perjantai 30. toukokuuta 2014

Ystävät ympäri maailman näyttää, miten helppoa on ystävyys

Catherine ja Laurence Anholt: Ystävät ympäri maailman (orig. One World Together)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Suomennos: Raija Rintamäki
Lyhyesti: Aika pikkuisillekin passeli kirja monikulttuurisesta maailmastamme, jossa kuvituksella on tärkeä rooli kulttuurien kuvauksessa. Muutamalla lauseella per aukeama saadaan lapset eri puolilta maailmaa vaikuttamaan hyvin, hyvin samankaltaisilta keskenään. Toimiva kirja.



Erilaiset ja samanlaiset tapamme ja kulttuurimme kiinnostavat aina, toki, kun saan olla päivittäin erimaalaisten ihmisten kanssa, samoin ystävystymiset kansallisuusrajojen yli. Tämä kirja näyttää muutamalla lauseella, miten samanlaisia me ihmiset sitten kuitenkin olemme, ja miten samanlaisia ovat tapamme ja arkemme.

Brasilia: Paulon isällä on moottoripyörä. Brasialaiset rakastavat jalkapalloa. Varsikin Paulo.
Venäjä: Galinalla on hieno maatuskanukke. Galina herää aikaisin ja pitää kovaa meteliä.
Intia: Vani haluaa tulla kuuluisaksi laulajaksi, jolla on kaunis sari ja paljon rannerenkaita. Äiti levittää öljyä Vanin hiuksiin, jotta niistä tulee kauniin kiiltävät. 
Nämä KAIKKI voisivat yhtä hyvin olla meidän lastemme kertomaa, ja se on minusta aika ihmeellistä. Vaikka Galina asuu Venäjällä ja Vani Intiassa, heidän arkensa voi olla tosi samanlaista kuin meidän lastemme arki. Toki erojakin on:

Japani: Yuki ja hänen kaverinsa kumartavat opettajalleen. Kotona Yuki vaihtaa ulkokengät sisätoissuihin. Hän rakastaa sushia (mutta sitten taas niin rakastaa meidänkin kuopus, ja päiväkodissa on tossut).
Kenia: Lukas ja hänen kaverinsa kävelevät kouluun (niin täälläkin). "Keniassa on paljon upeita eläimiä", hän kertoo. (Niin täälläkin, vaikka ihan erilaisia.) "Vettä ei saa tuhlata", Lukas sanoo. (Sama juttu.) Lukas nukkuu moskiittoverkon alla. (Niin meidänkin tekisi mieli, kesällä mökillä!)
Kirja muistuttaa laulusta "Matkustan ympäri maailmaa, laukussa leipää ja piimää vaan, jos vain hiukkasen onnistaa, niin uuden ystävän saan. Kun sanon päivää, hän sanoo… ", Jambo, kuten kirjassa sanotaan Kenian kohdalla. Kirjan idea on nimittäin tämä: "Tapasin pojan, jonka nimi oli Lukas. Jambo!" Sitten kerrotaan vähän Lukaksen elämästä Keniassa, ja lopuksi todetaan että "Lukaskin olisi mainio ystävä".

Kirjan takakannessa on aukilevitettävä, neljän sivun kokoinen maapallo, jossa kaikki kirjan lapset ympäröivät maapalloa, sekä teksti: Ystävyys. Yhdessä olemme maailma!

Niin. se. on. Ystävyys ei katso ihoa, ei aina edes kieltä, ei arjen tapoja, ei asuinpaikkaa, ei mitään. Vain sydämellä ja hymyllä on merkitystä.

Kauniita kohtaamisia kaikille!







Catherine ja Laurence Anholt: Ystävät ympäri maailman (orig. One World Together)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2014
Suomennos: Raija Rintamäki
Mistä: Kiitokset kustantajalle!

tiistai 27. toukokuuta 2014

Kaislikossa suhisee on lumoava klassikko

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows, 1908)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
256 s.
Lyhyesti: Vuonna 1908 ilmestynyt klassikkosatu eläinten ystävyydestä ja seikkailuista. Uusi kuvitus ja suomennos toimivat hienosti ja tuovat lisähuumoria. Persoonalliset tyypit sekä verkkaisuuden ja seikkailun vuorottelu veivät mukanaan niin, ettemme olisi malttaneet odottaa iltoja!



Kuljettaja yritti puuttua ajamiseen, mutta Konna törkkäsi tämän kyynärpäällään takaisin istuimelle ja painoi kaasun pohjaan. Naamalle puhaltava ilmavirta, moottorin murina ja auton kevyt töyssähtely huumasivat sen heikot hermot. "Pyykkimuija, totta tosiaan!" se huusi päättömästi. "Ha haa, minä olen Konna, automobiilien anastaja, vankikarkuri, se Konna, joka aina pääsee pakoon! Istukaa aloillenne, niin saatte tietää, mitä ajaminen todella on, sillä olette kuuluisan, taitavan ja täysin pelottoman Konnan räpylöissä!" 
Vihdoinkin tämän ihanan klassikon vuoro, josta innostuimme valtavasti 8-vuotiaan kanssa (etenkin minä, mutta 8-vuotiaallekin tämä oli "toiseksi paras kirja". Parhaan paljastan lopussa :) )

Tarina Konnasta, Myyrästä, Mäyrästä ja Vesirotasta alkaa sinä päivänä, kun Myyrä, hetkellisen riemukkaan samoiluretken päätteeksi, löytää itselleen täysin uuden maailman, Joenvarren. Myyrä uppoutuu kokonaan Joenvarren kiehtovaan maailmaan ja tutustuu sen myötä aikaansaavaan Rottaan, joka ottaa sen heti ystäväkseen ja luokseen asumaan, Korvessa asustavaan viisaaseen, äreään Mäyrään sekä rehvastelevaan, itserakkaaseen Rupikonnaan.

Konnalla, tuolla hahmoista mainioimmalla on hirveän hankala tapa innostua intohimoisesti uusista asioista, kuten nyt automobiileista ja suunnattomasta hurjastelusta niillä. Autovimma paisuu yli äyräidensä, ja ystäviensä aavistusten mukaisesti Konna joutuukin melkoiseen kiipeliin intohimonsa vuoksi. Miten kaikessa häkellyksessä oikein käy?

Kaislikossa suhisee ilmestyi jo vuonna 1908, reilu kymmenen vuotta sen jälkeen kun ensimmäiset polttomoottorilla toimineet "automobiilit" ilmestyivät Englannin teille, aikana jolloin autoja oli maassa siis suunnilleen vähän vajaa tuhat. Mielikuva tuosta ajasta harvinaisine automobiileineen on elävä, kun kirjan sivuille uppoutuu. Ja nimenomaan uppoutuu, niin vangitseva on tarina Kaislikon väestä.

Iso osa kirjan vetovoimasta tulee sympaattisista päähenkilöistä, jotka Grahame on säilyttänyt selvästi eläiminä, mutta kuitenkin syvästi inhimillisine piirteineen: itserakkaina, katuvina, epäitsekkäinä, avuliaina, uudesta innostuina, suorastaan pakonomaisesti haluavina … Vaikka Konna onkin kirjan voimakkain ja kaikkine ilmiselvine heikkouksineen kiehtovin hahmo, on tarinassa paljon muutakin: eläinten välillä on kaunista ystävyyttä ja lojaalisuutta. Kenneth Grahamen kerronta on täynnä verkkaisia, rauhoittavia kuvauksia eläinten elämästä, luonnosta ja Joenrannan idyllistä, jossa jokainen elelee siten kuin itse haluaa. Eläinten ja ihmisten maailma erottuvat toisistaan - yksinkertaistettuna ihmisten maailmaa ovat vankilat, autot ja meteli, eläinten enimmäkseen rauhallinen elämäntahti, omavaraisuus, kotikeskeisyys ja toisten auttaminen.

Itselleni tärkeä, vähän erilainen kohta tarinassa on luku, jossa Vesirotta tapaa Laivarotan, jonka tarunhohtoiset kertomukset seikkailuistaan maailmalla ja näkemistään paikoista saavat Vesirotan niin pauloihinsa, että tämän silmiin syttyy lasimainen katse, kaukokaipuu valtaa sen täysin, ja se on valmis jättämään kaiken seuratakseen tuota voimakasta kutsua. Taidan tietää tarkalleen mistä Grahame kirjoittaa...

Grahamen kieli on kaunista ja viipyilevää! Se hengähtää hetkiin ja luo niistä niin elävän kuvan lukijan silmien eteen, että voi vaivatta upputua kuvitelmissaan Rotan nojatuoliin kuuntelemaan tarinoita Konnasta ja Joenvarresta. Pitkien lauseiden hetteikköön voi upota niin ettei välillä muista mistä lause alkoi. Ääneen lukeminen tuntui parhaalta tavalta lukea kirja, sillä siten kielen kauneudesta pääsi parhaiten nauttimaan. Suomentaja Maarit Varpu on tehnyt taidokasta työtä käännöksen kanssa, kieli on onnistunut hyvin säilyttämään ajattoman tunnelmansa ja humoristisuutensa. Käännöstyö ei ole varmasti ollut helpompia!

Kirjassa on myös uusi, värikylläinen kuvitus, David Robertsin, ja verrattuna esimerkiksi aiempaan Inga Mooren kuvitukseen mukana on nyt rutkasti huumoria. Uusi kuvitus tukee minusta Moorea paremmin tarinan henkeä, ja kukin hahmo pääsee oikeuksiinsa. Mukana on monta kokosivun kuvaa, jopa koko aukeaman, ja ne lisäsivät merkittävästi lukunautintoa. Kaikkinensa tämä uusi painos oli mielestäni hyvin onnistunut, kaunis ja kepeä. Ernest H. Shephardin vuoden 1933 ilmestyneeseen kuvitukseen kirjasta en ole päässyt tutustumaan, en myöskään A.A.Milnen kuvitukseen 1920-luvulta. En tiedä onko muita kuin Shephardin ja Mooren kuvittamia painoksia suomennettu, kaikkinensa eri kuvittajia on ollut vuosien saatossa kuitenkin useita.

Wikipedia muuten kertoo itsensä Amerikan presidentin Theodore Rooseveltin kirjoittaneen Grahamille v. 1909 kertoen, että luettuaan kirjan uudelleen ja uudelleen sen hahmoista on tullut hänelle vanhoja ystäviä.



Kirja ja Konna oli minulle tuttu lapsuudestani jo jotenkin, mutta varsinaisesti ja kunnolla muistan tutustuneeni klassikkoon vasta parikymppisenä lukissani sen englanninkielisenä pokkarina. Ihastuin kovasti! Tarinaan on kirjoitettu myös jatkoa William Horwoodin kynästä, ainakin kolmena eri tarinana. 

Summa summarum, nautinnollinen iltasatukirja, jonka emme olisi halunneet loppuvan ollenkaan! Erityisen hauska oli katsoa, miten 8-vuotias eläytyi ja vei kuunnellessaan toistuvasti kädet suunsa eteen kauhistuneena ja huvittuneena Konnan älyttömyyksistä. 

Oletko sinä rakastunut tähän klassikkoon? Miksi?
...
Kun ne saapuivat kotiin, Rotta sytytti kirkkaana rätisevän valkean ja istutti Myyrän nojatuoliin takan eteen noudettuaan sille tohvelit ja aamutakin ja kertoi tarinoita joesta illallisaikaan asti. Ne olivatkin jännittäviä tarinoita maassa möyrivälle eläimelle niin kuin Myyrä oli. Tarinoita padoista, äkillisistä tulvista, loikkivista hauista, höyrylaivoista, jotka heittelivät pulloja - ainakin pulloja heiteltiin ja höyrylaivoista, joten oletettavasti ne olivat asialla; ja haikaroista ja siitä, kuinka tarkkoja haikarat olivat, kenen kanssa puhuivat, ja seikkaluista salaojilla ja yöllisistä kalaretkista Saukon seurassa ja tutkimusretkistä Mäyrän kanssa kauas vainioille.
Illallinen oli mitä iloisin, mutta pian sen jälkeen huomaavainen isäntä saattoi hirvittävän unisen Myyrän yläkertaan parhaaseen makuukamariin, missä Myyrä laski päänsä tyynylle hyvin rauhallisena ja tietäen, että sen vastalöydetty ystävä Joki loiskui sen ikkunalautaan.
...
Kaislikossa suhisee on luettu myös blogeissa Kirjan nurkkaan ja Luettua elämää, mutta tämän uusimman painoksen arviota en löytänyt muuta.

Ja se 8-vuotiaan paras kirja…. oli yllätyksekseni (koska emme ole lukeneet sitä pitkään aikaan emmekä puhuneet siitä mitään) Hanna van der Steenin Ennustus. Siitä pitää kirjoittaa ehdottomasti pian!

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
Mistä: Kiitos kustantajalle!

Tähtiä: 5/5

torstai 22. toukokuuta 2014

Huukon parhaat ystävät - ystävyyden kiemuroista pienille

David Melling: Huukon parhaat ystävät (orig. We love you, Hugless Douglas)
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Lyhyesti: Huukolla on paljon kavereita, mutta ei yhtä parasta ystävää. Kaikilla muilla on joku erityinen, paras kaveri, ja Huukoa se pikkaisen masentaa. Ystävyysasioita ja -kiemuroita pienille.


Lampaat näyttivät iloisilta ja kipittivät tiehensä käsi kädessä.
Huuko huiskutti heille apeana. "KUNPA MINULLAKIN OLISI PARAS YSTÄVÄ", hän sanoi. 
Iso ja pehmeä karhu on varmaan lähes jokaisen ainakin noin 1-5-vuotiaan mieleen, etenkin kun karhu on ystävällisyyden perikuva, auttavainen, sen päällä voi pomppia ja sen kainalossa matkustaa. Englannissa Huuko (englanniksi hauska Hugless Douglas) on ilmeisesti jo jonkinlainen käsite, mutta meille ihan uusi juttu.

Kirjassa on hyvä idea: kimurantit ystävyysasiat. Huukolla ei ole ketään parasta ystävää, sen sijaan monta hyvää ystävää. Siitä huolimatta, muiden rinnalla, se tuntee olonsa vähän yksinäiseksi. Lapsethan (etenkin tytöt) ovat hanakoita valitsemaan jonkun tietyn parhaaksi kaveriksi, mutta entä jos ei olekaan kenenkään paras kaveri, niin kuin Huuko? Jos vaikkapa päiväkodissa kaikilla muilla on paras kaveri, eikä itse tule koskaan valituksi ensimmäisenä leikkiseuraksi, vaan on vähän kuin kolmas pyörä aina. Pelkkä ajatuskin saa sydämen särkymään!

Siksi tämä voikin olla huojentava, silmiä avaava kirja. Etenkin jos silti on leikkikavereita, eikä ole ihan yksin. Siinä tapauksessa asiaan voi nimittäin suhtautua toisellakin tavalla. Voi ajatella, ettei minulla ole parasta kaveria, tai sitten toisinpäin, kuten Huuko: minulla on paljon hyviä ystäviä! On mieletön taito, jos osaa leikkiä/olla monen kanssa, ja rikkaus, jos on monta hyvää kaveria.

Eri asia on sitten, jos ei kerta kaikkiaan ole yhtään ystävää. Yksinäisyydestä kertovia kirjoja olen esitellyt täällä.



Kuvitus on pienille sopivaa, Huukon kaverit ovat nimittäin pehmoleluja: lampaita, lehmiä ja pupuja.

Kaikkinensa tämä on aika kiva kirja käsittelemään ystävyyskysymyksiä pienten kanssa sekä esimerkiksi päiväkoteihin yhteishenkeä luomaan.
"Sinä kaipasit kuulemma parasta ystävää", Jänis sanoi, "joten me kaikki tulimme".
Huuko nauroi ja tajusi olleensa hölmö. "Niin tietysti, mehän olemme kaikki parhaita ystäviä! Voi että minä tykkään teistä."
"NIIN MEKIN SINUSTA, HUUKO!" toiset huusivat. 
David Mellingin blogista kurkkasin, että uusin Huuko, Happy Birthday Hugless Douglas, on jo ilmestynyt Englannissa, suomennos ilmestyy Kustannus-Mäkelältä tänä vuonna. Ensimmäisessä Huukossa on halipula, toisessa yökyläillään ja kolmannessa ollaan huolissaan, kun isältä saatu upouusi pipo purkautuu. Kaikki aiheita ja tunteita, jotka koskettavat jokaista pikkuista, ei nyt ehkä pipon purkautumisen muodossa mutta jotenkin muuten :)

Lopuksi kysyin vielä parhaan kaverin merkityksestä 8-vuotiaalta: 
"Entä jos ei olis parasta kaveria, oisko se tylsää?"
"Vähän. Ois se!"
"Miks?"
"No koska sit ei vois niinku leikkiä."
"Eiks kaikkien kaa voi leikkiä?"
"Voi mut" (syvä kulmienrypistys) "se ois kyl aika tylsää."

Voi sentään.



David Melling: Huukon parhaat ystävät (orig. We love you, Hugless Douglas)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
Mistä: Yllätys kustantajalta

maanantai 19. toukokuuta 2014

Muistojen puu kertoo lohduttavasti kuolemasta

Britta Teckentrup: Muistojen puu (orig. The Memory Tree)
Suomennos: Tuula Korolainen
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Lyhyesti: Läheisen poismenosta kertova kaunis ja liikuttava kirja, joka auttaa kohtaaman kuoleman yhdessä lapsen kanssa. Itkettävä, koskettava, ennen kaikkea lohduttava teos kaikenikäisille.


Pöllö oli katsellut Kettua ylhäältä puustaan. Se lennähti alas ja laskeutui ystävänsä viereen. Pöllö oli suruissaan. Se oli tuntenut Ketun pitkään, mutta tiesi, että nyt oli ystävän aika lähteä.

Eräänä päivänä pitkän ja onnellisen elämän elänyt Kettu paneutuu makuulle, henkäisee syvään ja vaipuu ikuiseen uneen. Lumi peittelee ketun hellästi, ja yhtä hellästi tulevat kaikki metsän eläimet hyvästelemään Ketun, pitkäaikaisen ystävänsä. Suru helpottuu, kun antaa tilaa arvokkaille muistoille onnellisista ja iloisista hetkistä, joita on yhdessä saanut kokea. Eläinten muistellessa Kettua paikasta, jossa Kettu makaa, alkaa kasvaa taimi. Jokainen hyvä muisto kasvattaa taimea yhä vahvemmaksi ja kauniimmaksi puuksi, rakkauden ja muistojen puuksi, joka antaa voimaa kaikille metsän eläimille. Kettu elää ikuisesti ystäviensä sydämissä.

Britta Teckentrupin Muistojen puu on kirja, jota en pysty lukemaan ilman ettei ääni sorru tai silmät sumene kyynelistä. Läheisen poismeno ja siitä puhuminen lapsille on asia, jota pelkään, vaikka en ole vielä siihen tilanteeseen joutunut. Jos ja kun sellainen tilanne tulee, tämä kirja tulee auttamaan meitä kaikkia. Vähäeleisen kauniisti Teckentrup vangitsee olennaisimman niin sanoihinsa kuin kuviinsakin: surun ja tyhjyyden ja hiljaisuuden, ja onnellisten muistojen voiman, valon ja värit jotka muistot tuovat mukanaan, toivon ja lohdun, kun toinen elää vielä muistoissa, ikuisesti.











Värit kantavat kuvakirjoissa usein merkittävää roolia, niin tässäkin. Muistot voivat olla surusta huolimatta keltaisia ja keveitä, punaisia kuin ilo ja rakkaus, ja sellaisenaan ne antavat toivoa, joka selvästi välittyy tämän kuvakirjan sivuilta. Elämä ei ole ohi, värit eivät kuole, muistot eivät kuole, vaikka läheinen ei enää täällä olekaan. Hieman retromainen kuvitus kantaa ja vahvistaa tarinaa, ja kokonaisuus on saumaton ja voimakas. Yksinkertaistettu ja turhasta riisuttu kieli sopii tunnelmaan, Tuula Korolaisen suomennos on mestarimaista.

Tästä lohdullisesta, tarpeellisesta lastenkirjasta erityiskiitos paitsi tekijälle myös kustantajalle!   

Kirjaan on tutustuttu myös mm. Sinisessä linnassa ja Hemulin kirjahyllyssä.

Britta Teckentrup: Muistojen puu (orig. The Memory Tree)
Suomennos: Tuula Korolainen
Kustannus: Lasten Keskus 2013
Mistä: Arvostelukappale 

Tähtiä 5/5

perjantai 16. toukokuuta 2014

Olga Orava ja metsän salaisuus herättää pohtimaan, mikä on tärkeää elämässä

Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Lyhyesti: Hehkuvasti kuvitettu kaunis tarina metsän salaisuudesta. Onko salaisuus ystävällisyys, rakkaus, unelmat, työ, aika, yhteistyö vai jokin muu? Mikä on sinun salaisuutesi?



Olga Orava pomppasi heleähelmaisen koivun oksalle. Toukka Perhonen oli lukenut uutiset puun lehdistä, mutta niissä ei ollut kerrottu mitään metsän salaisuudesta.
Toukka oli virkannut itselleen hienon makuupussin. Kotelonsa sisällä se aikoi kutoa itselleen siivet unien langoista.
- Syksyllä siipeni ovat valmiit, ja minusta tulee Päivi Perhonen, se sanoi.
- Unet ja unelmat, ne ovat metsän salaisuus, Toukka Perhonen uskoi lujasti. 
Olga Orava miettii, miksi metsä soi niin kauniisti. Mikä on metsän salaisuus? Se lähtee selvittämään asiaa eri eläimiltä, ja kaikilla on kysymykseen oma vastauksensa. Arvo Kääpä uskoo aikaan, Rouva Sini Tiainen rakkauteen. Erkko Kuoriainen arvostaa kirjoja ja oppimista, Toukka Perhonen unelmia. Ja niin edelleen. Mitä itse kukin pitää tärkeänä. Asioita punnittuaan Olga Orava tuumaa, että se itse taitaa arvostaa eniten hyppimistä.

Hyvä kysymys, kerta kaikkiaan! Kysymystä elämän arvoista lähestytään lapsentahtisesti, kauniisti ja puhuttelevasti, niin että kirjan lopetettuaan mieli jää askartelemaan kysymyksen ympärillä. Mikä minulle on tärkeää elämässä? Yhteistyö, unelmat, työ, aika, opiskelu, ennakkoluulottomuus, rakkaus, auttaminen? Sama kävi 8-vuotiaalle, joka kirjan toisen kerran aloitettuamme muisti heti kirjan idean ja mietti: Hmm, mikäköhän mulle olisi tärkeintä? Hei mä tiedän, se on hyppiminen!



Viime aikoina on ollut mielettömän paljon upeita lastenkirjoja, ja tässä on taas yksi, josta tykkään paljon. Karoliina Pertamon hehkuvin värein kuvittama kirja ja sen kansi varasti huomioni heti kirjakaupassa, kun sen ensi kerran näin. Ja kun sitä selaa ja tutkii, jokainen aukeama on minusta taideteos, tilaan tarkasti sovitettu - hienot viivat ja yksityiskohdat voimakkaat värit taustallaan. Mukana on tällä kertaa metsään sopivasti myös maanläheisiä sävyjä, niitäkin runsaasti ja ennakkoluulottomasti yhdisteltyinä. Kuvat tuovat tarinaan huumoria ja leikkiä.



Viimeksi ihastelin Pertamon värien käyttöä ja kuvituksen kekseliäisyyttä runokirjassa Baudeliero ja Mette-Rotta, sama runsas ja ennakkoluuloton tyyli jatkuu Olga Oravassa. Tykkään! (Silläkin uhalla että olen viime aikoina tykännyt kaikista blogiin tuoduista lastenkirjoista.)

Olga Oravaa on luettu mm. Kirjakaapin Kummitus -blogissa.

Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta
Tähtiä: 4/5



maanantai 12. toukokuuta 2014

Lasten lintukirja innostaa kuuntelemaan ja tutkimaan lintuja

Pertti Koskimies: Laulava kirja. Lasten lintukirja.
Kustannus: Kids.fi 2014
18 s.
Lyhyesti: Havainnollinen ja kaunis lintukirja, jossa esitellään noin 80 lintua elinalueiden mukaan, ja noin 30 linnusta on mukana ääninäyte. Innostava kirja!

Peippo on Suomen toiseksi runsaslukuisin pesimälintu pajulinnun jälkeen. Sen ponteva laulu kuuluu kaikenlaisista metsistä. 

Meillä on mökin vieressä mäntymetsä, jossa on mustikan varpujen lisäksi melkoisen paljon lintuja. Palokärki on helppo tunnistaa, ja eräänä kesänä metsässä näkyi myös jokin Suomen pöllöistä. Lisäksi siellä laulaa moni pikkulintu, jota en tunne. Mutta nyt tunnen ainakin yhden, sen jonka laulu kaikuu innokkaimmin tälläkin hetkellä pöydän ääressä istuessani: peippo!

Kiitos tästä kuuluu Lasten lintukirjalle. Koska sekoitan kuovin ja kuikan enkä tunne edes yleisimpiä lintujamme, tämä uutukainen kirja oli kuin vastaus toiveeseen, jota en ollut tajunnut toivoa. Alun perin tästä innostuivat kuitenkin lapset (8 ja 4v.), jotka kiinnostuvat kaikesta soivasta ja paineltavasta.

Kirjassa esitellään kahdeksan erilaista suomalaista luontotyyppiä, ja joka aukeamalla on esitelty noin kymmenen lintua, joista on kerrottu muutamalla lauseella olennaisin. Lisäksi, mikä ihana lisä, yhteensä 30 linnusta on mukana ääninäyte

Mukana ovat kaikki tyypillisimmät suomalaiset lintujen elinalueet ja niiden linnut: pihapiirien, peltojen, rantojen, saariston, kosteikkojen, havumetsien, lehtimetsien, soiden ja tunturien linnut.



Tietokirjailija ja lintututkija Pertti Koskimiehen kuvat ovat upeita. Tekstiä on niukasti ja se on tietokirjamaista. Linnuista kerrotaan mm. niiden talvimuutosta, pesästä, ruokavaliosta, ominaisuuksista, mutta ulkonäköön ei esimerkiksi ole keskitytty juurikaan, mikä on minusta hyvä. Kuvista on helppo nähdä, kenen ääni löytyy kuunneltavaksi, vaikka välillä oikea lintu onkin hankala löytää 30 pikkukuvan joukosta.

Tämä kirja innostaa bongaamaan lintuja lähiympäristöstä. Oikeastaan ainoa mitä jää kirjasta toivomaan on lisää ääninäytteitä! Miltä kuulostaa esimerkiksi havumetsän metsäkirvinen tai kuukkeli, tai rantojen telkkä? Pitäisikö kaivaa netistä lisää ääninäytteitä? Onko tässä nyt uusi innostus viriämässä…

Kirja sopii paksujen pahvikansien vuoksi ihan pienillekin, jo 1-2-vuotiaille. Meillä se kiinnostaa koko perhettä: 8-vuotias tavailee lintujen nimiä ja etsii linnun ääntä, 4-vuotias kuuntelee ääniä. Mies tutkii lintuja ja niiden ulkonäköä heränneellä mielenkiinnolla, ja itse painelen etenkin omia suosikkejani - kaupunkikotimme pihalla laulavaa mustarastasta, lapsuuteni pelloilla laulavaa kuovia, iltanuotioilla järven rannalla kuuntelemaani kuikkaa, sekä Helsingin ja meren symbolia, lokkia, joka on minulle kotiääni.

- On itse asiassa aika yllättävää, millainen voima äänillä onkaan muistojen ja tunnelmien luojana ja kannattelijana!

Lasten lintukirjaa on esitelty myös Kaunis päivä -blogissa.

Ihanaa kevättä ja alkavaa kesää kaikille!






Pertti Koskimies: Laulava kirja. Lasten lintukirja.
Kustannus: Kids.fi 2014
Mistä: Kustantajalta
Tähtiä: 4,5 / 5

torstai 8. toukokuuta 2014

Korppipäinen mies

Enna Airik: Korppipäinen mies
Kustannus: Karisto 2013
28 s.
Lyhyesti: Upeasti kuvitettu ja pysäyttävä kuvakirja pelosta ja lapsen määräämisvallasta kehoonsa. 

Emi ei yllä toffeekiukuroihin, ja herra Krook nostaa hänet syliinsä. Hän tekee aina niin, vaikka Emi ei tahdo. Emillä menee karkkikaupassa pitkään. Kun hän lopulta tulee ulos, hänellä on syli täynnä karkkia. Paljon enemmän kuin rahalla saa. 
Emi on pieni tyttö, jonka koti on vastapäätä hylättyä autiotaloa, Emin painajaistaloa. Unessa korppipäinen mies on kahlinnut autiotaloon tytön, samanlaisen kuin Emi. Tytöllä on kahle jalassa eikä hän pääse pois. Emin kodin lähellä on myös karkkikauppa, jossa Emi käy. Karkkikaupan omistaja herra Krook ottaa syliin vaikka Emi ei tahdo. 
Isä ja äiti sanovat, että painajaiset menevät pois, mutta eivät ne mene. Eivät ennen kuin Emi tapaa lempeän lintutädin monta kertaa, jolle hän voi kertoa kaiken unien korppipäisestä miehestä. Lintutädin luona oleva pieni punarinta auttaa Emia ymmärtämään, että hän itse saa päättää, kuka ja milloin häntä kosketetaan. 

Tämän vuoden (vaikka ilmestyikin vuonna 2013) vavahduttavin kuvakirja käveli vastaan Enna Airikin Korppipäisen miehen muodossa. Jo kuvitus valloitti niin 8-vuotiaan kuin minutkin, ja kirja oli pakko lukea siltä seisomalta

Tarina oli pysäyttävä. Lapselle se oli ennen kaikkea painajaisia ja jollain tavoin paha mies, aikuinen ymmärsi pahuuden mittakaavan ja rikki menneen, peloissaan olevan pienen tytön, painajaisen tytön. 





Herkin vedoin Airik piirtää tarinan paperille, tarkasti pieniä yksityiskohtia myöten. Hän hyödyntää ja yhdistää oivaltavasti värejä, päivä ja yö vuorottelevat niin Emin maailmassa kuin kuvituksessakin. Emin painajaiset tai tapahtumat, joita ei voi kuvittaa, ovat mustia ja dramaattisia, herääminen aamuun ja päivät vanhempien tai lempeän lintutädin hoivassa pastellisia, valoisia. Musta ja pelko sekoittuvat kuitenkin niihinkin, sillä pelko kulkee mukana Emin ajatuksissa. Miljöö on vanhanaikainen, kaupunkikuvassa on  Elsa Beskowia ja silhuetteja. Kuvitusjälki on todella taidokasta.

Meitä tämä ihana kuvakirja kosketti ja ravisteli, ihastutti niin lapsen kuin aikuisenkin ja on parhaita pitkään aikaan lukemiamme!





Korppipäistä miestä on esitelty myös mm. Lastenkirjahyllyssä ja ja Löytöretkellä Piilomaassa -blogissa.

Enna Airik: Korppipäinen mies
Kustannus: Karisto 2013
Mistä: Kustantajalta
Tähtiä 5/5

maanantai 5. toukokuuta 2014

Metsän outo vieras peilaa suhtautumista muualta tulleisiin

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras
Kuvitus: Sari Airola
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Lyhyesti: Miten suhtaudumme muualta tulleeseen, oudon näköiseen tulokkaaseen? Ennakkoluuloisesti ja pelolla vai avoimesti? Metsään sijoittuva runomuotoinen kertomus eläimistä ja uuden vieraan kotiutumisesta heidän joukkoonsa. 


Vieras vaarallinen on, hän meitä uhkaa, siroltekaa poluillenne tuhkaa, ettei eläin jälkiänne haista eikä metsämansikoita maista! 
Paras on virittää nyt ansa! Sitä vaatii koppakuoriaisten kansa. Kaivettiin jo suohon syvä kolo, siihen pudotkoon, on loppu nolo!
Metsään on tullut uusi eläin, outo muukalainen, josta kukaan ei tiedä mitään. Ennakkoluulot ja huhut nousevat ja pelätään pahinta, kunnes viisas pöllö päättää muiden puolesta: kutsutaan tulija kuultavaksi, tutustutaan ja kuunnellaan, varmaan uusi tulokas on peloissaan. Ja totta, metsän vieraat äänet ja eläimet ovat pelottaneet tulijaa, peloissaan se on piiloutunut sammalmättääseen kuusen alle, ja sieltä arkana tuijottelee muita. Eihän se olekaan pelottava, huomaavat kaikki, kun siihen tutustuu, vaan on tullut metsään ruokaa ja suojaa etsimään. Pitäisikö se nyt karkottaa? Ei tietenkään, ruokaa riittää kaikille! Tulokas paljastuu Saara-siiliksi, joka asettuu vauvansa kanssa tyytyväisenä uuteen kotiin, ystäväksi kaikille.

Ulla Lehtosen nerokkaassa kirjassa on kaksi voimakasta teemaa: luonto ja eläimet – tarina sijoittuu metsään ja tarkastelee sadun ja runon avulla eläimiä ja niiden suhtautumista uuteen tulokkaaseen, ja etenkin siiliä: siilistä on tarinan jälkeen vielä erikseen kiinnostava tieto-osuus kirjan lopussa (mikä kiinnosti etenkin 4-vuotiasta kuuntelijaa).

Toinen vahva säie on suhtautuminen kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan, niin eläinten mutta etenkin meidän ihmisten kesken. Miten suhtaudumme ihmisiin, jotka muuttavat yhteiskuntaamme muualta, ovat meille vieraita tapoineen, ulkonäköineen, kielineen? Uskommeko pahinta, pelkäämme ja laitamme huhut kiertämään, vai tutustummeko ensin, kiellämme itseämme takertumasta ennakkoluuloihin, joihin olisi niin helppo mennä mukaan, ja annamme toisen määrittää itse itsensä?

Koska teen tällä hetkellä töitä suomen kielen opettajana maahan muuttaneiden kotoutumiskoulutuksessa ja käsittelen, joskus taistelenkin, näiden ajatusten parissa melkein päivittäin vähintään itseni kohdalla, en voi kuin ällistellä, miten taitavasti ja hienovaraisesti Lehtonen pukee ajankohtaisen ja aran asian sadun ja runon muotoon, saaden ennakkoluulot ja pelon vaikuttamaan täysin luonnollisilta. Koska sitä ne ovat. Tärkeää on kuitenkin se, miten niihin suhtautuu. Tärkeää on huomata ennakkoluulot ja niiden aiheuttamat ajatustavat itsessään, sanoutua niistä irti ja antaa toiselle itse mahdollisuus kertoa, kuka on. Koska totuushan on, että kyllä tänne mahtuu, samoin kuin metsään mahtuu uusi siili poikasineen, mahtuu ihmisiä, uusia tapoja, kieliä, makuja, taitoja, ajatuksia ja mielipiteitä.


Sari Airola on eräs lempikuvittajistani, jonka kuvittamien otusten herkän ilmeikkäät kasvot ovat aina yhtä valloittavia ja joiden jättimäiset silmät puhuttelevat. Tässäkin ne peittelemättä paljastavat epäluulon, pelon ja torjunnan, aristelun ja valtasuhteet, ja lopuksi hyväksymisen.  Värejä Airola ei kaihda tälläkään kertaa, hän yhdistää eri elementtejä ja tyylejä ja luo eläväisen, perinteisestä poikkeavan metsämiljöön tarinalle.



Runous on haastava muoto (lapsille), ainakin meillä, missä lapset usein runomitan paljastuessa puuskahtavat, että ”ei runoja”. En tiedä miksi. Esikoisen pään olen saanut käännettyä: aloitimme ja hullaannuimme ensin takuuvarmoihin Kirsi Kunnaksen runoihin, laajensimme herkkään Kaija Pakkaseen, ja viime aikoina pidimme Annika Sandelinista ja rakastuimme Johanna Kettunen-Huangin hervottomiin runoihin. Tässä kirjassa kieli on kiva, mutta aluksi se tuntui jäävän nerokkaan idean ja hienon kuvituksen rinnalla hieman varjoon. Toisella lukukerralla osasin jo nauttia Lehtosen kielen laulavasta poljennosta ja riimittelystä, ja kokonaisuus tuntui juuri sellaiselta kuin se olla pitikin. 

Kokonaisuutena kirja on siis ihana, ja hei, hyvä idea opettajille alakouluun pohdittavaksi ja kirja-analyysiin lähteeksi (jos niitä tehdään alakoulussa?), koska teema – uuteen reagoiminen ja ulkopuolisuus ylipäänsä - on tosi tärkeä!

Arvio kirjasta on ilmestynyt myös Sinisellä keskitiellä.

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras
Kuvitus: Sari Airola
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Mistä: Arvostelukappale
Tähtiä 3,5 / 5


lauantai 3. toukokuuta 2014

Puiden tarinoita. Puuseppä

Iiro Küttner: Puiden tarinoita. Puuseppä.
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Books North 2014
Lyhyesti: Tarina puusepästä, joka sulkeutui 30 vuodeksi tekemään salaista työtä, työtä johon hänen sydämensä hänet johdatti. Mietteliäs tarina monesta, mm. mahdottomuudesta, uuden versoamista, työstä ja ennen kaikkea - puista.

Samaan aikaan puu näytti tasapainoiselta, vaikka kuinka tarkasti yritti katsoa. Missään ei näkynyt eri osasten välillä olevia liitoksia, mikään ei paljastanut kaikkea sitä työtä, joka puun eteen oli pitänyt tehdä. Ja siksi keisarista tuntui, että saavutusta oli vaikea arvostaa. Ollenkaan. 
Oletko koskaan huomannut puiden erityislaatuisuutta? Niiden yksityiskohtien paljoutta ja jokaisen yksilön erilaisuutta. Oletko pysähtynyt tutkimaan niiden olemassaoloa? Minä en, oikeastaan. Mutta Iiro Küttnerin erikoislaatuinen kirja puista ja puusepästä, joka muovailee puusta mitä vain, kunnes surumielinen verho laskeutuu hänen silmiinsä, saa ajattelemaan yhtäkkiä puita ihan uudesta perspektiivistä.
Niillä voi olla paljon tarinoita kerrottavanaan.

Tarinassa keisari antaa puusepälle kiitokseksi hänen erinomaisesti työstään mahdollisuuden luoda mitä vain haluaa. Ajasta ja kustannuksista välittämättä. Puuseppä sulkeutuu 30 vuodeksi kuumeiseen työhön, joka nielee hänet kokonaan. Lopputulos on kerrassaan häkellyttävä. Lapselle jopa niin ihmeellinen, että 8-vuotias oli kirjan loputtua kuin kysymysmerkki, ja kommentoi: "HÄH??"

Kirja on monin tavoin erikoinen ja kaunis, ulkoasustaan tekstiin tarkkaan harkittu. Ville Tietäväisen kuvitukseen on taidokkaasti ja vähäeleisesti ikuistettu puiden syyt ja vuosirenkaat, kuoren pinta ja oksiston monipolveilevuus, muodot ja materiaalit. Ville Tietäväisen yhdessä tyttärensä Ainon kanssa kuvittama teos Vain pahaa unta oli ehdokkaana Finlandia Junior -palkinnon saajaksi 2013.

Kieli soljuu metaforisesti ja kauniisti, sitä on ilo lukea. Itse tarina pakottaa ajattelemaan, ja se kannattaa lukea moneen kertaan. Niin monia näkökulmia se tarjoaa. Minulle se kertoo mm.

rikki menemisestä ja eheytymisestä
ainutlaatuisuuden oivaltamisesta
modernista taiteesta
ylisukupolvien traumoista ja anteeksiannosta
toivosta ja ihmeistä
puiden arvosta ja luonnon kunnioittamisesta
sekä työn (ylisuuresta) merkityksestä, omaan näkemykseen uskomisesta ja kovasta raadannasta sen eteen.

Luulen, että jokainen lukemiskerta olisi kuin sipulin kuorimista, aina uusia ajatuksia tai oivalluksia elämästä. Tarinassa on perinteistä satua, melko paljonkin, ja sitten välillä jotain erikoista ja ravistelevaa. Missä muussa sadussa kerrotaan, että "Puusepän vaimo oli kuollut, eikä puuseppä ollut huomannut koko asiaa. Puusepän lapset olivat muuttaneet kotoa pois, eikä hän tiennyt minne."






Kirjaa on vaikea lokeroida ikäryhmän mukaan. Minusta se sopii varttuneemmillekin, toki alakouluun mutta myös yläkoulun äidinkielen tunneille pohdittavaksi ja tutkittavaksi.

Suosittelen tutustumaan jännään kirjaan - mitä se mahtaa sinulle kertoa?

Puuseppää on ihailtu myös Luettua elämää ja Ps. Rakastan kirjoja -blogeissa.

Iiro Küttner: Puiden tarinoita. Puuseppä.
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Books North 2014
Mistä: Kustantajalta
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...