokkien kasvattajillekin, ja kirja, jonka soisin osuvan jokaisen lapsen kohdalle!

Manfred Tophovenin kuvitus kirjaan on realistinen ja onnistuu pukemaan Juhon tunteet ja ulkopuolisuudentunteen hyvin kuviksi.

Kirjan lopussa on vielä kasvattajille osoitettua pohdintaa ja vinkkejä kiusaamistilanteiden käsittelyyn.



Saksankielinen arvio kirjasta löytyy Aintschels Produkte- und Bücherweltistä. 

-----------------
Weil Deutschland das Themaland auf der diesjährigen Buchmesse (24.-27.10.2013) in Helsinki war, habe ich Lust bekommen, über ein paar deutschsprachige Kinderbücher die wir zu Hause haben eine Vorstellung zu schreiben. Und weil es manchmal interessant ist über den geografischen und sprachlichen Grenzen auszustrecken, schreibe ich diesmal kurz auch auf Deutsch. Diesmal also Sylvia Schopfs Mit dem spielen wir nicht!, in dem es um Schikanieren und Ausgrenzung eines Kindes aus der Gruppe geht. Die Hauptfigur ist ein Junge, der von seinen Kindergartenkameraden gehänselt wird. Allmählich wird die Situation so schlimm, das der Arme gar nicht mehr in den Kindergarten will. Er traut sich auch nicht, Erwachsenen über die Situation zu erzählen. Zum Glück bekommt er einen Freund, der endlich der Erzieherin über das Schikanieren erzählt. Durch ein Spiel verstehen andere Kinder letztendlich auch, wie weh es einem tut, aus der Gruppe ausgeschlossen zu werden, und die Situation verbessert sich. 

Ich habe das Buch für den Fall besorgt, dass einer von meinen Kindern eines Tages schikaniert werden würde, aber als wir jetzt das Buch schon mehrmals gelesen haben, habe ich verstanden, wie wichtig das Buch für alle Kinder ist! Jedes Kind ist wohl irgendwann in der Situation, in der er zuschauen muss wie jemand regelmässig von anderen geärgert wird. Es ist eine sehr schwierige Situation und verlangt vom Kind enorm viel Mut, sich da entgegenzusetzen. Mein 7-jährige hat gesagt, dass sie sich nicht traut, in solchen Situation etwas zu sagen. Das Buch bietet also sehr gute Anlässe für Besprechung mit dem Kind und ist ein ideales Mittel, das Schikanieren in den Kindergärten oder Schulen zu bearbeiten. 

In meinem Blog gibt's auch einige Rezensionen auf English - leider nicht viele, da meine Leser hauptsächlich in Finnland sind. Ich schreibe aber auch in der Zukunft gerne ab und zu entweder auf Englisch oder Deutsch, und höre gerne, falls du über ein bestimmtes Buch auch in einer anderen Sprache als Finnisch lesen möchtest!

Sanna Isto: Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus

Sanna Isto: Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus
Kuvitus: Julia Vuori
Kustannus: WSOY 2013
181 s.

Viime vuonna nautimme silloin 6-v tyttäreni kanssa Sanna Iston ensimmäisestä Tinka ja Taika tarinasta (WSOY 2011), ja tänä vuonna ilmestyi jatkoa tarinaan kirjassa Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus. Ensimmäinen, Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnolla palkittu kirja vetäisi meidät taikamaailmaansa siltä istumalta, ja vaikka tällä kertaa alkuun pääseminen kesti hieman kauemmin, oli tämäkin kirja jälleen koukuttava lukukokemus. Tällä kertaa kirja osui viiden tunnin automatkalle, emmekä hennoneet laskea sitä käsistämme, vaan se viihdytti meitä kolmisen tuntia (olimme aloittaneet jo aiemmin, ja kyllä, nyt ääneni on kuin variksella). Takapenkiltä 7-vuotias hoputti lukemaan eteenpäin, ja yhtä lailla kuuntelu viihdytti kuskiakin. 

Tässä tarinassa Tinka ja Taika jatkavat edellisessä kirjassa hoksaamiensa taikavoimien harjoittelua yhdessä mummonsa kanssa. Montonen (ilkeä tyyppi, joka haluaa varastaa mummon taika-arkun) on tietysti kuvioissa, tällä kertaa tuuman mittaiseksi taiottuna, samoin tyttöjen hassu ja herkkänahkainen Lilli-pehmolelu, joka saa vahingossa yllättäviä voimia. Juoni pääsee kunnolla vauhtiin hieman ennen kirjan puoltaväliä, kun tytöt löytävät rupikonnan, joka liimautuu kummasti heidän seuraansa. Tyttöjen vielä haparoiva taikataito tuo lisäjännitystä asioihin, ja puuttuupa peliin tyttöjen äitikin, joka on vannonut, ettei koskaan enää taio mitään. Nopeat käänteet takaavat yllätyksiä niin tytöille, Lillille kuin Montosellekin.  

Ihailen Iston huumorintaitoa, taitoa kirjoittaa siten että teksti naurattaa niin lasta kuin aikuistakin. Huumori piilee repliikeissä sekä mainioissa, sympaattisissa hahmoissa. Tytöillä on sopivasti omaa luonnetta ja mielipiteitä, ja erityisesti pidän mummosta. Itselläni kesti tällä kertaa hieman kauemmin päästä tarinaan mukaan, mutta kirjan loppupuolella Isto tuntuu pääsevän kirjoittamisen flowhon, tai ainakin me pääsimme lukemisen flowhon, ja suorastaan ahmimme rivejä. 7-vuotias nauroi erityisesti kohtauksille, joissa tytöt saivat Montosen hyppimään, matkimaan sammakkoa tai muuta suloisen harmitonta. Ison tekstikoon ansiosta kirja sopii hyvin myös itseluettavaksi - täydellinen kirja alaluokkien lukudiplomeihin tms. 

Julia Vuoren kuvitus on todella hyvä kirjaan. Sitä ei ole paljon mutta se sopii täydellisesti. 

Saa nähdä saammeko lukea vielä lisää Tinkan ja Taikan seikkailuja. Tällä kertaa tarina loppui tavalla, joka mahdollistaa sekä jatkumisen että loppumisen. Langanpätkiä jäi solmittavaksi, mutta toisaalta asiat ovat hyvin näinkin. 

Tinkasta ja Taikasta ovat kirjoittaneet myös Lumiomena, jossa Katjalla on jälleen ihana kuva kirjasta, sekä Sinisen linnan kirjaston Maria, joka pohtii mm. kirjan mahdollista jatkoa. 

Jos et ole vielä tutustunut Tinkaan ja Taikaan, suosittelen lämpimästi, mutta ehkä ensin ihanaa, ensimmäistä kirjaa - siten hahmoihinkin on helpompi tutustua. Kirjat sopivat noin viisivuotiaasta ylöspäin alaluokkalaisille.  

Camilla Mickwitz: Jason muuttaa maasta

Camilla Mickwitz: Jason muuttaa maasta (alkuper. 1978)

Kustannus: Tammi & Läsrörelsen 2013 (erikoispainos McDonald’s-ravintoloihin)

Viime perjantaina olimme perheen kanssa McDonald’sissa, ja riemastuin, kun huomasin Happy Meal aterian kylkiäisenä olevan tällä kertaa kirjan. Ja kaiken lisäksi vielä Camilla Mickwitzin Jason muuttaa maasta! Klassikko vuodelta 1978 on minulle tuttu opettajaopintojen kautta, mutta vasta nyt sain sen meille ja sitä kautta lapsille!

On myös vaikea leikkiä yhdessä, ellei kukaan ymmärrä mitä heille sanoo eikä itse puolestaan ymmärrä, mitä muut sanovat. Silloin tuntee itsensä yksinäiseksi toisten seurassakin.
Jason vetää lakin korvilleen. Näin hänen ei tarvitse kuulla sellaista, mitä hän ei kuitenkaan ymmärrä.
Jason purjehtii leikisti kotiin omaan maahansa ystävien luo, joiden kanssa hän voi jutella. 

Jasonilla on kotona paljon ihmisiä, joiden kanssa puhua. Eräänä päivänä Jasonin äidiltä Kaarinalta loppuvat tehdastyöt Suomessa, ja he joutuvat muuttamaan töihin toiseen maahan - arvattavasti Ruotsiin, kun ollaan 70-luvulla. Uudessa maassa Jason menee päiväkotiin, ja huomaa, ettei ymmärräkään mitään toisten puheista. On vaikea osallistua mihinkään, kun ei osaa kieltä. 

Jasonista tuntuu kuin hän olisi pieni lapsi, joka ei ole vielä oppinut puhumaan, ja niinpä hän päättää mennä päiväkodin pienten puolelle. Siellä hän huomaa, miten pienet oppivat puhumaan – he osoittavat tavaroita ja nimi toistetaan heille päivästä toiseen, kunnes he oppivat itse tuottamaan sanan. Jason rohkaistuu käyttämään samaa keinoa, ja kun muut huomaavat, että Jason haluaa oppia heidän kieltään, he auttavat mielellään. Pian Jason pystyy puhumaan niin paljon, että muut ymmärtävät, mitä hän tarkoittaa. Jason saa ystävän.

Jasonin ja hänen ystävänsä Irmelin jekun seurauksena lasten äiditkin tutustuvat, ja pikkuhiljaa Kaarinakin oppii uuden kielen, kuuntelemalla. Alkuvaikeudet töissä helpottavat, ja hän pääsee perunankuorijasta salin puolelle tarjoilemaan. Elämä alkaa olla taas mukavaa, kun on ystäviä, ja voi puhua muiden kanssa. Jason miettii:

Voi käydä niin, että lähden maahani meren taakse vasta kun olen tullut isoksi. Ehkäpä minulla silloin on lentävä lapsi mukana. Silloin osaamme puhua siellä heti ihmisten kanssa.  

Ensin pitää mainita taustaksi, että meille tämä on erityisen tärkeä ja ajankohtainen kirja mahdollisen lyhyen tulevan ulkomaille muuton vuoksi. Silloin lapset eivät ymmärrä maan kieltä. Tämä toimii siis rohkaisuna tulevaan. Olemme kokeneet saman aiemminkin, ja silloin sain seurata, miten lapsen ensimmäisten viikkojen arkuus ja vetäytyneisyys uudessa maassa vaihtui varovaiseksi kiinnostukseksi ja lopulta leikiksi ja uusiksi sydänystäviksi. Itsekin muutin nuorena maahan, jonka kieltä en osannut, ja se oli kielenoppimisen intensiivisyyden kannalta huikea kokemus! 

Kirja on kiinnostava myös siksi, että opetan vieraita kieliä, nyt suomea toisena kielenä, ja kirjan kautta on hyvä eläytyä uussuomalaisten kokemuksiin ja kielenoppimisen prosessiin. Yhtä lailla kirja on kiinnostava kaikille lastentarhanopettajille ja opettajille, jotka ovat työssään tekemisissä lasten tai vanhempien kanssa, jotka opettelevat suomea tai jotain muuta kieltä. Koska kieltä opettelevia on paljon, on 35 vuotta sitten ilmestynyt kirja täydellisen ajankohtainen tänäkin päivänä. 

Kaikelta tältä pohjalta, ja koska rakastan vielä äidinkieltä, on vaikeaa olla muuta kuin no, rakastamatta kirjaa! 

Mickwitz havahduttaa lukijan heti ensi sivuilla huomaamaan, miten erilaisissa tilanteissa ja erilaisten ihmisten kanssa kieltä käyttää, ja miten tärkeää oman kielen puhuminen on. Kun osaa kieltä, voi kertoa, jos on väsynyt, mistä pitää, mikä kiukuttaa, mitä näkee tai kuvittelee mielessään. Ja miten tärkeää ylipäänsä on, että on läheisiä, jotka tuntee hyvin.

Jos kaikki tämä otetaan pois, eikä yhteistä kieltä enää ole, elämää on kurjaa. Rakastan kirjassa sitä(kin), miten Jasonin ulkopuolisuuden tunnetta kuvataan - hän pakenee yksin nurkkaan haaveisiinsa, ja tuntee taantuvansa pikkulapseksi. Aikuinenkin tunnistaa tämän jos on ollut samassa tilanteessa – olo tuntuu niin tyhmältä, kun muut joutuvat toistamaan saman asian monta kertaa ja vielä hitaasti, eikä itse osaa edes vastata! 

Myös Kaarinan alkuvaikeudet töissä (perunan kuorimista yksinään päivät pitkät) koskettavat. Joskus iltaisin Jason ja Kaarina ovat niin väsyneitä, etteivät jaksa puhua yhtään mitään. Ulkomaille ummikkona muuttaminen ei ole aina helppoa. 

Mickwitz lähestyy kielenoppimista realistisesti – Jasonille kieli tarttuu kuuntelemalla, kysellen ja puhuen. Niinhän se usein onkin, vaikka kielellinen tarkkuus vokin jäädä silloin vajaaksi. (Itsekään en tällä tavoin koskaan oppinut kunnolla saksan taivutusoppia tai sanojen sukuja!) Totta kai Mickwitz oikoo ja kielen oppiminen vaikuttaa hieman nopeammalta tai helpommalta kuin se usein on, mutta silti kirja on realistinen.

  

Kuvitus on aitoa hersyvää 70-lukua. Huomaatko millaiseksi Mickwitz on muuten kuvannut päiväkodin hoitajan alimmassa kuvassa? :) Yllätyin positiivisesti myös siitä, että kuvissa on myös tummemman värinen poika, ottaen huomioon ilmestymisajan. Tässäkin kirjassa Jason tuttuun tapaa lentää äidin perässä, ja äidillä on kiire. Tämä lentäminen ja kiire (ja miltä Kaarinan tukka silloin näyttää, sitä ei voi unohtaa, kuten ei Jasonin ilmeitäkään) oli minusta lapsena muuten erityisen hassua (meillä oli kirja Jason). Jasonin maailmaan on helppo kiintyä!

Kaikkinensa klassikkokuvakirja on aivan mainiota luettavaa etenkin päiväkodeissa, mutta myös alakoulun luokilla, sillä se auttaa eläytymään muualta muuttaneiden tunteisiin ja oloon. Kirja on myös viihdyttävä, ja sopii äidinkielen merkityksen tai vieraan kielen oppimisen pohtimiseen. Tästä olisi myös kiva tehdä näytelmä! Ihan pienetkin nauttivat Jasoneista runsaan ja värikkään kuvituksen sekä helpohkon kielen vuoksi. 

Ulkomaille muuttamista olen aiemmin pohtinut blogipostauksissa Onni-poika saa uuden ystävän, Bibi muuttaa Suomeen ja Elina vieraalla maalla. Kulttuurieroja käsitellään myös mm. Sari Airolan kirjassa Lentävät syntymäpäivät minareettimaassa. Muita monikulttuurisuutta sivuavia teoksia löytyy täältä.

***
Jasonille teeman tärkeyden ja kiinnostavuuden ja aiheen monipuolisen tarkastelun ja no, toki myös nostalgisuuden vuoksi tähtiä 5 / 5.

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Näin tosi pahaa unta. Isi ja äiti oli semmoisessa laivahyttihotellissa, jossa oli tulipalo. Serkutkin oli siellä ja kaikki sukulaiset. Ajoin kolmipyörällä parkkipaikalla, jossa ei ollut parkkiviivoja. Joku nainen ampui päin hotellia. Ja sen miehellä oli pommi... 

- Älkää ampuko äitiä, isiä, serkkuja, tätejä ja setiä!

- Turpa kiinni tai ammutaan sinut! huusi nainen ja osoitti pyssyllä. Ajoin kolmipyörällä karkuun...

(Hotelli (4-v.)

Vain pahaa unta, Ville Tietäväisen ja hänen tyttärensä Ainon yhteistyönä syntynyt teos perustuu Ainon 3-6 -vuotiaana näkemiin painajaisiin. Isä ja tytär ovat yhdessä kuvittaneet unet, ja unien sisältö kerrotaan lyhyesti - juuri siten kuin unista kerrotaan, jos niistä saa enää kiinni valveilla ollessa. Unia kehystävät isän tekemät sarjakuvat tilanteista, joissa unia käsitellään, kun unet pelottavat ja kun niiden kanssa eletään hereillä. 

Vavahduttavaa teosta lukiessa mielen läpi risteilee monenlaisia ajatuksia: Mistä nämä pahat unet tulevat lapsille? Ovatko ne todella näin pahoja? Mistä lapset saavat tietää, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu? Pommit, pyssyt, tulipalot. 

Meillä ei ole kotona telkkaria, joten meillä eivät näy uutisten kuvat katastrofeista, mutta tottakai meilläkin me vanhemmat puhumme niistä, vaikka yritämmekin välttää niitä lasten kuullen. Silti esimerkiksi Nairobi, meidän entinen ja toivottavasti vielä myös tuleva kotikaupunkimme ja sen ostoskeskusdraama olisi saattanut joutua lasten korviin. 

Vaikka eivät pelon aiheet tietenkään yksinomaan mediasta tai maailman katastrofeista tule. Osa Ainonkin painajaisista on ihmiselle ihan luontaisia pelkoja, kuten yksin jääminen tai läheisten menettäminen. Entä mielikuvituksen luomukset - pelottavat otukset, eläimet, örkit, mistä mielen syövereistä ne lapselle tulevat?

Oli unien lähde mikä hyvänsä, kirja onnistuu tavoittamaan katoavan unimaailman ja sen absurdiuden rehellisesti ja hämmästyttävän tarkasti. Lukijalle tulee mielikuva, ettei mitään jätetä pois, vaan näemme Ainon unet juuri yhtä järkyttävinä kuin ne lapselle olivat. Kuvitus on hurjaa, ja kirjan sirpalemainen toteutus korostaa unien hyppelehtivyyttä. En voi kuin ihastella, miten hyvin isä ja tytär ovat vanginneet unet kuviksi ja pieniksi tarinoiksi! Kirjassa näytetäänkin, miten Aino ei aluksi halunnut kertoa unistaan, mutta oppii pikkuhiljaa avatumaan niistä.

Aiheiden synkkyydestä huolimatta kirja ei missään nimessä ole synkkä, vaan yhtäaikaa järkyttävä ja ravisteleva, huvittava ja hihityttävä, helposti samaistuttava sekä koskettava. Vedet tulevat silmiin monessa kohdin. Ja on hirveän mielenkiintoista lukea, millaisia unia lapsilla voi olla. Kirjan jälkeen tekee mieli ottaa lapsi syliin ja kuunnella tarkasti, mikä kaikkea tämän päässä liikkuu, sillä melko varmaa on, että jos kuuntelee tarkasti, yllättyy aina.  

Juuri koulun aloittanut tyttäreni ennen kaikkea huvittui unien absurdeista käänteistä, mutta ei ole halunnut palata kirjaan muutaman lukukerran jälkeen. Ehkä siinä on vielä liikaa asioita, joita hän ei osaa käsitellä, tai sitten hän ei samaistu tarinoihin, kuka tietää. Toisaalta mm. Lumiomenan blogissa kirja kiehtoi lapsilukijaa kovasti. 

Kuvitusta on vaikea pukea yhdeksi sanaksi. Uudenlaista, ainutlaatuista lasten kuvakirjoissa, sarjakuvamaista. Isän ja tyttären yhteistyössä kahdenlainen taide yhdistyy tavalla, johon en ole törmännyt koskaan aiemmin lastenkirjoissa. Pidän kovasti siitä, miten lapsen ääni ja kädenjälki saa tilaa kirjassa. Kirjahan kuitenkin on myös lastenkirja. Uskon, että lasten kirjoittamat tai kuvittamat kuvatkirjat voisivat tuoda kenttään jotain aivan uutta ja virkistävää, ja ihailen sitä, miten Tietäväinen on kunnioittanut tyttärensä ja lasten maailmaa niin paljon, että on tehnyt siitä kirjan, ja on malttanut olla muuttamatta (ainakaan lukijalle näkyvästi) sitä mihinkään suuntaan. 

Kuvituksessa on mukana lähes huomaamattomasti myös unisymboliikan selityksiä, jotka voi jättää lukemattakin (ääneen). 

Kirjan sirpaleisuus voi nimittäin tehdä lukemisesta haastavaa - huomasin, että mummoni oli lähes mahdoton lukea kirjaa ääneen lapsenlapsenlapsilleen, sillä hän sekoitti unien symboliikkaa, otsikoita ja sarjakuvia sujuvasti keskenään, minkä vuoksi kuului jatkuvasti: "mummo, älä lue sitä!"

Lapsen suosikki on muuten seuraava painajainen:

Muurahaispesä (3-v.) 

Näin kamalaa unta. Isi istui vahingossa muurahaispesään. ... kolme kertaa!

Isi ei tajunnut, vaikka yritin huutaa.

Se puhui vaan puhelimessa! Onneksi ne oli mustia muurahaisia.

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan yhdessä lapsen kanssa, mutta oikeastaan kirja on hyvin avartava ihan vain aikuisellekin! Lapselle kirja voi tarjota upean tavan lähestyä omia syvimpiä pelkojaan, joista ei ehkä osaa puhua kenellekään.

Vain pahaa unta on ollut esillä lukuisissa blogeissa (mm. Mari A:n kirjablogissa, Erjan lukupäiväkirjassa, Kirjainten virrassa), arvioissa ja haastatteluissa (mm. Lapsen Maailman lokakuun numerossa), ja kirjalla on oma facebook-sivusto. 

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Kustannus: WSOY 2013