perjantai 24. helmikuuta 2012

Ali Mitgutsch: Kotikaupungissa ja Hier in den Bergen

Ali Mitgutsch: Kotikaupungissa (alkuper. Rundherum in meiner Stadt, 1968)
Kustantaja: Otava 1976
14 s.

Ali Mitgutsch: Hier in den Bergen
Kustantaja: Ravensburger Buchverlag 1994 (1. painos 1979)
14 s.

Jo Ali Mitgutschin kirjojen kansi saa hymyilemään, niin aikuisen kuin lapsenkin.
- Äiti kato, toi on musta hauska (mies onkii peltipurkin). Ja toi (hiihtohissi täynnä ihmisiä). Naurua. Miks tolla lehmällä on noin iso koriste? (kuva syksyltä, kun lehmät viedään vuorilta alas laaksoon erityisessä juhlakulkueessa) (5-vuotias)
- ISO kuolma-auto. Tlaktolia! Oh-ho. (2-vuotias)


Ali Mitgutsch on saksalainen lastenkirjailija, klassikko, joka on tunnettu parhaiten juuri näistä Wimmelbuch-kirjoistaan, tekstittömistä, pieniä yksityiskohtia vilisevistä kirjoistaan, jotka ovat kooltaan suurempia kuin A4 ja joiden aukeamat muodostavat kuvamaailmoja, jotka pursuilevat ihmisiä, autoja ja eläimiä erilaisissa tilanteissa. Mitgutsch on julkaissut erilaisia kuvakirjoja kolmisenkymmentä sekä koulukirjoja nelisenkymmentä, ja hän on saanut Deutscher Jugendbuchpreisin ensimmäisestä Wimmelbuchistaan Kotikaupungissa vuonna 1969. En tiedä, miten monta kirjoista on julkaistu Suomessa, ainakin kolme: Kotikaupungissa, Meillä maalla ja Mennään merelle (kaikki Otava 1976).

Toinen kirjoista on kotoisin mieheni lapsuudenkodista, toisen, vuoristosta kertovan Hier in den Bergen ostimme Itävallasta, jossa kirjoja suorastaan vilisi yhtä paljon kuin Mitgutschin kirjoissa hahmoja. Pääkaupunkiseudun kirjastot näyttävät olevan jo tyhjiä lähes neljäkymmentä vuotta sitten ilmestyneistä Mitgutschin kirjoista, mutta ainakin Amazonissa näitä on runsaasti saatavilla. Kielestähän ei ole väliä, kun kirjat ovat täysin tekstittömiä satunnaisia kylttejä tms. lukuunottamatta!


Mikä Ali Mitgutschin kirjoissa viehättää? Kuvissa ja väreissä on 70-luvun leppoisuutta ja maanläheisiä värejä. Itse pidän kovasti kuvien rauhallisuudesta. Niitä ei ole tupattu täyteen kaikkea mahdollista, vaan ne ovat vielä kaikin tavoin realistisia, niin kuin voisi kuvitella näkymän olevan rakennustyömaalla tai puistossa. Lapselle riittää PALJON selitettävää ja tarinointia. Katsetta ei ohjata mihinkään, vaan se saa rauhassa vaeltaa. Joka kuvassa on runsaasti sattumuksia - paljon törmäyksiä, tavaroita lentelee, ihmisille tulee riitaa, joku horjahtaa veneestä veteen ja toinen nauraa makeasti. Onpa Mitgutschiä luonnehdittu lasten burleskimestariksikin!

Kuvissa on myös mielenkiintoinen sukupuolijako. Mies kantaa painavaa rinkkaa naisen perässä, naisellisenmuotoinen nainen sipsuttaa korkokengissä edellä rinnettä ylös ilman kantamuksia. Tai mies vaihtaa auton rengasta, ja nainen seisoo äkäisenä vieressä. Itse asiassa äkäisen näköisiä naisihmisiä, usein äitejä, on yllättävänkin paljon... 80-luvulla Mitgutschiä kritisoitiinkin kovasti naisten ja miesten eriarvoistamisesta. Tässä vaiheessa alan vähän epäillä - kuinka hyvän naismallin kirjat oikein antavat viisivuotiaalle tyttärelleni? Mutta olkoon!


Mitgutschin keski-eurooppalaisuus, tarkemmin sanottuna baijerilaisuus näkyy kirjoista viehättävän selvästi! Uimassa käydään maauimalan tapaisessa paikassa, ja vuorikirjaan on saatu mahtumaan koko alppialueen stereotyyppiset hahmot: virtaviivaisten kiipeilijöiden joukossa näkyy raikkaasta ilmasta nautiskelevia nahkahousuisia setiä, perheet viihtyvät Gasthausin terassilla, onpa kuviin piirretty jokatalviset lumivyöryjen uhritkin.


Mitgutschin hupaisasti universaaleja sattumuksia kuvaavat kirjat ovat kiinnostavia klassikoita, joihin kannattaa suhtautua lempeällä huvittuneisuudella aikansa, 60- ja 70-luvun lapsina. Ne sopivat monipuolisuutensa vuoksi yhtä hyvin niin pojille kuin tytöillekin, eikä ikärajaakaan ole. Kuten voitte nimittäin kuvitella, villitsee allaoleva kuva jo kaksivuotiaan pojan kerrassaan tehokkaasti. Meidän perheessämme kirjat ovat kovin pidettyjä, niin lasten kuin aikuistenkin osalta! Näiden lisäksi meillä on vain muutamia täysin tekstittömiä kirjoja. Mitä muut pidätte tekstittömistä kuvakirjoista? Mikä on suosikkinne?


Pari vuotta sitten Zeit-lehdessä julkaistussa haastattelussa tuolloin 75-vuotta täyttävä Mitgutsch totesi muuten vapasti käännettynä unelmistaan seuraavasti:

"Jo nuorena miehenä olin vähintään kolme kuukautta vuodesta matkoilla. Vihdoinkin saatoin toteuttaa lapsuuden haaveeni Välimerestä tai Norjan vuonoista. Elämäni juuret ovat lapsuuteni unelmissa. Unelmani ovat johdattaneet minua hyvin. Yhä edelleen ne kannattelevat minua."

Kannattelevia unelmia kaikille lukijoille! Joillakin ne vievät klassikkolastenkirjailijaksi, toisilla toisiin juttuihin, mutta ilman niitä ei voi olla! 

tiistai 21. helmikuuta 2012

Lauren Child: Kaikkein eniten tykkään lumesta



Lauren Child: Samu ja Salla. Kaikken eniten tykkään lumesta (alkuper. Charlie and Lola: Snow is my favourite and my best)
Kustantaja: WSOY 2008
Suomennos: Riitta Oittinen

Kun on juuri tuijottanut 2-vuotiaan poikansa kanssa vajaan tunnin lumiauroja, lumitraktoreita, kuorma-autoja rahtaamassa lumikuormia pois, hinausautoa hinaamassa niiden poloisten autoja pois, jotka unohtivat että juuri tänään tyhjennetään lumesta tämä nimenomainen katu (ja hätääntyneitä omistajia juoksemassa autonsa perässä), ja kahlannut sitten kotiin metrin korkuisen kinoksen yli, vilahtanut vikkelästi sisään ulko-ovesta pälyillen samalla pelokkaasti taivalle, ettei se valtava, puoliksi ilmassa roikkuva, painava lumimassa putoaisi katolta juuri nyt meidän päähämme - tämän kaiken jälkeen, kun olen mukavasti istumassa höyryävän kasvissosekeiton äärellä, johon laitoin kuulemma niin paljon valkosipulia että saan syödä koko keiton itsekseni, en voi olla kirjoittamatta lumikirjasta. Nimittäin Lauren Childin Kaikkein eniten tykkään lumesta - kirjasta. Ja kun on vielä laskiaistiistaikin!


Lotta ja Salla tekevät lumienkeleitä. Salla sanoo: "Minä tykkään kaikken eniten lumesta."
"Minä myös", sanoo Lotta. 
Koska suosittu lastenkirjailija Lauren Child, joka on luonut Samun ja Sallan ja kuvittanut uudelleen Peppi Pitkätossunkin, on englantilainen, ovat siellä talvetkin yleensä vähän erilaisia kuin Suomessa. Tässä kirjassa Salla riemuitsee satavasta lumesta ja sen myötä seuranneesta ihanasta päivästä mäkeä laskien ja lumienkeleitä ja lumiukkoja tehden. Mutta seuraavana aamuna lumi onkin poissa. Salla on murheellinen, mutta kekseliäs isoveli Samu vie hänet mielikuvitusmatkalle paikkaan, jossa on aina lunta. Eikä se ehkä sitten olekaan ihan niin hauskaa, jos AINA olisi lunta, tuumaa Salla.




Vaikka Suomen ja Englannin talvilla on toki eroja, on kirjaan silti helpo samaistua - samanlaisissa tunnelmissa Suomessakin eletään melkein joka syksy, kun odotellaan lunta marras- tai viimeistään joulukuussa!

Kirjan lyhyet lauseet ja omaperäinen tyyli tekevät siitä mainion etenkin vähän pienemmälle, noin kolmivuotiaalle. Kas näin:
"Kaikkein eniten minä tykkään lumesta!" miettii Salla. "Mutta jos lunta on ihan koko ajan, on kamalasti kaikkea, mitä ei voi tehdä. Meillä on varmaan hyvä tuuri, kun me saadaan uida ja käyttää raidallisia mekkoja ja leikkiä lumellakin joskus. Mutta minusta on kamalan kurja, kun lumi meni pois."
Minä sanon: "Minulla on sinulle yllätys. Ei saa katsoa."
"Jihuu! Lumiukko, joka asuu pakastimessa!" Salla kiljuu. "Miten se pääsi pakastimeen?"
"En minä vain tiedä", minä sanon. 
Meillä kirja on ollut tosi pidetty juuri siellä 2 - 4-vuotiaana. Lauren Childillahan on hyvin omintakeinen kuvitustyyli, jossa hän yhdistää valokuvia, tietokonetta, kollaaseja ja niin edelleen.






Iloista laskiaista! Ja kohta se kevätkin alkaa... !!

Ps. Kun tänäänkin on taas satanut lisää lunta, tekee mieli nostaa hattua esimerkiksi postinkantajille, jotka työntävät kärryjään metrisissä lumikinoksissa ja toivat tänäänkin postin ajoissa perille. Ja kaupungin huolto-ihmisille, jotka auraavat puistojenkin kävelytiet (ja antavat meille talvella ihan erilaisia reittejä kuin kesällä), pelottomille lumenpudottajille katolta, ratikkakuskeille jotka joutuvat putsaamaan kiskoja lumesta, ja kaikille muille, jotka pitävät asiat kunnossa tässäkin myräkässä, iso kiitos!

perjantai 17. helmikuuta 2012

Pija Lindenbaum: Pikku-Litti ja lempparieno

Pija Lindenbaum: Pikku-Litti ja lempparieno (alkup. Lill-Zlatan och morbror raring)
Kustantaja: WSOY 2007
Suomennos: Päivö Taubert

Lyhyesti: Pikku-Litti ja lempparieno kuvaa lapsen mustasukkaisuutta tärkeästä aikuisesta. Miesten välinen parisuhde maustaa tarinaa. Runsaan kuvituksen vuoksi pienikin jaksaa seurata, mutta ronski huumori sopii hyvin vanhemmillekin aina koululaiseen asti - osa jutuista meneekin vielä 5-vuotiaalta ohi.

Meillä on kaksi Pija Lindenbaumin kirjaa - Kenta ja barbiet (WSOY 2008) ja tämä Pikku-Litti ja lempparieno. Molemmat ovat harvinaisen virkistäviä teoksia, sillä niissä tallotaan totuttujen rajojen päälle siekailematta ja raikkaasti. Kentassa ja barbiessa sen tekee mekoista tykkäävä, poikien keskuudessa ihailtu poika, ja Pikku-Litissä ja lempparienossa poikamainen jalkapalloilijatyttö, joka on mustasukkainen enonsa poikaystävälle. Mukaan mahtuu myös roimasti huumoria ja ronskiutta! Tarinoissa on ylipäänsä jotain tosi rehellistä ja aitoa. Ja lapselle ne kertovat juuri heidän ympäristöstään - päiväkodista ja sukulaisista... kivoista päivistä ja niistä isoista kiukuista. Aikuisista, joita ei voi välillä kestää.


Pikku-Litillä, oikealta nimeltään Ellalla vaikkei sitä kukaan taida käyttää, on lempparieno, Tommi. Muut enot ovat toimistolaisia, tarinan kulisseja, jotka nousevat hauskasti esiin etenkin kuvituksessa, jäykkinä raitapaidoissaan ja krakassaan. Mutta Tommi on eri maata, hänen kanssaan on mukava tehdä vaikka mitä - kuunnella musiikkia, käydä oopperassa, leikkiä kuolemaa, katsella ihmisiä.

Kunnes yhtenä päivänä keittiössä pönöttää joku Steve!

Steve, mikä nimi se nyt on! minä ajattelen. Hän näyttää ikävältä. Ja hänellä on rumat housut.
... Steve on yhtä ikävän näköinen kun hänen tukkansa on leikattu. Ja kun me lähdetään hän vain roikkuu mukana.
- Etkö mene kotiin? minä sanon. Siltä ei vaikuta.
Me mennään katselemaan ihmisiä. Vaikka paikka on Tommin ja minun. Nyt Steve on mukana ja pälpättää. En tajua mitä hän sanoo. Hän tulee jostakin Lappeenrannasta. Saisi jäädäkin sinne minun mielestäni.
- Nostanko sinut ylös, Tommi kysyy.
Älä, seison mukavasti täällä alhaalla, minä ajattelen. Kaadan sokeria Steven kengille.
- Huomenna mennään uimaan, vai mitä? Tommi sanoo.
- Senkin paskiaiset, minä sanon.
En aio mennä uimaan.
- Painu kotiisi sinne Lappeenrantaan, minä sanon ja paiskaan oven kiinni.
Kirjan kuvitus on yhtä rösöistä kuin kaikki muukin. Ei söpöilyä täällä! Kuvitus toimii kirjassa minusta ehkä vielä paremmin kuin teksti, ja vaikkei tyyli olekaan suosikkini, se nostaa Pikku-Litin taitavasti etualalle ilmeikkääksi toimijaksi, niin että tarinaa alkaa lukea nimenomaan hänen näkokulmastaan. Voin kuvitella, että lapsen on helppo samaistua yrmynaamaiseen Pikku-Littiin. Tarkalla katselulla yrmyisen uhman takana huomaa epävarmuutta, ulkopuolisuuden tunnetta ja surua menetetystä kahdenkeskisyydestä. Kuvituksessa Pikku-Litti tuntuukin pienemmältä kuin mihin teksti antaisi osviittaa.



Kuten todellisuudessakin, Pikku-Litin on lopulta vain sopeuduttava. Onneksi lapsi on joustava! Sillä lienee joku tarkoituskin, niin paljon muutoksia heidän ympäristössään koko ajan tapahtuu, oli se sitten läheisten aikuisten parisuhteessa - kuten tässä - tai muussa ympäristössä. Ja vielä muutama sana kirjan parisuhdeteemasta - kerrassaan loistavalla tavalla toteutettu aiheen käsittely! Aikuiselle kuvissa on runsaasti vinkkejä siitä, että miehet ovat pari, mutta parisuhdetta ei alleviivata. Niinpä se näyttäytyy yhtä luonnollisena kuin mikä tahansa muu (pari)suhde. 5-vuotias ei ole yhdelläkään lukukerralla takertunut aiheeseen millään tavalla, riippumatta siitä sivuanko sitä puheessa vai en. Onkin koskettavaa, miten luonnollisena lapset kaikenlaisia asioita pitävät, ellei heitä toisenlaiseen ajatteluun vasiten ohjata. Tai ohjata ja ohjata - kyllähän ympäristö itsessäänkin ohjaa lapsen käsityksiä vaikka aikuinen muuta yrittäisikin. Aikuisilla on silti tärkeä merkityksensä lapsen suvaitsevaisuuteen kasvattamisessa. Joten kiitos Lindenbaumille suvaitsevaisuuden ja normaaliuden käsitteen laajentamisesta, tämä on tervetullutta!

Thank you Pija Lindenbaum for a great and refreshing book, especially for widening the concept of "normal relationship" and promoting tolerance, this is very welcome!

---------------  

Pija Lindenbaum on suosittu ruotsalaislastenkirjailija, joka on kirjoittanut aiemmin mm. Henna ja harmaat sudet (2002), Henna ja pässinpäät (2003), Henna ja hurjat hirvet (2004), Kun Ollin äiti unohti (2005), Kenta ja barbiet (2008) sekä uusin, Essin uni hukassa (2010). Kirjailija on palkittu lukuisilla palkinnoilla niin Ruotsissa kuin kansainvälisestikin.

Nono-blogissa on kattava katsaus Lindenbaumin teoksiin.

Mukavaa laskiaissunnuntaita!

sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Sisarussuhteet ja mustasukkaisuus - Vesta-Linnea, Astdrid Lingren ja Vallaton vauva


Astrid Lindgren: Minäkin haluan siskon (alkup. Jag vill också ha ett syskon)
Kuvitus: Ilon Wikland
Suomennos: Kerttu Piskonen
Kustannus: WSOY 1988 (2. painos)
32 s.

Tove Appelgren: Vesta-Linnea mieli mustana (alkup. Vesta-Linnéas svartaste tanke)
Kuvitus: Salla Savolainen
Suomennos: Tittamari Marttinen
Kustannus: Tammi 2008 (2.painos)
35 s.

Thomas Svensson: Vallaton vauva tulee kotiin (Busiga bebben kommer hem)
Suomennos: Sanna Uimonen
Kustannus: Tammi 1995
28 s.

Mustasukkaisuus sisarusten välillä lienee tuttua joka perheessä. Kun pikkusisarus tulee taloon, mullistuu koko esikoisen maailma, ja kaikenlaisia pelkoja ja epäilyksiä tunkeutuu helposti mieleen. Meilläkin tunteet myrskyävät, sisarukset ovat yhtenä hetkenä toistensa kimpussa ja sitten taas ystävyksiä, joista on toisilleen suunnattomasti iloa. Poimin hyllystämme kolme kirjaa kuvaamaan ihanaa kamalaa sisarussuhdetta ja sisaruksen tuomaa muutosta

Astrid Lindgrenin Minäkin haluan siskon kuvaa isoveljen kateutta ja mustasukkaisuutta vastasyntyneen, huutavan nyytin saapuessa kotiin.
Petteri ei pitänyt ollenkaan Leenasta, kun hän tarkemmin ajatteli. Ei ollut ensinkään hauskaa, että hän oli saanut siskon. Kummallista, miten äiti ja isä saattoivat pitää tuollaisesta vauvasta, joka vain huusi. Mutta näki selvästi, että he pitivät Leenasta. Ehkä he pitivätkin enemmän Leenasta kuin Petteristä. Niin Petteri ainakin luuli. Ja koska hänellä oli sellainen luulo, hän tuli hirmun vihaiseksi Leenalle. 

Kiukun mukana tulee lyömistä, potkimista, nurkkaan joutumista. Sitten Petteri saa oman tehtävän. Hän auttaa äitiä ja on tärkeä, ja kaikki meneekin paremmin. Ja kun heille sitten myöhemmin syntyy uusi pikkuveli, eikä äidillä enää riitä paljon aikaa Petterille ja Leenalle, se ei haittaa. "Sillä Petteri ja Leena leikkivät tyynysotaa lastenhuoneessa, ja heillä oli kauhean hauskaa. Olipa hyvä, ettei Petteri ollut vaihtanut Leenaa kolmipyörään. Sillä kenen kanssa hän muuten olisi voinut leikkiä tyynysotaa?"

Ilon Wiklandin kuvittamia kirjoja on aina yhtä mukavaa lukea, sillä ne tuntuvat tutuilta kuin lapsuuden muki. Jotkut asiat tässä maailmassa säilyvät sukupolvelta toiselle: Astrid Lindgrenin sadut ja Ilon Wiklandin kuvitus.



Kotimaisia Vesta-Linneoita on ilmestynyt jo useita, ja ne ovat aivan ihania kirjoja! Vesta-Linnean uusperheeseen kuuluvat äiti, isäpuoli Viktor, isoveli Paul-Axel sekä kaksi pientä pikkusiskoa, Wendla ja Freja. Appelgren kuvaa suorasanaisesti niin lapsen kuin äidinkin vihastumista ja turhautumista, riitoja ja huonommuuden tunteita. Niissä on kertakaikkisen lohdullinen tunnelma, ja jälkeenpäin ajattelee onnellisena: "Ihanaa, muillakin on tällaista! Ehkä meidän päivämme ei ollutkaan niin kauhea..." 

Salla Savolaisen kuvitus on värikästä ja kekseliästä, ja ihailen hänen luomiaan miljöitä ja detaljeja - hän maalaa kodit iloisilla tapeteilla ja pukee henkilöt sellaisiin mekkoihin, että tuntisin oloni erityisen kotoisaksi Salla Savolaisen maailmassa! 

Vesta-Linnea lienee tässä kirjassa noin kuusivuotias, mutta kirja meni oikein hyvin jo noin nelivuotiaalle, eivätkä ne tunnu menettävän otettaan ollenkaan iän lisääntyessä. Näistä kirjoista nauttii koko perhe!

Vesta-Linnea mieli mustana -kirjassa Vesta-Linnea viettää perheineen kesälomaa saaristossa. Leikeistä yhdessä ei tahdo tulla mitään, sillä pari vuotta nuorempi Wendla on ärsyttävä. Hän ei osaa leikkiä yhtään niinkuin Vesta-Linnea haluaisi. 
"Wendlahan voisi olla leikissä jokin muu kuin prinsessa", äiti ehdottaa. "Isossa linnassa tarvitaan varmasti monenlaista väkeä."
Wendla parkuu kuin sumusireeni. "Äiti, minäkin tahdon olla prinsessa!"
Äiti näyttää neuvottamalta.
"Äiti, Wendla vain haastaa riitaa. Kuuntele nyt, miten hän kiljuu!" Vesta Linnea valittaa. Häntä ei huvita kohta koko leikki. Tällaista se aina on: pelkkää riitelyä ja kiljuntaa.
...
Vesta-Linnea kyllä tietää, ettei perheessä ole hänelle oikeastaan edes tilaa. Ei hänellä ainakaan ole suurta väliä.
"Toiset eivät varmaan edes kaipaisi, jos kuolisi", hän ajattelee ja tuntee kyynelten puskevan esiin silmäluomien alta. "He eivät varmaan edes itkisi minun hautajaisissani."



Kirja kuvaa mainiosti lapsen tunteiden ehdottomuutta ja dramaattisuutta, kun äiti VARMASTI rakastaa enemmän pikkusisaruksia. Rakastan myös kirjojen loppuja, kun äiti ja Vesta-Linnea sopivat kaikki asiat selviksi. Jutellaan, ollaan lähekkäin ja kahdestaan.
Kun muut ovat menneet nukkumaan, äiti istahtaa Vesta-Linnean sängynreunalle. "Nukutko sinä?" äiti kysyy. Vesta-Linnea nousee istumaan. "Tule", äiti kuiskaa. He kulkevat yhdessä pihan poikki rantaan. Kesäyö on hämärä. Lahdella lehahtelee lepakoita. Äiti on ottanut molemmille kylpytakit mukaan. He polskahtavat ilta-uinnille. Äiti ja hän, ihan kaksistaan. Vesta-Linnea hymyilee äidille. Hän on onnellinen. 
Vallaton vauva tulee kotiin on kevyt ja viihdyttävä kuvaus vilkkaan Viivin touhuiluista kotona, ja se huvittaa jo hieman nuorempiakin lukijoita. Me luimme sitä etenkin 3-4-vuotiaana. Viivi pistää arjen ja kattauksen uusiksi sarjan muissakin kirjoissa, ja esim. Vallaton vauva valtaa vatsan sopii vielä pienemmille lukijoille, sillä siinä pääsee kurkistamaan luukkujen avulla, mitä äidin vatsassa kasvavalle vauvalle oikein kuuluu. Tunteita niissä ei sen kummemmin pohdita, mutta suositut kirjat kuvaavat hauskasti vauvan tuomaa työtä ja hupia.

Lopuksi viittaus vielä erilaisten pulmatilanteiden ja kasvatushaasteiden oppaaseen, Päivi Heikkilä-Halttusen teokseen Minttu, Jason ja Peikonhäntä (Kustannus BTJ Finland, 2010). Siinä on esitelty kattavasti tapoja, joilla lastenkirjoja voidaan terapeuttisesti hyödyntää erilaisissa arkisissa pulmatilanteissa. Vajaa 500-sivuinen tietojärkäle sopii erinomaisesti niin vanhemmille kuin kasvatusalan ammattilaisille päivähoitoon, kouluun, kirjastoon ym., kelle tahansa joka haluaa napata lapsen kainaloonsa ja pureutua milloin mihinkin pulmaan lastenkirjan avulla. Heikkilä-Halttunen nimeää sisarkateutta käsittelemään seuraavat kirjat:

Ulla-Maija Aaltonen ja Julia Vuori: Jennin talo (Otava 1990)
Giles Andreae ja Vanessa Cappan: Äidin vatsassa on talo (Kustannus-Mäkelä 2001)
Bagge, Uhinki ja Ruokonen: Tuomon hirmuhirviö (WSOY 1994)
Ekholm Gisela & Per: Leenan musta yö (WSOY 1980)
Gunilla Hansson: Meille syntyy vauva (Tammi 1997)
Eeva Hulkko& Ritva Tuomisto: Vauva tulee valtakuntaan (Psykologien Kustannus Oy 2006)
Camilla Mickwitz: Ja sinusta tulee pelle (Weilin+Göös 1984)
Robberecht & Goossens: Tyttö, joka tahtoi takaisin äidin vatsaan (Lasten Keskus 2004)
Tony Ross: Tahdon siskon! (Lasten Keskus 1999)
Sten Uta & Tophoven: Äiti kuuluu minulle! (Kustannus-Mäkelä 2009)

torstai 2. helmikuuta 2012

Charlotte Gastaut: Fannys fantastiska resa

Charlotte Gastaut: Fannys fantastika resa (orig. La Grand Voyage de Mademoiselle Prudence)
Translation: Sofia Hahr
Publisher: Rabén & Sjögren
48 pages
Publishers official pages here.

Greetings from Stockholm's Junibacken and it's fascinating book department! This colourful book of French artist and illustrator Charlotte Gastaut captured my attention right away with it's beautiful illustrations and joyful idea. Since Fannys fantastika resa (La Grand Voyage de Mademoiselle Prudence) is not (yet?) published in Finland I had to buy it right away to present it to my 6 year old, who after a few moments hesitation really enjoyd the book and especially it's idea of Fanny's mother nagging and nagging all day (FÖR SISTA GÅNGEN: VAR ÄR DINA SKOR?) and Fanny escaping the scene into her dreams. Like this:








The book is a fantastic mix of fantasy and everyday realism in a family with children! I love Gastauts pictures and her colourful style rich in fine details. Since my pictures don't give credit to these beautiful masterpieces, please have a look at the artists pictures at the google images.

In the blog I'll read anything once is presented another Gastauts book, Poucette (Thumbelina).
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...