Etäisten esikaupunkien asioita yllättää yhä uudelleen

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Kuvitus: Shaun Tan

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Kustannus: Lasten Keskus 2015

89 sivua

Lyhyesti: Vahvasti kuvitettu, surrealististen ja outojen tarinoiden rypäs. Runollinen kieliasu ja tarinoiden käänteet yllättävät joka kohdasssa. Tästä kirjasta vaikutuin!

Kun näin Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita -kirjan ensi kertaa, se teki heti vaikutuksen erilaisuudellaan: kuvituksen intensiteetillä, taiton omaperäisyydellä, kielellä josta huomasi heti ettei se aliarvioi kuulijoitaan eikä yksinkertaista mitään – ylipäänsä kiinnostuin omaleimaisuudesta, joka kirjasta huokui. 

Tarkempi tutustuminen täytti odotukset. Teos oli juuri niin outo ja mieleenpainuva kuin ajattelinkin. Silti jokainen tarina oli kummallisuudessaan yllättävä ja hämmentävä. 

Suvi Ahola kirjoitti Helsingin Sanomissa kirjan ilmestyttyä, että tälläisen kirjan hän olisi halunnut lukea ollessaan kahdeksan. Surrealististen ja outojen tarinoiden lumo saattaa selittyä sillä, että kirja vie maailmaan, jossa kaikki on mahdollista ja lisäksi hyvin kummallista: takapihalle voi ilmestyä valas ja katolle kasvaa salainen maailma. Vaihto-oppilas asuu kaapissa ja pihalle rahdattuihin ohjuksiin istutetaan kukkia.

Itselleni tämä kirja ei olisi ollut parhaimmillaan kahdeksanvuotiaana vaan vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Shaun Tanin maailma ei nimittäin ole aina kaunis eikä helppo. Se on kaunis ja ruma yhtäaikaa, niin kuvien kuin tekstinkin tasolla. Karuudessa ei kuitenkaan vellota.

Kun naapurit puhuivat numero seitsemästätoista, he madalsivat ääntään. Jatkuva huuto, ovien paukuttelu ja esineiden paiskonta oli siellä arkipäivää. Mutta eräänä hiostavana kesäyönä tapahtui jotain muuta, jotain paljon kiinostavampaa: etunurmikolle ilmaantui suurikokoinen merieläin. 

Kauneuden ja rumuuden omituisen yhdistelmän ohella kirjalle toinen leimallinen piirre on tarinoiden perinpohjainen outous ja vieraus. Minulle oli vaikea sijoittaa kirjaa mihinkään maahan (veikkasin Aasiaa), mutta myöhemmin sain selville, että Shaun Tan on palkittu australialainen animaattori, kuvittaja ja lastenkirjailija, jolle on myönnetty myös Astrid Lindgren -palkinto.

Luin kirjan yhdessä 10-vuotiaani kanssa (6-vuotias ei kiinnostunut koko hommasta tippaakaan), ja hänen hämmentynyt kommenttinsa kirjasta oli muun muassa tälläinen: - Tää kirja vois olla erilainen. … koska mä en niinku tajuu täst mitään.

Mutta hän sanoi myös näin: "Aika kaunis kieli". Tai ainakin hän nyökkäili, jos sanoja olinkin minä. Kieli on nimittäin tosi kaunista, se hengittää ja lauseet jäävät leijumaan ilmaan. Tässä vaiheessa pitää kiittää suomentaja Jaana Kapari-Jattaa, loistotyötä!

oletko miettinyt mitä kaikille ihmisten kirjoittamille runoille tapahtuu? runoille, joita kukaan ei saanut lukea?
ehkä ne ovat liian henkilökohtaisia
ehkä ne eivät vain ole kyllin hyviä
ehkä pelko, että näin syvällinen ilmaisu on jonkun mielestä
kömpelöä pinnallista typerää teenäistä äitelää kulunutta tunteilevaa latteaa tylsää koukeroista vaikeatajuista tyhmää tai järjetöntä tai vain kiusallista, saa kunnianhimoisen runoilijan piilottamaan tuotoksensa jälkipolvilta ikuisesti.

Yllä oleva asettelu ei tee oikeutta runolle, sillä kirjassa teksti ei kulje pötkössä vaan polveilee sivuilla sinne tänne. Säkeet on kirjoitettu eri käsialoilla ja taitettu pieniin, paperilapun näköisiin laatikoihin, joista osa näyttää rypisteltyltä ja paperin nurkasta revityiltä. (kts. kuva alla.)




Kirjan ulkoasu kuvineen ja taittoineen antaa kirjalle omintakeisen ja vaikuttavan ilmeen. Tummanpuhuvat kuvat ovat hallitsevia, usein sivun tai aukeaman kokoisia. Ne muistuttavat taiwanilaisen Jimmy Liaon vaikuttavasta kuvakirjasta Stjärnenattista,  jossa kuvitus on samalla tavalla surrealistista ja unenomaista ja yhtä suuressa roolissa.

Kun luimme kirjaa 10-vuotiaan kanssa, mietimme välillä, voisiko tällaista olla? Voisiko kirja kertoa jonkun tosi kaukaisen kulttuurin asioista: tehtäviä joita täytyy suorittaa ennen kuin voi mennä naimisiin, ja jos epäonnistuu, tilaisuus karkaa lopullisesti käsistä. - Onko sellaista äiti? - En mä ole ihan varma, ehkä jossain tosi kaukana.

Vaikka maailma, jota kuvataan, on (aikuiselle) absurdi, saa lukija (lapsi) kysyä, mikä kirjassa voisi olla totta, mikä unta ja kuvitelmaa, mikä mahdollisen tulevaisuuden kuvailua? Todenmukaisuutta vahvistaa realistisen toteava kertomistyyli.

Lopuksi en voi olla intoilematta siitä, miten mahtavaa on löytää melko pienille lapsille suunnattuna näin hienoa kieltä ja korkealaatuista kirjallisuutta! Iso osa kirjan lumosta on sen erilaisuudessa, massasta poikkeamisessa, niin tekstin kuin muunkin osalta. Tällaiseen ei totisesti törmää joka päivä! Kustantajalle kiitos kirjan julkaisemisesta.

Kirjaan on ihastuttu myös Sinisellä keskitellä ja Oksan hyllyltä -blogissa.

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Kuvitus: Shaun Tan

Suomennos: Jaana Kapari-Jatta

Kustannus: Lasten Keskus 2015

Mistä: Arvostelukappale

Äitien lohikäärmeet

Sanna Tahvanainen: Lohikäärmeunia
Kuvitus: Jenny Lucander
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustannus: Schildts & Söderströms 2015
Lyhyesti: Oivallinen, huikeasti kuvitettu kuvakirja tämän päivän ilmiöstä, liikaa töitä tekevistä ja stressaantuneista vanhemmista, joilta vanhemmuus on hautautunut työpapereiden alle.

Tässäpä kuvakirjauutuus joka jää kutkuttamaan mieltä!

Bellalla on äiti. Ja äidillä stressi. Työ joka vie unet, vaikka on hirveän väsynyt. Numerot ja Kiina pyörivät mielessä, työpaperit ja tietokone asuvat äidin sängyssä, ja vain heillä palaa valot koko yön.

Alijäämä.
Arvopaperipörssi.
Asuntolainan korkovähennys.
Aliravitsemus.
Avustuspaketti.
Asidofilus bifidus.
Tälläistä on melkein joka ilta Bellan ja äidin kotona. Kunnes eräänä iltana Bella sanoo väärin. 

Bella komentaa nukkumaan, hoivaa, peittelee ja laulaa tuutulauluja. Mutta äiti ei pysty rauhoittumaan - kunnes Bellan eräät taikasanat lopulta riuhtaisevat äidin uneen, perin erilaiseen seikkailuun.







Jenny Lucander on minulle uusi kuvittaja, jonka hienot viivat ja tarkat ykstyiskohdat yhdistettynä voimakkaisiin, punasävyisiin väreihin luovat intensiivisen, elävän maailman. Kuvissa on liikettä, tunnetta ja vastakohtia, mikä tekee kirjasta vangitsevan kokonaisuuden.




Tekstillä ja kuvalla on hieno suhde, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa vähän tekstiä ja paljon täydentävää kuvitusta. Lauseet ovat merkille pantavan lyhyitä. Äitihahmossa on jotain, joka tuo mieleen 70-lukua, Mickwitzin Jasonin äidin ehkä, tai Harjanteen Mintun äidin. Ehkä siksi pidin hänestä heti.

Jos kuvakirjoissa on symboliikkaa ja opetus, se on lähes aina hyvin selkeää. Tässä kirjassa yritän etsiä unien tapahtumista ja hahmoista symboliikkaa, mutta en pääse siitä perille. Onko lohikäärmeillä jokin symboliikka? Antiikin mytologiassa ne olivat usein kaaoksen voimien edustajia, jossain muualla viisauden ja hyvän onnen edustajia.

Entä mikä merkitys on lohikäärmevauvalla ja vanhempien hirmuisella ryntäyksellä tämän luokse? Kuvaako se vanhemmuuden kadottaneen äidin herätystä lapsen pienuuteen ja tarvitsemaan hoivaan?

Vaikka tämähän on uni. Unet ovat outoja, eikä niitä välttämättä pysty tulkitsemaan. Silti ne saattavat avata alitajunnassa joitain lukkoja. Kirjan loppukin jää jotenkin auki, ei tule mitään sievää valmista pakettia, jossa on päällä rusetti ja lappu: "Näin asioiden pitää mennäkin, aikuinen tuli onneksi lopultakin järkiinsä." Vähän sinne päin, mutta ei sittenkään kokonaan.

Kaikki tämä epäselvyys on ehdottomasti hyvä, se kiehtoo, se on kuin jokin arvoitus ratkaistavaksi. Kuvakirjoista on ihana etsiä piilotettuja sanomia, vähän kuin kuvan ja tekstin koodia avaisi.

Lapset eivät meillä yleensä tykkää liian epäselvistä tarinoista, mutta tästä 9-vuotias tykkäsi (5-vuotias ei innostunut). Hän sanoi ääneen asian, jota en ollut huomannut (outoa kyllä): "Tässäkin päähenkilönä on äiti". Se sai minut miettimään samaa kuin monesti ennenkin: miten kuvakirja on joskus ihan täydellinen, paitsi lapsille, niin aikuisillekin! Stressaantuneille, unta odottaville tämä voisi olla rauhoittava iltalukeminen, joka veisi ajatukset pois huolista.

Kirjasta on vaikea päästää irti, mutta nostan kuitenkin samalla esiin toisen kirjan, jota meillä on nyt luettu ja jossa äiti muuttuu lohikäärmeeksi, nimittäin Pija Lindenbaumin Kun Ollin äiti unohti. Lindenbaumin kirjat ovat parhaimmillaan nerokkaita, ja tämä nousi heti suosikkeihini Pikku-Litti ja lempparienon rinnalle.

Tarinassa stressaava, kiireinen äiti muuttuu eräänä aamuna lohikäärmeeksi, ja tekee kaiken aivan toisin kuin yleensä. Kaikki keikautetaan päälaelleen, ja tuloksena Ollilla on absurdi päivä äidin kanssa. Äiti karjuu niin että pikkulapset pelästyvät, heittää hiekkaa, laittaa tavarat vääriin paikkoihin, löytää maasta syötävää.

Lapset seurasivat tarinaa silmät pyöreinä ja tykkäsivät kovasti. Kirjassa on 5-vuotiaaseen ja jännitystä kaipaavalle menoa ja kosolti tilanteiden käänteitä. Varmaan nimenomaan tilanteen outous vetoaa lapsiin, ja he pystyvät samaistumaan siihen, kun joku tekee jotain mitä ei saa.

Sitä mietin, että miksiköhän tuo lohikäärme on äiteihin liitettävä juttu?
























Sanna Tahvanainen: Lohikäärmeunia
Kuvitus: Jenny Lucander
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustannus: Schildts & Söderströms 2015 
Mistä: Kustantajalle kiitos

Pija Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti (orig. När Åkes mamma glömde bort)
Kuvitus: Pija Lindenbaum
Suomennos: Päivö Taubert
Kustannus: WSOY 2006
Mistä: Ostettu käytettynä

Ihana ja niin uninen: Lumotun maan rauha

Mirva Soinio: Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja.
Kuvitus: Mirva Soinio
Kustannus: Basam Books 2014
Lyhyesti: Hehkuvasti kuvitettu taideteos, jonka rauhalliset, lyhyet sadut ovat viisaita ja koskettavia, ja nostavat esiin elämän tärkeitä asioita: ystävyyttä, kiitollisuutta, lohtua, hiljaisuutta, itsensä kuuntelua, muiden arvostamista….

Illalla ennen kuin nukahdan, saatat miettiä: mitäköhän huominen tuo tullessaan? Asiat voivat alkaa painaa mieltä, ja joskus sitä on vähän huolissaan. Ole rauhassa, sillä kaikki on kuitenkin tässä ja nyt, eikä muulla ole väliä. Eilen oli eilen, huomenna on huomenna, niille et juuri nyt mahda mitään. Olet juuri tässä, ikiomasta elämässä. 

Miten rauhoittava kirja voi oikein ollakaan? 

Tätä mietin, kun sain ilon tutustua mm. silkkitaiteilijana toimineen Mirva Soinion uutukaiseen esikoiseen, Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja. 

Ensin olin onnellisen häikäistynyt kuvituksesta. En ole hetkeen nähnyt näin hehkuvasti ja upeasti kuvitettua teosta. Keijut ja eläimet leijuvat silmät kiinni värikylläisillä sivuilla, kuvat ovat puhdasta, harmonista kauneutta.

Parin päivää myöhemmin tartuin kirjaan illalla, lukeakseni. Kun laskin pään tyynyyn, se oli tuttuun tapaan täynnä kaikkea: päivän tapahtumien kelausta, ideoita ja innostusta tulevasta, suunnitelmia ja aikataulutusta ja stressiä huomisesta, orastavia huolia lapsista ja elämästä, kaikenlaista sekavaa ja pyörivää. Tekstiviestiä, sähköpostia, muistilappua, muistettavaa vaatekasaa ulko-ovella.

Sitten avasin kirjan ja luin jotain, joka alkoi kuten alussa ja jatkui tällaisena

Kun hengität, rauhassa nyt, huomaat olevasi väsynyt. Ja mitä huominen tuokin tullessaan, se tulee vasta ajallaan. Kun nukahtaa, on varmaa, että uni kuljettaa junan lailla, hetki hetkeltä, kohti aamua ja uutta alkavaa päivää. Senkus lepäät, nyt käydään nukkumaan. 

Olin myyty. 

Luin sadun toisensa jälkeen. 

Se onnistui hyvin, sillä niiden pituus on keskimäärin neljä tai viisi kertaa ylläoleva kappale. 

Sitten esikoinen ei saanut unta ja toivoi lisää laulua, mutta sen sijaan luin hänelle näitä. Ensimmäisen jälkeen hän kysyi: "äiti, olisko mitään jännempää?" mutta sanoin "hss, kuuntele, nämä on helmiä." Ja myöhemmin: "Eikö ole ihania?" johon hän vastasi unenpartaalla "yyym". 

Ja kesken sadun hän nukahti. 

Se oli hyvä satu. 

Itse en saanutkaan unta ja luin ensin miehelle (tätä ei ikinä satu). Sekin nukahti. Sitten nousin lukemaan lisää kun muut jo nukkuivat. Mietin mihin laitan kirjan näkyville kotona, se on niin viisas ja kaunis ja ihana. 

Pehmeäkantiseen pakettiin pakatut sadut kannustavat uskomaan unelmiin, uskaltamaan avata uusia ovia, lohduttavat murheessa, auttavat ymmärtämään unen voimaa ja tärkeyttä ja viisautta, kertovat hiljentymisestä ja meditoinnista (tässä vaiheessa haukon henkeäni), naurun voimasta, kiitollisuudesta, ystävyydestä, itsensä kuuntelusta, luonnon kunnioittamisesta, kehon ja mielen tanssista, toisten arvostamisesta.... 

Kaikesta. 

Mikä on tärkeää. 

Elämässä.

Jokaiselle jotakin.

Joissakin saduissa on keijuja, joissakin hevosia, jäniksiä tai Peteliuksia (joko kiinnostuit?). 

Pidän kielen epätasaisen pomppivasta, ajoittaisesta riimittelystä ja keveydestä, siitä ettei mikään ole pakotettua. Loppusointu tulee jos se sopii. 

Tiesitkö, että hiljentymällä ja hengittämällä voi päästä kurkistamaan hiljaisuuden sisään? Ihan totta, kyllä voi! Siellä ollaan sinä ja minä, kaikki vain on, tieto simppeli ja verraton. Meditointi ei ole kumma juttu, hengittäminen on jokaiselle vanha tuttu. Jos siis leikin ja matkin hetken, voin minäkin tehdä hiljaisuuretken. Silti ilo ja melu saa kuulua, olkoon täynnä riemua ja elämän ääniä koko maa. Kun vain välillä muistaa oivaltaa hiljaisuuden.

Kiitos tekijälle iloa ja hyvää oloa levittävästä helmestä jonka laatuisia ei tule juuri koskaan vastaan. 

Muita kirjoja jossa käsitellään tunteita löytyy täältä. Jos sinua kiinnostaa meditointi, mindfulness tai muu samantapainen lastenkirjallisuus, kurkkaa myös nämä aiemmin täällä esitellyt kirjat. 

Sari Markkanen: Tipsu ja oivallusten opus
Jon J. Muth: Pandan zentarinoita


Tähtiä 5 / 5

Mirva Soinio (teksti & kuvitus): Lumotun maan rauha. Lempeä hyvänyön kirja.

Kustannus: Basam Books 2014

Mistä: Kiitos tekijälle!

Zaida ja lumienkeli yhdistää arkea, maagista ja kummitustarinaa

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
207 s.
Lyhyesti: Maagisen ja realismin yhdistävä kuvaus yksitoistavuotiaan, Etelä-Amerikasta adoptoitun Zaidan elämästä ja sen herättämistä kysymyksistä yhden kouluvuoden aikana. Mikä on olemassa, onko hyvä olla samanlainen, onko asioissa enemmän kuin ulkopuolelle näkyy? Hieno kirja moniuloitteisten teemojensa vuoksi, jotka jäävät pohdituttamaan.

Reipas. Minä en pidä koko sanasta. Se kuulostaa samalta kuin iloinenpas, onnellinenpas, kuin nieleskelisi kyyneleitä ja väittäisi että onpas, onpas kaikki ihan hyvin. 

Zaida on yksitoista, adoptoitu, professori-isän ja kääntäjä-äidin ainoa lapsi. Vanhemmat ovat jo aavistuksen iäkkäämpiä, lempeitä ja viisaita, mutta tietenkään heille ei voi kertoa kaikkea mitä elämässä tapahtuu. Epätavallisista kohtaamisista puistossa samanikäisen tytön kanssa, kiusaamisesta, pettymyksistä kavereihin, tai mukavasta pojasta, Otosta, joka puolustaa Zaidaa muita vastaan.

Kirjassa on monta kiinnostavaa teemaa, joista yhdessä kutoutuu eheä, puhutteleva tarina. Yksi keskeisistä on kysymys siitä, mikä on olemassa? Kuinka varmasti voimme sanoa, ettei jokin ole olemassa ja jokin muu on? Onko enkeleitä? Mitä tapahtuu kuolleille? Voiko jokin olla suurempi sisältäpäin kuin ulkoapäin?

Paikoin tunnelma yltyy maagisuudessaan jopa kummitustarinaksi, juuri sopivan jännittäväksi.

Ja sitten on realismi, koulu ja kiusaaminen, joka kuvataan viiltävästi, adoptoidun lapsen sieluun heitellään miekanteräviä sanoja. Näitä kohtia, samoin kuin koulumaailman raakuudesta ja ankeudesta oli paikoin vaikea lukea. Opettajakin onnistui olemaan kuin käärme, ja kavereihin pettyminen viimeinen pisara.

Silti näistäkin kohdista noustaan valoon. On kiinnostavia henkilöhahmoja, joihin lukija kiintyy ja jotka muodostavat toistensa kiinnostavia vastakohtia. On isä ja vastapainona hänen boheemi veljensä, unelmien ja luovuutensa innoittama ja toisaalta uuvuttama. Kuten Zaidan äiti sanoo: Pelkkien lahjojen varassa ei ole hyvä elää. … Lahjakkuutta pitää osata käyttää, ja antaa sen avulla muille jotakin.

Ja on kavereita ja ystävyyttä, vaikkakin yllättävältä taholta. On koiran ja ihmisen välinen suhde, ja turvalliset vanhemmat.

Heinänen kuvaa hienosti ja lämpimästi yhden lapsen perheen arkea ja yhdessäoloa. Adoption teemoihin hän ei syvenny pintaraapaisua kummemmin, erilaisuuden ja samanlaisuuden teemaa pohditaan hieman. Sisaruksen puuttuminen ja pieni suku sen sijaan mietityttävät Zaidaa enemmänkin.

Pidin erityisesti tavasta, millä tavoin pienet, lyhyet hetket kuvataan, ympäristö, näkymä, tuntuma. Ympäristönä on kivikaupunki, oma entinen palvelijanhuone sekä aitojen takana oleva korttelin kokoinen puisto. Puistossa Zaida pääsee sukeltamaan salaperäisessä seurassa luontoon ja lumen satumaiseksi lumoamaan maisemaan, joka muuttuu hetkestä toiseen. Kivikaupungin ja luonnon välinen jännite on kiinnostavaa, ja riveiltä huokuu kaipuu luontoon ja rauhaan, mihin on helppo samaistua.

Oli kuitenkin hyvä, että kirja sijoittui nimenomaan kaupunkiin ja keskustaan, ratikoineen ja pienine kivipihoineen. Luonnon ja kaupungin jännitekin tavallaan alleviivaa pohdintaa todellisuuden ja unen, tai miksi sitä nyt kutsuisikaan, välillä. Ja joskus uni muuttuukin todeksi, yllättäen, yllättävältä taholta...

Alkusyksyn auringonpaiste tuntui ohueksi kauhtuneelta. …
Kuvittelin kaupungin pakkasen pihteihin.

Yhden sivun elävät ja tarkat mustavalkokuvitukset, jotka ovat Heinäsen omia, luovat kirjan tapahtumille ja henkilöille ulkoasun. Kirja olisi ollut hyvä ilman niitäkin, mutta ne sopivat kirjan tunnelmaan hienosti.

Zaida ja lumienkeli herätti tämän bloggarin pitkästä bloggaustauosta. Kesällä pääsin mm. edellisen postauksen maisemiin, Saimaalle melomaan, mikä oli paratiisi, ja muutenkin metsittymään aika lailla kokonaan.

En osaa sanoa millaiseksi blogin julkaisutahti nyt syksyllä muodostuu, mutta uskon että suunnilleen vanhaan tapaan edetään. Itse olen juuri saanut valmiiksi ensimmäisen oman käsikirjoitukseni, jonka kirjoittaminen oli mukaansatempaavaa, innostavaa, kaikennielevää… Johonkin energia on hyvä purkaa, ja on onni saada uppoutua tekstiin niin täysin.

Hyvää loppukesää ja innostavia lukuhetkiä kaikille!

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
Mistä: Kiitos kustantajalle

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Näin tosi pahaa unta. Isi ja äiti oli semmoisessa laivahyttihotellissa, jossa oli tulipalo. Serkutkin oli siellä ja kaikki sukulaiset. Ajoin kolmipyörällä parkkipaikalla, jossa ei ollut parkkiviivoja. Joku nainen ampui päin hotellia. Ja sen miehellä oli pommi... 

- Älkää ampuko äitiä, isiä, serkkuja, tätejä ja setiä!

- Turpa kiinni tai ammutaan sinut! huusi nainen ja osoitti pyssyllä. Ajoin kolmipyörällä karkuun...

(Hotelli (4-v.)

Vain pahaa unta, Ville Tietäväisen ja hänen tyttärensä Ainon yhteistyönä syntynyt teos perustuu Ainon 3-6 -vuotiaana näkemiin painajaisiin. Isä ja tytär ovat yhdessä kuvittaneet unet, ja unien sisältö kerrotaan lyhyesti - juuri siten kuin unista kerrotaan, jos niistä saa enää kiinni valveilla ollessa. Unia kehystävät isän tekemät sarjakuvat tilanteista, joissa unia käsitellään, kun unet pelottavat ja kun niiden kanssa eletään hereillä. 

Vavahduttavaa teosta lukiessa mielen läpi risteilee monenlaisia ajatuksia: Mistä nämä pahat unet tulevat lapsille? Ovatko ne todella näin pahoja? Mistä lapset saavat tietää, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu? Pommit, pyssyt, tulipalot. 

Meillä ei ole kotona telkkaria, joten meillä eivät näy uutisten kuvat katastrofeista, mutta tottakai meilläkin me vanhemmat puhumme niistä, vaikka yritämmekin välttää niitä lasten kuullen. Silti esimerkiksi Nairobi, meidän entinen ja toivottavasti vielä myös tuleva kotikaupunkimme ja sen ostoskeskusdraama olisi saattanut joutua lasten korviin. 

Vaikka eivät pelon aiheet tietenkään yksinomaan mediasta tai maailman katastrofeista tule. Osa Ainonkin painajaisista on ihmiselle ihan luontaisia pelkoja, kuten yksin jääminen tai läheisten menettäminen. Entä mielikuvituksen luomukset - pelottavat otukset, eläimet, örkit, mistä mielen syövereistä ne lapselle tulevat?

Oli unien lähde mikä hyvänsä, kirja onnistuu tavoittamaan katoavan unimaailman ja sen absurdiuden rehellisesti ja hämmästyttävän tarkasti. Lukijalle tulee mielikuva, ettei mitään jätetä pois, vaan näemme Ainon unet juuri yhtä järkyttävinä kuin ne lapselle olivat. Kuvitus on hurjaa, ja kirjan sirpalemainen toteutus korostaa unien hyppelehtivyyttä. En voi kuin ihastella, miten hyvin isä ja tytär ovat vanginneet unet kuviksi ja pieniksi tarinoiksi! Kirjassa näytetäänkin, miten Aino ei aluksi halunnut kertoa unistaan, mutta oppii pikkuhiljaa avatumaan niistä.

Aiheiden synkkyydestä huolimatta kirja ei missään nimessä ole synkkä, vaan yhtäaikaa järkyttävä ja ravisteleva, huvittava ja hihityttävä, helposti samaistuttava sekä koskettava. Vedet tulevat silmiin monessa kohdin. Ja on hirveän mielenkiintoista lukea, millaisia unia lapsilla voi olla. Kirjan jälkeen tekee mieli ottaa lapsi syliin ja kuunnella tarkasti, mikä kaikkea tämän päässä liikkuu, sillä melko varmaa on, että jos kuuntelee tarkasti, yllättyy aina.  

Juuri koulun aloittanut tyttäreni ennen kaikkea huvittui unien absurdeista käänteistä, mutta ei ole halunnut palata kirjaan muutaman lukukerran jälkeen. Ehkä siinä on vielä liikaa asioita, joita hän ei osaa käsitellä, tai sitten hän ei samaistu tarinoihin, kuka tietää. Toisaalta mm. Lumiomenan blogissa kirja kiehtoi lapsilukijaa kovasti. 

Kuvitusta on vaikea pukea yhdeksi sanaksi. Uudenlaista, ainutlaatuista lasten kuvakirjoissa, sarjakuvamaista. Isän ja tyttären yhteistyössä kahdenlainen taide yhdistyy tavalla, johon en ole törmännyt koskaan aiemmin lastenkirjoissa. Pidän kovasti siitä, miten lapsen ääni ja kädenjälki saa tilaa kirjassa. Kirjahan kuitenkin on myös lastenkirja. Uskon, että lasten kirjoittamat tai kuvittamat kuvatkirjat voisivat tuoda kenttään jotain aivan uutta ja virkistävää, ja ihailen sitä, miten Tietäväinen on kunnioittanut tyttärensä ja lasten maailmaa niin paljon, että on tehnyt siitä kirjan, ja on malttanut olla muuttamatta (ainakaan lukijalle näkyvästi) sitä mihinkään suuntaan. 

Kuvituksessa on mukana lähes huomaamattomasti myös unisymboliikan selityksiä, jotka voi jättää lukemattakin (ääneen). 

Kirjan sirpaleisuus voi nimittäin tehdä lukemisesta haastavaa - huomasin, että mummoni oli lähes mahdoton lukea kirjaa ääneen lapsenlapsenlapsilleen, sillä hän sekoitti unien symboliikkaa, otsikoita ja sarjakuvia sujuvasti keskenään, minkä vuoksi kuului jatkuvasti: "mummo, älä lue sitä!"

Lapsen suosikki on muuten seuraava painajainen:

Muurahaispesä (3-v.) 

Näin kamalaa unta. Isi istui vahingossa muurahaispesään. ... kolme kertaa!

Isi ei tajunnut, vaikka yritin huutaa.

Se puhui vaan puhelimessa! Onneksi ne oli mustia muurahaisia.

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan yhdessä lapsen kanssa, mutta oikeastaan kirja on hyvin avartava ihan vain aikuisellekin! Lapselle kirja voi tarjota upean tavan lähestyä omia syvimpiä pelkojaan, joista ei ehkä osaa puhua kenellekään.

Vain pahaa unta on ollut esillä lukuisissa blogeissa (mm. Mari A:n kirjablogissa, Erjan lukupäiväkirjassa, Kirjainten virrassa), arvioissa ja haastatteluissa (mm. Lapsen Maailman lokakuun numerossa), ja kirjalla on oma facebook-sivusto. 

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Kustannus: WSOY 2013