perjantai 10. marraskuuta 2017

Suurenmoinen Rosabel: Kun elämä ei ole kovin suurenmoista

Malin Kivelä: Suurenmoinen Rosabel
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Liisa Ryömä
Kustannus: Teos & Förlaget 2017
Lyhyesti: Elämä ei ole aina helppoa, jos on poni sulavien hevosten keskellä, pieni ja liian pullea. Karkumatka piristää. Ja onneksi löytyy kaveri, hassu piikkinen otus. Kauniisti kuvitettu kuvakirja, jonka sanoma koskettaa monen ikäisiä aina oikeastaan (esi)teineihin asti. 



Rosabel repii kaiken, räiskii liejussa ja tulee niin likaiseksi että häntä tuskin enää erottaa nisäkkääksi. Hänen jalkansa ovat liian lyhyet radalle. Ponit eivät hypi korkeita esteitä. Kyllä hän sen tietää.
"Pullea ja painava! Sulava kuin kuollut meduusa", laulavat Iza Belle ja Sunday.
Tekijäkaksikko Linda Bondestamin ja Malin Kivelän kuvakirjat ovat hurmanneet minut useasti: Mainio herra Iloinen ja Pixonin pojat (esitelty blogissa) olivat molemmat hienoja, teemoiltaan massasta poikkeavia teoksia. Linda Bondestamin kuvitus on elävöittänyt monien muidenkin tunnettujen kirjailijoiden tekstejä, mm. Ulf Starkin, Annika Sandelinin ja Minna Lindebergin.

Uusimman kirjan, Suurenmoinen Rosabel, teemana on tyytymättömyys itseen ja omaan kehoon, kiusoittelu toisten puolelta, huonommuuden tunne, karkaaminen kotoa ja sen huomaaminen, että on sittenkin rakas juuri sellaisena kuin on! Ja ystävyys, joka löytyy yllättävästä paikasta ja näyttää oudolta. Ei ole oikein selvää, mikä otus se edes on, mutta ei sillä väliä jos on ystävä.

Tarina on tärkeä ja syvenee ensi lukemiskerran jälkeen hevos-ponitarinaa universaalimmaksi. Samalla kohdeyleisön ikähaitari laajenee. Jos kuvakirja sopii teini- tai esiteini-ikäisille, niin juuri tämä! Tuossa iässä moni on heppahullu, oma keho luo epävarmuutta, itseä vertaillaan muihin ja sosiaaliset suhteet voivat olla haastavia. Äitikin usein ärsyttää, myös tässä kirjassa – Rosabelia ärsyttää jopa hänen oma nimensä, joka ei tunnu sopivan hänelle lainkaan!



Testasin kirjaa kotona olevaan 11-vuotiaaseen esiteiniin. Näkeekö hän kuvakirjaan liitetyn usein vähän lapsellisen imagon ohi, löytääkö kirjasta mitään puhuttelevaa?

Arvio oli varovainen, mutta jotain tälläistä sain ongituksi esille: teema saattaisi kiinnostaa joitain samanikäisiä, etenkin niitä jotka ovat kiinnostuneita hevosista. Teeman ja tarinan välillä oli silti pieni ristiriita: vaikka kirja muuten sopisi, olisi tarinan pitänyt olla jännempi. (Juuri nyt uppoaa jännät jutut: Harry Potter, Magisterium, Olympoksen sankarit, Percy Jacksonit ym.)

8-vuotias poika, joka rakastaa Koiramäkeä, Me Leijonia ja eläin(tieto)kirjoja, piti kirjaa ihan ok:na. Ponin kiusaaminen hiljensi levottoman mielen. Kirja sopii siis hyvin myös tokaluokkalaiselle.

Pinkki kansi valikoi sukupuolen tietysti tehokkaasti. Ratsastus ja hevoset liitetään usein (outoa kyllä) juuri tyttöihin, vaikka poikia saattaa kiinnostaa hevoset yhtä lailla. Kirjasta olisikin voinut halutessa tehdä melko helposti sukupuolineutraalimman.

Bondestamin kuvitus on aina oivaltavaa ja huomiotaherättävää. Voimakkaat, kylläiset värit tulevat iholle ja rakentavat tarinaa ja hahmojen tunnelmia.

Huomion vie ensimmäiseksi hehkuva kansi: pinkkiä, keltaista ja harmaata. Tuntu on mukavan karhea. Sisällä kuvitus jatkuu sameampana ja tummempana, koska Rosabelin tunnelmat eivät ole tässä kirjassa auringonvalaisemia tai hattarankeveitä. Kollaasitekniikka tuo hyvää rouheutta, käsityömäisyyttä ja särmää – hevosten harjan pörheyden tai piikkisyyden miltei tuntee sormissaan.

Kieli on runollista, se pyytää lukijaa pohtimaan ja rakentamaan siltoja sanomatta jätetyn välille. Tekstiä ei ole paljon, vain oleellinen.

Korkealaatuista, modernia lastenkirjallisuutta kaikin puolin! Ja kannattaa tosiaan muistaa, että kuvakirjojen lukijat saattavat löytyä ensivaikutelmaa paljon laajemmasta ja ikähaitariltaan laveammasta joukosta – niin tässäkin!





Malin Kivelä: Suurenmoinen Rosabel
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Liisa Ryömä
Kustannus: Teos & Förlaget 2017
Mistä: Yllätys kustantajalta


sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Nyt pelittää - älyttömän hyvä tietokirja!

Elina Lappalainen: Nyt pelittää! Miten pelejä tehdään?
Kuvitus: Jussi Kaakinen
Kustannus: Tammi 2017
Lyhyesti: Tarinallinen, selkeä ja monipuolinen tietokirja pelaamisesta, pelien tekemisestä ja suunnittelusta. Innostaa katsomaan pelejä uusin silmin ja kokeilemaan omien pelien luomista. Tieto-osuudet istuvat hyvin tarinaan.



– Karoliina auttaa teitä pelin suunnittelussa. Ari taas opastaa musiikin ja äänien tekemisessä. Jaakko kertoo grafiikasta ja pelihahmojen piirtämisestä, Sofian äiti esittelee. – Ja minä autan sitten pelin toteutuksessa eli ohjelmoinnissa.
– Tästä tulee mahtavaa! Oliver intoilee. 
Oliverilla ja Sofialla on koulussa työhöntutustumisjakso, ja he pääsevät tutustumaan Sofian äidin työpaikkaan, pelifirmaan, jossa Sofian äiti työskentelee koodaajana. Parin päivän aikana he pääsevät suunnittelemaan oman pelinsä, luomaan sen äänimaailmaan ja koodaamaan sen yksinkertaisilla merkeillä.

Pelin luomisen lisäksi lapset tutustuvat peliyrityksen eri työtehtäviin, pelin testaamiseen ja markkinointiin sekä pelaavat omaa peliään perheidensä kanssa. Myös rahan käyttöä peleissä, pelien koukuttavuutta ja koko perheen ruutuaikaa käsitellään.

Huh mikä tietopläjäys, monipuolinen ja hyödyllinen!

Kokonaisuus on todella onnistunut, eikä ole ihme, että Elina Lappalaisen ja Jussi Kaakisen kirjaa on laajalti kehuttu erilaisissa kirja-arvioissa. Se antaa uutta tietoa paitsi lapselle niin varmasti aikuisellekin, koska maailma pelien takana on usein vieras. Kuka keksii ideat, miten hahmot luodaan, entä musiikki ja muut äänet, joita ei välttämättä tule edes ajatelleeksi? Ja sitten se koodaus, josta kaikkialla puhutaan.

Kirjan tärkeyttä lisää se, että pelaaminen on usein kestoaihe riitoihin aikuisten ja lasten välillä, joskus myös vanhempien keskinäisessä suhteessa. Vähemmän tai ei ollenkaan -pelaavaa kirja auttaa näkemään pelaamisen paremmassa valossa. Kirja ehdottaa myös uusia, sukupolvet ylittäviä pelaajakombinaatioita, joita ei välttämättä tulisi ajatelleeksi.
Pelaaminen on viihdettä ja harrastus kuten kirjojen lukeminen tai tv-sarjojen katselu. Erilaiset ihmiset pitävät erilaisista peleistä. Joku pelaa kännykällä, toinen tietokoneella ja kolmas pelikonsolilla. Yksi tykkää rakentelupeleistä ja toinen rallipeleistä. Kaikenikäiset ihmiset pelaavat: lapset, äidit, isät, mummot ja vaarit. Isovanhempien kanssa voikin olla hauska pelata yhdessä!
Pelaamisessa (vanhempaa) saattaa hirvittää sen koukuttaminen. Kirjassa tätäkin avataan: esimerkkipelin logiikkaa avaamalla lukija saa tehdä itse oivalluksia, miten peliin tietoisesti luodaan koukkuja. Kun koukut tiedostaa ja tunnistaa, tämäkään asia ei tunnu niin oudolta.

Juonta on helppo seurata. Usein tietokirjoissa on vaikea yhdistää tarina tieto-osuuksiin, jotka keskeyttävät väkisinkin juonen. Tässä palapeli toimii ja on tasapainossa myös määrällisesti. Joukossa on myös muutamia omia tehtäviä: mieti omalle pelillesi sopivat hahmot. Kiinnitä huomiota lempipelisi musiikkiin ja äänimaailmaan. Testasimme tehtävien tekoa 8-vuotiaan kanssa keskeyttämällä välillä lukemisen, mikä toimi yllättävän hyvin: pelatessa voi tarkkailla kirjassa esiinnostettuja seikkoja. Miltä musiikki ja äänet kuulostivat? Näin kokemuksesta tulee kullekin erilainen.


Kaakisen kuvitus sopii tyyliltään hyvin kirjaan, ja sitä on sopivan paljon, jotta kirjaa jaksaa seurata melko pienikin alakoululainen.

Vaikea ja visuaalinen aihe vaatiikin paljon kuvitukselta. Sen avulla konkretisoituu abstrakti suunnittelutyö, tietokoneella kuvittaminen, peliteon vaiheet ja vaikkapa pelifirman viihtyisät tilat.

Myös hahmot, lapset ja työntekijät, ovat onnistuneita.


Kirjassa lukijalle tulee pelimaailman ohella tutuksi työpaikka yleisellä tasolla. Miltä työpaikoilla viihtyisimmillään ja aika usein näyttää: seinillä inspiroivia kuvia, ergonomiset työtilat, kahvihuone ja sohva, koirakin saattaa toimistossa olla. Töissä voi olla aika kivaa!

Ja jotta saa kivan työpaikan, kannattaa miettiä mistä itse pitää ja vahvistaa näitä taitoja. Tämä pedagoginen lisäys on ihan oma lisäykseni kirjalle, ja visioin mielessäni jo lukuisia uusia tietokirjoja, joissa kuvakirjan kautta esitellään eri ammatteja.

Kirjan muita (koko perhettä koskevia) pedagogisia, pohdittavia elementtejä on perheen tavat ruutuajan suhteen - voivatko vanhemmat uskottavasti rajoitttaa ruutuaikaa, jos itse istuvat tiiviisti iltaisin ruutujensa ääressä? Entä onko reilua kokonaan kieltää käyttämästä peleihin rahaa? Jos rahaa käyttää, mikä on hyvä summa? Näitäkin asioita käsitellään monipuolisesti – yksiselitteistä vastausta ei ole, vaan jokainen joutuu itse asiaa pohtimaan ja luomaan omalle perheelle sopivat tavat ja säännöt. 

Luimme kirjan 8-vuotiaan kanssa melkein yhdellä istumalla. Hänelle kirja sopi hyvin, mutta erittäin hyvin se sopii myös aavistuksen vanhemmalle.  

Kaikkinensa Nyt pelittää on ajankohtaisuutensa, merkittävyytensä, monipuolisuutensa ja onnistuneen toteutuksen ansiosta ihan mainio kirja. Ja hyvä ehdokas Finlandiapalkintoehdokkaaksi.
(MUOKS. Lasten sarjan ehdokkaat julkistetaan keskiviikkona 8.11. klo 10.)



Joskus pelaaminen riistäytyy käsistä. 


Musiikkia ja ääniä voi tehdä peleihin monenlaisilla esineillä, muillakin kuin soittimilla.
  
Kolmiuloitteiset kuvat luodaan aluksi verkoksi, joka väritetään ja täytetään pikseleillä. 

Kirjaan voi tutustua Elina Lappalaisen kanssa Youtubessa.

Hyvä katsaus tietokoneaiheisiin lastenkirjoihin löytyy Lastenkulttuurin vinkkari -blogista.


Elina Lappalainen: Nyt pelittää! Miten pelejä tehdään?
Kuvitus: Jussi Kaakinen
Kustannus: Tammi 2017
Mistä: Arvostelukappale

lauantai 4. marraskuuta 2017

Räppikukko Riekuussa on ainutlaatuinen idea, räppi!

Markku Hattula: Räppikukko Riekuu maailmalla
Kuvitus: Suvi Kari
Kustannus: Tekstitalli 2017
72 s.
Lyhyesti: Jos räppi innostaa, niin tämä on teille! Hauska mutta myös filosofinen romaani, jota maustavat monet kekseliäät räpit. Syvempi sanoma on ystävyyden, vapauden ja unelmien tavoittelun tärkeydessä.



Kun kirjailija Markku Hattula tarjosi kirjaansa Räppikukko riekuu maailmalla blogiini, kiinnostuin oitis. Noin mahtavalla nimellä varustettuun kirjaan ei voi olla tutustumatta, kun kotona asuu 8-vuotias räppäri. Aiemmin vastaan ei ole tullut yhtään lastenkirjaa, jossa aiheena olisi räppi.

Vaikka pääsimme hitaanlaisesti käyntiin kirjan, tarinan ja henkilöiden kanssa, niin pääsimme kuitenkin (odotukset olivat 8-vuotiaalle suuret). Ja toisen luvun lopussa olimme jo ihastuneet.

Päähenkilöinä seikkailevat omanarvontuntoinen räppäävä räppikukko Riekuu, sirkusapina Nikolai Nuorallatanssija ja rotubeagle Pate. Kaikki ovat karkumatkalla, haluavat elää oman näköistään elämää vapaana toisten määrääyksistä, rajoituksista ja rooleista. Kolmisin he perustavat poikkitaiteellisen bändin, ja menestyshän se on. Kukko räppää, Pate manageroi ja Nikolai tanssii. Kierretään kaupunkien toreja, toraillaan torimyyjän kanssa ja päädytään välillä putkaankin, josta karataan onnistuneesti. (Tämä taisi olla lasten suosikkikohtaus.)

Entäs ne räpit? Ensin en osannut ollenkaan, luin liian latteasti ja lapset nuokkuivat, kunnes toisen luvun viimeisen räpin poljento yhtäkkiä muistutti minua koko räppijutun ideasta. Rytmistä! Tiiviydestä! Äänestä huokuvasta asenteesta! Ou jee -meiningistä.

Ei se ole elämisen syy eikä onni
kun mies apinaa myy taskussa tonni
tai kukko joutuu kanoja vahtiin
ja ruokaakin saa niin harvaan tahtiin
tai koiran arvo on mallissa kuonon
olon tyhjän se tuo ja elon ikävän huonon
jos raha rupee taskussa haiseen
se tekee sieluun märkivän paiseen
jos katoaa aivoista aatteet
peitä ei sitä hienot vaatteet
onni on kaveri ja kaveri 
ja yhteinen makuulaveri

Kun olin saanut vähän harjoitusta lajiin ja päässyt tunnelmaan, meillä alkoi hauskuus! Kirjassa on nimittäin tosi monta räppiä, ja niitä on aika usein. Sanoitukset ovat oivaltavia ja humoristisia ja vievät tarinaa, henkilökuvausta ym. mukavasti eteenpäin. Samalla ne tuovat syvyyttä tarinaan. Lapset rakastivat näitä!

Humoristisen juonteen takana kulkee sanoma, jota ei voi liian nopeasti kaluta loppuun: tärkeää on ystävyys, ystävällisyys ja uskollisuus, ei raha tai ulkoiset puitteet. Vapautta on toteuttaa itseään ja elää, kuten unelmoi. Jos se on mahdollista kukolle, koiralle ja apinallekin, on se mahdollista kaikille.

Kirjassa sekoittuvat jännällä tavalla ristiriidat: tietynlainen rauhallisuus ja toisaalta vauhti ja rytmi; julkisuudentavoittelu ja elämän oikeasti tärkeät asiat; kaipuu entiseen ja halu ravistautua siitä irti.

Mainiota ääneenluettavaa iltasatumateriaalia (ei ehkä ihan unisimmille lukijoille), sopii hyvin alakoulun ensimmäisille vuosiluokkalaisille tai eskari-ikäisille. Räppifaneille must!




Kia on kirjoittanut Luetaanko tämä -blogissaan täsmällisemmän juonikuvauksen ja hyvän arvion kirjasta, kurkkaa lisää jos kiinnostuit!

Markku Hattula: Räppikukko riekuu
Kuvitus: Suvi Kari
Kustannus: Tekstitalli 2017
72 s.
Mistä: Arvostelukappale


tiistai 31. lokakuuta 2017

Kunnas kiinnosti kirjamessuilla ja muut välähdykset

Postikortteja en voinut kirjamessuillakaan vastustaa. Näissä kuvittajina Sanna Mander, Matti Pikkujämsä, Timo Mänttäri sekä Kristiina Haapalainen ja Sami Vähä-Aho.

Kirjamessut vetivät Helsingissä viikonloppuna hallit jälleen tupaten täyteen. Ennätyskin tehtiin: Mauri Kunnaksen Koiramäen Suomen historiaa myytiin messuilla enemmän kuin mitään muuta kirjaa koskaan aiemmin!

Itsekin olin messuilla sunnuntaina, jolloin Kunnaksen tarinointia kirjoitusprosessistaan ja uransa vaiheista oli kuuntelemassa valtavan suuri yleisö.

Vaikka tieto myyntiennätyksestä ei tässä valossa niinkään yllätä, niin onhan se silti jännä juttu. Lastenkirja ja kuvakirja kirjamessujen kaikkien aikojen myydyin kirja! Sehän on ihan huikeaa!

Vaikka toisaalta, mikä nyt on oikeastaan lastenkirja? Olen aina ajatellut, että parhaat kuva- tai lastenkirjat sopivat kaikille, niin monta tasoa niissä on. Ja kuten Kunnasta haastatellut Baba Lybeck sen totesi, Mauri Kunnaksen kirjoissa todella on, kuten parhaissa lastenkirjoissa, jotain hauskaa niin aikuisille kuin lapsillekin. Valtaisan kuulijajoukon joukosta ei itse asiassa montaa lasta erottanut.

Kirjojen pääyleisö ovat silti lapset. – Joskus kirjoittaessa täytyy muistuttaa itselleen, että hetkinen, tämähän tulee etupäässä lapsille, otetaas vähän takaisin, Kunnas sanoo.

Kunnaksen taituruus on paitsi yksityiskohtia pursuavasssa taidokkassa kuvituksessa, myös huumorissa. Huumoria löytyy kaikesta, kun tarkasti katsoo. Kuten nyt vaikka Nuijasodasta. Voiko vanha puntari todella voinut olla lyömäaseena sodassa? Miksei. Ehkä. Historiantutkija Kunnas ei ole, sen saavat tehdä muut, kirjailija muistuttaa.

Entä voisiko ajankohtaisesta Talvisodastakin tehdä Kunnas-version? Ei vielä, kuuluu Kunnaksen vastaus. Sota on vielä liian lähellä muistissa, sille ei voi vielä nauraa.

Vaikka muuten aiheiden kaihtaminen ei kuulu Kunnaksen tyyliin. Hullunrohkea täytyy olla, jotta maallikkona tulee kaikenlaisiin projekteihin ryhtyneeksi, toteaa hän useampaan kertaan.

Kunnaksen tekniikka yksityiskohtaisten aukeamien piirtämiseen on kutkuttava: ensin hän luonnostelee aukeaman tulitikkuaskin kokoisena (kuulinko todella oikein?) hiekkapaperilla äärimmäisen teräväksi hiotulla lyijykynällä. Tästä hän kopioi suuremman version, piirtää, läpipiirtää ja kopioi useita kertoja, kunnes tulos on lopulta halutun kaltainen.

Youtubesta löytyy video Kunnaksen piirtämisprosessista.



Kunnaksen jälkeen lavan valtasivat Aino Havukainen ja Sami Toivonen. Mistä ne kaikki ideat Tatuun ja Patuun oikein syntyvät, uteli Otavan lasten- ja nuortenkirjapäällikkö Emma Alftan. Eivät ne ihan ilmaiseksi synnykään, sillä jokaista kirjaa ideoidaan ainakin 5–6 kuukautta, kertoivat kirjailijat. Mutta hyvin on ideointi kantanut hedelmää, sillä tähän mennessä on syntynyt jo huikeat 19 Tatua ja Patua. Meidän perheen suosikki on muuten toiseksi uusin Satu ja Patu etsivinä.

Tatuun ja Patuun tuli tavallista vieläkin enemmän jytkettä, kun lavalle nousi yllätyksenä Paleface lukemaan ääneen kaksikon uusinta kirjaa, Tatun ja Patun ällistyttävää satukirjaa. Kelpasi kuunnella! Kirjailijoiden omatkin suosikkisadut saatiin muuten ongituksi selville, ainakin jos sadun käsitettä vähän laajentaa tavanomaisesta - Star Wars ja Taru sormusten herrasta (Sami) sekä Anni Swanin sadut (Aino).

Tatun ja Patun suosikkisatu sen sijaan olisi jokin hyvin säntillinen satu, joka etenisi by-the-book. Joku sääntökirja ehkäpä, kirjailijat nauroivat.



Joltain lavalta kuulin sanoja, jotka pystyin allekirjoittamaan epäröimättä – Tammen Saara Tiuraniemi ja Hannu Mäkelä kiittelivät kirjastoja, Suomen kulttuuriaittoja.

"On lohdullista, ettei yksikään kirja kuole, vaan se löytyy viimeistään kirjaston keskusvaraston syövereistä", sanoi Mäkelä. Sieltä löytyy myös hänen aikoinaan oma suosikkikirjansa, norjalaisesta orpopoika Peikistä kertova kirja.

Mutta mistä mahtaisi löytyä Meripartiolaiset, jota Mäkelä mielellään myös luki? Sellaista ei näytä löytyvän Helsingin kaupunginkirjaston valikoimista.



Kirjakallion nuorten lavan ohjelma oli taas yhtä hersyvää, inspiroivaa ja eläväistä kuin ennenkin, se on yksi suosikkipaikoistani messuilla. (Kirjoitin Kirjakalliosta paljon vuoden 2014 kirjamessujen postauksissani.) Nyt satuin kuulemaan Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen kertomassa kirjastaan 12 tarinaa kirjoittamisesta. (Siitä on kerrottu lisää mm. Hannan kirjokansi -blogissa.)

Kirjan teemana on kirjoittaminen intohimona – tuon kirjan haluan ehdottomasti lukea! Milja Sarkola on kirjassa kuulemma hienosti kiteyttänyt kirjoittamiseen liittyvää kauhua: miten häpeä omasta tekstistä – jota ei välttämättä ole vielä edes olemassa – saattaa joskus estää koko kirjoittamisen aloittamisen. Mikko Toiviainen puolestaan vertasi kirjoittamista juoksuun – ei pikajuoksuun eikä välttämättä edes maratooniin, vaan ultramaratoniin. Siitä selviää vain harjoittelemalla.

"Kirjoittaminen kuuluu kaikille! Jokaiselle on tarpeen tulla ulos itsestään, jottei oman itsensä kanssa tarvitse olla lukossa, ja tähän kirjoittaminen on hyvä ja helppo tapa", kannusti Salmi.

Niinpä!

Sellaisia otoksia tällä kertaa. Pahoitteluni kuvista – ne on napattu välillä kaksivuotias kainalossa. Messuillaoloaika jäi kaikkinensa vähän lyhyeksi, mielellään olisin istunut vielä kahvilassa rauhassa ja kuunnellut ja katsellut kaikkea. Mutta sen aika tulee ehkä myöhemmin. Kirjamessut – vaikka ne ovat joka vuosi perusrakenteeltaan melkein hellyttävän samankaltaisia, silti niistä joka vuosi tulee ällistyttävän erilaiset johtuen niin omasta elämäntilanteesta kuin ihmisistä, joita messuilla kohtaa. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mihin tällä kertaa törmää!


tiistai 24. lokakuuta 2017

Kirjamessulippu, Helsinki 26.10.-29.10.

Vielä ehdin lahjoittaa yhden lipun ensi viikonloppuna Helsingissä pidettäville kirjamessuille, jotka ovat siis torstaista 26.10. sunnuntaihin 29.10. Jos olet lippua vaille ja haluaisit messuille osallistua, jätäthän kommenttiboxiin vaikka sähköpostisi. Jos kommentteja ehtii tulla useampi, arvotaan yksi.

Valoisia syyspäiviä ja kiinnostavia kirjamessuja!


keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Mieletön tarina pikkuveljestä ja hirmupedoista

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Lyhyesti: Mielikuvituksella ei ole rajoja Leena Parkkisen tarinassa arasta pikkuveljestä ja hänen määräilevästä isosiskostaan, jotka pyydystävät suonsilmärusettianakondaa. Hauskassa tarinassa ei puutu jännitystä, kun pikkuveli villien käänteiden kautta löytää itsestään uusia voimia ja taitoja.

Öinen suoviidakko pursui ääniä; kihtitystä, tikitystä, kahinaa. Kummalliset monisarviset ötökät ryömivät mullasta, ja pelkkä niiden ajatteleminenkin sai Pikkuveljen ihon kihisemään. Mangrovepuu verhoutui tiukkaan rikkakasvillisuuteen, oudot linnut  sirkuttivat polveilevaa sävelmää.

Viime aikoina minut ja lapset  – 7-vuotiaan, ja siinä samalla myös 11-vuotiaan – on temmannut mukaansa saturomaani Pikkuveli ja mainio harharetki. Seikkailun päähenkilöt, määräilevä, sanavalmis ja mielikuvitusrikas isosisko, sekä arka, herkkä ja pienikokoinen pikkuveli olivat hahmoja, joiden kenkiin oli helppoa ja luontevaa hypätä.

Ja millaiselle matkalle? Mielikuvituksen lentoon, hurjien suurikokoisten eläinten luo, joista ei ole koskaan kuullutkaan, suoleopardin ja käärmeen ja lihansyöjäangervojen maailmaan, joista viimeksi mainitut "liiskaavaat saaliinsa kuin pahaisen sontakuoriaisen".

Isosisko, tai oikeastaan Pitäjänmäen paronitar, Setsuanin safiirin löytäjä ja tutkimusretkikunnan johtaja, ikuistaa hurjaa tutkimusretkeä YouTube-tililleen, ja pikkuveljen hän aikoo laittaa syötiksi suonsilmärusettianakondalle, joka elää "inhan haisevissa suovesissä" ja "teroittaa hampaitaan ruuvimeisselillä".

Mielikuvituksellinen seikkailu vetää pikkuveljen suon syövereihin, Mummon muffinssipöytään (mutta millaisia muffinsseja ne ovatkaan!) ja käärmeiden pelastajaksi, ja tekee hänestä aavistuksen isomman, itsevarmemman ja pelottomamman kuin ennen tutkimusretkeä.

Leena Parkkisen uutuuskirjassa mielikuvituksen kiitoa ja sana-arkun pohjattomuutta ei voi kuin ihailla. Ääneen lukeminen oli nautintoa, ja useasti lukemisen katkaisi kuulijoiden nauru.


Kirja on kunnianosoitus lapsen mielikuvituksen todellisuudelle ja kyvylle heittäytyä leikkiin ilman häiventäkään kyynisyydestä. Pieni luonto-ulottovuus, muoviroskan ja roskaamisen kritisoiminen, on kiva lisä.

Jussi Karjalaisen kuvitus on yhtä hulvatonta ja mielikuvituksellista kuin tarinakin. Isokasvoiset hahmot ja voimakkaat värit sopivat hurjaan tunnelmaan. Itse tarina ei välttämättä kuvitusta kaipaa, niin hyvin se kulkee, mutta kuvitus täydentää sitä hyvin.

Pituutta pienehköllä kirjalla on 55 sivua, teksti on normikokoista. Sopiva lukijakunta löytyy alakoulusta, ehkä noin 6-10-vuotiaista.


Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

TOOTOO-vaari ja tötteröauto

Ville Hytösen kynäilemä ja Mira Malliuksen kuvittama TOOTOO-vaari ja tötteroauto on oivaa kesälukemista pienille autofaneille, jossa kuuntelun hurmaa lisäävät lukuisat TOOTOO, BRUMBRUM ja PÖTPÖT -äänet. 

Auto on huvittava jäätelötötteröauto, ja sen kuljettaja TOOTOO-vaari kiltti, taitava, ehtiväinen vaari, joka jemmailee työkaluja vyötäisillään ja korjaa jos jonkinmoista väärinpäin kääntyneestä huoneesta tavaratalon kattoon ja ruosteiseen liettulaismopoon. 

Mutta jos vaari on taitava, niin kaikkein taitavin on kuitenkin tötteröauto. Sillä sillä välin kun vaari lupailee sinne ja tänne korjata jos mitä rikkimennyttä, hoitelee tötteröauto asiat kuntoon. Kyllä vaarit ja autot ovat ihmeellisiä! 

2-vuotias (ja 7-vuotias) tykkää!

















Kuvituksessa onnistutaan yllättämään mielikuvituksen lennolla. Se on iloista ja kepeää ja selkeää pienenkin seurata. 

Kieli on kuvakirjaksi monivivahteista ja kasvattaa sanavarastoa. Mukana on ilahduttavia sanavalintoja, kuten nisu, vehnänen ja mustikkaruhnu, äänet ovat honottavia ja sanomisen sijasta meuhkataan, paasataan ja tuskaillaan, ajellaan pitkin mantuja ja kontuja. 
"Siitäpä tuli ärjyn hieno!" sanoi punapipoinen nuorukainen ja hyppi tasajalkaa innosta. Liettualaismopo Lipikin oli tyytyväinen. Se ajeli itsekseen ympäri mopotallia ja puhalteli krominkiiltävästä kehostaan riehakkaita pikkuääniä: "PÖTPÖT! PÖTPÖT!"
***
Kaunista kesää! Blogi on ollut kesä-, työnteko-, lastenhoito- ja kaikilla mahdollisilla tauoilla, mutta ei kuitenkaan kuopattu, täällä edelleen lastenkirjoista inspiroituneena sivuja rapistellaan! :)



Ville Hytönen: TOOTOO-vaari ja tötteroauto
Kuvitus: Mira Mallius
Kustannus: Savukeidas 2017
Mistä: Arvostelukappale 

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kuvakirjan kurkistus monikulttuurisiin synttäreihin

Elena Agnello: Minä olen Alex
Kuivtus: Adrie le Roux
Kustannus: Pieni Karhu 2016
Lyhyesti: Synttäriteemainen kuvakirja Etelä-Afrikasta, jossa jokainen vieras edustaa eri etnistä tai uskonnollista taustaa tai kulkee pyörätuolilla. Kirjan tärkeä sanoma tulee kuin huomaamatta, alleviivaamatta. 



Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. Vihaaminen ei käy ihmiseltä luonnostaan vaan se on opeteltava, mutta jos ihminen on oppinut vihaamaan, oppii hän myös rakastamaan. Ihmisen sydän on avoimempi rakkaudelle kuin vihalle.

Nelson Mandela

Kaipaatko helppolukuista kuvakirjaa, jossa erilaiset perheet ja etnisyydet ja uskonnot tuodaan luontevasti esille? Tai kuvakirjaa näyttämään ihmisten samankaltaisuuden ihonväristä, uskonnosta tai etnisestä taustasta riippumatta? Jos, niin etelä-afrikkalaisen Elena Agnellon Minä olen Alex on sinulle.

Alex viettää syntymäpäiväjuhliaan, ja paikalle saapuvat kaikki läheiset ystävät. Värikkääseen joukkoon kuuluu etelä-afrikkalaiseen tapaan niin tumma- kuin vaaleaihoisia. Uskontoja on yhtä monta kuin vierastakin: joku lukee Koraania, toinen käy kirkossa sunnuntaisin, kolmas käyttää kipaa, neljäs ei käyne kirkossa lainkaan. Kalebilla on kaksi isää, Linalla suurperhe, Vuyo elää kaksin äitinsä kanssa, Rashida tulee juhliin mummonsa kanssa, rullatuolissa istuva Zia tulee yksin.

Meillä oli hauskat juhlat! Minusta oli ihanaa, kun kaikki ystävät tulivat. Olen nauranut niin, että vatsaan koskee ja sydän on iloa täynnä. Ilo ja nauru ovat parasta ikinä!

Kirjan tarina ei ole ihmeellinen eikä Adrie le Rouxin kuvitus yllätä tai tuo tarinaan juurikaan uutta, mutta kirja lunastaa paikkansa sanomansa vuoksi. Sen kuvaama ystävyys yli kaikkien ns. rajojen on ihannetila, vaiko sittenkin normaalitila, lasten arkea? Kirja tukee osaltaan sitä, että erilaisuuden vihaamisesta tulee vielä hivenen vaikeampaa. Sillä kuten Nelson Mandela sanoi:  
Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. 

Kirjan päähenkilö on muuten vaaleaihoinen ja –hiuksinen tyttö, jonka paras kaveri on tummaihoinen poika. Päähenkilön ihonvärivalinnat ovat aina kiinnostavia, tummia päähenkilöitä on kuvakirjoissa edelleen häviävän vähän.

Pidin tavasta käsitellä lahjoja: ei tarvitse olla materiaa, saati sitten lelua. Lahja voi olla kirja tai huivi, mutta yhtä hyvin ruokaa, tarinoita tai – mikä kivointa  – lahjoitus uhanlaisten sarvikuonojen hyväksi. Eläimet ovat etelä-afrikkalaisille tärkeitä ja mukana lähes kaikissa lastenkirjoissa. Suomalaisesta näkövinkkelistä tämä eksoottinen yllätyslahja on kovin jännittävä ja kiinnosti meillä 7-vuotiasta eniten koko kirjassa.

Kirja sopii mainiosti esimerkiksi esikoulun ja alakoulun uskonnon ja katsomustiedon tunneille tai muille teemaan sopiville tunneille, ja kuvakirjaksi joka kotiin. Synttäriteemaan on helppo samaistua, ja kirjan sanoma tulee kuin vaivihkaa siihen päälle.




Elena Agnello: Minä olen Alex
Kuivtus: Adrie le Roux
Kustannus: Pieni Karhu 2016
Mistä: Arvostelukappale


torstai 16. maaliskuuta 2017

Parasta nyt! Leikki vieköön.

Kaisa Järnefelt, Meiju Niskala, Anne Vasko: Leikki vieköön
Kustannus: Tammi 2014
145 s.
Lyhyesti: Kirja, joka tuo ilon ja keveyden mukanaan, kehottaa hulluttelemaan ja kokeilemaan asioita, joita pidetään usein mahdottomina, älyttöminä, tyhminä. Pyydystä ääniä purkkiin, väritä lakritsilla, tee domino shamppopulloista, muropaketeista, sokeripaloista. Sotke, melua, nauti elämästä!




Saimme lahjaksi tämän muutama vuosi sitten ilmestyneen kirjan, ja ihastuin heti. Sopii juuri mainiosti tähän kevään kynnykselle! Jo kansi on niin hyväntuulinen – aurinkoinen kuva Katajanokalla tallustavista lapsista ja aikuisista pahvilaatikot päässä – että kirja tekee välittömästi mieli avata ja katsoa, mitä muuta hullua kirjassa tapahtuu. Mihin tämä lukijan vie?

Hassuttelemaan! Kirja innostaa värittämään kenkälankilla tai tulisella pippurilla! Keräämään aukeamalllisen asioita, joista tulee hyvälle tuulelle. Rakentamaan rikkinäisistä tavaroista mielikuvituksellisia keksintöjä. Soittamaan nokkahuilulla naapurin postilaatikosta sävelmä. Silittämään ja tunnustelemaan kiviseinää, mummon polvea.



Pyydystämään ääniä purkkiin. Vaarin iltasatua. Tyynen vedenpinnan hiljaisuutta. Pulinaa. Mummon hyräilyä. Mahan murinaa. Lahjapperin rapinaa.


Rikkomaan normeja, uhmaamaan sääntöjä, kokeilemaan, yrittämään, nauramaan. Sotkemaan, ölisemään, mellastamaan, huutamaan.

Tekemään kaikkea sellaista, mikä on aina kiellettyä, tyhmää ja älytöntä, lapsellista, missä ei ole siis mitään järkeä.

Jestas miten tylsältä normiajattelu alkaa kirjan myötä tuntumaan... Ehkä se onkin kirjan idea. Ravistella tottumuksia ja näyttää leikin hauskuuden, hulluttelun vapauttavan vaikutuksen. Kyseenalaistaa aikuisten mielipiteitä.





Kirjan ulkoasu on upea, se yhdistää energistä ja iloista valokuvaa Anne Vaskon värikkääseen piirroskuvaan.  Monta sivua haluan irrottaa ja laittaa seinälle, koska ne vain ovat niin kekseliäitä ja hauskoja. Ja tässä kirjassa siihen suorastaan kehotetaan. Kirjasta on tarkoitus tehdä juuri niin omannäköinen kuin haluaa. Liimata, sotkea, irrottaa, värittää.

Kirjan takana ovat Anne Vasko, Meiju Niskala ja Kaisa Järnefelt: (lasten)kirjailijoita, taitelijoita, toimittajia, leikin ja mielikuvituksen viestinviejiä. Sekä lapset työpajojen kautta.






Saimme kirjan siis lahjaksi, ja se on mahtava juttu! Suoraan sanoen olen kaivannut juuri jotain tälläistä monta kertaa. Ja tämä toimii. Aina kirjan avatessani muistan taas elämän keveyden, ilon ja huumorin.

Tämä on mahtava kirja jättää lojumaan sohvapöydälle ikuisiksi ajoiksi, inspiroimaan. Suosittelen kirjaa kaikkiin perheisiin, lahjaksi, omaksi elämänoppaaksi, perheraamatuksi…





**Vaihda-kuva sopii meille juuri nyt. Kuvat on nimittäin napattu Alpeilta, jonne meidän perhe hetkeksi vaihtoi arkensa.**


Kaisa Järnefelt, Meiju Niskala, Anne Vasko: Leikki vieköön
Kustannus: Tammi 2014
145 s.
Mistä? Lahjaksi. 

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Kaikki suistuu paikoiltaan: Hirviön kutsu

Patrick Ness: Hirviön kutsu (alkuper. A Monster Calls, 2011)
Kuvitus: Jim Kay
Alkuperäisidea: Shiobhan Down
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kustannus: Tammi 2016
215 s.
Lyhyesti: Moniulotteinen romaani 13-vuotiaan pojan painajaisista silloin, kun äiti sairastuu syöpään ja liukuu yhä kauemmas poikansa luota. Kuka kertoo hänelle totuuden? Mikä on puuhirviö, joka ilmestyy hänen ikkunansa taakse, ja mitä se haluaa hänelle kertoa?


Hän huusi kokoajan, niin kovaa ettei kuullut omia ajatuksiaan, katosi tuhoamisen vimmaan, ajatuksettomaan murskaamiseen ja murskaamiseen ja murskaamiseen.
Hirviö oli oikeassa. Se oli hyvin tyydyttävää.
Conor huusi kunnes hänen kurkkunsa oli käheä, murskasi kunnes hänen käsiään kivisti, karjui kunnes oli kaatua uupumuksesta.
Conorin pahin pelko ja hirviö on painajainen, joka palaa yö toisensa jälkeen. Hän on tehnyt jotain, jonka vuoksi hän tarvitsee rangaistuksen, eikä edes Harryn kiusaamaksi joutuminen tunnu miltään. Paljon pahempaa on sääli, joka heijastuu muiden silmistä. Ja vielä sääliäkin pahempaa näkymättömyys. Sillä Connoria ei kukaan todella näe, ei katso silmiin, ei vaadi mitään.

Conorin isoäiti on etäinen ja ankara, isä asuu uuden perheensä kanssa Amerikassa. Ainoa, joka huomaa Conorin, on Lily, lapsuudenkaveri, jota Conor ei voi enää sietää. Sillä Lily on syypää kaikkeen siihen pahaan, joka Conorille tapahtuu.

Patrick Nessin Hirviön kutsu on vaikuttava ja hieno romaani, jossa 13-vuotias Conor joutuu läpikäymään vaikean ajan: äidin syövän, joka liu’uttaa äitiä yhä kauemmas hänestä. Painajaiset, jotka repivät hänet väkivalloin unesta. Hirviön, joka kiusaa, tai ehkä pikemminkin auttaa häntä sekavilla tarinoillaan. Tarinat avaavat Conorin silmiä hyvyyden ja pahuuden päällekkäisyydelle ja pakottavat hänet luopumaan lapsuuden selkeästä jaosta hyvään ja pahaan.

Tarina on kerrassaan mukaansatempaava kuvaus teini-ikää lähestyvän pojan tavasta käsitellä äidin sairautta, asiaa, joka suistaa hänen maailmansa sijoiltaan. Kirja herättää monia kysymyksiä, joita oli mielenkiintoista pohtia, mutta joihin kirja ei hevillä tarjoa vastauksia: Mitä voi tehdä jos on muiden silmissä näkymätön? Conor ratkaisee asian väkivallalla, mutta muuttaako se asiat vain huonompaan? Onko kahden ihmisen mahdollista lähentyä toisiaan, vaikka he ovat täysin erilaisia? Saako ärtyisän ja pahantuulisen ihmisen (apteekkarin) sulkea yhteisön ulkopuolella?   

Vaikuttava, mustavalkoinen ja tumma kuvitus on Jim Kayn, joka on kuvittanut myös Harry Potterin kuvitetun kirjan. Se vahvistaa hienosti painostavaa tunnelmaa. 





Kirjan syntytarina on poikkeuksellinen: kirjailija Shiobhan Down oli hahmotellut tarinan puitteet, mutta syöpä vei hänet ennen aikojaan. Patrick Ness kirjoitti tarinan Downin idean pohjalta.

10-vuotias lukaisi kirjan puolessatoista päivässä, sillä kirja on painavasta asiastaan huolimatta nopealukuinen. Hän piti siitä kovasti. Se oli ”kaunis, kiva, surullinen, ei niin jännittävä. Juoni oli hyvä. Kolmatta tarinaa en tosin tajunnut, että se oli tarina.”

Juonen lomaan on nimittäin kudottu neljä tarinaa siitä, miten lähes kaikessa on sekä hyvää että pahaa. Ne haastavat ja sopivat mainiosti noin kymmenvuotiaalle, joka alkaa hahmottaa maailmassa hyvyyden ja pahuuden eri sävyjä. 

Kirja sopiikin hyvin luettavaksi koulussa noin neljännestä luokasta ylöspäin. Se saattaa tarjota aineksia monenlaiseen keskusteluun: toisen huomioonottamista etenkin silloin kun tällä on vaikeaa, tunteiden vaikutuksesta käytökseen, puhumattakaan tarinoista ja niiden moraalisuudesta.

Koskettava romaani pukee sanoiksi useita pelkoja, jotka ovat ihmisille yhteisiä: toisen menettämisen, sairauden ja toisten silmissä näkymättömäksi muuttumisen. Ehkä tärkein kirjan muistutuksista on se, miten tärkeää on katsoa toista silmiin ja huomata toinen. Surunkin keskellä, ja ehkä etenkin silloin. Miten yksikin katse voi tehdä eron, lauseista puhumattakaan.

Muista ottaa viereen nenäliinapaketti!


Lisää Hirviön kutsun lukukokemuksia blogeissa Kulje kaksi kuuta ja Oksan hyllyltä



Patrick Ness: Hirviön kutsu
Kuvitus: Jim Kay
Alkuperäisidea: Shiobhan Down
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kustannus: Tammi 2016

Mistä: Arvostelukappale
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...