Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan
Kustannus: Into Kustannus Oy 2018
Lyhyesti: Inspiroitua, nauttia, saada tietoa, lukea kertomuksia, koukuttua, ahmia, unohtaa ajankulu. Niistä aineksista on hyvän tietokirjan lukuhetki tehty. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) on juuri sellainen tietokirja. Finlandia junior -ehdokas, monenikäiselle mainio.

Vain yksi nainen oli Saria ennen hakenut palopelastajaksi, mutta ei ollut läpäissyt pääsykokeita. Moni kuvittelikin, että testit olisivat naisille liian rankat. Sari oli kuitenkin harjoitellut kuntosalilla niin paljon, että tiesi pärjäävänsä. (Sari Rautiala)

Oi mikä inspiraatiopläjäys Sankaritarinoita tytöille on! Hyväntuulisesti kerrottuja tarinoita toinen toistaan kiinnostavammasta naisesta, jotka ovat tuulimyllyjä vastaan taistellen, itseensä uskoen ja omaa sydäntään kuunnellen seuranneet omaa mutkaista polkuaan.

Ja päässeet sinne, mistä ovat haaveilleet!

Kirjan naiset ovat usein alalla, jolle kovin moni nainen ei ole vielä tallannut polkua. Siksi he saavat vastaansa hämmentyneitä isäntiä, pisteliäitä kollegoja ja epäluuloisia vanhempia.

Tästä kirjasta oli kerrassaan hankala kirjoittaa, sillä aina kun ryhdyin siihen, huomasin uppotuneeni kirjaan jälleen yhdeksi tunniksi! Se kertookin kaiken olennaisen: Lyhyitä, kahden sivun mittaisia tarinoita jää ahmimaan, sillä henkilöt ovat vaihtelevia ja kiinnostavia. Kieli on eloisaa ja etenee hyvin, ja taidokas kuvitus jäsentää kirjaa onnistuneesti.

Henkilöiden kavalkadi on laaja: Palopelastajasta tubettajaan, maanmittarista malliin, lotasta nyhtökauran keksijään. Luonnontietelijöitä, taiteilijoita, tiedenaisia, yhteiskunnallisia vaikuttajia, urheilijoita, lentäjiä, seikkailijoita...

Yhteensä 60 naissankaria, 1500-luvulla eläneistä 1990-luvulla syntyneisiin. Painopisteenä ovat 1900-luvun jälkeen syntyneet naiset.

Kirjoittaja- ja kuvittajakaartina on iso joukko, mikä on hyvä valinta, sillä tarinat eivät toista itseään. Ja kuvitus! Alla otteita enimmäkseen värikylläisistä kuvista, ilmeikkäistä hahmoista ja erilaisista tyyleistä.




Kirjaa on kehuttu paljon siitä, että se nostaa esille myös tavallisempia, vähemmän tunnettuja sankareita.

Itse pidän etenkin siitä, miten kirjassa on taiten yhdistetty tieto ja kertomus, ja tarinoita kerrotaan jopa saduista tuttuja rakenteita  hyödyntäen. Tilanteet avautuvat lukijalle kuin näyttämökirja, ja lukija saa hetkeksi astua kulloisenkin henkilön elämään ja yhteen merkittävään hetkeen tämän elämässä. Tuo hetki on lähtölaukaus henkilön myöhemmälle elämälle, hänen arvoilleen ja saavutuksilleen.

Kerran kauan sitten erään helsinkiläisen kodin ikkunassa saattoi nähdä vaaleatukkaisen ja rusoposkisen tytön katselemassa kadulle isoilla sinisillä silmillään. 

Tuon tytön nimi oli Helene, ja hän tunsi olonsa usein yksinäiseksi. (Helene Schjerfbeck)  

Onneksi näistä kirjoista on tullut niin suosittuja! Olen ollut niin iloinen nähdessäni 12-vuotiaan tyttäreni nenä kiinni näissä ainutlaatuisista ja itseensä uskovista naisista kertovissa kirjoissa. Itselleni tälläisistä erilaisista elämäntarinoista, erilaisista henkilöistä ja erilaisista eämäntavoista lukeminen on melkein kuin hengittäminen, yhtä tarpeellista!

Hän ei ollut oikeastaan missään vaiheessa tavallinen tyttö, koska tavallisia tyttöjä ei olekaan. (Kaarina Maununtytär)

Siis lennetään, purraan hammasta, onnistutaan, yritetään, jatketaan! Valoisaa kevättalvea kaikille!

 

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan
Kustannus: Into Kustannus Oy 2018
Mistä? Arvostelukappale

Älyä tunteet – viljele hyvää tekeviä ajatuksia

Solfrid Raknes: Älyä tunteet. Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen.
Kuvitus: Per Finne
Kustannus: Pesäpuu ry 2017
61 s.
Lyhyesti: Opas tunteiden säätelystä ja omiin ajatuksiin vaikuttamisesta kouluikäisille lapsille sekä vanhemmille ja muille lasten kanssa toimiville. Pienet nuket konkretisoivat hyvää ja huonoa tekeviä ajatuksia, ja täytettävä apukäsi auttaa pilkkomaan tunteita ja ajatuksia pieniin paloihin, joten lapsen on helpompi lähestyä asiaa itsenäisestikin.

Jos sairastut, tarvitset hyvää hoitoa. Jos saat naarmun, haava on hyvä puhdistaa ja laittaa laastari. Mutta tiedätkö, miten kannattaa toimia, jos on niin peloissaan, vihainen tai surullinen, että sisälle sattuu?

Mielen harjoittaminen on vahva työkalu arjessa, ja sitä kannattaa kehittää aina kuin vain voi. Lasten mieli on erityisen taipuisa oppimaan ja omaksumaan uusia tottumuksia. Siksi kiinnostuinkin heti kuullessani Pesäpuun julkaisemasta oppaasta Älyä tunteet – Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen. Meni silti kuukausia, että sain testattua sitä käytännössä, ja sitten vielä blogattuakin.

Selkeästi kirjoitettu opas auttaa siis käsittelemään tunteita. Se auttaa huomaamaan tunteet kehossa: missä ja miten ne tuntuvat? Kuinka voimakkaita ne ovat? Opas auttaa myös erottamaan tunteista nousevat rohkaisevat ja hyvää tekevät eli vihreät ajatukset ja haitalliset ja vahingoittavat eli punaiset ajatukset. Punaiset ajatukset ovat usein vahvempia, ja siksi on tarpeen tunnistaa ja vahvistaa hyvää tekeviä ajatuksia.

Opas on kirjoitettu niin, että kouluikäinen lapsi voi käyttää sitä itsenäisesti. Tekstiä on sopivasti ja puhuttelu on suoraa: "Mitä tunnet, kun olet vihainen?" Sarjakuvamainen kuvitus ilahduttaa! Oppaan lopussa on useita malliksi täytettyjä apukäsiä erilaisista hankalista tilanteista, sillä mitenkään helppoa asian omaksuminen ei ole.

Miten opasta sitten testasin? Tänä kesänä elämä vei minut ja perheeni kenialaiseen kouluun ja lastenkotiin vapaaehtoistöihin. Hetken siellä elämää ihmeteltyäni päätin kokeilla oppaan ohjeita 13-vuotiaiden luokalla. Pidin lyhyen mindfulness-tuokion ja tunnustelimme tunteita kehossa ottaen malliksi jonkun menneen tapahtuman, joka on pelottanut. 

Sen jälkeen aloimme ohjeiden mukaisesti pohtia tilanteessa herääviä ajatuksia: Millaisia punaisia eli vahingollisia ja pelkoa lisääviä ajatuksia tilanne voi laukaista? Millaisia vihreitä eli rohkaisevia ja hyvää tekeviä ajatuksia tilanteessa voisi ajatella? Mitä tilanteessa voi itse tehdä? Kuka voi auttaa?

Oppilaat täyttivät havaintojaan apukäteen, ja rohkeimmat kertoivat ääneen ajatuksiaan. Jouduin hetken nieleskelemään pelkojen vakavuutta, niin erilaisia ne olivat suomalaisten ikätovereiden peloista – sairaus voi aina tarkoittaa kuolemaa, ryöstetyksi tuleminen ei ole kaukainen ajatus, eikä toisiin ihmisiin luottaminen ole kovinkaan selvää. En ollut osannut myöskään varautua uskonnon suureen rooliin. Aina lähtiessämme miettimään, millaisia rohkaisevia ajatuksia kussakin hankalassa tilanteessa voisi pohtia, oli ensimmäisenä vastauksena Jumalan apu. Pääsimme kuitenkin pohtimaan myös muita vahvistavia ajatuksia ja toimia. Kirja toimi siis hyvin myös pienistä kulttuurieroista huolimatta.

Pidin kovasti selkeästä, tiivissanaisesta oppaasta, ja se toimi oivallisesti ryhmäopetuksessa. 13-vuotiaat olivat täydellinen kohdeyleisö aiheelle, mutta yhtä hyvin se olisi toiminut esimerkiksi 8-vuotiaalle. Asian opettaminen oli helpompaa luokalle kuin omille lapsilleni, luultavasti johtuen opettajan rooliin astumisesta ja hipihiljaisesta yleisöstä, mutta yhtä suositeltava se on vanhemmille tai kenelle vain, joka haluaa joko opettaa lapsille tunnetaitoja tai ohjata lasta tai nuorta siihen itsenäisesti.

Kuvista puuttuvat pakettiin vielä kuuluvat veikeät muovinuket, vihreä ja punainen, joilla voi leikkiä ajatusten kanssa. Punainen yrittää tukahduttaa vihreät, onhan se värinäkin huomiota herättävämpi, mutta vihreää kannattaa voimistaa, vaalia ja vahvistaa.


Solfrid Raknes: Älyä tunteet. Apukäsi lasten tunnetaitojen vahvistamiseen.
Kuvitus: Per Finne
Kustannus: Pesäpuu ry 2017
Mistä? Arvostelukappale

Iran ja Suomi, valo ja Lumi.

Seita Vuorela: Lumi
Kustannus: WSOY 2016
240 s.
Lyhyesti: Tarina iranilaisista nuorista Suomessa, teineistä, jotka pakenevat maansa oloja. Samalla se on tarina ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään?

Atisha katsoo bussin ikkunasta hangessa tarpovia ihmisiä. Hän on saanut huomata ihmeekseen, että pohjoisen asukkaat pitävät itseään onnekkaina, koska saavat asuttaa pohjoista maata, vaikka sen maaperä on puolet vuodesta roudan jähmettämä, vaikka sen pimeiden päivien läpi puhaltaa hyytävä tuuli, ja vaikka sen historia on nuori ja vaatimaton. Tuo rakkaus ankaraan maahan ilahduttaa Atishaa, hän haluaa jakaa näiden ihmisten luottamuksen kevään myötä palaavaan valoon ja lämpöön, hän haluaa uskoa, että ne palaavat myös hänen elämäänsä ja niiden mukana Omid. 

Seita Vuorelan lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokas Lumi on uskomaton tarina iranilaisista nuorista: Atishasta ja Siamakista ja vähän Omidistakin, jotka pakenevat maansa oloja, olemisen ahtautta, kuolemantuomiota ja vankeutta. Maassa jossa kaikki on suurta, tällä kertaa kärsimys.

Se on tarina myös ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään? Onnistuuko se sulkemalla osan itsestään pois, pelkällä tahdon voimalla? Kun identiteetti kumpuaa kahdesta maasta, miten tasapainoilla näiden välillä?

Tarinan juoni on uskomaton, mutta kerrottu niin, että se voisi hyvin olla totta. Sillä totuus on tarua ihmeellisempää.

Minulle kirja oli ensi sijaisesti tarina Siamakista, jäyhästä kivikasvoisesta Siamakista, joka on rakentanut itselleen valtavan vankan, samalla kovan ja yksinäisen suomalaisen kuoren. Hän tekee kaiken juuri niin ja paremmin kuin ympärillä pyörivät jätkät. Nimensä hän on saanut kuolleelta sankarisedältä, perhe on etäinen ja elää henkisesti eri maassa ja eri ajassa kuin Siamak.

Siamakeja maailma ei päästä kovin vähällä. Ymmärrän sen nyt entistä paremmin.

Iranilaisperheen kuvaus on hienoa ja vaikka tavallaan tuttua, on silti järkyttävää lukea jälleen, miten vieraaksi tämä kylmä maa voi jäädä, miten voi elää niin kiinni menneessä ajassa ja paikassa. Miten sillä tavalla voi elää? Ja millaiseen riipaisevaan vieraantumiseen se pakostakin johtaa vanhempien ja lasten välillä.

Eteläinen ja pohjoinen maa kulkevat käsi kädessä kautta kirjan, ja tämä kahtia-asettelu nostaa esiin tavattoman kiinnostavia kysymyksiä. Millaiset seikat tekevät meistä pohjoisen lapsia? Onko ylipäänsä mahdollista muuttua toisen maan asukkaaksi sielultaan ja sydämeltään? Ei ainakaan, näyttää Siamakin tarina, jos peittää itsestään toisen puolen. Ehkä oma identiteetti voi löytyä vain molempien puolten ollessa tasapainoisia. Mutta miten ja missä täällä pohjoisessa se toinen identiteetti saa kukoistaa tai edes elää?

Vuorela kuvaa taidolla molempia maita, mutta Suomen kuvaus on erityisen onnistunutta. Tässä kirjassa Suomessa on kylmää ja ankaraa, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sillä tavalla Vuorela rakentaa tästä Lumikuningattaren maan.

Seita Vuorela menehtyi kesken kirjoitusprosessin käsikirjoituksen ollessa melkein valmis, ja Vilja-Tuuli Huotarinen viimeisteli sen. Ehkä pienen keskeneräisyyden huomaa joissakin seikoissa, kielessä. Ihmisten sisäiset prosessit vilistävät lujaa eteenpäin.

Vuorela käyttää paljon eri rekistereita ja kertojanääniä, mm. Siamakia, kaikkitetävää kertojaa, Atishan ääntä kirjoituksena blogin sivuilla, lopuksi isoäidin kirjettä. Tällä tavoin esim. hahmot tulevat paljon läheisemmäksi kuin muutoin tulisivat. Lisäksi tarinassa kulkee ikään kuin kehyksenä satu Lumikuningattaresta Atishan kertomana, muokattuna häneen ja Siamakiin, mikä tuo vielä oman kerrontatapansa kirjaan ja ennustelee tulevaa. Kaiken yhdisteleminen on melkoinen palapeli ja pirstaloittaa kerronnan. Jollain tavoin kirja muistuttaakin tavattomasti tästä hetkestä maailmassa, kun uutiset, some, meidän kaikkien tarinat ja perinteiset sadut elävät rinta rinnan.

Lumi on kirja, josta pidin melko paljon. Ennen kaikkea se kosketti ja jähmetti minut pitkäksi aikaa miettimään maailmaa ja kysymyksiä, jotka kiinnostavat itseäni paljon. Siamak, Atisha ja Omid jäävät pitkäksi aikaa elämään mieleen, niin paljon Vuorela jättää mielikuvitukselle vielä tilaa.


Lumia on luettu paljon, mm. Lukutoukan kulttuuriblogissa, Ullan kirjoissa ja Sivutiellä-blogissa.

Jännittävä ja ilahduttava esikoinen

Mariel Pietarinen: Saariston suolaiset kyyneleet
Kustannus: Kvaliti 2014
288 s.
Lyhyesti: Jännittävä ja mukaansa tempaava esikoisteos menneisyyden mysteeristä, hevosista ja pienen saaren yhteisöstä. Kirja aloittaa uuden nuortensarjan Kavionjälkiä sydämessä. Ehkä ala- ja yläkoulun vaihteeseen.

Syvä hiljaisuus laskeutui metsään. Linda seisoi yhä jähmettyneenä paikoillaan. Hän oli niin häkeltynyt, ettei päässä kulkenut hetkeen ajatustakaan. Painostavan hiljaisuuden rikkoi takaa kuuluva ääni: Kilahdus. Ääni kiiri sähköimpulssin lailla läpi koko Lindan kehon ja sai vatsan kääntymään ympäri. Tuon äänen hän tunnistaisi missä tahansa. Juuri tuolta kuulosti, kun kengitetty kavio kopsahti jotakin kovaa vasten. Lindan sydän alkoi hakata. Hitaasti hän kääntyi ympäri. 

Linda on 13-vuotias turkulaistyttö, jonka vanhemmat raahaavat mukanaan voittamalleen lomalle pieneen saareen. Haluton Linda olisi paljon mielummin kotona rakkaan hevosensa sekä parhaan ystävänsä kanssa, mutta vaihtoehtoja ei oikein ole. Saari osoittautuu kuitenkin mielenkiintoisemmaksi kuin Linda on osannut kuvitellakaan, niin asukkaiden kuin siellä tapahtuneiden sattumustenkin suhteen.  Miksei saarella saa puhua hevosista, ja kuka on se tyttö, jota kaikki sanovat Lindan muistuttavan?

Luokanopettaja Mariel Pietarisen esikoisteos Saariston suolaiset kyyneleet on rakennettu hyvistä aineksista: murrosiästä ja tylsästä lomasta vanhempien kanssa, pienen saariyhteisön kuvailusta ja sen menneisyyden vaietuista mysteereistä, sekä saarella asuvasta samanikäisestä pojasta. Näistä syntyy eheä, mielenkiinnon loppuun asti yllä pitävä aavemainen jännitystarina, joka on juuri hyvällä tavalla jännittävä: sen jälkeen uskoo yhä ihmisten hyvyyteen ja tahattomiin onnettomuuksiin. Itse hotkaisin kirjan melkein yhdessä illassa, ja superherkkänä kirja sai kutkuttavasti kuulostelemaan ääniä makuuhuoneen ulkopuolelta.

Pietarinen on mukaansa tempaavimmillaan jännityksestä latautuneiden hetkien kuvaajana, mutta kirjassa on paljon muutakin: saari, joka on miljöönä onnistuneen eksoottinen (mietin kauan, missä maassa ylipäänsä ollaan), hevoset ja päähenkilö Lindan hevoshulluus, saarella asuvat sisarukset Joonatan ja Susanne, sekä rakastumisen huuma, joka säilyy muuttumattomana ajasta toiseen. Vaikka hevosteema on vahva, on hyvä, etteivät hevoset ole juonen keskiössä, joten niistä mitään tietämätönkin voi uppoutua kirjaan yhtä lailla.

Kaikkinensa kirjassa on nuorille sopivaa helppoutta, mikä sai muistelemaan Etsiväkaksosia tai Kolmea etsivää, joita ahmin nuorena. Yliluonnollisen ja toden yhdistäminen tuo mieleen myös Finlandia Junior -ehdokkaana olleen Saku Heinäsen Zaidan ja lumienkelin. Jotain houkuttavaa siinä on, että toden rajoja venytetään ja yliluonnollisena pidetty onkin jollekulle totta. Parhaiten kirja voisi toimia ylä- ja alakoulun vaihteessa?

Kirjaan on tulossa jatkoa, ja se on varmasti onnistunut päätös, sillä sen verran paljon kirja jättää mahdollisuuksia ja langanpäitä. Itse jään mielenkiinnolla odottelemaan toista osaa.

Mariel Pietarinen: Saariston suolaiset kyyneleet
Kustannus: Kvaliti 2014
Mistä: Arvostelukappale

Leonardo da Vinci - käsittämätön nero

Marjatta Levanto: Leonardo oikealta vasemmalle

Kuvitus: Julia Vuori

Kutannus: Teos 2014

Lyhyesti: Häkellyttävän hieno teos häkellyttävän neron ajatuksiin, suunnitelmiin ja pyrkimyksiin. Kaunis taidekirja ja tietokirja yhdessä. Kaikille, ikään katsomatta. 

Ihastuttava tietokirja tältä syksyltä on Leonardo da Vincistä kertova Marjatta Levannon Leonardo oikealta vasemmalle. 

Se on kaunis sukellus Leonardon ajatuksiin, muistiinpanoihin ja tavoitteisiin ja hämmentävää luettavaa. Miten hauskasti nero tekikään muistiinpanojaan, miten sekavasti ja vielä peilikirjoituksella! Samalle sivulle on hahmoteltu muotokuva, piirustuksia kasveista, koneista, hevosista, ympyrän jakamista osiin, tekstiä…



















Sitaatteja on runsaasti, ilahduttavasti, samoin kokosivun luonnostelmia ja muistiinpanoja, kaikessa hajanaisuudessaan ja luultavasti keskeneräisyydessään.

Kirjassa on ihanan ilmava taitto, typografian eläväisyys ja vaihtelu, kuville ja suunnitelmille ja ajatelmien ympärille jätetty tila.

Tämä tekee kirjasta tietokirjan lisäksi taidekirjan, ja juuri tästä syystä kirja on niin onnistunut, antaessaan monenlaiselle ja monenikäiselle (aikuiselle ja lapselle) lukijalle jotain. (Itse en tätä vielä tokaluokkalaisen kanssa ryhtynyt tutkimaan, odotellaan luontaista kiinnostusta.)

Ilmaperspektiivin mestarillinen hallinta kertoo selkeästi sen, että maalaustaide oli Leonardolle tiedettä. Ja totta onkin, tiede ja taide eivät ole koskaan ole olleet niin toisiinsa limittyneitä kuin Leonardon taiteessa, eivätkä ne koskaan hänen jälkeensä tulleet sitä enää olemaan. 

Leonardon aivoitusten moninaisuus käy ilmi aiheiden valtaisuudessa. Kuvataide, ihmisvartalon tutkiminen ja mittaaminen, hämmästyttävän kauniit luonnostelmat ihmiskasvoista ja -vartalosta, Leonardon halu lentää ja lukuisat yritykset sen toteuttamiseksi, pyrkimys ympyrän neliöimiseksi, veden liikkeen tutkiminen ja tallentaminen, sodankäynnin laitteisto….

Leonardolla oli loputon kiinnostus ihmisvartaloon, sen mittoihin ja suhteisiin. Tutkimustyötä vain vaikeutti suuresti se, että ihmisruumiita oli vaikea saada tutkimuskäyttöön.

Ihmisen kuvaaminen oli Leonardon taiteen suurin haaste. Kun ihmisruumiin keskinäiset suhteet oli saatu selvitettyä, koko maailman järjestys selvisi. 

Leonardon tekemisiin liittyy paljon arvoituksia. Miksi Luolamadonnassa Jeesuslapsella on jättiläismäiset jalkaterät? Mitä Leonardo halusi viestittää maalaamalla kärpän naisen syliin ja naisen kädet suhteettomat suuriksi?

Sattumaa se ei ollut, sillä ihmisruumiin mitat hän tunsi.

"Etäisyys isovarpaan kärjestä kohtaan, missä jalka yhtyy sääreen, on yhtä pitkä kuin etäisyys leuan alta hiusrajaan."

Tai onko Mona Lisaan kätketty maailman muotokuva? Mihin viittaa naisen asettelu, valon lankeaminen, maisema taustalla…? Monan Lisan maalauksen lähempi, yksityiskohtainen tarkastelu on kirjan mielenkiintoisimpia aiheita.

Lukija huomaa sfumaton, Leonardon käyttämän ääriviivojen pehmennyksen ja valon ja varjon vuorottelun, kohteiden välisen ilman, joka saa valon kohtaamaan varjon portaattomasti. Miten käsittämättömän taitavaa se todella onkaan.



Leonardon metodeja ja tutkimustapoja on onnistuneesti avattu mm. eri maalausten kautta. Jotta Leonardo sai maalaustensa silmät niin tavattoman eläviksi, hänen piti tietää, miten silmät heijastavat mielen liikkeitä, ja jotta sen sai tietää, piti tutkia perinpohjin silmien ja kallon yhteys ja rakenne.

Kuvittaja Julia Vuori on rohkea antaessaan kuviensa asettua Leonardon kuvien viereen. Hänen muutamat kokosivun aukeamansa kokoavat Leonardon ajatuksia ja tavoitteita yhteen. Ne tekevät kirjasta myös "lapsiystävällisemmän" ja keventävät tunnelmaa, ja niiden suhden Leonardon kuviin sekä tekstiin on onnistunut. Olen aina pitänyt Vuoren sympaattisista eläinhahmoista, siitä lähtien kun näin niiden kuvittavan YK:n vuosituhattavoitteita korteissa ja julisteissa, ja tässä ne jatkavat samaa väreillä ilottelua ja hyväntuulisuutta.

Ei voi todeta muuta kuin - ihmeellinen nero, ihmeellinen kirja!
Loppuun Leonardon sitaatti. Mahtoiko se olla hänen punainen lankansa työssään?


"Vältä sellaista vaivannäköä, jonka tulokset kuolevat tekijänsä myötä."

Marjatta Levanto: Leonardo oikealta vasemmalle

Kuvitus: Julia Vuori

Kustannus: Teos 2014

Mistä: Yllätyksenä kustantajalta, mistä suuri kiitos. 

"Kirjoittakaa, koska se on niin mielettömän hauskaa"

Kirjamessujen kolmantena päivänä huomasin metsästäväni messuilta tapahtumia ja keskusteluja, jotka käsittelevät jotenkin kysymystä, miten tullaan kirjailijaksi ja millainen on kirjailijan ammatti. Toisaalta kuuntelin jälleen nuoria koskevia haastatteluita, joten tässä molempiin aiheisiin liittyvistä ja kuulemistani keskusteluista jonkinlainen kooste. 

Keskusteluista ensimmäinen, Kuinka tullaan kirjailijaksi, on kerännyt salin täyteen kaikenikäisiä kuulijoita, joita opastamassa ovat kirjailijat Paula Havaste ja Nelli Hietala, Otavan kustannustoimittaja ja esikoiskirjailija Antti Arnkil sekä kustantaja Touko Siltala. 

"Kirjoittakaa, ja suhtautukaa kirjoittamiseen intohimoisesti, sillä kirjoittaminen on mielettömän hauskaa", innostaa kuulijoita Paula Havaste. "Myös tekstin työstäminen on tosi hauskaa. Kirjan kirjoittaminen on kuin urheilusuoritus. Mitä enemmän näkee vaivaa, sitä parempi mieli siitä tulee."

"Kun olette saaneet tekstin valmiiksi, printatkaa se, ja aloittakaa uudelleen alusta, ihan puhtaalta pöydältä", kehottaa puolestaan Arnkil, jonka esseekokoelma Lauantaiesseet julkaistiin syksyllä. "Uskaltakaa luopua omasta tekstistä. Lähettäkää teksti moneen paikkaan, kymmeneen tai viiteentoista, ja soittakaa perään. Olkaa sinnikkäitä!"

Samanlainen on kustantaja Touko Siltalan viesti kuulijoille. Samaa sinnikkyyttä tarvittiin myös Arnkililtä hänen kirjoittaessaan esseekokoelmaasa. Hänen 5-vuotias poikansa oli ihmetellyt, miksi isä oli yhtäkkiä aina kotona. Tämän kerrottua kirjoittavansa omaa kirjaa poika oli ollut hetken hiljaa ja tuumannut sitten: ”Tuskin julkaistaan.”

Kustantajan palaute raivostutti

Nuorille suunnatulla Louhi-lavalla Terhi Rannela lähettää samankaltaisen viestin kirjailijan urasta haaveileville. ”Ole kärsivällinen, unelma toteutuu kyllä!"

Hän sai itse saman neuvon aikoinaan 17-vuotiaana lähettäessään käsikirjoituksensa kustantamoon, ja tuolloin kustantajalta takaisin saatu palaute "ole kärsivällinen ja elä elämää", raivostutti. Se osoittautui kuitenkin todeksi. Nyt 34-vuotiaana kirjailija on saavuttanut sittenkin kaiken mistä tuolloin haaveili. 

Kovaa työtä se on tietysti vaatinut. "Kirjoittakaa ja kirjoittakaa, joka päivä jotain, paitsi vapaapäivinä tietenkään - ei siihen oikein muuta neuvoa voi antaa. Ja olkaa sinnikkäitä. Luoja miten monta hylkäyskirjettä minäkin olen saanut ja kuinka olen niitä itkenyt", hän tunnustaa.

Hänen uunituoreen kirjansa Läpi yön kirjoitusprosessi poikkesi aiemmista kirjoista, sillä ensimmäinen versio vuodattui paperille viikossa - paljon nopeammin kuin hänen muut kirjansa. Hän istui kuin tatti keittiön pöydän ääressä ja lähetti miehen kauppaan hakemaan ruokaa. 

Kirjan päähenkilössä on paljon samaa kuin Rannelassa itsessäänkin: muutto pienestä kylästä yliopistokaupunkiin, kunnianhimoinen luonne, voimakas haave kirjailijan ammatista sekä kirjallisuuden opinnot. 

”Koskaan ennen en ole pistänyt itseäni samalla tavalla likoon kuin tämän kirjan kanssa, ja monessa kohdassa mietin, kirjoitanko tästä, mutta ajattelin, että nyt tai ei koskaan!”, pinkkiin pukeutunut eloisa kirjailija kertoo.

Uudessa teoksessa on paljon vaikeita aiheita, kuten alkoholistiperhe ja itsemurhaa, mutta lopussa valoa ja toivoa. "Olisin itse tarvinnut tämän kirjan nuorena. Jos kirja estää yhdenkin nuoren tekemästä vääriä lopullisia ratkaisuja, olen onnellinen.”

Vaikeat aiheet tulevat luonnostaan

Rannelan jälkeen lavalle saapuu Laura Lähteenmäki, jonka dystooppisen trilogian päätösosa Karrelle polttava helle ei sekään päästä lukijaa helpolla: teemoina ovat mm. ilmastonmuutos ja teiniraskaus.

Aihe tuli läheltä kirjailijaa. ”Katsoin eräänä talvipäivänä lastani, joka yritti raapia jotain leikkiä kokoon vihreästä nurmesta, ja tunsin yhtäkkiä suurta sääliä häntä kohtaan.  Nyt kasvavan sukupolven tulevaisuus alkoi mietityttää ja huolettaa, ja sijoitin kirjan siksi pitkälle tulevaisuuteen.”

Lähteenmäki tunnustaa kirjoittavansa nuorille mielellään siksi, että heidän maailmansa on tarpeeksi etäällä hänen omasta tämänhetkisestä, välillä tylsältä tuntuvasta elämänvaiheestaan, arjesta kahden lapsen äitinä.

”Aloitin myös kirjoittamaan nuorena, joten siitä kirjoittaminen on minulle tuttua”, hän kertoo.

Kun suosittu trilogia on nyt saatu päätökseen, on seuraavaksi vuorossa jotain ihain muunlaista. Ei kuitenkaan kevyttä tälläkään kertaa. 

”Olen kokeillut kirjoittaa kevyesti kirjoittaessani MeNaisiin jatkokertomuksen, ja huomasin sen olevan tosi vaikeaa. Haluaisin osata kirjoittaa kevyesti, mutta mukaan tulee aina jotain synkkyyttä tai pohdittavaa. Kai minussa jotain synkkyyttä on itsessäni", Lähteenmäki nauraa. Toisaalta aiheiden vakavuudesta nousee sitten teosten mielenkiinto ja puhuttelevuus.

Lähteenmäkeä ja Rannelaa kuunnellessa tulee mieleen, miten Kallion Ilmaisutaidon lukion nuoret toivoivat aiemmin torstaina nuorille suunnattua kirjallisuutta, joka ei päästäisi helpolla, haastaisi ja olisi ajankohtainen. Ainakin nämä kirjailijattaret tarjoavat vastauksen juuri tähän toiveeseen. 

_________________________

Kävin kirjamessuilla vielä sunnuntainakin, joten viimeisen päivän tunnelmista kirjoitan toivottavasti pian! Silloin kuuntelin mm. ihanaa Kirsi Kunnasta, lasten mindfulness -harjoituksista ja Salla Simukkaa. 

Muokattu 26.10.2015

Nuoret kaipaavat lisää realistista kirjallisuutta

Haastavaa tekstiä, ajankohtaisuutta, symboliikkaa, metaforaa. Lisää realismia, joka koskettaa nuorten maailmaa: kokeiluja, päihteitä, seksiä, itsenäistymistä, kavereita, harrastuksia, koulumaailmaa. Ei liian masentavaa. Tälläisia toiveita Kallion lukion nuoret esittivät tänään Kirjamessujen tilaisuudessa Mitä nuoret haluavat lukea?, jota olin kuuntelemassa.

Lisää tilausta olisi myös dekkareille ja historialle, jota nuorten kirjoissa ei kuulemma juurikaan löydy. Fantasiaa on paljon tarjolla, joten realistista kirjallisuutta kaivataan enemmän rinnalle. Ja kun realismia kirjoitetaan, sen pitäisi olla todella ajankohtaista: ei enää irc-galleriaa tai huulikiillon levittämistä välitunnilla vessassa, koska niitä ei enää tapahdu.

Realististen kirjojen aihepiiriä pitäsi laajentaa tämänhetkisistä teemasuosikeista, urheilusta, harrastuksista ja romantiikasta. "Me olemme kaikki erilaisia ja meitä on paljon", nuoret muistuttivat. Siksi erilaista kirjallisuutta kaivataan enemmän. Erilaisia päähenkilöitä ja yllättäviä juonenkuvioita, kuten yleisesti kirjoissa hallitsevan vahvan poikatyttömäisen päähenkilön rinnalle naisellisia päähenkilöitä, tai poikia jotka valitsevat kahdesta tytöstä eikä aina toisinpäin.

Nuorten toiveet kirjoista, joita haluaisivat juuri nyt lukea, olivat aiheiltaan virkistäviä ja hauskoja ja saivat yleisön nauramaan.

"Jotain filosofista joka muuttaisi koko mun maailmankuvan", toivoi lukiolaispoika. "Heppakirja jonka tyttöpäähenkilöllä olisi kolme tyttöystävää", toivoi toinen. "Seikkailua ulkomailla, rajojen rikkomista, ihmissuhteita", toivoi kolmas. "Joku vahva tyttö yrittää saavuttaa jotain, epäonnistuu, mutta se ei haittaa", "murrosiän muutokset ei mee ihan putkeen, ja yrittää samalla maailmanvallotusta tai kapinaa", "naismainen röyhelötyttö saa tyttöpojan poikaystäväkseen".

Lukemista ei pidetä nuorten keskuudessa kovinkaan seksikkäänä, nuoret kertoivat. Mikä siis saisi nuoren tarttumaan kirjaan? "Aihetta pitäisi tykittää joka paikassa, kuten twitterissä ja instagrammissa, joissa pitäisi olla esillä nuorten kirjailijoita ja kirjoja. Tarvittaisiin myös joku julkkis, joka sanoisi joka paikassa, miten siistiä on lukea ja mitä itse lukee nyt. Nuoret tykkäävät vahvoista henkilöbrändeistä, joista esim. Salla Simukka on onnistunut", nuoret kertovat.

Kansikuva ratkaisee aina, tarttuuko nuori kirjaan. Valokuvaus on nuorten suosituimpia harrastuksia, ja kuvia selataan paljon mm. instagrammissa. Vähän utuiset lähikuvat, retro ja vintage, muotiin liittyvät, siinä kuva-aiheita jotka saisivat nuoret tarttumaan kirjaan.

Hyviä kansia on ollut esimerkiksi John Greenellä, sekä kirjoissa Kaikki viimeiset sanat, Shiver ja My Name Is Memory.

Myös takakansiteksti on tärkeä. Paljastava, mutta ei liian.

Nuoret heittävät haasteen ilmaan. Heille suosittuja brändejä ovat esim. Nike, Fjällräven, Apple, Converset, Coca Cola, McDonalds - kaikki sellaisia jotka ovat keskittyneet omaan juttuunsa, ja joiden kanssa nuoret mielellään tulevat nähdyksi. Voisiko nuorten kirjallisuus ottaa näistä brändeistä mitenkään opikseen? Vastausta ei löydy ainakaan minulta ihan heti.

Nuorten toiveet - mm. lukijan haastaminen, samaistumispinta, monipuolisia päähenkilöitä - eivät siis ole monessa suhteessa hirveän erilaisia kuin aikuisillakaan, mutta ainakin kirjojen ympäristö saa olla omanlaisensa. Ja teemat - toisaalta tabuja räjäyttävää, toisaalta ihan tavallista elämää

sillä: "tavallinen on ok."

Kun erilaisuus on liikaa: Leijuva poika

John Boyne: Leijuva poika (orig. The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket 2012)
Kustannus: Bazar 2014
Suomennos: Laura Beck
Lyhyesti: Alakouluikäisistä ylöspäin niin aikuisia kuin lapsiakin puhutteleva romaani outoudesta ja sen hyväksynnästä. Erilaisuus on jotain josta on syytä olla ylpeä. Vuoden parhaita ulkomaisia lastenromaaneja.

Täällä on mietityttänyt viime aikoina eräs kirja tosi paljon, josta tuntuu olevan vaikea kiteyttää ajatuksia yhteen. Mutta yritetään.

Olin lukenut hiljattain John Boynen kirjan Nooa Notkoniitty karkaa kotoa, jossa pieni poika karkaa kotoa, koska äiti on niin sairas. Kirja oli hyvä, joten osasin odottaa hyvää myös Boynen uutuudelta, Leijuvalta pojalta. Kirjan luvataan viihdyttävän kaikenikäisiä lukijoita ja rohkaisevan hyväksymään erilaisuus ja outous. Kiinnostavaa! Aiemmin Boynen lasten ja aikuisten kirjoja on käännetty 45 kielelle, ja hänen tunnetuimmasta lastenkirjastaan, Poika raidallisessa pyjamassa on tehty myös elokuva. (En ole lukenut sitä.)

Kaiken tämän tietäen Leijuva poika löi minut silti ällikällä. En ollut mitenkään osannut varautua siihen, että tarina olisi niin riipaiseva ja koskettava ja että sen lukeminen tuntuisi melkein pahalta, ja että se herättäisi niin paljon mietiskelyä.

Heti syntymästä asti Billy Brocket on erilainen hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Hän nimittäin leijuu. Hänen vanhempansa ovat ihmisiä, jotka ovat tehneet normaaliudesta elämänsä tavoitteen - ainoa mitä he elämältä haluavat on olla normaali perhe ja elää normaalia elämää. Ja sitten, kahden hyvin tavallisen lapsen jälkeen, he saavat Billyn!

"Tuo on sopimatonta käytöstä", Eleanor huusi, heristi hänelle sormeaan ja tunsi sellaista suuttumusta pikku poikaa kohtaan, että pahat ajatukset palasivat hänen mieleensä. "En siedä tuollaista, Billy Borcket, kuuletko mitä mitä sanon? Minä olen sinun äitisi ja vaadin sinua lopettamaan leijailun tällä sekunnilla. Tule heti alas!"
"Mutta minä en pysty", Billy sanoi surullisella äänellä.
"Tule heti alas!" Eleanot huusi nyt kasvot raivosta punaisina.
"En tiedä miten", Billy sanoi. "Minä vain olen tällainen."
"Sitten olen pahoillani", Eleanor sanoi päätään pudistaen ja hiljentäen vihdoinkin ääntään. "Mutta minun täytyy sanoa, että jos olet tuollainen, en pidä sinusta kovin paljon."

Eräänä päivänä Billyn vanhemmat tekevät peruuttamattoman päätöksen. Sen seurauksena Billy tutustuu moniin uusiin ihmisiin, joilla kaikilla on kokemuksia siitä, ettei heitä ole hyväksytty sellaisena kuin he ovat. Eri ihmisillä tämä kokemus johtaa erilaisiin ratkaisuihin ja kohtaloihin. Mitä Billy päättää, millaisen elämän hän valitsee?

Kirja paiskaa lukijan eteen yhteiskunnan normatiivisuuden ja pakon olla "tavallinen" ja samanlainen, se raastaa lukijan sielua ja saa aikaan huonoa omatuntoa ja oman käytöksen pohdintaa, se heittää päälle leijumaan kysymyksen, hyväksyykö toiset, ja ennen kaikkea, luoja, hyväksyykö lapsensa sellaisina kuin he ovat? Se nostaa esiin tunteita, jotka ovat monelle meistä tuttuja jollain tasolla, mutta samalla se on järkyttävä tarina jostain ihan muusta, etenkin sen puuttumisesta, minkä haluaisi uskoa olevan ikuista, tai oikeastaan, monta järkyttävää, riipaisevaa tarinaa.

Samalla kirja on kertomus hyväksymisestä, niin toisten kuin itsensäkin. Kirjasta välittyy luja usko siihen, että erilaisuus on hyvä, hieno asia, josta on syytä olla ylpeä. Jos joku ei voi hyväksyä sinun erilaisuuttasi, se on hänen menetyksensä, ei sinun. Erilaisuutta on hyvin, hyvin monenlaista, ja aina löytyy joku, joka ihmettelee, pelkää tai kauhistelee jotain. Mutta aina löytyy myös ihmisiä, jotka auttavat ja välittävät, jotka eivät välitä erilaisuudesta tai joista se on hieno asia, ja jotka näkevät sinut aivan toisin silmin. Niiden silmien alle kannattaa jäädä, sellaisia ihmisiä kannattaa omaan elämäänsä valita.

Perhe ja sisaruus ovat teemoja jotka kulkevat vahvasti mukana, eikä Boyne ota kantaa suuntaan tai toiseen, vaan antaa ymmärtää, että elämässä jokainen tekee oman valintansa hyväksymisestä ja anteeksiantamisesta.

Tarinan jää lopulta ilmaan leijumaan yllättävine loppuineen, ja lukija jää leijumaan siinä mukana, kysymyksineen ja elämän ja oman itsensä kyseenalaistuksineen.

Kirjan mustavalkoinen, sarjakuvamainen ja melko eleetön kuvitus on Oliver Jeffersin, ja sen keskiössä on usein ihmisen pienuus luonnonvoimien rinnalla.

Itselleni kirja nousi paljon merkittävämmäksi kuin Boynen aiempi kirja kotoa karkaavasta Nooa Notkoniitystä, ja mielestäni kirja on ehdottomasti tämän vuoden ulkomaisten lastenkirjojen parhaimmistoa. Suosittelen matkaamaan Billyn seurassa!

John Boyne: Leijuva poika (orig. The Terrible Thing That Happened to Barnaby Brocket 2012)
Kuvitus: Oliver Jeffers
Kustannus: Bazar 2014
Suomennos: J. Hollo
269 s.
Mistä: Arvostelukappale
Tähtiä: 4,5 / 5

Zaida ja lumienkeli yhdistää arkea, maagista ja kummitustarinaa

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
207 s.
Lyhyesti: Maagisen ja realismin yhdistävä kuvaus yksitoistavuotiaan, Etelä-Amerikasta adoptoitun Zaidan elämästä ja sen herättämistä kysymyksistä yhden kouluvuoden aikana. Mikä on olemassa, onko hyvä olla samanlainen, onko asioissa enemmän kuin ulkopuolelle näkyy? Hieno kirja moniuloitteisten teemojensa vuoksi, jotka jäävät pohdituttamaan.

Reipas. Minä en pidä koko sanasta. Se kuulostaa samalta kuin iloinenpas, onnellinenpas, kuin nieleskelisi kyyneleitä ja väittäisi että onpas, onpas kaikki ihan hyvin. 

Zaida on yksitoista, adoptoitu, professori-isän ja kääntäjä-äidin ainoa lapsi. Vanhemmat ovat jo aavistuksen iäkkäämpiä, lempeitä ja viisaita, mutta tietenkään heille ei voi kertoa kaikkea mitä elämässä tapahtuu. Epätavallisista kohtaamisista puistossa samanikäisen tytön kanssa, kiusaamisesta, pettymyksistä kavereihin, tai mukavasta pojasta, Otosta, joka puolustaa Zaidaa muita vastaan.

Kirjassa on monta kiinnostavaa teemaa, joista yhdessä kutoutuu eheä, puhutteleva tarina. Yksi keskeisistä on kysymys siitä, mikä on olemassa? Kuinka varmasti voimme sanoa, ettei jokin ole olemassa ja jokin muu on? Onko enkeleitä? Mitä tapahtuu kuolleille? Voiko jokin olla suurempi sisältäpäin kuin ulkoapäin?

Paikoin tunnelma yltyy maagisuudessaan jopa kummitustarinaksi, juuri sopivan jännittäväksi.

Ja sitten on realismi, koulu ja kiusaaminen, joka kuvataan viiltävästi, adoptoidun lapsen sieluun heitellään miekanteräviä sanoja. Näitä kohtia, samoin kuin koulumaailman raakuudesta ja ankeudesta oli paikoin vaikea lukea. Opettajakin onnistui olemaan kuin käärme, ja kavereihin pettyminen viimeinen pisara.

Silti näistäkin kohdista noustaan valoon. On kiinnostavia henkilöhahmoja, joihin lukija kiintyy ja jotka muodostavat toistensa kiinnostavia vastakohtia. On isä ja vastapainona hänen boheemi veljensä, unelmien ja luovuutensa innoittama ja toisaalta uuvuttama. Kuten Zaidan äiti sanoo: Pelkkien lahjojen varassa ei ole hyvä elää. … Lahjakkuutta pitää osata käyttää, ja antaa sen avulla muille jotakin.

Ja on kavereita ja ystävyyttä, vaikkakin yllättävältä taholta. On koiran ja ihmisen välinen suhde, ja turvalliset vanhemmat.

Heinänen kuvaa hienosti ja lämpimästi yhden lapsen perheen arkea ja yhdessäoloa. Adoption teemoihin hän ei syvenny pintaraapaisua kummemmin, erilaisuuden ja samanlaisuuden teemaa pohditaan hieman. Sisaruksen puuttuminen ja pieni suku sen sijaan mietityttävät Zaidaa enemmänkin.

Pidin erityisesti tavasta, millä tavoin pienet, lyhyet hetket kuvataan, ympäristö, näkymä, tuntuma. Ympäristönä on kivikaupunki, oma entinen palvelijanhuone sekä aitojen takana oleva korttelin kokoinen puisto. Puistossa Zaida pääsee sukeltamaan salaperäisessä seurassa luontoon ja lumen satumaiseksi lumoamaan maisemaan, joka muuttuu hetkestä toiseen. Kivikaupungin ja luonnon välinen jännite on kiinnostavaa, ja riveiltä huokuu kaipuu luontoon ja rauhaan, mihin on helppo samaistua.

Oli kuitenkin hyvä, että kirja sijoittui nimenomaan kaupunkiin ja keskustaan, ratikoineen ja pienine kivipihoineen. Luonnon ja kaupungin jännitekin tavallaan alleviivaa pohdintaa todellisuuden ja unen, tai miksi sitä nyt kutsuisikaan, välillä. Ja joskus uni muuttuukin todeksi, yllättäen, yllättävältä taholta...

Alkusyksyn auringonpaiste tuntui ohueksi kauhtuneelta. …
Kuvittelin kaupungin pakkasen pihteihin.

Yhden sivun elävät ja tarkat mustavalkokuvitukset, jotka ovat Heinäsen omia, luovat kirjan tapahtumille ja henkilöille ulkoasun. Kirja olisi ollut hyvä ilman niitäkin, mutta ne sopivat kirjan tunnelmaan hienosti.

Zaida ja lumienkeli herätti tämän bloggarin pitkästä bloggaustauosta. Kesällä pääsin mm. edellisen postauksen maisemiin, Saimaalle melomaan, mikä oli paratiisi, ja muutenkin metsittymään aika lailla kokonaan.

En osaa sanoa millaiseksi blogin julkaisutahti nyt syksyllä muodostuu, mutta uskon että suunnilleen vanhaan tapaan edetään. Itse olen juuri saanut valmiiksi ensimmäisen oman käsikirjoitukseni, jonka kirjoittaminen oli mukaansatempaavaa, innostavaa, kaikennielevää… Johonkin energia on hyvä purkaa, ja on onni saada uppoutua tekstiin niin täysin.

Hyvää loppukesää ja innostavia lukuhetkiä kaikille!

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
Mistä: Kiitos kustantajalle

Puiden tarinoita. Puuseppä

Iiro Küttner: Puiden tarinoita. Puuseppä.
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Books North 2014
Lyhyesti: Tarina puusepästä, joka sulkeutui 30 vuodeksi tekemään salaista työtä, työtä johon hänen sydämensä hänet johdatti. Mietteliäs tarina monesta, mm. mahdottomuudesta, uuden versoamista, työstä ja ennen kaikkea - puista.

Samaan aikaan puu näytti tasapainoiselta, vaikka kuinka tarkasti yritti katsoa. Missään ei näkynyt eri osasten välillä olevia liitoksia, mikään ei paljastanut kaikkea sitä työtä, joka puun eteen oli pitänyt tehdä. Ja siksi keisarista tuntui, että saavutusta oli vaikea arvostaa. Ollenkaan. 

Oletko koskaan huomannut puiden erityislaatuisuutta? Niiden yksityiskohtien paljoutta ja jokaisen yksilön erilaisuutta. Oletko pysähtynyt tutkimaan niiden olemassaoloa? Minä en, oikeastaan. Mutta Iiro Küttnerin erikoislaatuinen kirja puista ja puusepästä, joka muovailee puusta mitä vain, kunnes surumielinen verho laskeutuu hänen silmiinsä, saa ajattelemaan yhtäkkiä puita ihan uudesta perspektiivistä.

Niillä voi olla paljon tarinoita kerrottavanaan.

Tarinassa keisari antaa puusepälle kiitokseksi hänen erinomaisesti työstään mahdollisuuden luoda mitä vain haluaa. Ajasta ja kustannuksista välittämättä. Puuseppä sulkeutuu 30 vuodeksi kuumeiseen työhön, joka nielee hänet kokonaan. Lopputulos on kerrassaan häkellyttävä. Lapselle jopa niin ihmeellinen, että 8-vuotias oli kirjan loputtua kuin kysymysmerkki, ja kommentoi: "HÄH??"

Kirja on monin tavoin erikoinen ja kaunis, ulkoasustaan tekstiin tarkkaan harkittu. Ville Tietäväisen kuvitukseen on taidokkaasti ja vähäeleisesti ikuistettu puiden syyt ja vuosirenkaat, kuoren pinta ja oksiston monipolveilevuus, muodot ja materiaalit. Ville Tietäväisen yhdessä tyttärensä Ainon kanssa kuvittama teos Vain pahaa unta oli ehdokkaana Finlandia Junior -palkinnon saajaksi 2013.

Kieli soljuu metaforisesti ja kauniisti, sitä on ilo lukea. Itse tarina pakottaa ajattelemaan, ja se kannattaa lukea moneen kertaan. Niin monia näkökulmia se tarjoaa. Minulle se kertoo mm.

rikki menemisestä ja eheytymisestä

ainutlaatuisuuden oivaltamisesta

modernista taiteesta

ylisukupolvien traumoista ja anteeksiannosta

toivosta ja ihmeistä

puiden arvosta ja luonnon kunnioittamisesta

sekä työn (ylisuuresta) merkityksestä, omaan näkemykseen uskomisesta ja kovasta raadannasta sen eteen.

Luulen, että jokainen lukemiskerta olisi kuin sipulin kuorimista, aina uusia ajatuksia tai oivalluksia elämästä. Tarinassa on perinteistä satua, melko paljonkin, ja sitten välillä jotain erikoista ja ravistelevaa. Missä muussa sadussa kerrotaan, että "Puusepän vaimo oli kuollut, eikä puuseppä ollut huomannut koko asiaa. Puusepän lapset olivat muuttaneet kotoa pois, eikä hän tiennyt minne."

Kirjaa on vaikea lokeroida ikäryhmän mukaan. Minusta se sopii varttuneemmillekin, toki alakouluun mutta myös yläkoulun äidinkielen tunneille pohdittavaksi ja tutkittavaksi.

Suosittelen tutustumaan jännään kirjaan - mitä se mahtaa sinulle kertoa?

Puuseppää on ihailtu myös Luettua elämää ja Ps. Rakastan kirjoja -blogeissa.

Iiro Küttner: Puiden tarinoita. Puuseppä.
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Books North 2014
Mistä: Kustantajalta

Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun

Maija Korhonen & Ismo Loivamaa: Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun
Kustannus: BTJ Kustannus 2010
66 s.
Lyhyesti: Tietovisa saduista ja lasten- ja nuortenkirjoista kaikenikäisille aiheesta kiinnostuneille. Mukana visaisia ja helpompia aihepiirejä. Ihana kirja yhdessäoloon, illanviettoon, automatkoille…

Loikkeliini on a) kani b) kenguru c) sammakko
Matroskin on a) merimies b) kissa c) roskakuski
Pesosen kissa on nimeltään a) Raita b) Ruutu c) Viiru ???

Jos nämä olivat liian helppoja, entäpä nämä:

Mistä kirjasta on kyse? 1. vihje: Siinä on pieni Pau-poika. 2. vihje: Siinä esiintyvät prinsessa Lilaloo ja Sarana-Saara. 3. vihje: Seinän tapetti johdattaa Paun seikkailuun.

Kuka on G:llä alkava Pommin laulukaveri?
H:lla alkava Ernon kaveri?
Mistä kirjasta on lause: "Minähän venyn pituutta kuin kaukoputki. Näin pitkää kaukoputkea ei ole olemassakaan. Hyvästi jalat." Entä: "Toinen tie oikealle ja suoraan aamuun."

Näitä ja paaaaljon muita kysymyksiä (66 sivua!) löytyy BTJ Kustannuksen pienestä kirjasesta Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun, joka on kaikenikäisille (ehkä 4-vuotiaasta ylöspäin) sopiva visailukirja. Mukana on kotimaisia ja ulkomaisia kirjailijoita, klassikkosarjoja (kuten Viisikko) ja -satuja sekä uusia, tämän päivän lastenkirjoja (Supermarsu, Harry Potter), kuvittajia ja kirjailijoita. Kaikki kysymykset liikkuvat siis satujen ja lastenkirjojen maailmassa.

Toteutus on kiva, sillä tehtävät ovat vaihtelevia: yhdistä kirjan nimi ja tekijän kuva, kuka ei kuulu joukkoon, valitse oikea vaihtoehto, etsi parit jne. Kysymyksiä on järjestelty kirjailijoittain sekä erilaisiin tehtävätyyppeihin.

Paikoin kysymykset ovat tosi visaisia ("G:llä alkava Pommin laulukaveri??"), ja joistain kirjoista en olllut kuullutkaan. Onneksi mukana on paljon tuttuakin, etten ihan masentunut. :) Pari vuotta sitten silloin 5-6-vuotias tyttärenikin osasi vastata moniin kysymyksiin, kunhan valitsin sopivan aihepiirin, kuten muumit, Astrid Lindgrenin tai Marjatta Kurenniemen.

Lukutoukalle tämä on mainio lahjaidea - ja lastenkirjoista innostuneiden aikuisten illanviettoon ihan hitti! (Hep!)

Maija Korhonen & Ismo Loivamaa: Kirjavisakirja Hattivatista Heinähattuun
Kustannus: BTJ Kustannus 2010 (esittelykappale)

Sivar Ahlrudin etsiväkaksoset

Sivar Ahlrud: Agenttiarvoitus (Agentmysteriet 1944, uudelleenjulkaistu 1968)
Kustannus: Karisto 1974
Suomennos: Eliisa Soirila

Sivar Ahlrud: Luola-arvoitus (Grott-mysteriet 1964)
Kustannus: Karisto 1978
Suomennos: Sirkku Lehmusvaara

Onko joku muu rakastanut ruotsalaisen kirjailijanimimerkki Sivar Ahlrudin hahmoja, punatukkaisia etsiväkaksosia Klasia ja Görania, sekä heidän sivistynyttä, tukholmalaista älykköserkkuaan Hubertia eli Hubbea, kuten kaksoset häntä tämän vastenmielisyydeksi kutsuvat?

Minulla sarja kuului lapsuuden, tai nuoruuden lemppareihin, mm. Lottien, Kolmen etsivän, Salaisuus-sarjan, Dana-tyttöjen ja Neiti Etsivän ohella. Löysin muutaman etsiväkaksoskirjan kirjaston poisto- ja kierrätyshyllyistä, ja innostuin nyt vihdoin lukemaan ne. Itse asiassa odottelin pitkään (puoli vuotta? Vuoden?) ennen kuin rohkaistuin tarttumaan niihin. Niiden lukeminen tuntui jotenkin vaikealta - ehkä paluulta teiniksi? Tai ehkä pelkäsin, että pitkästyn ja ihmettelen, miten ikinä olen jaksanut lukea niitä.

Miten kävi, noin 25 vuoden tauon jälkeen? No, en ainakaan pitkästynyt, sillä Klasin ja Göranin kanssa elämä ei selvästikään tule tylsäksi. Oikeastaan ihmettelin, miten hyviä kirjat olivatkaan!

Toinen kirjoista, Agenttiarvoitus, on ilmestynyt alunperin jo 1944, ja uudelleenjulkaisuna 1968, joten tarinassa on paljon tosi viehättävää ajankuvausta paitsi Tukholmasta, myös ajalta ennen tietokoneita ja kännyköitä, silloin kun käsikirjoitukset tehtiin kirjoituskoneella ja ainoa kappale oli ainoa kappale. Tarinassa hassun kirjailijan käsikirjoitus sekä itse kirjailija varastetaan, koska käsikirjoituksessa kuvaillaan eräs rosvojoukkio kovin epäsuotuisasti, ja rosvot haluavat kirjailivan parantelevan tekstiään. He ovat koukussa lakuveneisiin, pukeutuvat hassuihin väriyhdistelmiin ja muistuttavat vanhoja tv-filmien ganstereita.

- Miksi olette kuvailleet minua kaljupäiseksi kuin biljardipallo - aivan niin kuin itse olette, saanen huomauttaa - vaikka minulla on mustat, luonnonkiharat hiukset...
Herra Berger sai omistaa kokonaisen sivun luonnonkiharoille hiuksille, huolimatta siitä, että Terävä Johnin omat hiukset olivat muutama harittava suortuva, jotka turhaan yrittivät peittää pyöreän kaljun. 

Toisella kertaa oli Nokan vuoro.  

- Vai niin, herra Berger, oletteko sitä mieltä, että uskollinen apulaiseni Nokka näyttää syyhyläiseltä rotalta, se ei todellakaan ole kiltisti, vai mitä Nokka.
Tämä mutisi jotakin ja mutusteli lakritsiveneitä vilkuillen luihusti Bergeriä ja kaivellen kynnenalusiaan tikkarila. 

Toinen kirjoista, Luola-arvoitus, ilmestyi ensimmäisen kerran 20 vuotta Agenttiarvoitusta myöhemmin, 1964, ja jotenkin se onkin melko erilainen. Perusvireeltään se on yhä harmiton ja viaton, ja roistot, jotka eivät lopulta edes ole roistoja, ovat kovin vaarattomia, mutta muuten koin ympäristön paljon jännittävämmäksi, paikoin jopa kihelmöiväksi. Onko muita ahtaanpaikankammoisia kuin minä? Tässä sitä kammoa koetellaan oikein olan takaa, kun Hubert eksyy erittäin ahtaisiin kallioluoliin, joista ei ole pääsyä kuin taaksepäin, kohti tuntematonta, vuoren sisustaa...

Hengittäminen oli vaikeinta. Heti kun hän vähänkin kiihtyi, rintakehä aivan kuin rypistyi kokoon, eikä hän saanut ilmaa. Yksitoista kaksitoista kolmetoista, tukehdun, ellen rauhoitu...
Hetken tuntui jo paremmalta, mutta sitten hän yritti ponnistaa uudelleen, ja tämä pieni voimainkoetus sai hänet tuntemaan melkein tukehtumistuskia. Kaivoskuilun vankina, tuhansia tonneja graniittia ylöpuolella, suljetussa kiviarkussa, voimatta liikuttaa muuta kuin käsiä ja jalkoja. 

Hrrr!

Luola-arvoituksessa kuvataan muuten myös kiinnostavasti muutamaa suomalaista mystisiksi vanhan kansan ihmisiksi, joilla on vahva yhteys luontoon ja jotka mongertavat kummallista kieltään pimeässä torpassa.

Kirjoissa oli hauskaa paitsi tapahtumarikkaat, humoristiset tarinat, myös henkilöt: älykäs, totinen ja järkevä Hubert, jota on siunattu uteliailla, impulsiivisilla ja monin tavoin varmasti vähän rasittavilla serkuilla, Klasilla ja Göranilla. Myös miljöön yksityiskohtien runsaus, kepeys ja mielikuvituksen lento, sekä paikoin melkoinen tiedonmäärä tekevät kirjoista hauskaa luettavaa.

Eli samoin kävi kuin nuorenakin... koukkuun jäin! Taisin jopa nähdä unta viime yönä, että löysin kotoa vielä yhden etsiväkaksoskirjan, mutta tänään sitä ei sitten ollutkaan missäään. Iso pettymys!

Nyt seuraavaksi mietin, joko voisin lukea Agenttiarvoituksen ekaluokkalaiselle... Periaatteessa kyllä, sillä kirjassa ei ole mitään pelottavaa - esimerkiksi Ronja Ryövärintytär on monin kerroin vahvempi, dramaattisempi tarina, ja jos olemme lukeneet sen jo kahdesti viime vuosien aikana, niin varmasti nämäkin sopisivat. Itse muistelen lukeneeni näitä ehkä yli 10-vuotiaana?

Wikipedia muuten kertoo paljon mielenkiintoista kirjasarjasta: Sivar Ahlrud -taiteilijanimi on yhdistelmä kahden kirjailijan nimestä ja persoonasta, nimittäin Ivar Ahlstedtista ja Sid Roland Rommerudista, joista Ahlstedt kirjoitti kirjoja vuoteen 1967 kuolemaansa saakka, ja Rommerud vuoteen 1974. Jälkimmäisen kuoltua 80-luvulla sarja kasvoi vielä neljällä, kolmen eri kirjailijan teoksella. Kaikkinensa sarja kuuluu 80-luvun Suomen suosituimpiin nuortenkirjoihin, sillä suomennokset laahasivat ajallisesti selvästi alkuperäiskirjojen perässä.

Muistatko kaksoset? Piditkö? Ehkä pitäisit vieläkin! Hauskoja lukumatkoja menneisyyteen kaikille!

Sarjasta on kirjoitettu myös mm. tässä ruotsinkielisessä blogissa.

Erkki K. Kalela: Kuusen siementen lähtö

Erkki K. Kalela: Kuusen siementen lähtö
Kuvitus: Mika Launis
Kustannus: Maahenki 2009

Syysmyrsky raastoi metsää, puut natisivat ja tarttuivat juuristollaan maahan entistä lujemmin kiinni. Niiden latvukset taipuivat kaarelle ja ponnahtivat takaisin, kunnes uusi tuulenpuuska taas kiskaisi ne hetkeksi mukaansa. Hentojen oksien päissä kieppuivat kävyt ja siemenet kaikkiin suuntiin, nauttivat heilumisesta ja tunsivat sisäänsä kätketyn voiman, joka odotti hetkeä päästä purkautumaan. 

Kuusen siementen lähtö on tarttunut mukaani kirpputorilta. Kirjoittaja Erkki K. Kalela oli paitsi metsäntuntija ja metsätieteen professori, myös satujen lukija, mikä käy ilmi hänen lastensa kirjoittamista saatesanoista. Minusta se oli mielenkiintoinen lähtökohta sadulle. Pidän myös Mika Launiksen kuvituksesta.

Satu vie lukijan yhden vuoden kiertoon ja kertomukseen kävyn elämästä. Käpy kasvattaa ja suojelee kasvattejaan, siemeniä, suomujensa lomassa. Malttamattomina ne odottavat jo pääsyä maailmalle, mutta ensin niiden on nukuttava pitkä talvi ja odotettava oikeaa hetkeä, kun aurinko paistaa ja tuuli kantaa ne juuri oikeaan paikkaan, sinne minne käpy on neuvonut. Innokkaiden koivujen tai isojen kuusivanhusten lähelle, sillä siellä on nuoren kuusentaimen hyvä kasvaa. Sitten on kävyn hyvä huoahtaa ja siirtyä lepoon, kun se on täyttänyt elämäntehtävänsä.

Satu on inhimillistetty luonnonkuvaus, joka tekee luonnon tutuksi uudella tavalla, kertomalla, miten puut lisääntyvät ja miten ne kasvavat. Ennen kaikkea se on kuitenkin kuvaus elinkaaresta. Lasten kasvattamisesta, heidän päästämisestään maailmalle, heidän matkantekonsa huolekkaasta seuraamisesta. Juuri tästä syystä kirja tarjonnee paljon tartuntapintaa monelle. Miten mieli huolesta sykkyränä huolehtii, jos lapsi lähteekin väärälle tielle, vaikka on yrittänyt antaa parhaat neuvot matkaan.

Satu on myös kaunis kertomus vanhenemisesta ja väsymisestä, ja se tuo lohtua myös kuoleman pelkoon. Mieleeni ei ainakaan heti tule satua, jossa kuolema olisi kuvattu yhtä kauniisti.

Kun luonto syksyn kourissa jälleen tuntui kuolevan, kun lunta hiljalleen alkoi sataa, tiesi käpy kasvattiensa saavan lumen helmassa turvallisen olon. Silloin se hellitti otteensa, liukui hiljalleen oksia myöten ja niiden välitse maahan pehmeään sammaleeseen, hautautui sammalten sisään, huokasi ja tunsi olonsa raukean hyväksi. Lumi peitti sen vähitellen ja se nautti hiljaisuudesta, levosta ja rauhasta. Se tiesi täyttäneensä tehtävänsä hyvin ja oli jälleen päässyt mahdollisimman lähelle kasvattejaan.

Kertomuksessa on surumielinen ja haikea vivahde, onpa mukana hieman kyynisyyttäkin elämän hankaluudesta. Näistä syistä en lukisi kirjaa vielä esimerkiksi 7-vuotiaalle, vaan selvästi vanhemmille koululaisille, avuksi vaikkapa elämänkierron pohtimiseen. Oikeastaan kirja ei olekaan mitenkään erityisesti lastenkirja, vaan satu kaikille, joka sopii moneen tilanteeseen.

Miljöönä metsä ja kuusi sopivat tarinaan erinomaisesti ja keventävät muuten mietteliästä, paikoin raskasta teemaa. Mika Launiksen kuvitus tukee toisaalta inhimillistettyä tarinaa ja toisaalta antaa mielenkiintoista, yksityiskohtaista tietoa kuusen lisääntymisestä aina siementen ulkonäöstä nuoreksi kuuseksi kehittymiseen saakka.

Erkki K. Kalela on kirjoittanut viehättävän, ajattoman sadun 60-luvun alussa, eikä satu kärsi ajan kulusta tippaakaan.

Tähtiä: 3 / 5

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kustannus: Tammi 2013
264 s.

Tällä kertaa hieman erilaista, nuorille suunnattu ja lukioon sijoittuva mutta aivan yhtä hyvin aikuisille sopiva jännitystrilogian ensimmäinen osa...

Tapahtumat alkavat 28.2. Alulla, joka on yksi hienoimmista, jonka olen lukenut pitkään aikaan.

Hanki hohti valkeana. Vanhan lumen päälle oli viisitoista minuttia sitten satanut uusi, puhdas ja pehmeä kerros. Viisitoista minuuttia sitten kaikki oli ollut vielä mahdollista. Maailma oli näyttänyt kauniilta ja tulevaisuus oli häivähtänyt jossain edessäpäin valoisampana, rauhalisempana ja vapaampana. Tulevaisuus, jonka takia kannatti ottaa hurja riski, jättää kaikki yhden kortin varaan, yrittää riuhtaista itsensä irti kerralla. 

Lukiolaista Lumikki Anderssonia ovat kiusanneet muistumat menneisyydestä niin kauan kuin hän muistaa. Tampereella, kaukana Riihimäen ympyröistä, hän on vapaa menneestä. Tapahtumista, jotka ovat opettaneet hänet olemaan sekaantumatta muiden asioihin, olemaan valppaana ja valmiina ryntäämään karkuun minä hetkenä hyvänsä. Silti Lumikki on yhtäkkiä keskellä omituisia tapahtumia, joihin hän sekaantuu hetki hetkeltä enemmän. Pestyä rahaa, hysteerinen luokkatoveri, jahtaaja metsässä. Menneisyys peilautuu uudelleen Lumikin silmien eteen, ja samalla voimalla ja peräänantamattomuudella kuin lapsena Lumikki taistelee tälläkin kertaa. Nyt vastassa on kuitenkin laaja rikollismaailma ja huumebisnes.

Nuortenkirjojen Topelius-palkinnolla teoksistaan Jäljellä ja Toisaalla vuonna 2012 palkittu Salla Simukka aloittaa uuden jännitystrilogiansa vahvasti. Ensimmäisen sivun jälkeen oli pakko istua alas. Tarina koukutti heti, enkä olisi sen jälkeen laskenut kirjaa mielelläni käsistäni ollenkaan. Simukan kieli on vahvaa, kaunista ja kuvailevaa, mutta juoni vetää silti sopivan rivakasti. Jännitystä tihkuva ilmapiiri tempaa lukijan mukaansa.

Tyttö luotti niin kuin luottavat ne, joiden alta maa ei ole vielä koskaan pettänyt, joita kukaan ei ole koskaan pettänyt. Hän roikkui pää alaspäin ja luotti siihen, ettei putoaisi. Tai jos putoaisi, joku ottaisi kiinni.

Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Menneisyys kutoutuu taitavasti nykyiseen, ja näyttää, miten ihminen on kaiken sen summa mitä on kokenut elämässään. Lapsen maailma sellaisena kuin se on jos pelkää on yksi kirjan vahvimmista säikeistä, joka toistuu yhä uudelleen ja uudelleen eikä suostu jättämään lukijaa rauhaan. Se pakottaa muistelemaan omaa lapsuuttaan, etsimään merkkejä kiusaamisesta ympäriltä, tai tutkimaan läheisten lasten koulunkäyntiä nyt. Kiusaamisen musertavuus lapselle joka sen kokee hyppää silmille, saa haukkomaan henkeä ja silmät kirvelemään. Se on yksi Simukan kirjan parhaista puolista, ja jättää muistijäljen vielä kauan senkin jälkeen kun kirjan jännittävät tapahtumat ovat hautautuneet jokapäiväisten asioiden alle.

Henkilökuvat ovat eläviä ja todentuntuisia, ja etenkin päähenkilö Lumikki ja hänen kanssaan ystävystyvä Elisa tulevat liki. Samanlaisia voisi melkein kuvitella löytyvän lukiosta. Lukiolaiselle kirja tarjonneekin ihan erilaisen tarttumapinnan kuin minulle, joka näen sen ikäisten maailmaa vain satunnaisesti sivusta. Voisin kuvitella kirjasta syntyvän hedelmällisiä keskusteluja lukion äidinkielentunnilla. Aivan yhtä hyvin kirja sopii kuitenkin aikuisellekin.

Trilogian toinen osa ilmestyy elokuussa 2013.

4 / 5

Punainen kuin veri saanee blogeissakin paljon huomiota, ja tähän mennessä se on luettu ainakin Amman lukuhetkessä, Nenä kirjassa ja Järjellä ja tunteella -blogeissa.

/ Kirja on arvostelukappale.

Tuula Pere: Lauri - pikku matkamies

Tuula Pere: Lauri - pikku matkamies
Kuvitus: Virpi Nieminen
Kustannus: Wickwick 2012

Arvioin blogissa viimeksi Tuula Peren runoileman Sillisalaatti-kirjan, joten on mielenkiintoista jatkaa saman kirjoittajan tuotannolla, vaikkakin täysin erilaisella teoksella Lauri - pikku matkamies.

Lauri hämmästeli näkemäänsä. Auringon säteet osuivat keskeneräisen kirkon torni-ikkunaan ja saivat sen sädehtimään. Lauri ymmärsi, että rakennus oli kuin elämä - suuri unelma täynnä yksityiskohtia, eikä koskaan valmis. Juuri niin oli hyvä. 

Lauri on pieni poika, joka lähtee kotilaaksostaan katsomaan suurta maailmaa. Tuuli on kertonut hänelle terveisiä oudoista paikoista, ja nyt on tullut aika nähdä ne itse. Juna vie Laurin uusiin paikkoihin, joissa hän kohtaa ihmisiä, kuulee heidän tarinoitaan ja oivaltaa elämästä erilaisia asioita. Upeassa, veden ympäröimässä, rapistuvassa kaupungissa hän ymmärtää, että muistot kauniista asioista kulkevat mukana vaikka asiat katoaisivatkin. Hakatessaan naulan puolivalmiiseen kirkkoon hän näkee keskeneräisen unelman olevan kaunista. Ikiaikaisella vaellusreitillä hän huomaa, miten hiljaa kulkemalla ajatukset pysyvät mukana. Elämässä on paljon sellaista, jonka ajattelu vaatii aikaa ja rauhaa.

Matkallaan hän myös huomaa, miten eri puolilla maailmaa (Eurooppaa) tavat ja kieli saattavat olla erilaiset, mutta silti kaikki on ihmeellisen tuttua. Lapset leikkivät, ihmiset syövät yhdessä, kasvattavat kukkia, leipovat. Musiikinkin kieli on yhteinen.

Lauri - pikku matkamies on hyvin omanlaisensa kirja, niin kuvitukseltaan kuin kerrontatavaltaankin. Se löytää lukijoita yhtä lailla aikuisista kuin lapsistakin, ellei jopa paremmin aikuisista, sillä keskeisemmäksi kirjassa nousevat juuri filosofiset pohdinnat elämästä. Ennen kaikkea kirja haastaa lukijan pysähtymään. Sanomaa ja mietelmiä ei ehdi niellä vauhdilla.

Kuten Sillisalaatissakin, myös Lauri – pikku matkamies -kirjassa huomion vie ensiksi kuvitus, joka on Virpi Miettisen taiteilemaa. Voimakkaat potretit Laurista ja tummasävyiset maalaukset hänen matkallaan kohtaamista asioista vaativat katsomaan tarkemmin. Kuvia ei ohita ihan helpolla. Ne jakavat varmasti lukijoita. Omasta mielestäni teksti olisi herännyt eloon eri tavalla toisentyyppisen kuvituksen kanssa, matkaa kuvaavamman. Nyt kuvitus ja tarina olivat jotenkin eri tasolla. Ehkä luin kirjaa väärin odotuksin, liiaksi lastenkirjana? Toisaalta kuvitus nyt ainakin pysäyttää hetket. 

Vaikka mietin, puhutteleeko kuvitus lapsia, ajattelen myös, että vaikka lastenkirjalle epätyypillinen kuvitus ei innostaisikaan kaikkia lapsia, on kuitenkin tärkeää, että lapsille on tarjolla erityyppistä kuvitusta ja kirjallisuutta.

  

Miten kirja kolahti? Hmm. Pakko myöntää, että mietin pitkään, kenelle kirja on tarkoitettu. Alle kouluikäinen oli selvästi liian nuori pohtimaan kirjan nostamia asioita. Myöskään kuvitus ei vedonnut meillä, melkein 7-vuotias olisi kaivannut lisää värejä. Tarina oli ihan kiva. Laurin matka alkoi ehkä Sveitsistä, ehkä Pohjois-Italiasta, jostain pienestä laaksosta, jatkui Venetsiaan, Barcelonaan, meren rannalle... Aikuisen oli helppo kuvitella paikat mielessään. Nautin eurooppalaisen vanhankaupungin kuvailusta, jota lukiessa voi hyvin nähdä mielessään mutkittelevat kujat, sivuun jääneen aukion ja siellä kahvilan, joka odottaa asiakkaita.

Summa summarum, erilaisuudessaan rohkea ja mieleen jäävä, vaikkakin hieman hämmentävä kuvakirja, joka sopisi lahjaksi hyvin monen ikäiselle.

Tähtiä 3 / 5