perjantai 30. syyskuuta 2011

Tarinatie - Tarinoita silmälle ja korvalle

Hugh Lupton: Tarinatie. Tarinoita silmälle ja korvalle
Kirjan alkuper. nimi: The Story Tree - Tales to Read Aloud
Kuvat: Sophie Fatus
Suomennos: Riitta Oittinen
Suomen YK-Liitto ja Pieni karhu, 2001
63 sivua

Minulle on luettu ja kerrottu paljon satuja. Muistan äitini ennen kaikkea lukeneen niitä (ja onpa hyllyssäni vieläkin tallella TUO satukirja, koiran pureksima irtosivuinen ja piirrelty Kansojen Satuja vuodelta 1957), mutta isälläni oli tapana kertoa itse keksimiään tarinoita. Ne alkoivat aina sanoin: Olipa kerran tyttö ja poika joiden nimet olivat... (minä ja veljeni). Vaikka olinkin välillä tuskastunut satujen arkirealismiin, nautin niiden kuuntelusta - koskaan ei tiennyt minne seuraava virke vie ja mitä satujen sankarit tällä kertaa keksivät.

Minä ehdottomasti ihailen ihmisiä jotka osaavat kertoa tarinoita. Itse en ole siinä kovinkaan hyvä, vaikka tyttäreni säännöllisesti vaatiikin minulta kummitustarinoita (etenkin teltassa nukkuessamme). Luulisi että harjoitus kohentaa taitoja, mutta ei... Aloittaessani virkkeen en itsekään tiedä miten se, saati sitten koko tarina loppuu. Lausutut sanat tömpsähtelevät ilmaan, ja siinä ne sitten roikkuvat odottaen järkeen käypää jatkoa. Takaisinkaan niitä ei voi ottaa. Joskus lopputulos on ok, mutta yleensä vähän kummallinen. En ikään kuin näe tarinaa edessäni ilman paperia mille sen voin kirjoittaa tai kirjaa josta sen voin lukea. En voi siis suoranaisesti sanoa nauttivani tarinoiden suullisesta kertomisesta.

ONNEKSI on olemassa lukemattomia satukirjoja. Kuten Suomen YK-Liiton ja Pienen Karhun kustantama Tarinatie, jonka suomentaja Riitta Oittinen on tehnyt hienoa työtä. Tarinat sopivat suuhun niin hyvin, että välillä annan kirjoitetun olla vain pohjana ja kerron satua kuin omia sanoin. Se tuo tervetullutta vaihtelua niin lukijan kuin pikkukuuntelijankin arkeen ja antaa illuusion itse kerrotusta sadusta.

Kuten Oittinen esipuheessaan sanookin:
... Kuvakirjojen kirjoittaja ja kääntäjä joutuvat työssään alinomaa pohtimaan tekstien ääneen luettavuutta. Tarinoiden kielen pitääkin luistaa kielellä, olla ääneen lukevan aikuisen suuhun sopivaa. Erityisen tärkeässä asemassa silloin on rytmi, joka syntyy esimerkiksi keinuvan toiston avulla. 


Tarinatiessä on seitsemän tuttua ja vähän tuntemattomampaa satua ympäri maailmaa (maat on mainittu kirjassa). Kuten Kolme kilipukkia (Norja), Pieni puuropata (Saksa), Pieni kirjava kana (Englanti), ja sitten minulle tuntemattomat: Kukonpoika Hopu-Hop (Venäjä), Lumoava laulu (afroamerikkalainen), Matkivat apinat (Intia) ja Sininen takki (juutalainen). 

Meidän oma suosikkimme on ehkä hauska intialainen Matkivat apinat. Siinä apinat varastavat kauppiaan hatut, ja ovat ajaa kauppiaan hulluuuden partaalla matkimalla hänen epätoivoisia yrityksiään saada hatut takaisin. Lopulta kauppias viskaa tuskastuneena omankin hatun päästään ja jatkaa matkaa - ja apinat viskaavat hattunsa tietysti perässä. 

Ja tottahan toki kolme kilipukkia ja peikko -tarina on aina yhtä jännittävä! Sen sijaan Pieni kirjava kana -satu, tiedättehän, missä kana pyytää apua leipomiseen ja kaikki kieltäytvät kunnes joukolla muka oltaisiin syömässä valmista leipää mutta kana popsiikin sen itse - ei kuulu suosikkeihini. 


"Sadut ruokkivat lapsen mielikuvitusta. Ne kertovat elämän perustotuuksia symboleina, jotka ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta. Lapsen kanssa luetut tarinat ja niiden avulla käydyt keskustelut ovat myös tärkeitä lapsen henkiselle kasvulle. Satujen kautta lapsi oppii pohtimaan hyvää ja pahaa, oikeaa ja väärää. Tarinoiden kautta lapsi oppii ymmärtämään, millaisia oikeuksia ja velvollisuuksia hänellä on elämässään." 


***

Kerrotko sinä satuja ja tarinoita? Minkälaisia? Mikä satu on sinun tai lapsesi suosikki? Jokin yllämainituista vai jokin aivan muu?

Ps. Niin ja kuvitus - se on mainiota. Kuten kuvista näkee, kuvitus ei pysähdy aloilleen vaan kuljettaa tarinaa eteenpäin mahduttaen aukeamalle monta tarinan vaihetta. Kuvat ovat värikkäitä ja iloisia.  

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Maggie Lindhom ja Katja Kallio: Bibi muuttaa Suomeen

Maggie Lindhom ja Katja Kallio: Bibi muuttaa Suomeen
Kuvitus: Marie El-Ahmar
Otava, 2005
31 sivua

Maggie Lindholm ja Katja Kallio ovat kirjoittaneet loistavan kirjan! Etenkin kaikille, joita kiinnostavat vieraat kulttuurit, mutta sen lisäksi kirja on viehättävä kurkistus Afrikkaan ihan kaikille. Ja kantavana kaunis ajatus siitä, miten kaikki olemme erilaisia mutta yhtä kauniita ja arvokkaita. Eikä tyttöjen tarvitse olla kilttejä...

Bibi on viisivuotias afrikkalaistyttö, pää täynnä kujeita ja alla nopeat kintut, joilla ehtii järjestää kepposia kylän tädeille sellaisella tahdilla etteivät isä ja äiti tahdo perässä pysyä. Isä haluaa opettaa tyttärelleen, ettei tämän tarvitse olla kiltti vaan reipas, ja että unelmat ovat tärkeitä. Isälläkin on unelma, joka toteutuu: koko perhe muuttaa Suomeen isän eläinlääkärityön perässä. Bibin täytyy jättää rakas ystävä kotikylään, mutta onneksi isi tietää, että Suomessakin saa hyviä ystäviä, vain erinäköisiä kuin kotona.

Raisu Bibi vapauttaa tytöt kiltteyden taakasta. Bibi kiipeilee puissa, pelastaa rohkeasti ystävänsä linnun hyökkäykseltä, on hävytön häntä aiheetta syyttävälle ja antaa opetuksen jokaiselle joka kutsuu häntä typerykseksi. Mikä roolimalli!

Kirjassa katsotaan Suomea ulkomaalaisen silmin, mikä on piristävä kuvakulma. Libanonilaissyntyiset sisarukset Maggie Lindholm ja kuvittaja Marie El-Ahram tietävät hyvin, miltä tuntuu tulla Pohjolaan täysin erilaisesta kulttuurista. He hellivät uutta kotimaataan lempeillä sanoilla.

Kirjailijat ovat ujuttaneet mukaan myös kunnioitusta eläimille ja metsälle, Afrikan apinanleipä- ja akasiapuille ja Suomen vihreälle kullalle. Wangari Maathai, kenialainen v. 2004 Nobelin rauhanpalkinnon voittanut ja ensimmäinen afrikkalainen naisnobelisti on istuttanut ympäri Afrikkaa yli 40 miljoonaa puuntainta, ja tässä kirjassa hän tapaa Bibin. Maathai kuoli syöpään toissapäivänä Nairobissa. Hänelle myönnettiin Nobel toiminnastaan demokratian, ympäristön ja ihmisoikeuksien hyväksi Afrikassa. Puiden istuttamisen hän aloitti jo 70-luvulla. 

Kirja on humoristinen, informatiivinen ja ajatuksia herättävä! Se on viehättävä kuvaus afrikkalaisesta kylästä, Bibin ja tämän ystävän Oban kujeiluista ja afrikkalaisesta kasvatustavasta missä kaikki kylän naiset kasvattavat kaikkien lapsia. Se on myös kertomus unelmista, uskalluksesta, arvoista sekä toisten ihmisten ja luonnon kunnioittamisesta. Ja ystävyydestä kaikkine tunteineen, kuten kuvat alla kertovat.






Seepravertaus on kirjan HELMI.

- Suomalaisilla lapsilla on usein siniset silmät, tai vihreät kuin sammakon kylki, jatkaa isä. - Ja heidän hiuksensa ovat suorat ja kultaiset kuin vilja. 
- Muuttuvatko minun hiukseni siellä viljaksi, kysyy Bibi.
- Eivät sentään, hymähtää isä. - Minun Bibilläni on aina villit mustat kiharat.
- Minä tahtoisin vaaleat, sanoo Bibi. - Jos kerran kaikilla muillakin on. Haluan olla samanlainen kuin muut.

Isä ottaa Bibin syliinsä ja osoittaa sormellaan seepraa. 
- Katso seepraa, kultaseni. Eikö se ole kaunis? Siinä mustat ja valkoiset raidat ovat vierekkäin. Ajattele, jos se olisi vain musta tai valkoinen. Vain yhtä väriä! Se ei olisi lainkaan niin ihmeellinen. Maailma on kuin seepra. Se on paljon kauniimpi, kun siinä on rinta rinnan mustaa ja valkoista, sekä tummia että vaaleita lapsia. 

- Kultaiset hiukset ovat varmaan kauniit, sanoo Bibi. 
- Kyllä ovat, sanoo isä. - Yhtä kauniit kuin mustat.
- Pitävätköhän he minua kauniina?
- Tietysti, sanoo isä. - Siniset silmät näkevät kauneuden yhtä hyvin kuin ruskeat. 

Tämä seepraperheen äiti suosittelee kirjaa kaikille ikään katsomatta!

****1/2

Tutustu myös blogin muihin Afrikka-aiheisiin kirjoihin.

Kuva Keniasta Ambosellin kansallispuistosta, taustalla Kilimanjaro

Muokattu 26.4.2012

perjantai 23. syyskuuta 2011

Sven Nordqvist: Hurja hassu siskoni


Sven Nordqvist: Hurja hassu siskoni
Suom. Tittamari Marttinen
Ruotsinkiel. alkuteos: Var är min syster?
Tammi 2008
26 sivua

Tämä on ihana kirja! Itse asiassa minulle kävi tänään niin, että saatuani kuopuksen päiväunille ja esikoisella ollessa leikkiseuraa otin kirjan käteeni lastenhuoneen sohvalle, ja tutkaillessani sen sivuja ja miljoonia yksityiskohtia nukahdin kirjan alle! Se on kohtuu suuri kirja, leveä kuin mikä, joten sen alla oli täydellistä torkkua, ihan kuin olisi majassa. Ja se EI siis ole tylsä vaikka unettavasti toimikin, vaan syy oli muussa, univelassa ja flunssassa, mutta kirja rauhoitti ja rentoutti täydellisesti. Ehkä ennen kaikkea siksi, että kirjaa etupäässä katsellaan. Sven Nordqvist kertoo kirjan takana, että halusi tehdä kirjan, jossa pääpaino on kuvilla, ja siinä hän on onnistunut! Teksti, jonka Nordqvist lisäsi vasta myöhemmin, on pientä ja runollista.

Lyhyesti: Pikkuvelihiiri etsii yhdessä vaarinsa (?) kanssa isosiskoaan päärynäpallolla halki satumaisten maisemien ja mielikuvituksellisten paikkojen. Isosiskolla kun on tapana hävitä omille teilleen. Joka sivulle on piilotettu pikkiriikkinen isosisko (kai, emme ole löytäneet häntä vieläkään ihan joka sivulta!) jonka etsiminen on hauskaa. On myös hauskaa miettiä yhdessä, mikä kaikki sivuilla ihmetyttää. Joskus lasta ihmetyttävätkin erilaiset asiat kuin aikuista.

Niiden, jotka ovat mm.Viiru-kissan ja Mimmi-lehmän ystäviä, on helppo uskoa, että kuvitus on jälleen loistavaa. Mutta erilaista. Mielikuvituksellisempaa ja hurjempaa. Kirja on kuin uni, jonka katselija liikkuu yhä hullummasta näystä toiseen ja leijailee kaiken yläpuolella voimatta muuta kuin ihmetellä absurdeja ja harhaisia näkymiä! Minun on itse asiassa vaikea keksiä sanoja kuvituksen kuvailuun, niin omaperäistä se on. Nordqvist itse sanoo säilyttäneensä kuvituksessa kaikkein spontaanimmatkin päähänpistonsa, ja sen uskoo.






Niin, että tarkemmin ajatellen, ehkä siinä on jotain perää, että uni tulee kirjaa lukiessa. Sitä ikään kuin katsoo jo unta...

Minusta tuntuu myös, että tämä on kirja, josta aukeaa joka lukemisella uusia tasoja ja oivalluksia.

Nordqvist voitti kirjalla Ruotsin vuoden 2007 August-palkinnon parhaana lasten- ja nuortenkirjana. Suosittelen ehdottomasti!

****

torstai 22. syyskuuta 2011

Jukka Laajarinne: Elina vieraalla maalla

Jukka Laajarinne: Elina vieraalla maalla
Kuvitus: Pekka Rahkonen
Wsoy, 2008
24 sivua

Koska meidän perheemme on ollut ja asunut paljon vieraalla maalla (ja haaveilee siitä yhä!), tämä on meille aihepiiriltään ihan erityinen kirja. Elina muuttaa vanhempiensa kanssa kauas pois ulkomaille, ja kaukana uusi paikka todellakin on. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vieraan maan ihmiset näyttävät avaruusotuksilta, puhuvat vierasta kieltä, pelottavat. Koti-ikävä on kova, ja lukija aistii kouriintuntuvasti Elinan epätoivon ja yksinäisyyden. Onneksi kaikkeen tottuu, ja ennen kuin vuosi on kulunut, Elina on oppinut uuden kielen, saanut ystäviä eikä enää pelkää. Mutta entä kun perhe kahden vuoden kuluttua palaakin taas Suomeen? Vaikka Elina on odottanut kotiinpaluuta kovasti, edessä on jälleen uusi sopeutuminen, eikä omaan kotimaahan osaakaan sujahtaa kuin kala veteen. Sopeutuminen vie taas aikansa, asiat eivät ole niinkuin muistaa, eivätkä kaveritkaan enää tunnu tutuilta. Mutta eiköhän tästäkin selvitä, tuumaa Elina!

Ja niinhän se on, kaikesta selviää ja kaikkeen tottuu. Meidän perheemme asui hiljattain kahdeksan kuukautta Keniassa, ja minusta kirja tavoittaa erinomaisesti sen, miltä ulkomailla lapsen silmissä näyttää ja miltä asiat tuntuvat. Oma viisivuotiaani oli matkamme alussa pelokas ja paniikissa, ihmiset olivat kummallisia ja monet asiat Afrikan mantereella ihmetyttivät, eikä ensimmäisinä kuukausina juuri tehnyt mieli nenää ulkona näyttää. Mutta pikkuhiljaa uuteen tottui ja yhtäkkiä hän huomasi viihtyvänsä hyvin ja saaneensa uusia kavereita. Kotiin palattuamme ikävä Keniaan on ollut suuri ja hän muistelee usein sinne jääneitä kavereita ja muita arjen asioita.

Kirja tavoittaa myös se tärkeimmän, mikä minua ulkomaille muutossa viehättää. Muutto ulkomaille ei ole lapselle eikä aina aikuisellekaan missään nimessä helppo asia, mutta kun se uskaltaa tehdä, tutustuu johonkin aivan uuteen, ja eräänä päivänä huomaakin tottuneensa ja viihtyvänsä uudessa. Löytää itsestään uusia puolia ja rohkeuksia, ja lopulta voi todeta moneen asiaan, että eiköhän tästäkin selvitä, kuten Elina! Samalla huomaa, että maailma on avara ja hyvä paikka olla ja elää, ja ihmiset ovat melko samanlaisia ollaan sitten Afrikassa, Aasiassa tai täällä Pohjolassa. Ystäviä on kaikkialla kun kulkee avoimin mielin. Ja tämä luottamus itseensä ja ympäröivään maailmaan on minusta ehkä eräs tärkeimmistä asioista mitä lapselle voi antaa.


Pekka Rahkosen kuvitus on iloinen ja hyvin oivaltava. Uudessa paikassa asiat voivat todellakin olla hyvin hassunkurisia, ja Suomeen palaavaa voi odottaa koivujen valkeus ja, ainakin tunnetasolla, harmaus. Minua viehätti myös se, miten kuvituksessa on yhdistetty eri maiden kulttuureja. Itse en osannut varmaksi sanoa, mihin maahan Elina perheineen muuttaa, vaikka arvaukseni osuukin Lähi- ja Kaukoitään.





***½

Ps. Onko teistä kenelläkään kokemuksia ulkomailla asumisesta lapsen kanssa?

maanantai 12. syyskuuta 2011

Eduard Uspenski: Tule puistoon kiireen vilkkaa...


 Eduard Uspenski: Limppu seuraa jälkiä
Otava 1989
Venäjänielinen alkuteos: Kolobok idjot po sledu 1987
Suomentaja: Martti Anhava
Kuvitus: Viktor Tsizikov
32 sivua

... sillä siellä Kiireellisten Hyvien Töiden Toimistossa odottavat johtaja Limppu sekä johtajan apulainen Pullava, ja ratkovat katoamistapauksia, häiriöitä ja pieniä rikoksia.

Pullava leväytti oven selko selälleen, ja sisään astui vanhanpuoleinen täti, nuorekkaan urheilullista tyyppiä, sarjakattila kädessään. Limppu tuijotti tätiä läpitunkevin katsein.
- Te olette poissa tolaltanne, Limppu sanoi.
- Mistä te sen arvasitte?
- Teillä on takki nurinpäin ja jokin pytty päässä.

- Herratunaika! huudahti täti ja tempaisi päästään muovise kukka-astian. - Toden totta. Minulta on hävinnyt lapsi, pojanpoika, leikkikouluikäinen. Hänet on ryöstetty.

Kirjan herkullinen ulkoasu ja kuvitus saivat minut tarttumaan tähän kirjaan kirpputorilla. Ja toki silläkin oli vaikutusta, että kyseessä on Eduard Uspenski. Minusta Fedja-setä on valloittava kaikessa kummallisuudessaan, ja olin kovasti kiinnostunut tutustumaan tähänkin tuntemattomampaan teokseen.

Huolimatta ajoittain vaikeahkosta sanastosta kirja piti meitä, sekä lukijaa että 5-vuotiasta tytärtäni ottessaan. Limppu ja Pullava ratkovat kadonneen pojanpojan arvoitusta, ja Pullava joutuu noudattamaan pojan päivärytmiä saadakseen johtolankoja missä ja miten katoaminen on voinut sattua. Käy ilmi, että Neuvostoliiton ajalle ominaisesti poika on kovassa opissa tullakseen fyysikoksi, akateemikoksi, viulutaiteilijaksi, tiedemieheksi ja tulevaksi isänmaan ylpeydeksi. Pullava joutuukin niin lenkille, englanninkieliselle huilutunnille, taitoluistelutunnille, uimaopetukseen, matematiikan tunnille kuin taideaarteita ihailemaankin. Pullava karkaa ja samalla ratkeaa pojanpojan arvoituskin. Kukapa moista myllytystä kestäisi?


Kirja oli hauska ja viihdyttävä, saimme nauraa monessa kohtaa. Hieman minua häiritsi, että kuvat ja teksti kulkivat eri paria ja usein piti palata edelliselle sivulle jotta näki tekstiin liittyvän kuvan. Ajankuvaus ja katsaus naapurimaamme kulttuuriin tarinan lomassa oli aikuiselle herkullista luettavaa.

He tulivat jäähalliin. Ja sillä välin kun Vera Antonovna jutteli muiden vanhempien kanssa Moskovan tuoreimmista uutisista, Pullava harjoitteli lasten kanssa kaikkea sitä mitä tulevan maailmanmestarin pitää osata.
- Nyt kyykistelyä, opettaja komensi. - Nyt hanhenmarssia!
Pullava kyykistyi tottelevaisesti. Hanhenmarssiin hän ei enää voinut osallistua, koska oli pyllähtänyt istualleen jäälle.
- Nyt tehdään vaaka! opettaja komensi. - Kuuleppas sinä uusi, kun tehdään vaaka, ei käsillä saa ottaa tukea jäästä.

Kirja jäi humoristisuudestaan huolimatta mietityttämään. Vaikka onneksi lasten arki Suomessa on tällä hetkellä kovin kaukana kirjan maailmasta, haluaisin löytää kultaisen keskitien. Vapaata leikkiä, erilaisiin harrastuksiin tutustuttamista, rohkaisua, mahdollisen lahjakkuuden tunnistamista ja oikeanlaista kannustamista, tarvittaessa myös kovempaa tsemppaamista ja ehkä joskus vaatimistakin - siinäpä monta aspektia, jotka haluaisin osata yhdistää taitavasti, sopivassa määrin ja lapsen huomaamatta!

**½



Ps. Minun piti hieman muuttaa blogin konseptia. Vaikka alunperin ajattelin kirjoittavani vain lastenkirjoista, tämä postaus toi mieleeni ihanan kirjan, jonka ostin Keniasta: Life journeys - seeking destiny. Kirja kerto vahvoista kenialaisista naisista ja heidän valinnoistaan ja elämänkatsomuksestaan. Eräs nainen nimittäin puhui itseltään vaatimisesta, siitä ettei päästä itseään liian helpolla, vaan tunnistaa vahvuutensa ja kehittää itseään niissä periksi antamatta. Siinä on miettimisen aihetta näin mukaanvuudenhaluiselle henkilöille kuin minä! Tästä ja monesta muusta eteentulevasta, mukaansa vievästä kirjasta kirjoittaisin mielelläni täällä, joten olkoon tämä nyt sitten blogi, joka kertoo yleensä lastenkirjoista mutta joskus myös muista mielenkiintoisista kirjoista ja yllätyksenä toki tulla joskus jotain muutakin. 


tiistai 6. syyskuuta 2011

Kuka minä olen?

Olin ajatellut, että ensimmäisen tekstini kunniakseni valitsisin lastenkirjan, joka kuvaisi minua. Mutta sitten tuli stoppi. Mikä ihmeen kirje se voisi olla? Astrid Lindgreniäkö, jonka tuotantoa rakastan ja jonka hassuissa maailmoissa haluaisin elää? Vai joku Kirsi Kunnaksen hassuista runoista, joita luen ekstra-iltasaduiksi esikoiselleni unen ollessa karussa? Toivottavasti minussa olisi ripaus Christine Nöstlingerin tomaani-tyttöä?

Ei ei ei, antakoon sanojen puhujen puolestaan.

Olen kahden lapsen äiti, ja rakastan lastenkirjoja. Rakastan myös sisustamista, persoonallisia vaatteita, kahviloita, kirpputoreja. Mutta koska näistä muista en halua kirjoittaa säännöllisesti, omistan blogin etupäässä lastenkirjoille. Koska ahmin niitä päivittäin lasteni kanssa, on luonnollista kirjoittaa niistä. Haluan klassikoiden lisäksi jakaa kirjastojen poistohyllyistä tekemiäni upeita löytöjä.

Jos joku tuntee halua kommentoida omaa lukukokemustaan tai vinkata hyvästä kirjasta tai mitä vain, iloitsen palautteesta! Joka ikisestä!
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...