Sibeliuksen matkassa elämys on kokonaisvaltainen

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Musiikki: Nazig Azezian ja Jussi Makkonen
Kustannus: Lasten Keskus 2015

En ollut ollenkaan valmistautunut elämykseen, kun laitoin Soiva metsä -kuvakirjaan kuuluvan cd:n soimaan. Oli tavallinen perjantaiaamu, tein lapsille aamupalaa ja olin hidas heräämään kuten aina. Halusin vain katsoa hiljaa ikkunasta, miltä maailma näyttää tänään.

Kun huoneeseen alkoi pulppuilla ja poreilla Sibeliuksen teos Uni, olin hetkessä läsnä. Musiikilla on erityinen voima siepata hetki ja tehdä se näkyväksi. Jos musiikki on oikeaa, se tekee kaikesta selkeää ja erityisen kaunista.

Voit kuunnella Unen tästä.

Katri Kirkkopellon kirjoittama ja kuvittama Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa on harvinaisen harmoninen luku- ja kuunteluelämys. Musiikki tukee kirjaa ja tekee sen lukemisesta aivan erilaisen elämyksen kuin ilman musiikkia. 

Itse asiassa esikoiseni keksi tämän alunperin. Hän laittoi ensimmäisellä kerralla oikopäätä cd:n soimaan ja tarttui kirjaan antaakseen sävelten johdattaa itsensä tekstin ja kuvan läpi. Hän rakastaa istua pöydän ääressä, kuunnella musiikkia ja lukea kirjaa. Hänelle kirja on elämys johon sukeltaa. 

Miten hän keksi lukutavan? Itselleni kirja ja musiikki ovat erillisiä, kaksi eri maailmaa. Olisinko edes löytänyt kirjaa tällaisena kokonaisuutena ilman häntä? 

Olisinko edes huomannut, että kirjan kuvamaailmassa on samaa tunnustelua, aistimista, liikettä ja värejä kuin musiikissakin? Perhosen siivissä on samaa haurautta kuin sellon soinnissa, vanhan Sibeliuksen uurteissa tai hänen pienen lapsenlapsensa piirteissä. Olisinko hoksannut, miten vahvasti kuvien siniset ja vihreät sävyt ilmentävät musiikin tunnelmaa? Sibeliuksen sävelmiä ja samalla Suomen metsien vihreyttä, järvien ja talven sinisyyttä. Ja miten teksti vielä täydentää kaikkea kolmantena, puhuu Ainolan puutarhasta, metsästä, tuvan hirsiseinien lämmöstä, merten taakse matkustamisesta.   

Nämä kolme asiaa yhdistyvät kirjassa tavattoman kauniisti, ja ihastelen kaikkea taitoa, joka kirjassa yhdistyy. Sellisti Jussi Makkonen soittaa cd:llä hyvin vanhaa selloa vuodelta 1757, ja Nazig Azezian Jean Sibeliuksen flyygeliä. Sibeliuksen musiikki avaa oven jonnekin kauniiseen ja raamittaa elämystä, ja Katri Kirkkopelto solmii kaiken yhteen kuvalla ja tekstillä.  

Kirkkopellon akvarellikuvitus tuo ilmeikkäät hahmot lähelle lukijaa. Lukija kutsutaan tarinaan ja Ainolaan pienen tytön silmin. Ainolassa hän tapaa mumminsa ja pappansa. Ja tarina voi alkaa. 

Kieli on aluksi keveää, lähes runollista, kuin musiikkia. Tyyli muuttuu kirjan keskivivaiheilla, kun mummi alkaa kertoa tarinoita Jannen elämästä. Tämä kohta on tarinassa hankalin faktipitoisuutensa vuoksi, ja faktaa olisikin voinyt karsia, keskittyä elämyksellisyyteen ja siirtää tietoa huoletta enemmän kirjan lopussa olevaan elämäkertaosuuteen. Loppua kohti tyyli onneksi kepenee jälleen. Rakenne tuo mieleen sinfonian raskaampine ja kepeimpine kohtineen.

On erinomaista, että pieni elämäkerta Sibeliuksesta on kokonaisuudessaan kirjan takana, samoin kirjan syntyprosessista kertova sekä musiikkisanaston osuudet.

Katri Kirkkopelto on sanonut jotenkin niin, että toivoisi Soivan metsän olevan elämys, jonka läpi voi kulkea sitä liikaa analysoimatta. Samalla tavalla Sibelius on kuvaillut musiikkia lapsenlapselleen:

Musiikki on kuin perhonen. Jos sitä kääntelee ja tutkii kämmenellään, katoaa sen siivistä loiste. Kyllä se lentää edelleen, mutta ei se enää säteile… 

Kirjan syntyprosessista ja tekijöistä kertoo alla oleva video.




Myös Kia on kirjoittanut Soivasta metsästä.

Kirja saa lopuksi pohtimaan, voisiko musiikkia hyödyntää enemmän lastenkirjojen yhteydessä. Meilläkin hirveän suosittuja ovat soivat lastenlaulukirjat, joiden mukana voi laulaa ääneen. Äänikirjat (lauluineen) ovat mielettömän pop myös. Voisiko olla vielä lisää sellaisia kirjoja kuin Soiva metsä, joissa ihan puhdas musiikki säestää ja täydentää tarinaa kolmantena tekstin ja kuvan ohella? Ongelmana ovat varmaan tekijänoikeudet ja raha ja tekijät ja ja, niitä varmaan riittää, mutta olisi se aika hauskaa, jos tarinaa voisi lukea vaikka Hevisaurusten tai klassisen musiikin siivittämänä - kyllä tulisi ihan uusi fiilis lukemiseen. (Omat suosikkini, (hevi)rock ja klassinen/oopperamusiikki saavat täällä parhaiten energian liikkeelle.)

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Musiikki:
Kustannus: Lasten Keskus 2015
Mistä: Arvostelukappale

Leonardo da Vinci - käsittämätön nero

Marjatta Levanto: Leonardo oikealta vasemmalle

Kuvitus: Julia Vuori

Kutannus: Teos 2014

Lyhyesti: Häkellyttävän hieno teos häkellyttävän neron ajatuksiin, suunnitelmiin ja pyrkimyksiin. Kaunis taidekirja ja tietokirja yhdessä. Kaikille, ikään katsomatta. 

Ihastuttava tietokirja tältä syksyltä on Leonardo da Vincistä kertova Marjatta Levannon Leonardo oikealta vasemmalle. 

Se on kaunis sukellus Leonardon ajatuksiin, muistiinpanoihin ja tavoitteisiin ja hämmentävää luettavaa. Miten hauskasti nero tekikään muistiinpanojaan, miten sekavasti ja vielä peilikirjoituksella! Samalle sivulle on hahmoteltu muotokuva, piirustuksia kasveista, koneista, hevosista, ympyrän jakamista osiin, tekstiä…



















Sitaatteja on runsaasti, ilahduttavasti, samoin kokosivun luonnostelmia ja muistiinpanoja, kaikessa hajanaisuudessaan ja luultavasti keskeneräisyydessään.

Kirjassa on ihanan ilmava taitto, typografian eläväisyys ja vaihtelu, kuville ja suunnitelmille ja ajatelmien ympärille jätetty tila.

Tämä tekee kirjasta tietokirjan lisäksi taidekirjan, ja juuri tästä syystä kirja on niin onnistunut, antaessaan monenlaiselle ja monenikäiselle (aikuiselle ja lapselle) lukijalle jotain. (Itse en tätä vielä tokaluokkalaisen kanssa ryhtynyt tutkimaan, odotellaan luontaista kiinnostusta.)

Ilmaperspektiivin mestarillinen hallinta kertoo selkeästi sen, että maalaustaide oli Leonardolle tiedettä. Ja totta onkin, tiede ja taide eivät ole koskaan ole olleet niin toisiinsa limittyneitä kuin Leonardon taiteessa, eivätkä ne koskaan hänen jälkeensä tulleet sitä enää olemaan. 

Leonardon aivoitusten moninaisuus käy ilmi aiheiden valtaisuudessa. Kuvataide, ihmisvartalon tutkiminen ja mittaaminen, hämmästyttävän kauniit luonnostelmat ihmiskasvoista ja -vartalosta, Leonardon halu lentää ja lukuisat yritykset sen toteuttamiseksi, pyrkimys ympyrän neliöimiseksi, veden liikkeen tutkiminen ja tallentaminen, sodankäynnin laitteisto….

Leonardolla oli loputon kiinnostus ihmisvartaloon, sen mittoihin ja suhteisiin. Tutkimustyötä vain vaikeutti suuresti se, että ihmisruumiita oli vaikea saada tutkimuskäyttöön.

Ihmisen kuvaaminen oli Leonardon taiteen suurin haaste. Kun ihmisruumiin keskinäiset suhteet oli saatu selvitettyä, koko maailman järjestys selvisi. 

Leonardon tekemisiin liittyy paljon arvoituksia. Miksi Luolamadonnassa Jeesuslapsella on jättiläismäiset jalkaterät? Mitä Leonardo halusi viestittää maalaamalla kärpän naisen syliin ja naisen kädet suhteettomat suuriksi?

Sattumaa se ei ollut, sillä ihmisruumiin mitat hän tunsi.

"Etäisyys isovarpaan kärjestä kohtaan, missä jalka yhtyy sääreen, on yhtä pitkä kuin etäisyys leuan alta hiusrajaan."

Tai onko Mona Lisaan kätketty maailman muotokuva? Mihin viittaa naisen asettelu, valon lankeaminen, maisema taustalla…? Monan Lisan maalauksen lähempi, yksityiskohtainen tarkastelu on kirjan mielenkiintoisimpia aiheita.

Lukija huomaa sfumaton, Leonardon käyttämän ääriviivojen pehmennyksen ja valon ja varjon vuorottelun, kohteiden välisen ilman, joka saa valon kohtaamaan varjon portaattomasti. Miten käsittämättömän taitavaa se todella onkaan.



Leonardon metodeja ja tutkimustapoja on onnistuneesti avattu mm. eri maalausten kautta. Jotta Leonardo sai maalaustensa silmät niin tavattoman eläviksi, hänen piti tietää, miten silmät heijastavat mielen liikkeitä, ja jotta sen sai tietää, piti tutkia perinpohjin silmien ja kallon yhteys ja rakenne.

Kuvittaja Julia Vuori on rohkea antaessaan kuviensa asettua Leonardon kuvien viereen. Hänen muutamat kokosivun aukeamansa kokoavat Leonardon ajatuksia ja tavoitteita yhteen. Ne tekevät kirjasta myös "lapsiystävällisemmän" ja keventävät tunnelmaa, ja niiden suhden Leonardon kuviin sekä tekstiin on onnistunut. Olen aina pitänyt Vuoren sympaattisista eläinhahmoista, siitä lähtien kun näin niiden kuvittavan YK:n vuosituhattavoitteita korteissa ja julisteissa, ja tässä ne jatkavat samaa väreillä ilottelua ja hyväntuulisuutta.

Ei voi todeta muuta kuin - ihmeellinen nero, ihmeellinen kirja!
Loppuun Leonardon sitaatti. Mahtoiko se olla hänen punainen lankansa työssään?


"Vältä sellaista vaivannäköä, jonka tulokset kuolevat tekijänsä myötä."

Marjatta Levanto: Leonardo oikealta vasemmalle

Kuvitus: Julia Vuori

Kustannus: Teos 2014

Mistä: Yllätyksenä kustantajalta, mistä suuri kiitos. 

Pieni taitelija -kirjat avaavat kuvataiteita

Kuvassa Franz Marcin Keltainen lehmä (1911), kirjasta Pieni taitelija - eläimiä eri tekniikoilla.

Täällä ollaan nautittu piiitkästä tauosta arjesta, ja tietokone on pysynyt melkein viikkoja kiinni. Nyt kaapissa onkin pino hyviä, mielenkiintoisia kirjoja, jotka haluan täällä esitellä: viime vuonna ilmestyneitä, muutama hieman vanhempikin. Aihepiireiltään mm. taiteita, harrastuksia, musiikkia, talvea, kulkupelejä ja esiintymisjännitystä sivuavia.

Aloitetaan kuvataiteilla - aihe, josta voin hyvin myöntää, etten tiedä juuri mitään! Vaikka kuvataiteet on vieras alue, nautin taiteen katsomistesta (tietenkin), ja siksi tartuinkin innostuneena kahteen Nemon kustantamaan Pieni taitelija -teokseen, joista toinen on Eläimiä eri tekniikoilla, toinen Ihmisiä eri tekniikoilla.

Molemmat esittelevät kaksitoista eri tyylistä taideteosta, jotka on toteutettu eri tekniikoilla, tavoilla ja aikakausina. Teksti on melko lyhyttä ja helppotajuista, ja johdattaa lukijan huomaamaan värejä, ilmeitä ja yksityiskohtia, ja kertoo teoksen syntyhetkestä tai tilanteista sen taustalla. Erilliset infolaatikot esittelevät taitelijan ja antavat lisätietoa teoksen toteutustavasta tai taiteilijan tavasta työskennellä. Tässä yksi suosikkiteoksistani, Edvard Munchin Huuto (1893).

Munchin maalauksen hahmolla on auki ammottava suu - mutta huuto ei vaikuta tulevan sieltä. On kuin taivas ja meri parkuisivat ja hahmo yrittäisi itse asiassa vaientaa melun. Munch sanoi, että eräänä päivänä hän vaistosi kokonaisvaltaisen ja päättymättömän huudon, joka lävisti luonnon - siitä hän sai maalauksen idean. 

Katso maalauksen kuvioita, jotka kiemurtelevat ja aaltoilevat kuin kaiut. Taivas on ärhäkän punainen, ja vesi näyttää tummalta, syvältä ja kylmältä. Munchin hahmo on aavemainen ja vääristynyt, kuin ääni kimpoilisi sen pinnasta. Yleisvaikutelma on kauhistunut ja sekava - aivan kuin taiteilijan tunnekin.  

Joka aukeamalla kätkeytyy esillekäännettävän liepeen alle vinkki, miten teosta voi käyttää inspiraationa omaan taideteokseen. Esimerkiksi Munchin Huuto-maalauksesta voi kokeilla tehtä iloisen version (alla). Michelangelon Daavid-veistosta esittelevän aukeaman liepeestä löytyi hyvä vinkki siitä, miten piirtää kasvot oikeassa mittasuhteessa, ja Leonardo da Vinci inspiroi tekemään hauskoja sivuprofiileja, jotka voi lopuksi piirtää värilliselle paperille ja leikata tikun päähän tikkunukeksi.

Itse innostun etenkin Ihmisiä kuvaavista teoksista, 7v. puolestaan Eläimiä eri tekniikoilla -kirjasta. Alla kuvassa Pablo Picasson Itkevä nainen (1937):

Tarkastele maalauksen muotoja. Ne ovat teräviä, sekavia ja ahtaasti lomittain survoituneita. … Näetkö, kuinka suu ja nenä osoittavat sivuille, vaikka silmät katsovat suoraan eteenpäin? 

Vinkkinä on leikkaamalla ja liimaamalla kokoamaan samantapainen kuva, jossa kuvakulmat sekoittuvat. Itselleni tämä toteutustapa tuntuu ajatuksena kovin kömpelöltä, ja sekä minun että lapsilukijan (7v.) suosikkivinkit olivatkin maalaamiseen liittyviä, joita on ehkä noin puolet vinkeistä.

Tosi hauskaa, että tälläisiä kirjoja on tehty! Askarteluoppaita etenkin löytyy, mutta sellaisia teoksia, joissa houkutellaan katsomaan taidetta ja jotka sopivat aika pienellekin lukijalle, on vähemmän. Parhaimmillaan teksti houkuttaa lukijan salapoliisiksi etsimään teoksesta vinkkejä siitä, mitä teoksessa on hetkeä aiemmin tapahtunut. Tälläista opastusta teoksen katsomiseen olisin kaivannut vielä enemmän. 

Lisäksi on kiva, miten erityylisiä teoksia on otettu mukaan ja miten helppotajuista teksti on. Piirtämistä rakastava 7-vuotias on innostunut muutamasta eläinvinkistä (piirrä tai maalaa pörröisiä eläimiä), mutta muuten kirja ei ole herättänyt intohimoja. Itse tykkään sitten senkin edestä selailla ja tutkia taideteoksia! Pienemmänkin kanssa voi mainiosti tutkia kuvia yhdessä, joten tämä on aikalailla koko perheen kirja. 

Hauskaa viikon jatkoa ja ennen kaikkea - kivaa alkanutta vuotta kaikille!

Susie Brooks: Pieni taiteilija. Eläimiä eri tekniikoilla. (orig. Get into Art. Animals)

Susie Brooks: pieni taitelija. Ihmisiä eri tekniikoilla. (orig. Get into Art. People)

Suomennos molemmat: Nina Tarvainen

Kustannus molemmat: Nemo 2013

Kiitos kustantajalle!

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja & Lastenkirjanäyttely

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja (orig. Mörkerboken)

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Kustantaja: Teos & Söderströms 2009

Suomennos: Henriikka Tavi

n. 36 s.

Muurit ovat paksut, portti on lukittu ja salvassa. Lyhdyn valo häilyy, varjot pitenevät ja kapenevat, käden varjo on kuin pedon kynsi. Hovimarsalkka hiipii aarrekammiosta mumisten:
- Voi voi voi, muurit ovat paksut, portti on lukittu ja salvassa.
Mutta vaikka muurit ovat paksut, sisään tunkeutuu silti pöllön huuto: Huu! Huolia!

Pieni istuu myös linnassa, lukee takkatulen rätistessä. Aarrekammiossa heillä on määrätön määrä kultaa, koruja, makkaroita, leivonnaisia. Mutta Pientä ei pelota, miksi pelottaisi? Eikö hän tiedä, kysyy huolestunut hovimarsalkka, että pimeässä metsässä vaanivat ulvovat sudet, kummitukset ja aaveet, villsisiat joiden rautaiset torahampaat on teroitettu ja saksanhirvi joka kantaa tulista kruunua. Ja kaikkein pahinta: kultaa himoitsevat pahantahtoiset ihmiset. Kuuleeko Pieni, miten pöllö huutaa: Huu! Huolia!

  

Silloin Pienikin alkaa pelkäämään. Kaikki ovet ja ikkunat salvataan. Mutta pelkoa ei niin vain salvatakaan.

Mikä neuvoksi silloin, kun istuu lukittujen ovien takana ja toivoo ettei kukaan murtaudu sisään. 

Mikä neuvoksi silloin, kun on niin paljon kultaa vartioitavana, ettei ehdi ajatella mitään muuta?

Mikä neuvoksi silloin, kun ulos sankkaan pimeyteen voi kätkeytyä mitä tahansa? 

Lopulta, kun ei enää jaksa pelätä, Pieni räväyttää ovet ja ikkunat auki, jättää koko arvokkaan omaisuutensa linnaan ja löytää metsästä - niin, mitä? Pelottavia petojako? Vai tavallisen metsän, sammalen tuoksun ja kirpakat puolukanvarvut? Ja ehkä muutakin, joka tekee onnellisemmaksi kuin mikään maallinen omaisuus.


Joskus kirja ja sattuma ovat yhdessä elämys, seikkailu. Meille kävi näin Helsingissä sijaitsevassa mahtavassa Päivälehden Metka matka -lastenkirjojen kuvitusnäyttelyssä, joka oli avoinna 21.10.2012 asti. Lastenkirjakuvitusten lisäksi näyttelyssä oli tutkittavana pieniä jännittäviä huoneita kuvitusten henkeen. Yksi huoneista oli väärinpäin, kaikki lattialla yleensä löytyvä on katossa ja toisinpäin. Valaistus on pimeä ja aavemainen.

Juuri tähän huoneeseen istuimme lukemaan 6-vuotiaani kanssa Hannele Mikaela Taivassalon kirjoittamaa ja Lena Frölander-Ulfin kuvittamaa upeaa Hämäräkirjaa, joka oli kävijöiden luettavissa, kuten myös muut kirjat, joista näyttelyssä on kuvituksia.

Taivassalon salaperäinen tarina johdattaa pienen ja ison lukijan isojen kysymysten äärelle - pelon voittamiseen, rikkauksien tarpeellisuuteen tai tarpeettomuuteen, toisen ihmisen tärkeyteen. Millaista on kun pelko on niin suuri ettei voi liikkua? Miten siitä pääsee yli? Aikuinen unohtaa helposti lapsen pelon intensiivisyyden, kirjan kanssa pelkoa voi yhdessä maistella. Entä voiko omistaa liikaa? Voiko olla ilman materiaa ja silti onnellinen? Mitä on huolehtia toisesta?

Tarinan teksti on intensiivistä, kaunista, huolellista. Se kuljettaa lukijan toinen toistaan kihelmöivämmästä tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Lauseet ja kappaleet ovat taideteoksia, ja ääneenlukemiseen tulee kuin itsestään rytmi, jolla saa esiin kaiken: painostavan pelon tunnelman, pakenemisen jännityksen ja helpotuksen, ryöväreiden ahneuden ja ahminnan, lopun tyyneyden ja rauhan. Harvoin nautin ääneen lukemisesta yhtä paljon kuin tässä kirjassa. Henriikka Tavi on tehnyt jälleen mainion suomennoksen, ja Lena Frölander-Ulfin taidokkaat, yksityiskohdista rikkaat mustavalkokuvat luovat ainutlaatuisen ilmapiirin kirjalle.

Tiivistunnelmainen ja väritykseltään musta kirja tekee lukemisesta ja kuuntelusta elämyksen, joka ei intensiivisyytensä vuoksi sovi ihan pienille. Ehkä juuri siksi kovasti itsenäistyvä 6-vuotias nautti kokonaisuudesta valtavasti. Aikuinen taas miettii, miten elämän perusoivallukset saa puettua niin upeaan asuun. Ja sitä valaistuksen säätöä luettaessa kannattaa tosiaan kokeilla ;-)

Helsingin Sanomien mukaan kirja jättää kirkastuneen olon ja arviossa verrattiin tarinaa Tove Janssonin iki-ihanaan Kuka lohduttaisi Nyytiä.

Tähtiä: 5/5

Päivitetty 27.10.2012

Zacharias Topelius ja Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi

Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi
Kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Suomennos: Asko Sahlberg
Kustantaja: Teos & Söderströms 2012
32 s.

Adalmiina oli nyt saanut sen mikä oli parempaa kuin kauneus ja viisaus ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämen. Hän oli paljon onnellisempi nyt, kun hän vahti vuohia ja söi vähäisen leipänsä ja nukkui kovalla olkien ja sammaleen peittämällä alustalla. 

Jos olet sattumalta lukenut aiemmin blogissani arvostelemani, suorastaan hehkuttamani Topeliuksen satuhelmiä (WSOY 2006), ei ole vaikea arvata, että Topeliuksen sadut ovat minusta äärimmäisen kauniita, joskus pelottaviakin, ja ennen kaikkea aina, aina vaikuttavia ja mukaansa tempaavia.

Teos & Söderströms julkaisi tänä keväänä suomeksi uudelleen suomalaisten rakastaman, yli 150 vuotta sitten ilmestyneen satuklassikon Adalmiinan helmi. Taideteosta lähentelevä upea kirja nostaa vanhan sadun taas ajankohtaiseksi ja uusien lukijoiden löydettäväksi. Teoksessa satu saa rinnalleen Lena Frölander-Ulfin pastellisävyisen ja art nouveau-henkiseksi luonnehditun kuvituksen. Kokonaisuus on kuin taidekirja, ja jokaisen kuvan voisikin nostaa seinälle. Kuvan ja tekstin suhde on ilmavaa, kauniisti aseteltua, ja pienikin kuulijaa jaksanee kuunnella satua. 

Asko Sahlberg on tehnyt satuun uuden, kauniin suomennoksen, jonka ansiosta kieli sopii entistiä paremmin suuhun, menettämättä kuitenkaan mitään entisajan tunnelmasta. Sahlberg on karsinut uskonnollista moraalinopetusta ja samalla nykyaikaistanut ja yksinkertaistanut kieltä auttaen samalla pientä ja isoakin kuulijaa. Esimerkiksi aiemman suomennoksen siivo on nyt kiltti, kopeuden korvaa ylpeys, taitamaton ja yksinkertainen on nyt tietämätön ja typerä. Silti tekstissä on jäljellä kauneutta ja koukeroa yllin kyllin. 

Sadussa on opetus, miten ylpeä voi menettää kauneutensa ja viisautensa ja rikkautensa, mutta nöyrä ja ystävällinen sydän on näitä paljon tärkeämpi ominaisuus. Se auttaa Adalmiinaakin löytämään elämässään onnen, jota kaikki maailman rikkaus, kauneus ja viisaus eivät hänelle aiemmin tuoneet. Moraalista opetusta on siinä määrin, että lukiessa mietin pakostikin, miten se solahtaa kuusivuotiaaseen lapsikuuntelijaani. Vastaus on: ihan hyvin. Hän nimittäin kuunteli 32–sivuisen sadun yhdeltä istumalta ja pyysi sitä seuraavalla satukerralla uudestaan luettavaksi. Ihan suosikiksi satu ei kuitenkaan päässyt, mutta ei se mitään. Pääasia, että satu on nyt tässä, tällaisessa paketissa, uusien lukijoiden löydettävissä ja ihastuttavissa!

Tämä kirja pitää itse nähdä ja lukea, sillä muutamat rivit ja kuvat eivät tee oikeutta sille, miten kauniisti kirjassa yhdistyvät suomalainen klassikko ja satumainen kuvitus.

"Kaunis, kaunis on Adalmiinan helmi, mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän!"

Tähtiä 4,5 / 5

Kansainvälisiä satuja sen sijaan löydät toisaalta blogistani.

Adalmiinan helmi on arvosteltu aiemmin mm. Kirjavassa kammarissa ja Sinisen linnan kirjastossa.