Kuvakirjan kurkistus monikulttuurisiin synttäreihin

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Lyhyesti: Synttäriteemainen kuvakirja Etelä-Afrikasta, jossa jokainen vieras edustaa eri etnistä tai uskonnollista taustaa tai kulkee pyörätuolilla. Kirjan tärkeä sanoma tulee kuin huomaamatta, alleviivaamatta. 

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. Vihaaminen ei käy ihmiseltä luonnostaan vaan se on opeteltava, mutta jos ihminen on oppinut vihaamaan, oppii hän myös rakastamaan. Ihmisen sydän on avoimempi rakkaudelle kuin vihalle.

Nelson Mandela

Kaipaatko helppolukuista kuvakirjaa, jossa erilaiset perheet ja etnisyydet ja uskonnot tuodaan luontevasti esille? Tai kuvakirjaa näyttämään ihmisten samankaltaisuuden ihonväristä, uskonnosta tai etnisestä taustasta riippumatta? Jos, niin etelä-afrikkalaisen Elena Agnellon Minä olen Alex on sinulle.

Alex viettää syntymäpäiväjuhliaan, ja paikalle saapuvat kaikki läheiset ystävät. Värikkääseen joukkoon kuuluu etelä-afrikkalaiseen tapaan niin tumma- kuin vaaleaihoisia. Uskontoja on yhtä monta kuin vierastakin: joku lukee Koraania, toinen käy kirkossa sunnuntaisin, kolmas käyttää kipaa, neljäs ei käyne kirkossa lainkaan. Kalebilla on kaksi isää, Linalla suurperhe, Vuyo elää kaksin äitinsä kanssa, Rashida tulee juhliin mummonsa kanssa, rullatuolissa istuva Zia tulee yksin.

Meillä oli hauskat juhlat! Minusta oli ihanaa, kun kaikki ystävät tulivat. Olen nauranut niin, että vatsaan koskee ja sydän on iloa täynnä. Ilo ja nauru ovat parasta ikinä!

Kirjan tarina ei ole ihmeellinen eikä Adrie le Rouxin kuvitus yllätä tai tuo tarinaan juurikaan uutta, mutta kirja lunastaa paikkansa sanomansa vuoksi. Sen kuvaama ystävyys yli kaikkien ns. rajojen on ihannetila, vaiko sittenkin normaalitila, lasten arkea? Kirja tukee osaltaan sitä, että erilaisuuden vihaamisesta tulee vielä hivenen vaikeampaa. Sillä kuten Nelson Mandela sanoi:  

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. 

Kirjan päähenkilö on muuten vaaleaihoinen ja –hiuksinen tyttö, jonka paras kaveri on tummaihoinen poika. Päähenkilön ihonvärivalinnat ovat aina kiinnostavia, tummia päähenkilöitä on kuvakirjoissa edelleen häviävän vähän.

Pidin tavasta käsitellä lahjoja: ei tarvitse olla materiaa, saati sitten lelua. Lahja voi olla kirja tai huivi, mutta yhtä hyvin ruokaa, tarinoita tai – mikä kivointa  – lahjoitus uhanlaisten sarvikuonojen hyväksi. Eläimet ovat etelä-afrikkalaisille tärkeitä ja mukana lähes kaikissa lastenkirjoissa. Suomalaisesta näkövinkkelistä tämä eksoottinen yllätyslahja on kovin jännittävä ja kiinnosti meillä 7-vuotiasta eniten koko kirjassa.

Kirja sopii mainiosti esimerkiksi esikoulun ja alakoulun uskonnon ja katsomustiedon tunneille tai muille teemaan sopiville tunneille, ja kuvakirjaksi joka kotiin. Synttäriteemaan on helppo samaistua, ja kirjan sanoma tulee kuin vaivihkaa siihen päälle.

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Mistä: Arvostelukappale

Erilainen on uusi tavallinen. Meidän perhe!

Katri Vuorinen, Tiina Eskola: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Lyhyesti: Kostailematon ja elämänläheinen kirja, joka kuvaa tämän hetken moninaisia perheitä Suomessa. Ei tietokirjamainen aiheestaan huolimatta. Valokuvakuvitus ja ihmisten avoimuus tekevät kirjasta poikkeuksellisen lämpimän ja mieleenjäävän. Tälläiselle oli tilaus!

 Meidän perhe on tälläinen. Vähän erilainen kuin naapurin perhe, mutta ihana juuri tälläisenä.

Näin ajatellaan varmaan monessa perheessä. Perheiden moninaisuus on onneksi tänä päivänä niin suurta, ettei tavallista perhettä enää oikeastaan juuri olekaan. Esimerkiksi omien lasteni luokalla on perheitä toisesta kulttuurista, perhe, jossa on myös adoptiolapsia (siis me), perheitä, joissa toinen vanhempi on toisesta kulttuurista, eronneita vanhempia, kahden äidin perheitä, romaniperheitä, yksinhuoltajaperheitä, ja sitten perheitä, joissa on isä ja äiti ja lapsia. Yhden lapsen perheitä ja seitsemän lapsen perheitä, aikuisia sisaruksia tai vastasyntyneitä. Perheitä, joissa on liskoa tai frettiä, joissa ratsastetaan, pelataan jääkiekkoa, uidaan, sirkuskouluillaan, piirretään, ei harrasteta mitään. Joissa puhutaan kolmea kieltä tai vain yhtä.

Juuri tämän hienon, mielettömän rikkauden ja perheiden moninaisuuden Meidän perhe -kirja tuo esiin. Sen sijaan, että erilaiset perheet esiteltäisiin tietokirjamaisesti, on tarina ja juoni, alku ja loppu, kaunokirjallinen tapa käsitellä teemaa.

Kaikki alkaa siitä, kun Annin mummin koira karkaa, ja Anni lähtee etsimään Suloa naapurustosta. Hänen oma perheensä on vastaanottoperhe, johon lapset tulevat väliaikaisesti, ennen kuin palaavat kotiin tai muuttavat sijaisperheeseen. Naapurustossa asuu iso kirjo erilaisia perheitä, yllä mainittujen lisäksi mm. sijaisperhe, kolmosperhe, uusperhe, kehitysvammaisen pojan perhe ja isossa maatalossa asuva perhe.



Kerronta on konstailematonta ja hyvin etenevää, viihdyttävää ja vaivihkaa informativista. Perheiden erilaisuutta onnistutaan olemaan alleviivaamatta millään tavoin, kaikki esitellään ihailtavan luontevasti ja vaivattomasti. Mikään ei ole hämmentävää saati sitten mustavalkoista. Kaikilla perheillä on omat tapansa, ja kaikissa on paljon samaa. Asutaan, syödään, leikitään, riidellään, jutellaan, lomaillaan yhdessä, käydään koulussa ja yleensä töissä, tavataan tuttuja.

Kuvitus hoituu runsain valokuvin. Perheillä on sukunimet ja etunimet ja ihmiset tulevat liki, käyvät melkein tutuiksi.



Jotenkin kirja onnistuukin mielettömän hyvin suhteellisen pienellä tekstimäärällään (juuri sopivalla) siinä, missä moni yritys epäonnistuu: avaa silmiä toisten arjelle, auttaa ymmärtämään toisten tapoja ja taustoja, ja ennen kaikkea sitä, että hei, on ok ja tosi tavallista, että me kaikki ollaan tälläisiä perheitä kuin ollaan, erilaisia ja silti aika samanlaisia.

Kerrassaan pop kirja! Kirja, jota myös 10-vuotias luki tosi mielellään (löysi itse asiassa kirjan, tarttui siihen ja kysyi heti ekan sivun luettuaan, että saako lukea tämän (ihan kuin nyt joskus kieltäisin lukemasta kirjaa). Kirja, jolle oli tilausta, joka sopii hienosti tähän hetkeen ja opettajien avuksi ja kaikkiin perheisiin - jottei me vaan vahingossakaan pudottaisi siihen tavalliset ja epätavalliset perheet, tällaiset kuin me ja sitten noi muut -kuoppaan!

Lue myös, mitä Lastenkirjahylly kirjoittaa Meidän perhe -kirjasta.

Katri Vuorinen, Tiina Eskola, Martti Lintunen: Meidän perhe
Kuvat: Martti Lintunen ja Pieni Karhu
Kustannus: Pieni Karhu 2016
52 s.
Mistä: Lahja

Voihan Wilson! Positiivisia tarinoita

Wilson Kirwa, Heikki Saure: Voihan Wilson! Positiivisia tarinoita
Kustantaja: Pieni Karhu 2009
103 s.

Lyhyesti: Satusetä ja juoksija Wilson Kirwa kertoo satu- ja tietokirjassa lapsuudestaan jännittäviä ja hauskoja tarinoita, joita lumoutuu kuntelemaan hipihiljaa. Miten Wilson selviää törmätessään yöllisellä vessareissulla virtahepoon, tai miten käy, kun hän piiloutuu puhvelia hyeenan pesäkoloon?

Puissa kiipeilevät apinat tarkkailivat usein kyläläisten touhuja. Eräänä kauniina aamuna näimme kauhuksemme, miten apina laskeutui puusta ja nappasi mukaansa pehmeässä ruohikossa nukkuvan pienen vauvan. Apina roikotti lasta jalasta ja kiipesi puuhun. Kylämme asukkaat katselivat järkyttyneinä apinaa, joka istui korkealla puussa ja tarkkaili vauvaa, joka roikkui pää alaspäin ja parkui suoraa huutoa. 

Samanlaisia mukaansa tempaavia kohtauksia ja tarinoita pursuilee Voihan Wilson -kirja. Siinä suomalaistunut juoksija ja satusetä ja muutama vuosi sitten Suomen positiivisimmaksi henkilöksi valittu Kirwa kuvailee jännittävää ja suomalaisin silmin kovin eksoottista elämäänsä pienessä kylässä Kenian maaseudulla, sekä myöhempiä vaiheitaan juoksijana Suomessa.

Parasta kirjassa ovat lumoavat ja paikoin hengästyttävät tarinat Wilsonin koulunkäynnistä ja 8 km:n koulumatkoista, joilla sai pinkoa pakoon milloin mitäkin villieläintä. Ja jotka piti perjantaisin juosta pussillinen lehmänlantaa kainalossa, jolla koulun lattia tasoitettiin...

Upeita ovat myös kuvaukset lapsuudesta ja nuoruudesta, joita värittivät ankara, vihamielinen isä, viisas äiti, perinteet ja villin luonnon välitön läheisyys. Kirwa on kohdannut lähes kaikki villieläimet ja selvinnyt tilanteista perinnetiedolla sekä nopeudellaan ja oveluudellaan, ja hän kertoo kohtaamisista tavalla, joka naulitsi meidät istumaan hipihiljaa ja odottamaan seuraavaa käännettä. Aina ei tiedä mikä on totta ja mikä tarua, mutta ei sillä niin väliä.

Jännite ei jaksa pysyä yllä ihan kirjaan loppuun asti, ihan kuin Kirwa väsyisi kertomiseen. Hän kertoo elämästään Suomessa melko pikaisesti. Koko kirjan mukana kulkenut puhekielisyysmäisyys ja aukkoja jättävä kertomistyyli alkaa häiritä. Sen sijaan loppuun sijoitetut kenialaiset eläinsadut - joita voi lukea lisää Kirwan satukirjoissa Amani-aasi ja sisäinen kauneus (2005) ja Amani-aasi ja kuuluisa krokotiili (2007, molemmat Pieni Karhu) - ovat herkullisia juonivine hahmoineen, opetuksineen ja onnellisine loppuineen, ja ne ovatkin meidän perheessämme tosi pidettyjä!

Kirja toimii loistavasti ääneen luettuna, ja se oli täydellinen lukuelämys kuusivuotiaalle kuulijalle, joka on juuri innostunut tietokirjoista ja haluaa kuulla jännittävistä jutuista. Poikakuuntelijaa kirjan taistelukohtaukset elänten kanssa olisivat innostaneet varmasti vielä aivan eri tavalla! Ainoastaan kirjan alussa olevaa hurjaa kuvausta vihamielisen isän käytöksestä ei voinut lukea ääneen:

Isäni halusi tappaa minut ja olin monta kertaa vähällä päästä hengestäni. Kun olin kolmevuotias, isäni heitti minut 200 lehmän joukkoon. Selviydyin täpärästi, kun lehmät osasivat väistää pientä poikaa. Kerran isäni yritti hukuttaa minut, mutta naapurin mies ehti väliin.

Yhtä mielellään kuin kuusivuotias kirjaa kuitenkin lukee aikuinenkin! Suosittelen tutustumaan ja matkaamaan Kirwan mukana toisenlaiseen maailmaan, sinne missä norsua pitää juosta pakoon myötätuuleen ja missä nälkäinen opettaja saattaa syödä oppilaan eväät tämän juostessa koulua ympäri muka nukuttuaan tunnilla.

Tustustu myös blogin muihin Afrikka-aiheisiin kirjoihin.

Tähtiä 4 / 5

Muokattu 27.4.2012

Ingvor Goyeryd: Sarika, tyttö Intiasta

Ingvor Goyeryd: Sarika, tyttö Intiasta (orig. Pyret 1996, 2002, BonnierCarlsen Bokförlag)
Kuvitus: Leif E. Eriksson
Suomennos: Riitta Oittinen
Kustantaja: Pieni Karhu 2003
25 s.
Tähtiä: 3,5 / 5

Oletko sinä tosiaan syntynyt Intiassa? Sinun isäsi ja äitisihän asuvat täällä Suomessa. Etkä sinä olekaan kasvanut äitisi vatsassa? Oletko sinä nukkunut tuon näköisessä sängyssä? Mikset sinä voinut jäädä intialaisen äitisi ja isäsi luokse?

Sarikan päiväkotikavereilla riittää kyseltävää, kun eräänä päivänä päiväkodissa tulee puheeksi missä kukin on syntynyt. Kalle sanoo Sarikaa piparinaamaksi, ja Sarika pahoittaa mielensä. Kotimatkalla hän kiukuttelee isälleen:

- Minä haluan kanssa pikkusiskon mutta se ei saa tulla Intiasta! Sen on oltava pieni ja yhtä vaalea kuin äiti.
- Jaahas, mutta minä tahdonkin semmoisen tytön, joka on yhtä ruskea kuin sinä, isä vastaa.
Isä on aina tuommoinen, Sarika miettii. Isä aina venkoilee.
- Minä en halua mennä Intiaan hakemaan pikkususkoa. Mitä tekemistä minulla Intiassa on?
- No älä nyt semmoista murehdi, hymyilee isä.
- Minä haluan mennä Mallorcalle, jatkaa Sarika. - Haluan mennä sinne missä Hannakin oli. 

Seuraavana päivänä hän tuo kotoa valokuvakansion, jonka avulla kaverit näkevät, miltä lastenkodissa näyttää, ja miten hänen isänsä ja äitinsä hakivat hänet. Samalla Sarika tajuaa - hänhän on intialaisen isänsä ja äitinsä näköinen. Jumbojetti tekee vaikutuksen Kalleen. Sarika näyttää myös kuvia ystävistään, jotka tulevat eri puolilta maailmaa. Päivän lopuksi onkin ihan kiva olo. On mukava istua mummun kanssa, syödä pullaa ja pelata korttia. Ja jutella samalla vähän adoptiosta. Ihan rauhassa. Nauraa höpsöille isälle ja äidille, jotka odottivat häntä niin hermostuneina että kämmenet hikosivat eivätkä he osanneet muuta kuin nauraa ja hymyillä. Ihan höpsöjä, vai mitä, mummu? Mutta kuitenkin maailman paras isä ja äiti.

Sarika, tyttö Intiasta on helppolukuinen tarina adoptiosta päiväkoti-ikäisille. Minua viehättää sen yksinkertaisuus, 6-vuotiasta päiväkodin arkinen tuttuus. Goyeryd kuvaa päiväkodin arkea juuri sellaisena kuin se on. Siinä onkin samaa kuin Goyerydin maanmiehen, ruotsalaisen Catarina Kruusvalin mm. Iida ja pehmot päiväkodissa (Tammi 2008) tai saksalaisen Sylvia Schopfin kiusaamisesta kertovassa Ollaanko kuitenkin kavereita (Kustannus-Mäkelä 2010), jotka kuvaavat niinikään lasta päiväkodissa erilaisissa tilanteissa, ja ovat molemmat tutustumisen arvoisia.

Adoptio lomittuu kirjassa muun puuhastelun sisään, ja kirjaa voikin lukea adoptionäkökulman lisäksi ihan tavallisena kertomuksena siitä, miten erilaisista paikoista kukin on kotoisin. Siten kirja sopii ihan jokaiselle päiväkoti-ikäiselle ja pienelle alakoululaiselle. Kirja sopii loistavasti myös päiväkoteihin luettavaksi erityisesti, jos ryhmässä on adoptiolapsi. Adoptioperheille kirja antaa yhdenlaisen mallin siitä, miten usein hankalaa kysymystä biologisista vanhemmista voi lapsen kanssa lähestyä. 

Tänään 21.3. on maailmanlaajuinen YK:n rasismin vastainen päivä, ja rasisminvastainen viikko jatkuu sunnuntaihin 25.3. saakka. Päivää on vietetty jo vuodesta 1960 lähtien, kun 69 rotuerottelua vastustavaaa mielenosoittajaa kuoli poliisin luoteihin Etelä-Afrikassa, kertoo Ylen Uutiset. Rasismia on suomalaisissa kouluissa huolestuttavan paljon, mikä johtuu usein siitä, etteivät aikuiset tunnista ja osaa puuttua rasismiin, kertoo Pelastakaa Lasten kansalaistoiminnan päällikkö Riitta Kauppinen. 

Kalle huutaa:
- Sarika on piparinaama! Sarika on Intiasta!
- Kalle onkin maitonaama, Kalle onkin maitonaama! kiljuu Sarika takaisin. Silloin Helena rientää hätiin:
- Mitä ihmettä täällä tapahtuu? Lopettakaa heti! Pojat tulevat minun mukaani, saatte auttaa ruoanlaitossa.
Mutta Sarika on vielä vihainen Kallelle. Kyllä minä vielä sille näytän, Sarika ajattelee mieli mustana.

Mitä jos Helena olisikin tarttunut asiaan pontevammin? Keskustellut asian halki ja luonut selvät säännöt. Piparinaama ei ehkä kuulosta kovin pahalta haukkumiselta, mutta se on toisen ulkönäköön kohdistuvaa pilkkaa, eikä kukaan halua kuulla sellaista. Se syö itsetuntoa ja tekee surulliseksi. Etenkin jos sitä kuulee paljon. On meidän aikuisten vastuulla puuttua jokaikiseen toisen ulkonäköä arvostelevaan kommenttiin, kohdistuu se sitten suomalaisen tai ulkomaalaistaustaisen erilaisuuteen.

Sarika-sarjaa, alkuperäiseltä nimeltään Pyret, on muuten ilmestynyt Ruotsissa jo neljä kirjaa! Siellä Pyret saa sarjan toisessa osassa pikkuveljen Vietnamista, käy kolmannessa osassa Intiassa ja aloittaa neljännessä koulun. BonnierCarlsenin kirjailijasta kertovilla sivuilla voi tutustua ruotsiksi sarjan muihin osiin. Itseäni houkuttavat etenkin Sarikan pikkuveljen saaminen ja Intiassa käynti! Olisipa hienoa, jos Pieni Karhu käännättäisi nämäkin jossain vaiheessa, tilausta olisi! Kirjailija ja kuvittaja ovat itse molemmat adoptiovanhempia.

Sarika, tyttö Intiasta on esitelty mm. Adoptioperheet ry:n sivuilla, josta kirjaa voi myös tilata.

Olen arvostellut blogissani myös muita adoptioaiheisia kirjoja. Monikulttuurisia kirjoja taas löytyy täältä.

Muokattu 27.4.2012

Katinka Tuisku: Kuun ja auringon lapset

Katinka Tuisku: Kuun ja auringon lapset
Kustantaja: Pieni Karhu
38 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: ***

Kuun ja auringon lapset on kiehtova, erilainen kirja. Ambra ja Indigo ovat Kuun ja Auringon lapsia, kaksosia, joiden elämä muuttuu yhdessä hetkessä: isä ja äiti ovat molemmat suuria ja tarvitsevat paljon tilaa, eivätkä mahdu enää samalle taivaalle. Tulee riitaisa ero lapsista - koko taivas myrskyää, vanhempien huuto jyrisee ukkosena, ja salama iskee heidän väliinsä sinkouttaen lapset yhden toiselle, toisen toiselle vanhemmalle. Sen jälkeen Ambra ja Indigo elävät ja kasvavat erossa toisistaan, kaivaten samalla jotain, tietämättä itsekään mitä.

Lopulta, eräänä aamunsarastuksen hetkenä, Indigon ollessa juuri seuraamassa äitiään, Auringon lämmin kosketus hipaisee kuin varkain hänen poskeaan muistuttaen jostain kauniista. Maahan valuvat kyyneleet muodostavat maahan kastepisaroita, jotka Ambra löytää. Lopulta sisarukset löytävät toisensa uskaltautuessaan kumpikin yhä syvemmälle toistensa maailmaan. Ajan kanssa isä ja äitikin tottuvat olemaan yhtäaikaa taivaalla, seuraamaan hymyssä suin lastensa leikkejä.  

Ambra ja Indigo ovat nyt onnellisia löydettyään vihdoin toisensa. He vierailevat usein toistensa luona. Aina aamuisin ja iltaisin he kohtaavat ja maalaavat yhdessä pilviä. Aamun sarastaessa ja hämärän laskiessa he saavat pilvet hehkumaan tuhansissa eri väreissä. Joskus sateessa heidän värinsä sotkeutuvat harmaiksi, eivätkä he aina malta sekoittaa yhtä hienoja sävyjä, mutta juuri siinä piileekin heidän maalaustensa lumous - yllätyksellisyys. Koskaan ei tule vastaan kahta samanlaista aamua tai iltaa vaan aina jotain uutta ja ainutkertaista.  

Kuun ja auringon lapsia on usein kuvattu terapiakirjaksi, ja erityisen vahvasti se puhutteleekin varmasti lapsia, jotka ovat kokeneet avioeron tai perheenjäsenen menetyksen, kuvaahan kirja eritoten lapsen kasvua jotain (tuntematonta) kaivaten. Mutta kirja on hyvä myös ihan kaikille perheille, sillä minut se muun muassa sai miettimään, miten lapsi kokee vanhempiensa riidan? Kirja kuvaa hienosti haikeuden vivahteita, joita pienen mielessä voi erinäisistä syistä olla, vaikkei hän niitä osaisikaan ilmaista. Näiden ohella kirja kertoo vahvasta sisaruudesta, kahdesta erilaisesta sisaresta, eri tavoista elää, tottumuksesta ja uuteen, vieraaseen tutustustumisesta.

Totta kai kirjan voi lukea myös ihan tavallisena satuna. Lasta saattaa viehättää tarinassa erityisesti kuvitus, kuten itseäni. Se on Katinka Tuiskun upeaa akvarellia, pääosin hieman tummasävyistä, kuten tarinakin, tekstiä monin tavoin täydentävää ja vivahteikasta. Tosin hieman haikaillen kokeilen taittaa tekstisivuja piiloon, jotta saisin yhdellä kertaa näkyviin upeat aukeamat. Nyt taitto on toteutettu siten, että kokosivun kuva on joka toisella sivulla, joka toinen sivu on valkoinen tekstisivu, mikä hieman rikkoo kokonaisuutta. 

Vaikka kirja teki heti vaikutuksen erilaisuudellaan, en ihastunut siihen välittömästi. Tarina tuntui pitkältä ja kieli rönsyilevältä. Erilaiset sivupolut sitä, miten lammesta ei lopu koskaan vesi ja miksi satakieli matkii muita, häiritsivät ja venyttävät tarinaa turhaan. Nyt monen lukukerran jälkeen pidän kirjan monitasoisuudesta - monia asioita ymmärtää uudella tavalla vasta pikku hiljaa, ja kirjan herättämät ajatukset jäävät selvästi elämään omaa elämäänsä. Lukemiseen kannattaakin varata aikaa, sillä kirja on rauhallinen ja pyytää hiljentämään tahtia. Kaiken kaikkiaan Kuun ja auringon lapset on monin tavoin hieno kokemus, lempeä ja puhutteleva kirja, johon suosittelen tutustumaan. Viisivuotiaalleni se on mieluisa kirja, ja sopiva ikä kuulijakunnalle onkin 5-vuotiaasta ylöspäin.  

Katinka Tuisku on kuvataideterapeutti, psykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori. Häneltä on ilmestynyt myös kirjat Elsa ja Narkissos ja Outo olento (molemmat Pieni Karhu). Monet kasvatusalan asiantuntijat ovat kiitelleet Tuiskun kirjoja hyvää tekeviksi, lämpimiksi ja rauhallisiksi lukukokemuksiksi.

Lue Kirkko ja kaupunki -lehdessä ilmestynyt artikkeli Katinka Tuiskun kirjoista ja akvarellinäyttelystä.

Teija Niemi: Onni Afrikassa

Teija Niemi: Onni Afrikassa
Kuvitus: Timo Kästämä
Kustantaja: Pieni Karhu 2006
71 s.
Tähtiä: ***

Kenelle? Kirjaa voi suositella noin 6-7-vuotiaasta ylöspäin. Alakoululaiset saavat kirjasta varmasti jännittäviä elämyksiä ja samalla voi pohtia eri yhteiskuntien eroja.

Vaikka Etelä-Suomeenkin on tänään satanut ensilumi ja juhlitaan itsenäisyyspäivää, täällä pysytellään yhä Afrikassa! Päivän kunniaksi kurkistetaan afrikkalaiseen slummiin suomalaisen pikkupojan silmin kotimaisessa Teija Niemen kirjassa.

Onni Afrikassa on seikkailutarina kymmenvuotiaasta Onnista, joka lomamatkalla isänsä ja äitinsä kanssa eksyykin slummikierroksella vanhingossa omille teilleen. Onni säntäilee päivän rahattomana slummin kujilla, mutta onneksi häntä tulee auttamaan samanikäinen Efraim-poika. Miten Onnin käy, löytääkö isä hänet vielä ennen lentokoneen lähtöä illalla?

Onni alkoi vilkuilla kauhuissaan ympärilleen. Jostain tulisi varmasti kohta joku ryöstämään hänet.
Hän sujautti nopeasti kännykkänsä housuntaskuun.
Huomasikohan joku?
Onni silmäili arvioivasti taloja ympärillään. Tarkkailtiinko häntä ikkunoista?
Pihalla ei juuri sillä hetkellä näkynyt ketään, mutta sitten Onni huomasi jalat, jotka lähestyivät häntä narulla kuivuvien pyykkien takaa. Onnin sydän alkoi pamppailla sataa ja miljoonaa.  

Teija Niemi onnistuu kurkottamaan taitavasti kymmenvuotiaan suomalaispojan reaktioihin vieraassa, pelottavassa paikassa - ja kenen tahansa suomalaisen, joka ensimmäistä kertaa eksyy huonomaineisen slummin kujille yksinään. Järjettömät pelot saavat helposti vallan, ja mieleen muistuvat vain kaikki turisteille sattuneet onnettomuudet. Vaikka ympärillä ei olisi kuin lapsia leikkimässä, erilaisuus pelottaa. Kirjassa nousevat myös hyvin esiin arkipäiväiset erot, joita ei tyydytä kuvailemaan vain Onnin silmin, vaan myös Efraimin näkökulmasta.

- Onko sinne vielä pitkä matka? Onni kysyi, kun he vain kävelivät ja kävelivät ja kävelivät pitkin pölyisiä teitä.
- Ei, Efraim vastasi, mutta silti he jatkoivat patikoimista.
Autolla oltaisiin jo perillä, Onni ajatteli ja sanoi:
- Täällä kaikki on tosi kaukana. Eikö voitaisi mennä bussilla?
- Sekin maksaa, Efraim totesi jo vähän tuskastuneena. Kuinka hölmö tämä kalpeanaama oikein oli. ... - Eikä täällä kulje busseja joka kulmalla.

Kultuurien välinen ihmetys kumpuaa molemmin puolin, ja vetää suupielet paikoin hymyyn.

- Ei, kun sairaalaan, muuten mitä kuolen, Onni huusi jo lähes paniikissa. - Minulla on malaria!
- Ai malaria, Efraim toisti ja alkoi nauraa.
Onni tuijotti häntä järkyttyneenä. Suomessa ei kyllä vakaville sairauksille naureskeltu.
- Täällä joka toisella on malaria, Efraim hekotteli. - Ei siihen kuole...
- Ehkä afrikkalaiset eivät kuole, mutta minä olen eurooppalainen, Onni puuskahti tuohtuneena.
Se tuntui tepsivän. Efraim kallisti päätään miettiväisesti ja ajatteli, että Onni saattoi olla oikeassa. Ehkä eurooppalaiset todella olivat heikompaa väkeä.  

Onnin vierailu poppatohtorilla on kirjan hauskimpia kuvauksia.

Erilaisuutta ei juurikaan pohdita sen kummemmin, eikä tarvitsekaan. Eräässä kohdin Onni tosin hätkähtäen tajuaa, että hänhän voisi olla syntynyt tänne ja Efraim Suomeen, ja silloin Efraim saisi lähteä täältä kotiin, pelaisi hänen tietokoneellaan, ajelisi hänen polkypyörällään ja kävisi suihkussa heidän kylpyhuoneessaan.

Itseäni jää kirjassa häiritsemään nojautuminen stereotypioihin, ja jonkinlainen hämärä ylemmyydentunto jää leijumaan kirjan yllä. Vaikka kirja esittelee erilaisen maailman ja näyttää lukijalle, ettei erilaisuutta pidä pelätä ja ystäviä ja apua löytyy kaikkialta, olisin kaivannut vielä jotain viittausta siihen, että maailma, jonka Onni kohtaa, on vain yksi todellisuus Afrikan monissa todellisuuksissa. Nykyisellään se alleviivaa monia käsityksiä, jotka esiintyvät Afrikasta puhuttaessa vahvoina - slummit, köyhyys, laajennetut perheet, ja lopuksi luonnonpuistot.

Lopussa Onnin isä ojentaa Efraimille ison tukun rahaa, ja Onni - mikä ilahduttaa minua! - antaa Efraimille ystävyydenosoituksena oman kellonsa, vaarin antaman ja hänelle tärkeän onnenkellon. Ehkä se tuo Efraimillekin onnea. Vaari on samoin kuin Efraim syntynyt köyhiin oloihin, mutta kouluja käymällä menestynyt elämässään. Aiemmin Onni on ihmetellyt, miksei Efraim ole koulussa, ja tämä on vastannut, ettei siellä juuri mitään opi, kun oppilaitakin on kuutisenkymmentä luokalla. Onnin isän rahalahjoitusta jäin pohtimaan pitkäksi aikaa. Raha tuo helpotusta elämään, mutta sen esillenostaminen on usein vaikea teema länsimaalaisille.

Vaikka kirja jättää toivomisen varaa, se on silti tärkeä silta toiseen kulttuuriin nimenomaan suomalaislasten näkökulmasta, ja osuu ja uppoaa varmasti moniin noin kymmenvuotiaisiin ja heidän ajatuksiinsa ja käsityksiinsä elämästä ja maailmasta, heistä itsestään maailmassa. Maailma kännyköineen, hampurilaisineen, matkusteluineen ja sirkuksineen on varmasti tuttu. Aikuiselle se antaa loistavia keskustelunsäikeitä - miksei taloissa ole vessaa, miksi jotkut joutuvat asumaan niin ahtaasti, miksei busseja liiku kaikkialla? Parhaimmillaan kirja herättää tajuamaan, etteivät asiat ole itsestäänselvyyksiä, ja että yhteiskunnat toimivat eri tavoin. Bussit, juokseva vesi, hyvin rakennetut talot - mikään ei ole syntynyt Suomessa itsestään. Mikäpä sen parempi teema itsenäisyyteenkin liittyen. Meillä myös naiset käyvät töissä ja perhekäsitys on suppeampi kuin monessa paikassa, mikä aiheuttaa eroja yhteiskuntien välillä.

Oivallista kirjassa on tapa kääntää rooleja. Onni rahattomana - isä ja äiti maksavat kaiken luottokorteilla - joutuukin olemaan "kerjäläisen" roolissa voidakseen soittaa tai saadakseen edes palan ruokaa, ja sekös nolottaa. Tähän olisi voinut rauhassa sukeltaa syvemmälle kuin vain muutaman virkkeen verran, nyt Onni selviytyy nolouksestaan liian helposti, antamalla kännykkänsä pantiksi muutamasta kolikosta. Mutta näinhän se yleensä menee, meillä on niin paljon meille itsestäänselviä tavaroita jatkuvasti mukanamme, jotka monille ovatkin harvinaisia.

Minua viehättää myös Efraimin itsetietoisuus. Hän ei lentokoneeseen haikailua lukuunottamatta yhdelläkään lauseella ilmoita kadehtivansa mitään Onnilta. Elämä on sellaista kuin se on, leikkeineen ja työn tekemisineen, tädillä asumisineen.

Toisaalta on myös hauska, miten bisnes-äiti on kirjan jakkupukuun pukeutunut sivuhenkilö ja Sanna-tätikin huitelee maailmalla työasioissa, ja isä, Onni ja Efraim loistavat pääosissa.

Kirja herättää siis paljon ristiriitaisia ajatuksia ja toivon mukaan keskustelua sen lukijoissa. Suosittelen kirjaa alakoululaisten opettajille ja vanhemmille kansainvälisyyskasvatuksen ja yhteiskunnallisen pohdinnan teemoihin!

Teija Niemeltä on aiemmin ilmestynyt kirja Onni A. ja Onni B. (Wsoy 2006), sekä kuusi muuta kirjaa, joista mm. Bileet-nimiselle nuortenkirjalle myönnettiin Plättä-palkinto 1993.

Hyvää itsenäisyyspäivää!


Muokattu 27.4.2012

Niki Daly: Jamelan leninki

Niki Daly: Jamelan leninki
Suomennos: Riitta Oittinen
Kustantaja: Pieni Karhu 2001 (orig. Jamelas Dress 1999)
27 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: ****

Loppuvuodesta pitää päästä vähän harhautumaan lämpöisiin maihin. Jos oikeasti ei pääse, niin ainakin kirjan mukana! Jamelan leninki tuo Afrikan tuulahduksia sille ken niitä haikailee (hep!), viehättää etenkin mekkoihmisiä (hep) ja ehkä hitusen enemmän tyttöjä kuin poikia. Tämän lisäksi siinä on suuria tunteita, lapsen häpeää tai noloutta ja vanhemman kiukkua ja surua. Esimerkiksi viisivuotiaani on tälle kaikelle juuri oikeassa iässä, ja antaakin kirjalle täydet viisi tähteä. Ja kun kuvaa on paljon ja tekstiä vähän, kaksivuotiaskin on vallan tyytyväinen. Me pidämme tästä kirjasta tosi paljon!

Kirjassa tapahtuu suunnilleen näin: Thelma-tädin häät ovat tulossa, ja äiti ostaa sitä varten kalliin, kauniin hamekankaan, jota varten hän on säästänyt erityisesti. Jamela lupaa vahtia kuivuvaa kangasta, mutta kun se on niiin kaunis ja kahisee ihanasti, niin hän vain ihan pikkuisen kääriytyy siihen. Sitten on pakko mennä näyttämään Thelma-tädille miten kaunis hän on. Arvaahan kuinka siinä käy - kanat loikkivat kankaalla, koira vetää toisesta päästä, poika ajaa pyörällä päältä... Voi ei, ei hän ollenkaan tarkoittanut tätä! Äiti on niin surullinen ettei voi edes katsoa Jamelaan. Onneksi, onneksi kaikki korjautuu sattuman kautta.

Illalla äiti leikkasi ja ompeli, kunnes sai pukunsa valmiiksi Thelma-tädin häihin. Kangasta jäi kuitenkin vielä vähän jäljelle. Äiti mittasi sitä katseellaan ja mietti. Sitten hän katsoi nukkuvaa Jamelaa ja hymyili.

Kellon viisarit siirtyivät jo yli puoliyön, mutta työ oli vielä kesken. Välillä äiti hyräili hiljaa itsekseen: "Kwela Jamelaa, Afrikan kuningatar." 

Seuraavana päivänä häissä äiti seisoo kuin seisookin upeassa uudessa mekossaan, ja hänen vieressään hymyilee kaikkein kauneimmin, sukulaisten ihailevien katseiden alla pikkuinen Jamela samanlaisessa ihanassa kankaassa kuin äidilläkin on!

Kirjasta tuli heti 5-vuotiaan tyttäreni suosikki! Hänestä on jännittävää, miten Jamelan äiti on niin surullinen, ja epäilemättä hänestä tuntuu hyvältä nähdä, miten joku toinen mokaa ja sitten selviytyy siitä. Hänkin haluaa olla ihailevien katseiden alla, pukeutua kauniisti, olla niinkuin äiti. Ja olla kuningatar! Hän tuijottaa pitkään viimeistä kuvaa, jossa Jamelalla on uusi juhlapuku päällään ja missä sukulaiset katsovat häntä ihaillen.

   

Niki Daly on etelä-afrikkalainen kirjailija ja kuvataiteen opettaja, joka on kirjoittanut ja kuvittanut useita kirjoja ja saanut niistä lukuisia palkintoja. Kirjan kuvitus onkin aidon afrikkalaista, värit hehkuvat oransseina ja maanläheisinä. Äidin ja Jamelan läheisyys on herkistävää.

Tämä on ensimmäinen afrikkalainen lastenkirja, jonka esittelen blogissani, mutta lisää on tulossa. Aiemmin esittelemiäni, etupäässä kotimaisia, Afrikkaa käsitteleviä lastenkirjoja löytyy blogistani täältä. Olen super iloinen, että Pieni Karhu on kustantanut Suomessa afrikkalaisten kirjailijoiden lastenkirjoja. Jamela esiintyy myös toisessa kuvakirjassa, Jamelan ystävä.

Ps. Katja on tehnyt blogissaan satuhaasteen. Sieltä löydät paaaljon hyviä satuja, käy tutustumassa mitä satuja muut ovat esitelleet. Lopuksi linkitän tähän myös Valkoisen kirahvin blogin ja sen Afrikka-aiheiset kirjat, suosittelen!

Terhi Friman ja Tanja Mikkola: Riikinkukkotyttö

Terhi Friman ja Tanja Mikkola: Riikinkukkotyttö
Kustantaja: Pieni Karhu 2011
55 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: ***

Riikinkukkotyttö kertoo 7-vuotiaasta tansanialaisesta Tausi-tytöstä ja hänen perheestään pienessä Kiseken kylässä. Terhi Frimanin teksti ja Tanja Mikkolan hienot valokuvat johdattavat lukijan lempeästi kylän arkeen. Tausilla on kolme sisarusta, ja hän käy koulua, leikkii kavereiden kanssa ja auttaa kotona. Isä kasvattaa kasvimaalla bataattia, riisiä, maissia ja kassavaa. Heillä on kotona banaaniviljelmä ja talon nurkalla yli satavuotias mangopuu, joka tuottaa hyvin satoa. Tämän mangopuun alla Tausin perhe syö joka päivä, samaan aikaan kuin kaikki muutkin kyläläiset.

Ruokailu on mukava ja rauhaisa yhdessäolon hetki. Ruokana on usein maissipuuroa, ugalea, ja sen kanssa kalaa, pinaattia tai muita vihanneksia. Ruoka kypsennetään hyvin: äiti keittelee ruokia avotulella monta tuntia. Tansaniassa on tapana syödä sormin. Jokainen ottaa ruokaa tarjoiluastioista ja pistelee suuhunsa. Tausin kotona ei ole lusikoita, haarukoita tai veitsiä.

Kuvat, joita on joka aukeamalla ainakin kaksi, näyttävät arkisia tilanteita, joihin on helppo samaistua: lapset leikkimässä jahtausleikkiä, auttamassa pihan lakaisussa, äiti kotihommissa. Tausin luokkakaverit vieri vieressä pulpeteissa, Tausi tekemässä läksyjä. Tarkkoja ja elämänmakuisia kuvia on hauska tutkia yhdessä lapsen kanssa, ja tämä poimii kuvista erilaisia asioita kuin aikuinen: Miksi nuo syövät seisoen? Tuo banaaninlehdistä tehty kylpyhuone on hassu, kun se on ulkona.

Kun silmä on tottunut ulkoiseen erilaisuuteen - taloihin, ihmisiin, ruokaan - huomaa, ettei tansanialaisen kylän elämä kovin erilaiselta tunnu. Kirjan juju onkin suureksi osaksi juuri siinä. Tausin elämässä ei ole mitään kauhean ihmeellistä. Ulkoisista eroistaan huolimatta 7-vuotiaan elämä siellä on pitkälti samanlaista kuin täällä, noin yhdeksän tunnin lentomatkan ja 7500 kilometrin päässä.

Aivan toisin kuin usein kuvittelee. Tai millaisen kuvan saa uutisista.

Kirja kertoo lempeästi toisenlaisesta paikasta ja toisenlaisesta tavasta elää. Se ei arvota eikä alleviivaa, vaan jättää lukijalle itselleen mahdollisuuden pureksia esiin nousseita mietteitä. Ajatuksia kyllä herää, se on selvä. Tausilla on kaksi mekkoa koulupuvun lisäksi, ja hänellä on siis hyvin asiat. Leikkipaikkoja ei koulun pihalla ole, vaan lapset keksivät itse leikkinsä; he leikkivät esimerkiksi kivenkätkemistä tai tekevät pallon vanhasta säkistä, jonka he täyttävät heinillä. Kotona ei ole ylimääräisiä kyniä eikä paperia eikä kukaan osaa sellaisia kaivatakaan.

Kuvissa näkyy tyytyväisiä ihmisiä ja onnellisia lapsia. Kaikesta huokuu yhteisöllisyys ja rentous. Ongelmia ei nosteta esiin. Tässä on hyvä olla, tässä elämässä täällä, näiden ihmisten kanssa. Samaa kertoo teksti:

Stamilin perheessä kenellekään ei ole koskaan kiire mihinkään. Asioita hoidetaan leppoisan verkkaisesti eikä oman talon pihalla tiedetä muun maailman murheista. On tämä hetki ja tämä perhe, nämä ihmiset. Ja alati paistava aurinko.

Kirjan luettuaan on rauhallinen, hyvä olo. Ikään kuin omaankin elämään olisi hetkeksi tullut rauhallisempi tempo ja sivuilta huokuva kuuma aurinko hellisi ihoa. Tietokirjaan on onnistuneesti yhdistetty tarina. Pienemmät kuuntelijat saattavat tulla levottomiksi tekstin eloisuuden puutteesta, mutta isommalle kirja tarjoaa rauhallisen, mielenkiintoisen ja informatiivisen kurkistuksen toisen maan tapoihin ja siellä asuvan pienen ekaluokkalaisen Tausin elämään. Kirja sopisi hyvin alakouluun ja tarjoaa monenlaista keskustelun virittäjää. Tarinan mukana olisi matkannut mielellään pidemmällekin, ja Tausin perheen kuulumisia jää miettimään pidemmäksi aikaa.

Kustantamo Pienen Karhun tarjontaan kannattaa tutustua, sillä kustantamo julkaisee paljon esimerkiksi vieraisiin kulttuureihin, suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuteen liittyviä kirjoja. Myös erilaisiin kasvatuksellisiin teemoihin löytyy kiinnostavia kirjoja.

Tarinatie - Tarinoita silmälle ja korvalle

Hugh Lupton: Tarinatie. Tarinoita silmälle ja korvalle
Kirjan alkuper. nimi: The Story Tree - Tales to Read Aloud
Kuvat: Sophie Fatus
Suomennos: Riitta Oittinen
Suomen YK-Liitto ja Pieni karhu, 2001
63 sivua

Minulle on luettu ja kerrottu paljon satuja. Muistan äitini ennen kaikkea lukeneen niitä (ja onpa hyllyssäni vieläkin tallella TUO satukirja, koiran pureksima irtosivuinen ja piirrelty Kansojen Satuja vuodelta 1957), mutta isälläni oli tapana kertoa itse keksimiään tarinoita. Ne alkoivat aina sanoin: Olipa kerran tyttö ja poika joiden nimet olivat... (minä ja veljeni). Vaikka olinkin välillä tuskastunut satujen arkirealismiin, nautin niiden kuuntelusta - koskaan ei tiennyt minne seuraava virke vie ja mitä satujen sankarit tällä kertaa keksivät.

Minä ehdottomasti ihailen ihmisiä jotka osaavat kertoa tarinoita. Itse en ole siinä kovinkaan hyvä, vaikka tyttäreni säännöllisesti vaatiikin minulta kummitustarinoita (etenkin teltassa nukkuessamme). Luulisi että harjoitus kohentaa taitoja, mutta ei... Aloittaessani virkkeen en itsekään tiedä miten se, saati sitten koko tarina loppuu. Lausutut sanat tömpsähtelevät ilmaan, ja siinä ne sitten roikkuvat odottaen järkeen käypää jatkoa. Takaisinkaan niitä ei voi ottaa. Joskus lopputulos on ok, mutta yleensä vähän kummallinen. En ikään kuin näe tarinaa edessäni ilman paperia mille sen voin kirjoittaa tai kirjaa josta sen voin lukea. En voi siis suoranaisesti sanoa nauttivani tarinoiden suullisesta kertomisesta.

ONNEKSI on olemassa lukemattomia satukirjoja. Kuten Suomen YK-Liiton ja Pienen Karhun kustantama Tarinatie, jonka suomentaja Riitta Oittinen on tehnyt hienoa työtä. Tarinat sopivat suuhun niin hyvin, että välillä annan kirjoitetun olla vain pohjana ja kerron satua kuin omia sanoin. Se tuo tervetullutta vaihtelua niin lukijan kuin pikkukuuntelijankin arkeen ja antaa illuusion itse kerrotusta sadusta.

Kuten Oittinen esipuheessaan sanookin:

... Kuvakirjojen kirjoittaja ja kääntäjä joutuvat työssään alinomaa pohtimaan tekstien ääneen luettavuutta. Tarinoiden kielen pitääkin luistaa kielellä, olla ääneen lukevan aikuisen suuhun sopivaa. Erityisen tärkeässä asemassa silloin on rytmi, joka syntyy esimerkiksi keinuvan toiston avulla. 

Tarinatiessä on seitsemän tuttua ja vähän tuntemattomampaa satua ympäri maailmaa (maat on mainittu kirjassa). Kuten Kolme kilipukkia (Norja), Pieni puuropata (Saksa), Pieni kirjava kana (Englanti), ja sitten minulle tuntemattomat: Kukonpoika Hopu-Hop (Venäjä), Lumoava laulu (afroamerikkalainen), Matkivat apinat (Intia) ja Sininen takki (juutalainen). 

Meidän oma suosikkimme on ehkä hauska intialainen Matkivat apinat. Siinä apinat varastavat kauppiaan hatut, ja ovat ajaa kauppiaan hulluuuden partaalla matkimalla hänen epätoivoisia yrityksiään saada hatut takaisin. Lopulta kauppias viskaa tuskastuneena omankin hatun päästään ja jatkaa matkaa - ja apinat viskaavat hattunsa tietysti perässä. 

Ja tottahan toki kolme kilipukkia ja peikko -tarina on aina yhtä jännittävä! Sen sijaan Pieni kirjava kana -satu, tiedättehän, missä kana pyytää apua leipomiseen ja kaikki kieltäytvät kunnes joukolla muka oltaisiin syömässä valmista leipää mutta kana popsiikin sen itse - ei kuulu suosikkeihini. 

"Sadut ruokkivat lapsen mielikuvitusta. Ne kertovat elämän perustotuuksia symboleina, jotka ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Lapsen kanssa luetut tarinat ja niiden avulla käydyt keskustelut ovat myös tärkeitä lapsen henkiselle kasvulle. Satujen kautta lapsi oppii pohtimaan hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Tarinoiden kautta lapsi oppii ymmärtämään, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia hänellä on elämässään." 

***

Kerrotko sinä satuja ja tarinoita? Minkälaisia? Mikä satu on sinun tai lapsesi suosikki? Jokin yllämainituista vai jokin aivan muu?

Ps. Niin ja kuvitus - se on mainiota. Kuten kuvista näkee, kuvitus ei pysähdy aloilleen vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin mahduttaen aukeamalle monta tarinan vaihetta. Kuvat ovat värikkäitä ja iloisia.