Kiva kaveri Empo on hyvä ystävä

Pirkko Harainen: Empo ja oikea ystävä
Kuvitus: Ulla Virkamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Lyhyesti: Eloisasti ja värikkäästi kuvitettu kuvakirja Emposta, joka uskaltaa olla uuden tulokkaan kaveri muiden mollaamisesta huolimatta ja on kaikin tavoin kiva kaveri! Sopii hyvin päiväkoteihin mutusteltavaksi ja kiva kaveri -keskustelun alullepanijaksi.

Kun luin ensimmäisen kerran kuvakirjan Emposta, ihastuin heti kirjan kuvitukseen, joka on kuvataiteilija ja käsityöläinen Ulla Virkamäen toinen lastenkirjakuvitus. Kuvissa on syvyyttä, hymyä ja iloa, mukavia eläinhahmoja ja yhdessäolon ja leikin iloa. Yhdessä pitkän linjan lasten- ja nuortenkirjataitajan Pirkko Haraisen tarinan kanssa kirja Emposta ja hänen ystävistään on mutkaton kuvaus mm. rehtiydestä, joustavuudesta ja (liiallisesta?) kiltteydestä.

Itse asiassa Empo on ihan "ihannepoika", ihannekaveri, kaikkien mielestä mukava ja avulias.

Varjopuolena sellaisella lapsella saattaa kuitenkin olla, kuten Empollakin, että kun hän ei pidä melua itsestään ja on sopeutuvainen ja kiltti, muut eivät oikeastaan edes tiedä, mistä hän pitää, miten hän mieluiten viettäisi lomapäivän, mitä harrastaisi mieluiten tai mitä toivoisi syntymäpäivälahjaksi.

Ensi näkemältä yksinkertaisessa kuvakirjassa on paljon neroutta. Kuten että kiltti lapsi on poika, mikä on tosielämässä harvinaisempaa kuin kiltit, joustavat tytöt.

Tarkemmin tarinaa tutkailtuani siitä löytyy yhä ilahduttavampia oivalluksia, kuten

- sopeutuvainen lapsi on suosittu ja kaikkien kaveri (Empo siis), mutta vaikka hän olisikin aina hyväntuulinen, hän saattaa toivoa asioiden olevan jollain ihan toisella tavalla. Sitä ei vain tule ajatelleeksi, koska hän on aina niin joustava. Hänen omat halunsa ja toiveensa ja oma todellinen itsensä saattaa kuitenkin jäädä kokonaan tulematta esiin. (Ellei hän sitten ole sellainen, että oikeasti kaikki käy.)

- lapsella, josta kaikki pitävät, voi olla tosiasiassa hyvin paljon vaikutusvaltaa ja hän on usein roolimalli toisille, vaikkei hän itse sitä ymmärtäisi ja vetäytyisi syrjään päätöksenteossa. Aikuinen, tai kirja, voi auttaa lasta tajuamaan tämän.

Yksinkertainen tarina paljastuukin siis hyvin hienosti piilotetuksi opetukseksi muun muassa siitä, millainen on kaikkien mielestä mukava kaveri, sekä siitä, millaisella käytöksellä voi saada vietyä asioita juuri siihen suuntaan kuin haluaisi.

Näistä syistä kirja on minusta mainio mm. lapsille, jotka vielä harjoittelevat kivaa kaveriutta ja yrittävät pikemminkin vaikuttaa asioihin vaikkapa voimalla tai äänen kovuudella. Toisaalta tarinasta löytää tärkeän viestin myös lapsi, joka on joukossa aina se mukautuva ja joustava, ehkä ujouden vuoksi, että siksi että joku muu vie jo kaiken tilan eikä hänellä ole tilaa kiukutella, tai sitten hän vain on "helppo lapsi", mutta joka tapauksessa hänen omat halunsa jäävät muiden varjoon.

Tärkeää kirjassa on myös kiusaamisen lopettaminen, rohkeus olla sellaisen kaveri jota muut haukkuvat ja rohkeus olla oma itsensä!

Kaikkinensa ilahduttava kotimainen kuvakirja itse asiassa melko freesistä aiheesta!

Iloista viikon jatkoa kaikille!  

Pirkko Harainen: Empo ja oikea ystävä
Kuvitus: Ulla Virkamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Mistä: Yllätys kustantamosta

Käsillä puuhastelua kotiin ja rentoutumiseksi

Susanna Zacke & Sania Hedengren: Kädentaikoja. Ideoi, sisusta, luo, kierrätä. (orig. Hemslöjd på nytt sätt)
Valokuvat: Magnus Selander
Suomennos: Kaisu Tupala
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
128 s.
Lyhyesti: Käsillä tekemiseen innostava kirja, jonka lukuisat, kauniit kuvat ja yksinkertaiset ohjeet helpottavat tekemistä yksin tai lapsen kanssa.



Koska innostun usein, tai no, joskus, näpertelemään kotona kaikkea kivaa, innostuin esittelemään blogissa Kädentaikoja-kirjan, jossa on yli sata suloista askartelu-, tai pitäisikö sanoa puuhasteluvinkkiä kotiin. Materiaaleina on etenkin kangas ja lanka, mutta myös paperi, puu ja rouhea betoni. Vaikka kirja onkin etupäässä aikuisille suunnattu, onnistuu melko suuri osa ohjeista lastenkin kanssa.

Esimerkki näistä lasten kanssa toteutettavista jutuista on keittiövälineiden tai vaikka huonekalujen jalkojen dippaaminen maaliin (riippuen vanhemman jaksamisen tasosta :) ), eli esimerkiksi salaattiottimet tai tuolin jalat dipataan maalipurkkiin ja annetaan kuivua. Samoin pienempien kanssa voi päällystää purkkeja tai tarjottimia paperilla, tai pujottaa lankakeriä henkariin, sellaiseen metalliseen, jonka on ensin muotoillut kranssin muotoiseksi. Tällaiseen metalliseen henkariin voi muuten pujottaa vaikka mitä. Itse olen tehnyt siitä isoja koukkuja, kun leikkasin osan henkarista pois.

Isompien kanssa voi perehtyä vaikka virkkaamiseen, ompeluun (etenkin ohjeita ihaniin tyynynpäällisiin) tai paperitähtien kokoamiseen (kts. alla).



Kirjassa oli myös hauska idea kerätä luonnosta puukarahkoja ja työstää niitä esimerkiksi keinuksi, sisustustikkaiksi tai naulakoksi.

Itse voisin kokeilla myös kirjan päällystämistä kankaalla. Mielessäni on kyllä lopputulos, josta teipit irtoilevat ja kangas repsottaa, mutta tarpeeksi jämäkällä kankaalla ja tömäkällä teipillä se voisi onnistua! Kirjan päälle voi vielä ommella toisesta kankaasta leikatun kirjan nimen. Olen aikaisemmin käyttänyt kangasta lahjapaperina, kun lahjapaperi on usein ollut loppu juuri kun pitäisi lähteä kaverisynttäreille, ja kankaista on tullut hauskoja ja helposti kierrätettäviä päällisiä. Joskus leikaan kankaiksi myös vanhoja vaatteita, jos ne ovat liian huonokuntoisia kierrätykseen.

Kirjan ohjeissa on hienoa se, että niiden teksti on lyhyttä ja napakkaa, mikä saa kaiken vaikuttamaan yksinkertaiselta, sellaiselta, että kokematonkin näpertelijä onnistuu.

Esimerkkinä ohje, miten painat kuvioita tyynyyn (ks. yllä):

- Silitä pellavakangas.
- Kasta leimasin tekstiiliväriin.
- Paina kuvio pellavakankaaseen.
- Anna kuivua.
- Kiinnitä painokuvio silittämällä, lue tarkemmat ohjeet tekstiiliväripakkauksesta.
- Ompele kankaasta tyynynpäällinen.
- Ompele pirtanauhat kiinni tyynynpäälliseen.
- Ompele lankatupsut joka kulmaan.

Lankatupsuista on alla vielä yksinkertaisempi ohje.

Onko täällä muita jotka askartelevat tai puuhastelevat käsillään jotain? Itse en niinkään askartele, mutta kotiin on kivaa tehdä kaikkea persoonallista ja kierrätettyä. Etenkin minulla on heikkous lamppuihin, olen päällystänyt lampunkupuja kankaalla, tapetilla, pitsillä tai jättänyt niitä roikkumaan johdon varassa. Ja koska rakastan (lastenkirjakuvittajien) kortteja ja lasten piirustuksia, olen yhdistellyt niitä tauluiksi. Kesällä kokeilin myös ompelua… yritin ommella mekon verhokankaasta… Se ei päättynyt kovin onnistuneesti, tekele on yhä tekeillä, olkapääsaumat yhdessä ja loppu roikkuu kankeana ja epäsymmetrisena nuppineulojen varassa. Hmmm. Tässäkin kirjassa on erään mekon vinkki, jossa yhdistetään t-paita vanhasta lakanasta ommeltuun hameeseen. Ohje tähän on muuten hyvin ylimalkainen, eli ei muuta kuin sulaa rohkeutta improvisoida ja kokeilla!




Tyyliltään kirja on samanlainen kuin mm. Selina Laken kirjoittamat Löytöjen koti ja Kotoisa tyyli. Värikkäitä, isoja, kodikkaita kuvia, materian tuntua ja kierrätyksen rentoutta, aurinkoisia koteja ja iloisia esineitä. Sellaisia hyvän mielen kirjoja kaikki tyynni!

Ja ai niin, se betoni… Betonipöytiä, betonipääsiäismunia, kukkaruukkuja, kuvioita betonin pintaan kohokuvioisella tapetilla… hmm hmm, kuulostaa hauskalta!!

Luovaa hulluttelua päivään kaikille :)

Susanna Zacke & Sania Hedengren: Kädentaikoja. Ideoi, sisusta, luo, kierrätä. (orig. Hemslöjd på nytt sätt)
Valokuvat: Magnus Selander
Suomennos: Kaisu Tupala
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Ei ei ei ei!

Tracey Corderoy: Ei! (orig. No!)
Kuvitus: Tim Warnes
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Lyhyesti: Aaro on ihana pieni sarvikuonon poika. Mutta sitten hän oppii uuden sanan, jota hän pian karjuu joka välissä: EI! Eikä elämä olekaan sitten enää ihan yhtä hauskaaa kuin ennen. Etenkään Aarolle.

Aaro ihastui upouuteen sanaansa. Hän käytti sitä yhä useammin. Hän sanoi sen ruokapöydässä…
EI!
Hän sanoi sen kylpyaikaan… EI!
Ja hän sanoi sen aina kun piti mennä nukkumaan… EI!

Kirja, joka kolahtaa jokaisen lapsen kohdalla: se vaihe, kun sanotaan EI, EI ja vielä kerran EI! Samoihin aikoihin kuulee paljon "MINÄ ITSE" ja tulee isoja raivareita. Joillakin lapsilla vaihe menee ohi vähän huomaamattomammin, toisilla se kestää 1-2-vuotiaasta toistaiseksi… (nim. been there!)

Tracey Corderoyn EI! on meillä ensimmäinen tekijänsä teos, Sinisellä keskitiellä Bleue kehui häntä. Eikä suotta, sillä yksinkertaisesta, silti kaikkia koskettavasta aiheesta EI! on varsin hyvä kirja kohdeikäisille, 1-vuotiaasta ehkä 3-4-vuotiaaseen. Tekstiä on vähän ja tiivistyy olennaiseen: Tilanteisiin, joissa EI raikaa ja seurauksiin, mitä sanan yltiöpäisestä käytöstä tulee. Kuten:

ei pääse mukaan leikkiin (koska ei halua leikkiä kenenkään kanssa)

ei saa herkkuja (koska huutaa ei ennen kuin tietää mitä kysytään)

ilmapiiri kotona kärsii

päiväkodin täti näyttää vihaiselta (koska ei ota muita leikkiin)
Ei ole kivaa - kellään!

Tim Warnes kuvittaa ilmeikkäästi pienen sarvikuonopojan uhmailmeet ja kiukun alla piilevän neuvottomuuden vaikeissa tilanteissa. Aukeamiin on niin helppo mennä mukaan! Isä ja äiti näyttäytyvät enimmäkseen täydellisen rauhallisina, turvallisina ja vakaina tukipilareina taaperolle, syli aina auki mikäli Ei vaihtuisikin JOOksi. Ja sylillehän on aina tarvetta… ennemmin tai myöhemmin. 

Kiva kirja tutkia vaikeita uhman tunteita yhdessä nappulan kanssa (4-vuotias oli jo vähän iso kirjalle) ja aikuisillekin melkein "terapeuttinen" kirja, koska toisten vaikeista tilanteista lukeminen auttaa aina: ei me ollakaan maailmassa ainoita vahvan lapsen ja EIn kanssa kamppailevia! Vaikka tosin Aaro oppi uuden sanan (JOO!) ehkä hieman liian nopeasti tämän äidin makuun… 

Tracey Corderoy: Ei! (orig. No!)

Kuvitus: Tim Warnes
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Ystävät ympäri maailman näyttää, miten helppoa on ystävyys

Catherine ja Laurence Anholt: Ystävät ympäri maailman (orig. One World Together)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Suomennos: Raija Rintamäki
Lyhyesti: Aika pikkuisillekin passeli kirja monikulttuurisesta maailmastamme, jossa kuvituksella on tärkeä rooli kulttuurien kuvauksessa. Muutamalla lauseella per aukeama saadaan lapset eri puolilta maailmaa vaikuttamaan hyvin, hyvin samankaltaisilta keskenään. Toimiva kirja.



Erilaiset ja samanlaiset tapamme ja kulttuurimme kiinnostavat aina, toki, kun saan olla päivittäin erimaalaisten ihmisten kanssa, samoin ystävystymiset kansallisuusrajojen yli. Tämä kirja näyttää muutamalla lauseella, miten samanlaisia me ihmiset sitten kuitenkin olemme, ja miten samanlaisia ovat tapamme ja arkemme.

Brasilia: Paulon isällä on moottoripyörä. Brasialaiset rakastavat jalkapalloa. Varsikin Paulo.
Venäjä: Galinalla on hieno maatuskanukke. Galina herää aikaisin ja pitää kovaa meteliä.
Intia: Vani haluaa tulla kuuluisaksi laulajaksi, jolla on kaunis sari ja paljon rannerenkaita. Äiti levittää öljyä Vanin hiuksiin, jotta niistä tulee kauniin kiiltävät. 

Nämä KAIKKI voisivat yhtä hyvin olla meidän lastemme kertomaa, ja se on minusta aika ihmeellistä. Vaikka Galina asuu Venäjällä ja Vani Intiassa, heidän arkensa voi olla tosi samanlaista kuin meidän lastemme arki. Toki erojakin on:

Japani: Yuki ja hänen kaverinsa kumartavat opettajalleen. Kotona Yuki vaihtaa ulkokengät sisätoissuihin. Hän rakastaa sushia (mutta sitten taas niin rakastaa meidänkin kuopus, ja päiväkodissa on tossut).
Kenia: Lukas ja hänen kaverinsa kävelevät kouluun (niin täälläkin). "Keniassa on paljon upeita eläimiä", hän kertoo. (Niin täälläkin, vaikka ihan erilaisia.) "Vettä ei saa tuhlata", Lukas sanoo. (Sama juttu.) Lukas nukkuu moskiittoverkon alla. (Niin meidänkin tekisi mieli, kesällä mökillä!)

Kirja muistuttaa laulusta "Matkustan ympäri maailmaa, laukussa leipää ja piimää vaan, jos vain hiukkasen onnistaa, niin uuden ystävän saan. Kun sanon päivää, hän sanoo… ", Jambo, kuten kirjassa sanotaan Kenian kohdalla. Kirjan idea on nimittäin tämä: "Tapasin pojan, jonka nimi oli Lukas. Jambo!" Sitten kerrotaan vähän Lukaksen elämästä Keniassa, ja lopuksi todetaan että "Lukaskin olisi mainio ystävä".

Kirjan takakannessa on aukilevitettävä, neljän sivun kokoinen maapallo, jossa kaikki kirjan lapset ympäröivät maapalloa, sekä teksti: Ystävyys. Yhdessä olemme maailma!

Niin. se. on. Ystävyys ei katso ihoa, ei aina edes kieltä, ei arjen tapoja, ei asuinpaikkaa, ei mitään. Vain sydämellä ja hymyllä on merkitystä.

Kauniita kohtaamisia kaikille!

Catherine ja Laurence Anholt: Ystävät ympäri maailman (orig. One World Together)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Suomennos: Raija Rintamäki
Mistä: Kiitokset kustantajalle!

Sisustusta ja väriä (lastenhuoneisiin)!

Selina Lake: Kotoisa tyyli (orig. Homespun Style)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
160 s.

Selina Lake, Joanna Simmons ja Debi Treloar: Löytäjen koti (orig. Bazaar Style)
Suomennos: Marlene Sanoukian
Kustannus: Tammi 2009
144 s.
Varoitus: Tällä kertaa ei tulekaan lastenkirja-arviota vaan lapsiin(kin) liittyviä sisustuskirjoja, jotka ovat inspiroineet itseäni suuresti….

Koska nyt on pääsiäinen ja aikaa olla kotona, ja lisäksi kevät ja sen myötä joka paikassa iloinen, keltainen valo, on hyvä aika tuoda blogiin nämä kaksi omaa suosikkisisustuskirjaani. Rakastan nimitttäin sisustamista, ja näistä kirjoista ammennan vinkkejä paitsi lastenhuoneiden sisustukseen, myös koko kotiin. Meillä on kotona harvinaisen värikästä ja lapsellista - minkä varmaan voinee arvata lastenkirjablogin pitäjältä. Paitsi että lastenkirjoja on joka paikassa, koska ne ovat niin ihania olla olemassa ja visuaalisesti aika usein häikäiseviä, niin lasten piirustuksia, värikkäitä kortteja, emaliastioita ja kaikkea mahdollista iloista ja väriä on joka paikassa. Saan niistä energiaa ja hyvää mieltä. (Siksi ei ollutkaan muuten vaikeaa valita blogin nimeäkään.) Esimerkiksi keittön lamppumme on keltainen ja keittön seinä tapetoitu keltaiseksi, ja muuten meillä on aika paljon turkoosia ja pinkkiä, ja valkoista tuomassa raikkautta. Rakastan keltaista ja pinkkiä!

Kirjasta Kotoisa tyyli 

Nämä kaksi Selina Laken kokoamaa kirjaa värikkäistä kodeista, joiden huonekalut ovat usein vanhoja ja kerätty sieltä täältä, ovat olleet paitsi rentoutuskeitaita myös inspiraation lähteitäni. Bongaan niistä esineitä, joita olen ihaillut muuallakin, kuten alla olevassa kuvassa PiP:in tapetti, jota olen mietiskellyt jo vuosia. En ole muuten päätynyt tilaamaan sitä, sillä tällä hetkellä maalaan mielummin seinät valkoisiksi ja asetan sitä vasten värikkäitä esineitä. Olen innostunut maalaamaan kaikkea, ja nyt mietin, voinko maalata kuopuksen huoneessa olevan vanhan, kauniin ruskean lipaston keltaiseksi (tietysti). Samoin haluaisin maalata ulko-oven sisäoven keltaiseksi. Niin että aina kun lähtisin ulos, tulisin hyvälle mielelle.

Kirjasta Kotoisa tyyli

Kotoisa tyyli -kirjassa on omistettu 14 sivua lastenhuoneille (kuvat yllä ja alla). Erityisesti rakastan näiden lastenhuoneiden tyyleissä vanhojen huonekalujen yhdistämistä raikkaaseen valkoiseen ja kirkkaanvärisiä tavaroita avohyllyillä. Hauskoja vinkkejä on paljon: Kirjahyllyn takaseinät on tapetoitu erilaisilla tapetinpaloilla (! kerään itse vanhoja tapetteja), seinälle on liimattu kollaasipuu ja sen oksille tehty pahvisia lintupönttöjä (olisiko hauska laittaa niihin pehmoleluja asumaan?). Vinkkejä annetaan mm. valaistukseen, väritykseen, mattoihin, tilanjakamiseen  ja - tietenkin - leikkeihin liittyen.

Samalla tavalla käydään läpi kaikki kodin tilat ja lisäksi vielä valaistus, kierrätys, käsityöt, huonekalut ja tekstiilit. Kuvia on sopivasti eli tosi paljon.

Kirjasta Kotoisa tyyli

Allaolevassa kuvassa on käytetty hyödyksi sisäikkunoita huoneiden välillä. Me teimme viime kesänä remonttia ja päätimme hyödyntää samaa ideaa. Nyt meillä on olohuoneen ja makuuhuoneen välillä kolme vanhaa ikkunaa, ja - mikä parasta - makuuhuoneen ja toisen lastenhuoneen välillä ikkuna, jonka voi avata ja josta lapset voivat kiivetä edestakaisin. Itse asiassa he hyppäävät ikkuna-aukosta suoraan sänkyymme. Onneksi ikkunan saa suljettua hakasella aikuisten makuuhuoneesta käsin, joten voimme itse säädellä hyppimisaikoja…

Kirjasta Kotoisa tyyli

Kirjassa on parasta värikkyyden lisäksi ideoiden rentous. Värit ja isot ja pienet esineet ovat yhdessä ennen kaikkea siksi, että niistä pidetään, ne saavat hyvälle mielelle ja ne ovat sattuneet tulemaan vastaan kirpputoreilta ja roskalavoilta. Vähän kulahtaneita ne usein ovat eivätkä kaikki sovi yhteen ihan prikulleen, mutta se ei ole tärkeää, pääasia että perheelle tärkeät tavarat ovat esillä. Meillä on sama ideologia, ja huonekalumme ovat kotoisin samantapaisista paikoista: kadulta, roskalavoilta, vintiltä ja edellisten asukkaiden jäämistöstä, ladosta, kirpputorilta ja lapsuudenkodeistamme, mutta sitten myös Ikeasta, yksi kaappi jopa itävaltalaisesta huonekalukaupasta.

Kirjat inspiroivat rikkomaan totuttua ja näkemään esineet ympärillä tarkemmin: voisiko tuon käyttää eri tavalla. Viimeksi esimerkiksi mietin, voisinko hyödyntää lapsilta turhaksi jääneen leikkiuunin jotenkin muuten. Säilyttää siellä jotain? Kestäisikö se istuimena? Sitten se olisi istuin, säilytyspaikka JA muistoesine pikkulapsiajalta.

Alla olevassa kuvassa kirjan ihanaa kuvaa rauhallisesta mutta pirteästä ruokailutilasta valaisee lamppumme, jonka varjoksi olen kietonut kukallisen kesähameeni, jota ei voinut talvella käyttää. Se on varjostimena hauska vaikka ehkä vähän outo. Samanlaisia inspiraatioita kirjoista saa helposti useita, joten jos vain innostut tyylistä, nautinnollista tutkimista!

Kirjasta Kotoisa tyyli

Selina Lake: Kotoisa tyyli (orig. Homespun Style)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013

Selina Lake, Joanna Simmons ja Debi Treloar: Löytäjen koti (orig. Bazaar Style)
Suomennos: Marlene Sanoukian
Kustannus: Tammi 2009

Mistä: Kaupasta

Äiti, rakastatko minua?

Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua? (orig. Mummy do you love me?)
Kuvitus: Jan Fearnley
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2008
Suomennos: Raija Viitanen
Lyhyesti: Ihan pienillekin sopiva kirja rakastamisesta ja vanhempien rakkauden voimasta. Vaikka suututtaa (vanhempaa tai lasta) rakkaus on kuin kallio.

Se kiljui ja kirkui ja kaakatti aina vain kovempaa.
Kana yritti uudestaan.
"Ole nyt hiljaa, pikku tipu."
Mutta tipu ei totellut.
Se vain mekasti kovempaa ja kovempaa.
Silloin kana huusi takaisin… OLE HILJAA, PIKKU TIPU!
Tipu ei ollut uskoa korviaan: äiti oli huutanut sille!
Eikö äiti tykännytkään siitä enää?

Kaikkia pikkutyyppejä mietityttää joskus kysymys, rakastaako isä tai äiti minua? Entä jos teen tollon töitä, mitä sitten, rakastavatko he silti? Mitä jos isä tai äiti huutavat - miksi, eivätkö he enää rakastakaan?

Meilläkin näitä kysymyksiä on pohdittu molempien pikkutyyppien kohdalla, eri asioihin ja tilanteisiin liittyen, mutta silti ne tulevat aina välillä esiin.

Tässä suloisessa kirjassa, joka laajentaa rakastamiskysymisen ja sen vakuuttelun tottelemattomuuteen ja senkin jälkeiseen rakastamiseen, asiaa käsitellään näin, kuvien mukaan:

1. kun äiti on vakuutellut rakkauttaan, pikkutipu tulee niin iloiseksi ja riehakkaaksi...

 2. että se intoutuu riehumaan hiukka liikaa ja unohtaa totella äitiä…

3. … jolloin äiti joutuu huutamaan. 

4. Pikkutipu huolestuu ja pelästyy ja juoksee piiloon. Voiko häntä rakastaa vaikka hän käyttäytyi huonosti?

5. Äiti kertoo: Äiti rakastaa aina, vaikka suuttuu välillä. 

"Minkä takia?" tipu kysyi. 

"Koska minä olen sinun äitisi", äiti sanoi.

Tähän yksinkertaiseen lauseeseen tiivistyy kaikki. Ei tarvita enempää eikä vähempää selittelyitä. Koska niin se vain on. Rakastan, vaikka tekisit mitä.

Tämä isotekstinen, vähätekstinen kirja pureutuu rakastamiseen juurta jaksain, kääntelee ja kaivelee kysymystä niin ettei kirjan lukemisen jälkeen pienelle pitäisi jäädä mitään epäselvyyksiä, miten asiat ovat, tai mikä on tämän mystisen rakkauden takana, joka kestää kaiken.

Kirja sopii ison kokonsa ja perinteisen kuvituksensa vuoksi ihan pienillekin, 1-vuotiaasta mihin vain. Sillä yhtä lailla 8-vuotiaskin käpertyi kainaloon kuuntelemaan. Harvinainen hetki, sitäkin arvokkaampi. Hetki kirjan äärellä, lapset molemmilla puolilla, oli viikon parhaita hetkiä. Vanhemmuuden parasta mitä on.

<3

Kiitos hyville kirjoille joiden avulla tulee käsitellyksi kaikenlaisia kysymyksiä, joista ei aina muista puhua!

PS. Vanhemman rakkautta käsitellään myös ainakin kirjoissa Arvaa kuinka paljon sinua rakastan sekä Kulta pieni. Molemmat suosituksen ansainneita rakastamisen pohdinnan kirjoja. Jälkimmäisessä värikäs Debi Gliorin kuvitus.

Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua? (orig. Mummy do you love me?)
Kuvitus: Jan Fearnley
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2008
Suomennos: Raija Viitanen
Mistä: Arvostelukappale

Esiintymispelosta: Ypöyksin näyttämöllä

Ulf Nilsson: Ypöyksin näyttämöllä (orig. Ensam mullvad på en scen)
Kuvitus: Eva Eriksson
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Lyhyesti: Pienen pojan esiintymispelosta kertova kuvakirja. Pikkuveljen ihailu ja rohkaisu auttaa isoveljeä pääsemään esiintymispelosta yli, ja tämä huomaa esiintymisen olevan oikeastaan tosi hauskaa!

Illalla en saanut unta. Yksin näyttämöllä. Pitää puhua KOVAA. Koko sali täynnä vanhempia. Pelkkä ajatuskin oli niin kamala, että kädet alkoivat hikoilla. Entä jos en muistaisikaan, mitä minun piti sanoa? Siitä tulisi täysi fiasko!

Isoveli rakastaa laulaa ja esiintyä pikkuveljelleen, mutta kun koulussa tulee kevätjuhlan aika ja hänen pitäisi esiintyä oikealla lavalla, valonheitinten loisteessa - apua mikä painajainen! Hänen roolinaan on sanoa esityksen päätössanat. Yöllä hän näkee painajaista, jossa mörkö syö hänet näyttämöllä, ja aamulla kädet tärisevät pelosta. Kun esitys on käynnissä ja isoveljen vuoro lähestyy, hän istuukin naulakossa, piilossa ja surkeana takkien takana. Onneksi pikkuveli tulee hakemaan häntä! Ja lavalla isoveli sitten huomaa, ettei esiintyminen olekaan oikeasti kovin jännittävää - päinvastoin, se on tosi hauskaa!

Ruotsalainen tekijäkaksikko Ulf Nilsson ja Eva Eriksson ovat tehneet puhuttelevan, aiheeltaan erittäin tärkeän kuvakirjan esiintymispelosta, jännittämisestä ja ujoudesta, omien pelkojen voittamisesta sekä sisarussuhteen voimasta. Mitä voi tehdä jos esiintyminen jännittää aivan hirveästi, niin että kädet tärisevät? Aikuisten puhe katsomaan tulemisesta vain pahentaa tilannetta. Tässä kirjassa tilanne raukeaa sisarusten välisen huumorin ja toiseen uskomisen avulla.

Esiintymisjännitys on niin ikävä tunne, että on helppo muistaa kehokokemuksen kautta miltä se tuntuu, miten kädet hikoavat, sydän hakkaa kurkussa asti eikä ilma tunnu riittävän. Tunne on hirveän voimakas, kaikennielevä - ja yleinen. Kuten isoveli naulakossa miettii, on surullista jäädä pois jostain jos ei uskalla. Oma pelkuruus suututtaa, mutta keinoja sen taltuttamiseksi ei ole helppo löytää. Jännityksen kanssa ei ole hyvä elää. Siksi siitä kannattaa oppia vapautumaan niin, ettei se rajoita elämää. Mutta miten?

No, ainakin tämä kirja antaa helpottavan ja voimaannuttavan kokemuksen esiintymisjännityksestä selviytymiseen ja onnistumiseen. Kirja kertoo, että jos tuokin pystyi, minäkin voin pystyä. Enkä vain pystyä, vaan voin jopa nauttia siitä!

Jännitystä voi purkaa myös kuulostelemalla omaa oloaan. Jos on ihan krampissa, mielessä kaikki on sekavaa ja epäselvää. Vyyhtiä voi purkaa tutkimalla, missä kohdin kehoa jännitys tuntuu fyysisesti ja miten? Voisiko tuohon kohtaan hengittää vähän rentoutta ja pehmeyttä? Tästä seuraa usein mielen rauhoittuminen, ja ajatukset selkenevät. Olen myös kuullut mielikuvan onnistumisesta auttavan. Jos näkee itsensä tilanteessa itsevarmana ja onnellisena, epäluottamus itseä kohtaan voi hälvetä.

Onko sinulla hyviä vinkkejä (esiintymis)jännityksen purkamiseen ja helpottamiseen?

Muuten, jos jännittää, alla oleva kuva voi olla se tavoitekuva jonka pitää mielessä. :)

Ulf Nilsson: Ypöyksin näyttämöllä (orig. Ensam mullvad på en scen)
Kuvitus: Eva Eriksson
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Kiitos kustantajalle.

Ulrike Fischer: Kuka saa päättää?

Ulrike Fischer: Kuka saa päättää? (Trotzkopf Nele 2012)
Kuvitus: Manfred Tophoven
Suomennos: Seija Kukkonen
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Lyhyesti: Äidin ja tyttären tahtojen taistelusta kertova kirja, jossa mitellään, kumpi saa päättää. Käsitellään myös lapsen tunteita, kuten pelkoa siitä, ettei äiti rakasta, ja suurta kiukkua. Selkeä kuvakirja monen ikäisille.

Äiti rypistää otsaansa.
"Sinun on vaihdettava vaatteet."
"Mutta en hal…"
"Ei mitään vastaväitteitä", sanoo äiti tiukasti. "Ole hyvä ja mene vaihtamaan vaatteet!"
Elli tietää että olisi viisainta totella äitiä. Mutta… "En halua lähteä. Eikä kastematonikaan halua. Ja sitä typerää mekkoa en ainakaan pue päälleni!"

Elli on keskellä hauskaa puuhaa, kaivamassa matoja, kun äiti haluaa lähteä kylään. Nyt heti! Elliä (luonnollisesti) ärsyttää äidin komentelu, ja kaiken huipuksi hänen pitää vielä pukea naapurin Maisan vanha (vauva)mekko päälleen. Matkalla äiti ja Elli mulkoilevat toisiaan.

Kylässäkään mikään ei suju. Ensin Elli sotkee lattian kuraisilla saappaillaan, sitten hän kaataa multakasan keskelle kahvipöytää esitelläkseen uuttaa ystäväänsä, matoa. Äiti hermostuu tästä niin että kippaa mullan matoineen päivineen ikkunasta ulos. Elli ryntää vaatehuoneeseen itkemään.


Sitten äiti tulee, ja kirjan paras kohta: sopu. 

"Minulla on ollut ihan kamala päivä!" sanoo äiti ja istuu Ellin viereen.
"Ensin oli töissä harmia ja sitten meni pesukone rikki."
Äiti ottaa Ellin kainaloonsa. "Se oli minulle liikaa. Sitten sinä et halunnut lähteä Pipsa-tädin luo. Etkä pukea päällesi mekoa etkä…"
"Niin, koska sinä päätit kaikesta", sanoo Elli.
"Totta", myöntää äiti hiljaa. "Minun olisi pitänyt puhua kanssasi."

Kuka saa päättää? on minusta jostain syystä melkein terapeuttinen kirja. Ensiksi siksi, että tunnistan (monesta paikasta) Ellin äidin tiukkuuden, vaatteista riitelyn, hoppuilun ja kylässä "vahtimisen". Toiseksi siksi, että Ellin ja äidin tyttären sopimistapa on ihana. Koska äiti myöntää olleensa väsynyt ja että päivä on ollut ihan kamala. Ja että hän teki väärin. Minustakin Ellin äidin käytös meni vikaan heti ensimmäisestä lauseesta alkaen. Ja silti tiedän sortuvani siihen itsekin: ilmoittamaan, että nyt lähdetään, pulinat pois ja vauhtia kinttuihin! Ja sitten menee hermot, kun lapsi ei tottelekaan.

Totta kai vanhemmat tekevät välillä väärin. Se on ok. Mutta läheskään aina niistä ei tajua puhua tai pyytää anteeksi, vaan harmi ja itku niellään pois, puolin ja toisin. Se ei ole ok. Kirja onnistuu tuomaan hyvin esiin lapsen tunteet ja tärkeyden. Lapsikin ansaitsee ja tarvitsee kunnioitusta.

Vahvana säikeenä kirjassa on myös kysymys siitä, kuka saa päättää asioista? Saako äiti päättää, mitä Elli pukee päälleen kylään? Saako äiti päättää, milloin lähdetään kylään? Saako hän päättää, että mato heitetään ikkunasta ulos? Entä saako Elli päättää, että pitää etanaa purkissa vangittuna? Kun Elli päästää etanan takaisin vapauteen, hän on hoksannut: ei tunnu hyvältä, kun omaa vapautta rajoitetaan.

Pidin kirjasta heti kun luin sen ensimmäisen kerran, samoin kuin toisesta, saman kustantamon (Suomessa Kustannus-Mäkelä, alunperin Annette Betz Verlag) saksalaisesta kirjasta, kiusaamisesta kertovasta Ollaanko kuitenkin kavereita? Kirjoissa on realistinen ja perinteinen kuvitus, joka on Manfred Tophovenin käsialaa. Ollaanko kuitenkin kavereita -kirja on näistä kahdesta koskettavampi, mutta onhan aihekin paljon vakavampi.

Molemmissa kirjoissa on sellaista arkipäivän realismia, että voin kuvitella niiden antavan lapselle tukea vaikeissa tilanteissa ja vaikeiden tunteiden äärellä. Ollaanko kuitenkin kavereita? -kirjassa tunteet käsittelevät pettymystä ja pelkoa kaverisuhteissa sekä omaa huonommuudenkokemusta, tässä kirjassa mm. pettymystä äitiin, pelkoa ettei äiti rakasta sekä isoa kiukkua ja surua. Kirjat, joissa lapsi voi elää tunteet jonkun toisen kautta, käsitellä niitä rauhassa ja saada mallin niiden kanssa selviämisestä ovat kultaakin kalliimpia!

Samanlainen kirja on muuten Ypöyksin näyttämöllä (Kustannus-Mäkelä 2012), josta bloggaan lähiaikoina, ja joka kertoo esiintymispelosta.

Äidin ja tyttären välisistä kahnauksista kertoo myös mainio Vesta-Linnea ja hirviöäiti (Tammi 2009). Näistä kahdesta Kumpi saa päättää? on tekstin tasolla yksinkertaisempi ja lyhyempi, ja sopii siksi hyvin jo noin 3-vuotiaasta ylöspäin.

Se kirjasta! Lopuksi vielä pitää sanoa, että oli hauska lukea, että muillakin on rakkaus-vihasuhteita Saksaan, kiinnostusta kieleen ja sen kielisten maiden kirjallisuuteen. Itselleni tuli oikea innostus - olisin superonnellinen, jos pääsisin nyt vaikka berliiniläiseen (jossa olen käynyt vain 1991!) kirjakauppaan tutustumaan saksalaisiin lastenkirjoihin!

Sylvia Schopf: Ollaanko kuitenkin kavereita?

Sylvia Schopf: Ollaanko kuitenkin kavereita? (orig. Mit dem spielen wir nicht! 2009)
Kuvitus: Manfred Tophoven
Suom. Terhi Raumonen
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2010
Summa summarum: Tärkeä kirja kiusaamisesta, nimittelystä ja ryhmän ulkopuolelle jäämisestä. Auttaa ymmärtämään miltä kiusaaminen tuntuu. Aiheutti keskustelua sekä 4- että 7-vuotiaassa kuulijassa. Suosittelen!



Eine deutschsprachige Rezenzion über das Buch Mit dem spielen wir nicht! - siehe unten. 

Kirjamessujen tämän vuoden teemamaana oli Saksa, mikä ilahdutti minua tosi paljon, koska olen koulutukseltani mm. saksan ope ja minulla on kulttuuriin ja kieleen jonkinlainen rakkaus-viha-suhde (tässä järjestyksessä). Niinpä olin onnellinen, kun pääsin messuilla seuraamaan keskusteluja Saksaan liittyen, ja samalla pläräämään saksankielisiä lastenkirjoja. Mieluiten kirjoittaisin tähän nyt asiantuntevan artikkelin saksankielisestä lastenkirjallisuudesta, mutta koska en ole tiedoissani nyt ihan :) sillä tasolla, tyydyn esittelemään muutaman meillä kotona olevan alunperin saksankielisen lastenkirjan, joista ensimmäinen, Sylvia Schopfin Ollaanko kuitenkin kavereita? käsittelee kiusaamista ja ryhmän ulkopuolelle jättämistä.

Eetu ja hänen ystävänsä keksivät jatkuvasti uusia kepposia, joilla kiusata Juhoa. He piilottavat hänen sisätossunsa, ottavat häneltä leluja pois, nipistävät ja tuuppivat häntä, ja pian muutkin lapset nimittelevät Juhoa kakkahousuksi. Satu kieltää sen, mutta sen jälkeen he nimittelevät häntä salaa ja kuiskaten. Kun Juholta pääsee pari harminkyyneltä, häntä pilkataan itkupilliksi.

Juho joutuu päiväkodissaan silmätikuksi ja kolmen pojan kiusaamaksi. He härnäväät ja piikittelevät Juhoa milloin mistäkin, ja vähitellen koko ryhmä hyljeksii häntä. Juho ei uskalla kertoa tilanteesta kenellekään aikuiselle, vaan uskoo, että hänessä on varmasti jotain vikaa. Vähitellen Juhon on yhä vaikeampi raahautua aamuisin päiväkotiin.

Onneksi ryhmään tulee uusi poika, Oliver, joka kertoo lopulta päiväkodin hoitajalle, miten Juhoa kiusataan. Hoitaja keksii saman tien taputusleikin, jossa yksi lapsista joutuu kehän ulkopuolelle ja yrittää turhaan päästä mukaan leikkiin. Leikin kautta lapset ymmärtävät, kuinka pahalta tuntuu jäädä ryhmän ulkopuolelle ja miten tärkeää on ottaa kaikki mukaan. Juho uskaltaa vihdoin kertoa asiasta äidilleen ja kiusaaminen loppuu. Oliverista Juho saa itselleen uuden, hyvän ystävän.

Ostin kirjan aikoinaan sen supertärkeän teeman vuoksi, ja sen varalta, että jotakuta lapsistani joskus kiusattaisiin. Nyt kun olemme lukeneet kirjaa moneen kertaan, olen tajunnut yhä paremmin kirjan tärkeyden ihan jokaiselle lapselle: Kirja ei kosketa vain kiusatuksi tulevaa, vaan myös kiusaajia ja niitä muita lapsia, jotka eivät puutu kiusaamiseen. Jokainen lapsi näkee tai kokee joskus tilanteen, missä toista (tai itseä) kiusataan tai ei oteta leikkiin mukaan, ja kuten tyttäreni sanoi, silloin "ei oikein uskalla sanoa mitään". Sivusta puuttuminen kiusaamiseen on hirveän vaikeaa ja vaatii valtavaa rohkeutta. Tämä kirja auttaa ymmärtämään ulkopuolelle jätetyn tunteita, antaa mallin siihen, miten tilanteesta voi kertoa aikuiselle, ja mitä sitten, jos itse joutuu nimitellyksi kantelupukiksi.

Runsaan kuvituksen vuoksi kirja sopii jo pienille, ja meillä kirjasta pitävät sekä juuri 4 vuotta täyttänyt että 7-vuotias. Jo 4-vuotias osasi jutella tilanteista, joissa joku ei ole päässyt leikkiin mukaan. Antoisa ja tärkeä kirja ja keskustelunavaaja siis niin vanhemmille kuin päiväkotien ja alaluokkien kasvattajillekin, ja kirja, jonka soisin osuvan jokaisen lapsen kohdalle!

Manfred Tophovenin kuvitus kirjaan on realistinen ja onnistuu pukemaan Juhon tunteet ja ulkopuolisuudentunteen hyvin kuviksi.

Kirjan lopussa on vielä kasvattajille osoitettua pohdintaa ja vinkkejä kiusaamistilanteiden käsittelyyn.



Saksankielinen arvio kirjasta löytyy Aintschels Produkte- und Bücherweltistä. 

-----------------
Weil Deutschland das Themaland auf der diesjährigen Buchmesse (24.-27.10.2013) in Helsinki war, habe ich Lust bekommen, über ein paar deutschsprachige Kinderbücher die wir zu Hause haben eine Vorstellung zu schreiben. Und weil es manchmal interessant ist über den geografischen und sprachlichen Grenzen auszustrecken, schreibe ich diesmal kurz auch auf Deutsch. Diesmal also Sylvia Schopfs Mit dem spielen wir nicht!, in dem es um Schikanieren und Ausgrenzung eines Kindes aus der Gruppe geht. Die Hauptfigur ist ein Junge, der von seinen Kindergartenkameraden gehänselt wird. Allmählich wird die Situation so schlimm, das der Arme gar nicht mehr in den Kindergarten will. Er traut sich auch nicht, Erwachsenen über die Situation zu erzählen. Zum Glück bekommt er einen Freund, der endlich der Erzieherin über das Schikanieren erzählt. Durch ein Spiel verstehen andere Kinder letztendlich auch, wie weh es einem tut, aus der Gruppe ausgeschlossen zu werden, und die Situation verbessert sich. 

Ich habe das Buch für den Fall besorgt, dass einer von meinen Kindern eines Tages schikaniert werden würde, aber als wir jetzt das Buch schon mehrmals gelesen haben, habe ich verstanden, wie wichtig das Buch für alle Kinder ist! Jedes Kind ist wohl irgendwann in der Situation, in der er zuschauen muss wie jemand regelmässig von anderen geärgert wird. Es ist eine sehr schwierige Situation und verlangt vom Kind enorm viel Mut, sich da entgegenzusetzen. Mein 7-jährige hat gesagt, dass sie sich nicht traut, in solchen Situation etwas zu sagen. Das Buch bietet also sehr gute Anlässe für Besprechung mit dem Kind und ist ein ideales Mittel, das Schikanieren in den Kindergärten oder Schulen zu bearbeiten. 

In meinem Blog gibt's auch einige Rezensionen auf English - leider nicht viele, da meine Leser hauptsächlich in Finnland sind. Ich schreibe aber auch in der Zukunft gerne ab und zu entweder auf Englisch oder Deutsch, und höre gerne, falls du über ein bestimmtes Buch auch in einer anderen Sprache als Finnisch lesen möchtest!

Ei nukuta yhtään!

Jane Chapman: Ei nukuta yhtään! (orig. I'm Not Sleepy!)
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä 2012

"Mitä nyt? Mikä hätänä?" puuskutti mummu.
"Ei nukuta yhtään!" Peetu sanoi. "En halua mennä nukkumaan. Minä haluan leikkiä!"

Aika monessa perheessä on varmaankin joka ilta pienoinen nukkumaanmeno-näytelmä. Oman versionsa siitä tarjoaa Jane Chapmanin Ei nukuta yhtään!, jossa kiltti pöllömummu yrittää laittaa pikkuista pöllönpoikasta nukkumaan.  Mikä ei olekaan ihan niin helppoa! Ensin unohtuu iltakeksi (!), sitten peittely, sitten poikanen haluaa leikkiä. Lopuksi mummu keksii hyvän keinon. Hän menee itse nukkumaan ja poikanen huolehtii hänestä. Huh, se onkin kova homma, ja pikkuista pöllönpoikaa alkaa moinen tohina kovasti nukuttaa.

Kirjassa on ihanan lempeä ote monet vanhemmat välillä hermoromahduksen partaalle ajavaan asiaan. Mummu vaikuttaa pöllöltä, jolla ei koskaan mene hermot. Hirveän ihailtavaa. Huvittavaa myös, että se on juuri mummu, eikä äiti. Kunnia ihanille, pehmeille mummeille!

Kuvitus on kivan unisenväristä, ja pöllön suuret silmät ja selkeät kuvat ilman ylimääräisiä aistivirikkeitä viehättävät varmasti 1-3-vuotiaita ja tuudittavat (toivon mukaan) uniseen olotilaan. Kirja onkin hyvä iltsatukirja, jolle voi ensin naureskella yhdessä ja sitten kömpiä sänkyyn. Ja jos lapsi ei sattuisikaan nukahtaman ideaalisti, toimisikohan pöllömummun tapa: itse nukkumaan ja poikanen toimittamaan ilta-askareita?

Jane Chapman on kirjojen kuvittaja, joka on hiljattain alkanut myös kirjoittaa. Häneltä on ilmestynyt useita samantapaisia suloisia eläintarinoita.

Tracey Gorderoy: Tämä on minun!

Tracey Gorderoy: Tämä on minun!
Kuvitus: Caroline Pedler
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Mäkelä 2012

Yleenä kaikki alkaa kaverin kanssa hyvin. On kiva rakentaa majaa ja kokeilla, kumpi osaa murista kovempaa...

Mutta joskus tulee riitaa, kun molemmat haluavat leikkiä juuri samalla lelulla. Yleensä siinä käy huonosti. Jompaa kumpaa sattuu. Tulee itkua ja pahaa mieltä, ja tarvitaan aikuista auttamaan ja selvittämään. Sitten ei enää huvita leikkiä toisen kanssa, vaan mökötetään...

Kunnes toinen keksii jotain kivaa. Kuten haluaa antaa vauhtia keinussa! Yhtäkkiä kumpikaan ei olekaan enää vihainen, sillä eihän sitä jaksa kauaa. Vielä hauskempaa on, jos aikuinen antaa vautia molemmille! Lelukin mahtuu mukaan, molemmille yhteisesti.

Tämä on minun! -kuvaa parivuotiaille ja hieman vanhemmille tuttuja jokapäiväisiä lelun jakamis- ja kädestäottamiskiistoja. Lapsen on helppo eläytyä tilanteeseen nallejen kautta, ja kiistan keskiössä oleva lelu on kekseliäästi painettu hehkuvasti kohokuvioiduksi, jotta se olisi mahdollisimman houkutteleva. Tekee ihan mieli koskettaa karheaa oranssia tiikeriä. Lyhyt, pieni tarina osuu kiistojen ytimeen, ja asettaa ne oikeisiin mittasuhteisiin. Aikuisella on tärkeä roolinsa auttaessaan pieniä unohtamaan kiistansa ja pääsemään pettymyksistä yli, ja näyttäessään, että asioita voi oikeasti jakaa.

Summa sumamrum: Söpö, ulkoasultaan houkutteleva pieni tarina uhmaikäisille ystävyydestä ja tavaroiden jakamisesta. Erityistä plussaa siitä, että vaikka kirjan kansi ei herättänyt suuria odotuksia, tarina ja toteutus olivat yllättävän kivoja!

Ihana kahvila ja Veera-vuohen vekara

Jeanne Willis: Veera-vuohen vekara
Kuvitus: Tony Ross
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2010
24 s. Tähtiä: *

Kävelin pitkästä aikaa tänään kaupungilla ja kiinnitin huomiota Aleksanterinkadun ja Fabianinkadun kulmassa, Helsingin yliopiston päärakennusta vastapäätä olevaan värikkääseen Ihanaan kahvilaan. Tarkemmalla vilkaisulla sisältä paljastui värikkäitä lastenkirjoja ja kaikenlaisia muitakin kirjoja, joihin en ehtinyt tutustua, sillä ehdin vain nopesti napata mukaan kahvin (ja macaron-leivoksen :) ja kiirehdin hakemaan lapsia... Surffailemalla sain selville, että Ihanassa kahvilassa on ainakin Rosebudin kirjakauppa, pikkuinen kahvila sekä Helsingin Yliopiston World Design Capital 2012 -vuoteen liittyvä Tiedekulma, jossa esitellään yliopiston tutkimusta erilaisten luentojen ja tapahtumien kautta. Nopealla vilkaisulla huomasin myös ihastuttavat istumanurkkaukset, värikkäät tyynyt, istumiseen tarkoitetut puupöllit, sekä sen, että huomenna 2.3. ja uudestaan 6.3. klo 17 - 19 pääsee tuunaamaan maatuskoita! Omaa maatuskaa ei tarvitse viedä mukana. Kuulostaa hauskalta!

Tällä ja ensi viikolla paikan teemana Uusi Venäjä, ja ikkunaan olikin nostettu Fedja-setä -kirja (Otava 2008) ja äänikirja, joilla oli hintaa muuten vain 15 ja 14 €! Huippututkijoiden luentoja ja muutakin toimintaa tuntuu olevan tarjolla todella runsaasti, kurkkaa vaikka täältä. Tosi kivan tuntuinen kahvila, johon pitää ehdottomasti tutustua paremmin!

Sitten päivän kirjaesittelyyn. Pitkästä aikaa adoptioaiheinen kirja! Jeanne Willisin kirjoittama ja Tony Rossin kuvittama Veera-vuohen vekara on ristiriitainen teos! Minä en pitänyt, mutta tytär 5v. nauroi ääneen. Erityisesti Tony Rossin kuvitus huvittaa häntä.

Päähenkilönä on äitivuohi, joka toivoo turhaan lasta. Ei auta, sellaista ei tule, ja pinnasänky seisoo tyhjänä odottamassa. Miten epäreilua, kun jotkut saavat jopa kaksi.

Ja kun se ei voinut saada omaa... se adoptoi lapsen. 

Pieni tiikerinpoikanen on kuitenkin aivan erilainen kuin vuohiäiti on kuvitellut. Se ei osaa syöttää lastaan oikein ("Ei osaa edes ruokkia lastaan", siskot supisivat. "Huono äiti!"), ja lapsi huutaa kaiket yöt. Sitten se kasvaa niin isoksi, että se pelottaa muita. Kun vuohitätien pienokaiset sitten katoavat, syytetään Veeran vekaraa.

Veera-vuohi uskoi vekaraansa, mutta siskot eivät uskoneet. Ne potkivat pojan pois laumasta. "Et ole meikäläisiä. Sinuun ei voi luottaa", ne sanoivat.
"Jos poika lähtee, lähden minäkin!" Veera sanoi. "Vaikka se ei olekaan minun lihaani ja vertani, se on minun poikani. Minä pidän sen puolta loppuun saakka."

Lopulta Veeran vekara kuitenkin osoittaa olevansa sinnikäs ja peloton pieni tiikerinpoikanen, joka pelastaa paitsi äitinsä, myös kadonneet kilit pulasta. Lopulta täditkin uskovat vekaran olevan kunnon lapsi.

"Hieno poika sinulla", ne sanoivat. "Perheemme ylpeys." "Oma poikakultani!" Veera-vuohi hymyili. 

Ajatuksen tasolla kirja toimii jollain tavoin. On ymmärrettävää, vaikkakaan ei hyväksyttävää, että sukulaiset suhtautuvat vieraaseen lapseen oudoksuen. Ja tarinan kaarikin on tuttu, satumainen, kun vieras, hyljeksitty ja epäilty, osoittaa lopussa olevansa sankari. Pidän kovasti siitä, että lapsettomuuden nostattamia tunteita sekä äitiyden ikuista seuralaista, arvostelua, on nostettu osuvasti esiin. Ylipäänsä lapsettomuus, sekä tahaton että tahallinen, on sellainen teema, jota voisi käsitellä lasten kirjallisuudessa(kin) vielä paaaljon nykyistä enemmän.

Sen sijaan sydämeen sattuu, kun luen tarinaa pienen adoptoidun näkökulmasta. Miksi hänen erilaisuuttaan alleviivataan niin kovasti, ja mikseivät muut usko mitä hän sanoo? Miksi hänen pitää osoittaa olevansa niinkuin muutkin, ja miksi, voi miksi hänen pitää ansaita tekemisillään muiden hyväksyntä??

Vaikka kirjan tarkoitus on hyvä ja se lähestyy erilaisuutta hyvin, hmm, kansantajuisella tavalla, niin minulle kirja kuitenkin töksähti ja kovasti. En haluaisi saattaa ketään adoptiolasta tilanteeseen, jossa kirja luetaan kaikille esimerkkinä siitä, miten me kaikki olemme samanarvoisia ja miten ketään ei pidä tuomita ulkonäön perusteella. Erilaisuuden alleviivaamisen ja hyväksynnän ansaitsemisen sijasta suvaitsevaisuutta pitäisi voida lähestyä muilla tavoin. Erilaisuutensa adoptiolapset kohtaavat, luoja tietää, muutenkin aivan liian usein.

Jos joku haluaisi kirjan omakseen ja luoda siitä oman mielipiteensä, kerrothan siitä kommenttiboksissa tai laita sähkopostilla yhteystietosi, niin laitan kirjan tulemaan!

Ja ihanaa, kevät on täällä!!! Sen kunniaksi Taikatalvea aamupalapöydässä... HIP HEI! 


Minä olen Tuu-tikki,
joka on kääntänyt lakkinsa nurin!
Minä olen Tuu-tikki,
joka tuntee nenässään lämpöiset tuulet.
Nyt tulevat suuret myrskyt.
Nyt tulevat jyrisevät lumivyöryt.
Nyt kääntyy maa
niin että kaikki muuttuu
ja kaikki voivat riisua villahousunsa
ja panna ne kaappiin.

(Tove Jansson: Taikatalvi. Wsoy 2008, 26. painos)

Christine Nöstlinger: Erityisen ihana Tomaanien elämää

Christine Nöstlinger: Tomaanien elämää
Alkuteos: Das Leben der Tomanis 1976
Kuvitus: Helme Heine
Suomennos: Auli Hurme-Keränen
Kustannus-Mäkelä 1989, 24 s.

Tomaanien elämää on kirja, jonka toivoisin sattuvan kaikkien käsiin! Se kertoo erilaisuudesta, kiltteydestä, suvaitsevaisuudesta, lähtemisestä, normien ja rajojen rikkomisesta... Kaikesta sellaisesta mitä on hyvä miettiä aika ajoin ja samalla ravistella tomuja päältään

Kenelle? Jo pienelle lapselle sopiva kuvakirja, mutta parhaimmillaan, kun lapsen kanssa voi keskustella erilaisuudesta.

Äiti-Möttönen veti tyttärensä esiin kaalikasan alta, tarttui heitä kädestä ja lähti kaupasta. 
"Mikseivät ihmiset pidä meistä?" Laila kysyi.
Äiti-Möttönen ei vastannut. Hän juoksi tyttäriensä kanssa kotiin. Kotona hän istui keittiön pöydän ääreen ja itki. Hän itki vielä silloinkin, kun isä-Möttönen tuli kotiin työstä. 
"Pitäisikö meidän muuttua taas sellaisiksi kuin olimme aikaisemmin?" Laila kysyi.
"Jos oikein kovasti yritämme, se ehkä onnistuu!" Leila sanoi. 
Silloin äiti-Möttönen pyyhki kyyneleensä ja huudahti. "Ette te ole tuhmia! Ei teidän tarvitse muuttua! Pysykää vain sellaisina kuin olette!"

Tomaanien elämää on tarina kahdesta kiltistä tytöstä, jotka virkkaavat patalappuja, saavat pelkkiä kymppejä eivätkä koskaan unohda sanoa ole hyvä ja kiitos. He asuvat omakotitalossa, muiden täsmälleen samankaltaisten omakotitalojen joukossa.


Eräänä päivänä isä tuo tyttärilleen tomaani-kirjan. Tytöt ihastuvat kirjaan niin, että uppoutuvat siihen jokaisella liikenevällä hetkellä. He alkavat loikoilla ruohikossa ja kiipeilevät naapurin kirsikkapuussa. Nauravat, hyppivät ja heittävät kuperkeikkoja. Ihan kuten kirjan tomaanitytökin.

Eräänä päivänä tytöt heräävät muuttuneina: kirkkaansinisinä, takapuolissaan hännäntupsut ja tukka pörrössä. Äiti häpeää tyttäriään ja piilottelee heitä sisällä. Eräänä päivänä hän kuitenkin rohkaistuu lähtemään heidän kanssaan ostoksille. Tuloksena on mellakka. Tyrmistyneet naapurit eivät suvaitse liian erilaisia tyttöjä, "hirviöitä".

Isä ja äiti tekevät päätöksensä. Isä-Möttönen ottaa perheen neljä pankkikirjaa, kaksi säästöpossua, vihkisormukset, helminauhan ja kymmenen liemikuutio-osaketta, myy kaiken ja ostaa veneen. Seuraavana yönä isä ja äiti opettelevat tomaanikirjan ulkoa ja onnistuvat muuttumaan tyttäriensä kaltaisiksi. Sitten he marssivat rantaan.

Rannalla seisoi paljon ihmisiä. "Seis", he huusivat. "Älkää lähtekö pois, teidät pitää panna lukkojen taakse, tehän olette skandaali!"

Mutta Möttöset ovat jo kaukana. Viikon kuluttua Möttösten taloon muuttaa uusi perhe, jolla on kaksi kilttiä tyttöä, jotka saavat koulusta pelkkiä kymppejä, ja pikkuhiljaa naapurit unohtavat tyrmistyksensä. Mutta joskus joku kalastaja kertoo kuulleensa mereltä naurua, rummutusta ja kitaransoittoa, ja silloin hän pelkää.

Pidän kirjassa kaikesta! Paitsi Helme Heinen humoristissta kuvituksesta, niin etenkin kirjan rohkeudesta ja kannustuksesta elää juuri itselle sopivaa elämää. Se mikä sopii jollekin ei sovi toiselle, eikä ole olemassa kovinkaan paljon rajoituksia, joiden mukaan elämä pitäisi järjestää, vaikka helposti siltä tuntuukin. Kirja herättää kysymyksiä. Saavatko lapset olla lapsia, ja ovatko hyvät tavat tai kiltteys niin tärkeitä? Mikä on sovinnaista, ja onko väliä mitä muut ajattelevat? Hyväksymmekö toisten erilaisuuden? Ja uskallammeko itse olla omia itsejämme?

Tämä ihana kirja saa ensimmäisenä blogissani viisi tähteä!

*****

Christine Nöstlinger (1936-) on rakastettu itävaltalainen kirjailija, joka on saanut muun muassa maailman rahallisesti suurimman lasten- ja nuortenkirjapalkinnon, Astrid Lindgren -muistopalkinnon sekä kansainvälisen Hans Christian Andersen -palkinnon, jota luonnehditaan lastenkirjallisuuden Nobel-palkinnoksi. Astrid Lindgren -muistopalkinnon raati totesi v. 2003 Christine Nöstlingerin olevan Astrid Lindgrenin veroinen lasten oikeuksien puolustaja ja auktoriteettien vastustaja, jonka humoristiset kirjat kertovat muun muassa "tytöistä, jotka yrittävät pyristellä irti perinteisistä rooleista ja lapsista, jotka taistelevat saadakseen tarpeensa kuulluiksi." Lue koko arvostelu täällä.

Olen arvostellut blogissani myös Helme Heinen toisen kuvittaman kirjan, Matka yöhön ja uneen (Kustannus-Mäkelä 1989). 


Muokattu 27.4.2012

Helme Heine: Matka yöhön ja uneen

Helme Heine: Matka yöhön ja uneen
Alkuteos: Die wunderbare Reise durch die Nacht
Suomennus: Auli Hurme-Keränen
Kustannus-Mäkelä 1989
24 s.

Helme Heine (1941-) on tunnettu saksalainen kuvittaja ja lastenkirjailija, jonka kirjoja on käännetty 35 kielelle ja joka on palkittu lukuisilla palkinnoilla, mm. eurooppalaisella lastenkirjapalkinnolla. New York Times on kolmesti valinnut Heinen teoksen vuoden parhaaksi lastenkirjaksi. Matka yöhön ja uneen ilmestyi yli 20 vuotta sitten, mutta aika ei ole vaikuttanut kirjan lumoon. Uni ja ihmisen jokapäiväinen matka unen luokse on säilynyt muuttumattomana.
  
Matka yöhön ja uneen -kirjan päähenkilönä on pieni siniasuinen poika - yö. Tosin heti tässä kohtaa suomennos joutuu etsimään uutta sanaa, sillä suomessa ei, kuten englannissa ja saksassa, ole eroa sleep (Schlaf) ja dream (Traum) -sanojen välillä. Suomentaja on ratkaissut asian käyttämällä yö-uni -sanaparia, mikä ontuu, mutta parempaakaan ei keksi. 


Sanomatta sanaakaan kokoaa pieni yöpoika kaikki ihmiset yhteen, ja häntä seuraa villi joukko ihmisiä: intiaani, vanha metsästäjä, teurastaja, sokea hanuristi... salainen merkki matkalle pääsyyn on haukotus käden suojassa. Jopa pikkulinnut seuraavat pientä poikaa, joka kuuta heilutellen johdattaa kaikki ihmeelliselle matkalle, ja villieläimet pääsevät pakenemaan häkeistään unen turvin. 

"Kalatkin nousevat meristä, joista ja järvistä ja jopa akvaarioista. Kaikki seuraavat Yötä. 

Kuljet silmät suljettuina läpi pimeän. Jos avaat silmäsi tai räpyttelet niitä salaa, sinun on aloitettava matka alusta. Älä pelkää, vaikka eksyisitkin. Yö huolehtii sinusta ja näyttää sinulle tien."

"Se johdattaa sinut niin kauas, ettet enää tiedä, missä olet ja mikä nimesi on. Vasta silloin Yö kutsuu sisartaan Unta." 

Uni saapuu saippuakuplia puhaltavan, hattupäisen tytön asussa. Unen saapuessa kirjan alun tummanpuhuva värimaailma helenee, kuvitus muuttuu mielikuvituksellisemmaksi. Kaikki on mahdollista. Puujalkainen mies kävelee. Jänis istuu metsästäjän pyssyn piipussa. Kirkontornista putoava ei taita niskaansa. Ylläoleva kuva on yksi suosikeistani: "Jos maailma on kuin maalaus, silloin olet paratiisissa."  

Lopulta, aamulla, "herätyskello ajaa sinut pois paratiisista. Matka päivään alkaa." Ihmisten kasvoilla väreilee hymyntapainen - hyvä uni on päästänyt pyörätuolissa istuvan kävelemään ja sokean näkemään. Unessa kaikki on mahdollista.


Matka yöhön ja uneen tuntui lapsilukijasta "jännittävältä, kivalta ja hassulta". Itselleni kirja ei aukene heti, vaan vaatii monta lukukertaa ja huolellista tutkimista, jotta miellyn sen tarinaan ja etenkin kuviin. Uni ei näyttäydy tarpeeksi kevyenä, vaan unenkin kuvissa on mukana tosielämän karuutta: sokea näkee vain unessa, kani istuu piipun pyssyssä muistuttamassa todellisuudesta. Jonossa uneen ja aamulla takaisin marssivat ihmiset ja häkeistään pakenevat villieläimet tuntuvat ahdistavilta. Mutta mitä enemmän kirjaa luen, sitä enemmän havaitsen toisaalta lohdullisuutta; yö suojelee sinua kaikelta ja pitää huolen, ettet eksy, ja toisaalta salaperäisyyttä; unen maailma on ääretön, jonne pääset vasta, kun et tiedä kuka ja mikä olet. 


Joka tapauksessa kirja on ristiriitaisuudessaan kiehtova tuttavuus ja iltasatukirja. 

Helme Heine asustelee vaimonsa kanssa Uudessa-Seelannissa, minne Wanderlust hänet 1990 kuljetti.  


Olen arvostellut blogissani myös Helme Heinen toisen kuvittaman kirjan, Tomaanien elämää (Kustannus-Mäkelä 1989), joka on yksi ihanimmista lasten kuvakirjoista jonka tiedän. 


**




Muokattu 27.4.2012