Koska kaikkien hiukset ovat makeet! Salonki Reilukutri on iloinen kuvakirja ja oodi erilaisille hiuksille

C.A.Davis: Salonki Reilukutri (alkup. The Hair Fair, kust. Every Child Books)
Kuvitus: Mary-Anne Hampton
Suomennos: Marjukka Weide
Kustannus: Marjukka Weide 2019
32 s.
Lyhyesti: Kuvakirja hiussalongin erilaisista lapsiasiakkaista. Kirja, josta huokkuu rakkaus ja arvostus ihan jokaisenlaista lasta kohtaan ja ihan jokaisenlaisia hiuksia kohtaan.

Sillä tarvitaanhan sellaisia paikkoja,
joissa aivan kaikenlaiset lapset
ovat tervetulleita ja rakkaita. 

Ma Brownilla ja setä Jamalilla on kiireisellä kadulla hiussalonki, jonka ovi käy tiuhaan. Asiakkaat ovat lapsia, joiden erilaisiin hiuksiin kampaajamestarit taikovat mitä erilaisempia luovia luomuksia: lettejä, twistejä, keesejä, lokseja, cornrowia. Ajeltuja sivuja ja sivuilta leikattuja ja päältä tasaisia ja vaikka mitä.

Ettehän unohda Leilaa, salongin ujointa asiakasta. Ovesta hiipii niin hiljaa, ettet huomaa tätä lasta.

Violetin väliseinän vieressä hän on kuin ei oisikaan, mutta ihana pyöreä afronsa puhuu kyllä puolestaan.  

Eikä setä Jamalin ja Ma Brownin aika käy pitkäksi, sillä niin erilaisia lapsia hiussalongin ovista lykkää. Sileätukkainen kaipaa kiharoita, toinen etsii päähänsä eksperimenttiä, yksi syö herkkuja ja toinen laulaa parturin tuolissa. Pitkän päivän päätteeksi kampaajamestarit ovatkin uupuneita mutta onnellisia: "On työ raskasta mutta asiakkaat ihanat."

Kaipaan ikuisesti heterogeenisempiä henkilöhahmoja suomalaiseen lastenkirjatarjontaan, jotka uskaltaisivat kurkottaa kaiken sen varieteetin suuntaan, joita lapsissa tänä päivänä on. Tässä niitä nyt on, siitä suurkiitos kirjan suomentajalle ja kustantajalle Marjukka Weidelle. Kun kustantamoista ei näytetty vihreää valoa kirjan suuntaan, hän kääri hihat ja hoiti itse alunperin etelä-afrikkalaisen kirjan sekä kääntämisen että kustannuksen.

Lopputuloksena on kirja, josta huokkuu rakkaus ja arvostus ihan jokaisenlaista lasta kohtaan ja ihan jokaisenlaisia hiuksia kohtaan. Jokaisen hiukset ovat hyvät ja hienot ja niistä saa makeita juttuja aikaiseksi.

Lyhyesti käsitellään myös kaipausta toisenlaisiin hiuksiin, kun haluaisi ihan erilaiset hiukset kuin luontoäiti on suonut: kiinalaistaustainen Willow Chin kaipaa suoran mustan tukkansa tilalle kiharia kutreja, samanlaiset kuin parhaalla kaverilla. Mutta Ma Brown lohduttaa: "Ei kannata omaa kaunista suoran sileää lookia alkaa vaihtaa."

Tämä kaipaus on tuttua meiltä kotoakin. 5-vuotias afrotukkainen toivoo, että omat hiukset olisivat kuten äidillä, sileät ja pitkät. Ja äiti (siis minä) taas on toivonut lapsesta asti luonnonkiharia hiuksia. Vaaleahiuksinen tytär toivoo ruskeita hiuksia, 10-vuotias afrotukka pitkää otsatukkaa sivulle heitettäväksi. Ja isä toivoo edes jonkinlaisia hiuksia kaljulle päälaelle.

C.A. Davis onkin ehkä osunut johonkin syvempään ilmiöön hiuskirjallaan. Siihen, miten vaikeaa on hyväksyä itseään juuri sellaisena kuin on. Ja miten yleismaailmallista tämä on.

Afrotukkaisilla lapsilla on kuitenkin vielä oma haasteensa, kun kaikki ympäröivä kuvastomme näyttää länsimaista sileää tukkaa, eikä kampaajien ammattitaito välttämättä riitä afron työstämiseen. Siksi tämä kirja onkin niin mahtava. Suosikkiaukeamani on alla oleva, jossa perhekodin pojilla on kaikilla mitä upein kampaus.  

Lauantaina perhekodin pojat ehdottavat skabaa: "Sano, kellä fleda ja kasvot mätsäävät parhaalla tapaa."

Ajellut sivut, päältä tasainen, alta leikattu, keesi. Setä Jamal taiteilee tanssien. Kerrohan mielipiteesi! 

Kieli on kirjoitettu hauskasti lorumaiseen muotoon, mikä korostaa kirjan kepeää ja iloista otetta.

Tämä on aivan loistava kirja tietysti kaikkiin perheisiin, joissa saadaan nauttia erilaisista hiuksista, sekä kaikkiin päiväkoteihin, joissa kaikkien hiukset ovat aivan yhtä ihanat.


PS. Meillä kotonakin on tehty viime aikoina hieno tukka, siitä vielä alla kuva. Cornrowt ovat kampauksen nimi.

C.A.Davis: Salonki Reilukutri (alkup. The Hair Fair, kust. Every Child Books)
Kuvitus: Mary-Anne Hampton
Suomennos: Marjukka Weide
Kustannus: Marjukka Weide 2019
32 s.
Mistä: Arvostelukappale

Kun rakas kuolee. Silkkiapinan nauru on lumoava kuvakirja

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Lyhyesti: Taiturimainen kuvan ja tekstin kokonaisuus silkkiapinaystävän kuolemasta tapiirin silmin. Miten joku niin rakas voi olla yhtäkkiä poissa? Sademetsään sijoittuva tarina kuoleman herättämistä monenlaisista tunteista; kaipauksesta, suuttumuksesta, yksinäisyydestä, ja lopulta sen huomaamisesta, miten puhuminen ja yhdessäolo muiden kanssa lohduttavat. 

 – Sellaista elämä valitettavasti on, tukaani sanoi. Ensin elää ja juoksee ympäriinsä, ja sitten kuolee eikä lennä tai juokse enää mihinkään.
Tapiiri upotti nenänsä syvemmälle sammaleeseen. 

Silkkiapinan nauru on todennäköisesti paras kuvakirja läheisen kuolemasta, jonka olen lukenut. Annika Sandelin on pienellä tarinalla onnistunut tavoittamaan niin paljon tunteita ja ajatuksia, joita läheisen kuolema voi tuoda mukanaan, että surullisesta tunnelmasta ja luomien takana pistelevistä kyynelistä huolimatta rakastuin kirjaan heti.

Teksti kulkee kauniisti Linda Bondestamin taidokkaan kuvituksen rinnalla. Kuvitus on tummasävyistä, kuten aiheeseen sopii, se kulkee vahvan vihreän ja sinisen sävyissä, sademetsän tunnelmissa, jossa ystävykset asuvat. Ensin tunnelma on jännittävä, ystävyyden mukanaantuomien seikkailujen sävyttämää. Ystävykset tekevät kepposia, leikkivät sokkoa, kuuntelevat laulukaskaiden siritystä. Mutta sitten silkkiapina sairastuu, ja eräänä aamuna kuolee. Kuva kuolleesta silkkiapinasta on hauraudessaan ja pienuudessaan sydäntä kouristava.

 

Tapiirin on vaikea käsittää, miten muut suhtautuvat niin eri tavoin hänen rakkaan ystävänsä kuolemaan. Kukaan toinen ei voi täysin ymmärtää, millä tavalla suru valtaa sen kohdanneen tapiirin. Ja miten kaikkien muiden toiminta vain muistuttaa siitä, mitä rakas sillkiapina olisi siinä tilanteessa sanonut, miten hän olisi nauranut, miten toiminut. Tapiiri pakenee yksin metsään, ja sade sataa hänen surunsa päälle.

Ystävät eivät kuitenkaan halua jättää tapiiria yksin, vaikka lohduttavia sanoja on vaikea, ellei mahdotonkin löytää. Mutta ruokaa pitää hankkia, ja yhdessä voidaan kertoa tarinoita silkkiapinasta. Ja pyytää toista kertomaan rakkaasta ystävästään. Pohtia yhdessä, missä kuollut mahtaa nyt olla, onko hänellä kaikki hyvin. 

 

Yöllä uintireissulla tapiiri on kuulevinaan rakkaan ystävänsä naurun. Sillä tavoin silkkiapina on aina tapiirin luona, muistoissa. Toisen nauru – voiko parempaa muistoa ollakaan? Ja toisten keskelle kääriytyessään tapiiri hengittää siinä olevien ystäviensä tuoksua, kuuntelee heidän hengitystään, eikä ole ihan niin yksin. 

Silkkiapinan nauru on hieno kirja paitsi koskettavan, oivaltavan ja monipuolisen tarinan ohella myös kuvituksensa osalta. Sademetsä ja sen miljöö eksoottisine kukkineen, hedelmineen ja eläimineen luo tarinaan omanlaisensa taikamaailman, jota suoraviivainen, vahvasävyinen kuvitus hienosti rakentaa. Bondestam kuvittaa eläimet vuorotellen joko pieninä, varjomaisina ja luontoon lähes haipuvina hahmoina, ja nostaa ne sitten välillä kuvan etualalle, ilmentämään tunteita ja eläinten yhdessäoloa. Pääasiassa lukija kuitenkin katselee tapahtumia etäämmältä, mikä saattaa olla harkittu keino käsitellä lastenkirjassa suurta, surullista aihetta. Perspektiivin vaihtelu syventää tarinaa vielä entisestään.

Suomentaja Maarit Halmesaran käännös on niinikään taidokasta.


Kuolema on teemana myös mm. Vaarin saari, Muistojen puu ja Kuusen siementen lähtö -kirjoissa, joista olen kirjoittanut aiemmin.

Annika Sandelin: Silkkiapinan nauru

Kuvitus: Linda Bondestam

Kustannus: Teos & Förlaget 2019

Suomennos: Maarit Halmesarka

Mistä? Yllätyskappale kustantajalta. 

Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan
Kustannus: Into Kustannus Oy 2018
Lyhyesti: Inspiroitua, nauttia, saada tietoa, lukea kertomuksia, koukuttua, ahmia, unohtaa ajankulu. Niistä aineksista on hyvän tietokirjan lukuhetki tehty. Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille) on juuri sellainen tietokirja. Finlandia junior -ehdokas, monenikäiselle mainio.

Vain yksi nainen oli Saria ennen hakenut palopelastajaksi, mutta ei ollut läpäissyt pääsykokeita. Moni kuvittelikin, että testit olisivat naisille liian rankat. Sari oli kuitenkin harjoitellut kuntosalilla niin paljon, että tiesi pärjäävänsä. (Sari Rautiala)

Oi mikä inspiraatiopläjäys Sankaritarinoita tytöille on! Hyväntuulisesti kerrottuja tarinoita toinen toistaan kiinnostavammasta naisesta, jotka ovat tuulimyllyjä vastaan taistellen, itseensä uskoen ja omaa sydäntään kuunnellen seuranneet omaa mutkaista polkuaan.

Ja päässeet sinne, mistä ovat haaveilleet!

Kirjan naiset ovat usein alalla, jolle kovin moni nainen ei ole vielä tallannut polkua. Siksi he saavat vastaansa hämmentyneitä isäntiä, pisteliäitä kollegoja ja epäluuloisia vanhempia.

Tästä kirjasta oli kerrassaan hankala kirjoittaa, sillä aina kun ryhdyin siihen, huomasin uppotuneeni kirjaan jälleen yhdeksi tunniksi! Se kertookin kaiken olennaisen: Lyhyitä, kahden sivun mittaisia tarinoita jää ahmimaan, sillä henkilöt ovat vaihtelevia ja kiinnostavia. Kieli on eloisaa ja etenee hyvin, ja taidokas kuvitus jäsentää kirjaa onnistuneesti.

Henkilöiden kavalkadi on laaja: Palopelastajasta tubettajaan, maanmittarista malliin, lotasta nyhtökauran keksijään. Luonnontietelijöitä, taiteilijoita, tiedenaisia, yhteiskunnallisia vaikuttajia, urheilijoita, lentäjiä, seikkailijoita...

Yhteensä 60 naissankaria, 1500-luvulla eläneistä 1990-luvulla syntyneisiin. Painopisteenä ovat 1900-luvun jälkeen syntyneet naiset.

Kirjoittaja- ja kuvittajakaartina on iso joukko, mikä on hyvä valinta, sillä tarinat eivät toista itseään. Ja kuvitus! Alla otteita enimmäkseen värikylläisistä kuvista, ilmeikkäistä hahmoista ja erilaisista tyyleistä.




Kirjaa on kehuttu paljon siitä, että se nostaa esille myös tavallisempia, vähemmän tunnettuja sankareita.

Itse pidän etenkin siitä, miten kirjassa on taiten yhdistetty tieto ja kertomus, ja tarinoita kerrotaan jopa saduista tuttuja rakenteita  hyödyntäen. Tilanteet avautuvat lukijalle kuin näyttämökirja, ja lukija saa hetkeksi astua kulloisenkin henkilön elämään ja yhteen merkittävään hetkeen tämän elämässä. Tuo hetki on lähtölaukaus henkilön myöhemmälle elämälle, hänen arvoilleen ja saavutuksilleen.

Kerran kauan sitten erään helsinkiläisen kodin ikkunassa saattoi nähdä vaaleatukkaisen ja rusoposkisen tytön katselemassa kadulle isoilla sinisillä silmillään. 

Tuon tytön nimi oli Helene, ja hän tunsi olonsa usein yksinäiseksi. (Helene Schjerfbeck)  

Onneksi näistä kirjoista on tullut niin suosittuja! Olen ollut niin iloinen nähdessäni 12-vuotiaan tyttäreni nenä kiinni näissä ainutlaatuisista ja itseensä uskovista naisista kertovissa kirjoissa. Itselleni tälläisistä erilaisista elämäntarinoista, erilaisista henkilöistä ja erilaisista eämäntavoista lukeminen on melkein kuin hengittäminen, yhtä tarpeellista!

Hän ei ollut oikeastaan missään vaiheessa tavallinen tyttö, koska tavallisia tyttöjä ei olekaan. (Kaarina Maununtytär)

Siis lennetään, purraan hammasta, onnistutaan, yritetään, jatketaan! Valoisaa kevättalvea kaikille!

 

Taru Anttonen ja Milla Karppinen (toim.): Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille)
Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan
Kustannus: Into Kustannus Oy 2018
Mistä? Arvostelukappale

Valkoinen kettu - Le renard blanc

Timothee Le Veel: Le renard blanc
Kaleidosscope 2018
Ranskalainen kuvakirja ketusta, joka on päätynyt kauas kotoa pohjoiseen, lumiseen metsään ja kadottanut samalla ruskean värinsä. Herkästi kuvitettu kirja vie lukijan lumiseen metsään sen sävyineen ja tunnelmineen.


Pojoisen valkea luonto on innoittanut Timothee Le Veelin kuvittamaan ja kirjoittamaan tarinan ketusta pohjoisen talvessa. Kesän loputtua kettu päättää lähteä tutkimaan maailmaa. Se herää kaukana kotoa lumen sataessa hiljalleen sen kuonolle, ja ihastuu pehmeään, valkoiseen lumeen ympärillään.



Tavatessaan karhun kettu kuitenkin järkyttyy: Mihin on hävinnyt sen kaunis ruskea turkki yön aikana? 
Kettu ja karhu tapaavat metsässä kuljeskellessaan erilaisia eläimiä: jäniksen, joka haluaisi olla mahdollisimman näkymätön, ja väreistään ylpeän fasaanin.

Joutsenet kertovat ketulle, miten valkoinen väri on taikaa: miten taivaan eri värit peilautuvat niiden valkoisissa höyhenissä auringonlaskun aikaan.

Kuvakirja on taideteos, joka vangitsee ihastuttavasti talvisen metsän pehmeyden, hämäryyden ja utuisuuden. Sävymaailmassa on sinistä, valkoista, ruskeaa ja harmaata, vaalean ja tumman kontrastia. Akvarellin ja viivapiirroksen yhdistelmä luo herkkiä maisemia. Le Veel kuvittaa lumen ja lumisateen tavattoman kauniisti.

Timothee Le Veel on Pariisissa asuva taiteilija ja kuvittaja.

Millainen minä? Lasten tunnetaitoja osa 1

Jenni Erkintalo: Millainen minä?
Kuvitus: Jenni Erkintalo
Kustannus: Etana Editions 2016
Lyhyesti: Perustunteita ilmeikkäästi esiin tuova kirja, joka hurmaa yksinkertaisuudella, värien ja siveltimen vetojen kekseliäällä käytöllä ja osuvilla kielikuvilla. Kirjan kanssa on hyvä tarkastella sitä, missä kohtaa kehoa tunteet tuntuvat. Ihan pienellekin sopiva kirja. Plussaa pienestä koosta.

Iiiiik, olen ujo. Ujous estää jalkojani.
Voiiiiiii, olen surullinen. Suru valuu silmistäni. 

Kuvakirjat, jotka opettavat erilaisia tunteita ja niiden kanssa olemista, ovat mahtavia. Yksi mainio kotimainen muutaman vuoden takaa on Jenni Erkintalon Millainen minä? 

Pienikokoisessa kirjassa käydään läpi kaikkein yleisimmät tunteet näennäisen yksinkertaisesti, mutta oivaltavasti, hauskasti ja monipuolisesti. Muutamalla siveltimenvedolla Erkintalo on jäljittänyt ilmeet kullekin tunteelle. Tunnetiloja vahvistetaan vielä sopivilla väreillä.

Käsiteltyjä tunteita on yhteensä neljätoista, rauhallisuudesta pelkoon ja yllättyneisyydestä ylpeyteen.

Kaiken kruunaa muutama rivi siitä, miltä ja missä tarkalleen kehossa tunne tuntuu. Esimerkiksi viha kiehuu päässä, nolous kuumottaa korvia, uteliaisuus kutkuttaa nenää ja kateus kurkkaa kurkusta. Ihastelen kielen kekseliäisyyttä ja sitä, miten se osuu naulan kantaan muutamalla sanalla.

Kirja voi toimia hienosti keskustelunavaajana lasten kanssa. Miksi kateus kurkkaa kurkusta, mitä silloin tulee usein sanottua?



Meillä on luettu kirjaa etupäässä kolmevuotiaan kanssa. Häntä naurattaa etenkin kirjan kieli, kuten se, kuinka uteliaisuus saa kysymään mitämitä?

Ihan samanlaista (ihan pienillekin sopivaa) perusteosta tunteista ei tule mieleen, joten tämä on mainio! Ja aivan valtavasti pidän siitä, miten kirja keskittyy olennaiseen eikä mukana ole yhtään ylimääräistä sanaa tai viivaa!

*****

Ps. Blogi on ollut pitkään tauolla. Ei loppunut kuitenkaan! Jatkan edelleen vanhalla tutulla linjalla, tosin joitain ulkomaisia vaikutteita ja yllättäviä hyppyjä lastenkirjasaralla saattaa tulla lähipostauksissa vastaan. Stay tuned, ja valoisaa kesää!


Jenni Erkintalo: Millainen minä?
Kuvitus: Jenni Erkintalo
Kustannus: Etana Editions 2016
Mistä: Arvostelukappale

Kuvakirjan kurkistus monikulttuurisiin synttäreihin

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Lyhyesti: Synttäriteemainen kuvakirja Etelä-Afrikasta, jossa jokainen vieras edustaa eri etnistä tai uskonnollista taustaa tai kulkee pyörätuolilla. Kirjan tärkeä sanoma tulee kuin huomaamatta, alleviivaamatta. 

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. Vihaaminen ei käy ihmiseltä luonnostaan vaan se on opeteltava, mutta jos ihminen on oppinut vihaamaan, oppii hän myös rakastamaan. Ihmisen sydän on avoimempi rakkaudelle kuin vihalle.

Nelson Mandela

Kaipaatko helppolukuista kuvakirjaa, jossa erilaiset perheet ja etnisyydet ja uskonnot tuodaan luontevasti esille? Tai kuvakirjaa näyttämään ihmisten samankaltaisuuden ihonväristä, uskonnosta tai etnisestä taustasta riippumatta? Jos, niin etelä-afrikkalaisen Elena Agnellon Minä olen Alex on sinulle.

Alex viettää syntymäpäiväjuhliaan, ja paikalle saapuvat kaikki läheiset ystävät. Värikkääseen joukkoon kuuluu etelä-afrikkalaiseen tapaan niin tumma- kuin vaaleaihoisia. Uskontoja on yhtä monta kuin vierastakin: joku lukee Koraania, toinen käy kirkossa sunnuntaisin, kolmas käyttää kipaa, neljäs ei käyne kirkossa lainkaan. Kalebilla on kaksi isää, Linalla suurperhe, Vuyo elää kaksin äitinsä kanssa, Rashida tulee juhliin mummonsa kanssa, rullatuolissa istuva Zia tulee yksin.

Meillä oli hauskat juhlat! Minusta oli ihanaa, kun kaikki ystävät tulivat. Olen nauranut niin, että vatsaan koskee ja sydän on iloa täynnä. Ilo ja nauru ovat parasta ikinä!

Kirjan tarina ei ole ihmeellinen eikä Adrie le Rouxin kuvitus yllätä tai tuo tarinaan juurikaan uutta, mutta kirja lunastaa paikkansa sanomansa vuoksi. Sen kuvaama ystävyys yli kaikkien ns. rajojen on ihannetila, vaiko sittenkin normaalitila, lasten arkea? Kirja tukee osaltaan sitä, että erilaisuuden vihaamisesta tulee vielä hivenen vaikeampaa. Sillä kuten Nelson Mandela sanoi:  

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. 

Kirjan päähenkilö on muuten vaaleaihoinen ja –hiuksinen tyttö, jonka paras kaveri on tummaihoinen poika. Päähenkilön ihonvärivalinnat ovat aina kiinnostavia, tummia päähenkilöitä on kuvakirjoissa edelleen häviävän vähän.

Pidin tavasta käsitellä lahjoja: ei tarvitse olla materiaa, saati sitten lelua. Lahja voi olla kirja tai huivi, mutta yhtä hyvin ruokaa, tarinoita tai – mikä kivointa  – lahjoitus uhanlaisten sarvikuonojen hyväksi. Eläimet ovat etelä-afrikkalaisille tärkeitä ja mukana lähes kaikissa lastenkirjoissa. Suomalaisesta näkövinkkelistä tämä eksoottinen yllätyslahja on kovin jännittävä ja kiinnosti meillä 7-vuotiasta eniten koko kirjassa.

Kirja sopii mainiosti esimerkiksi esikoulun ja alakoulun uskonnon ja katsomustiedon tunneille tai muille teemaan sopiville tunneille, ja kuvakirjaksi joka kotiin. Synttäriteemaan on helppo samaistua, ja kirjan sanoma tulee kuin vaivihkaa siihen päälle.

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Mistä: Arvostelukappale

Parasta nyt! Leikki vieköön.

Kaisa Järnefelt, Meiju Niskala, Anne Vasko: Leikki vieköön

Kustannus: Tammi 2014

145 s.

Lyhyesti: Kirja, joka tuo ilon ja keveyden mukanaan, kehottaa hulluttelemaan ja kokeilemaan asioita, joita pidetään usein mahdottomina, älyttöminä, tyhminä. Pyydystä ääniä purkkiin, väritä lakritsilla, tee domino shamppopulloista, muropaketeista, sokeripaloista. Sotke, melua, nauti elämästä!

Saimme lahjaksi tämän muutama vuosi sitten ilmestyneen kirjan, ja ihastuin heti. Sopii juuri mainiosti tähän kevään kynnykselle! Jo kansi on niin hyväntuulinen – aurinkoinen kuva Katajanokalla tallustavista lapsista ja aikuisista pahvilaatikot päässä – että kirja tekee välittömästi mieli avata ja katsoa, mitä muuta hullua kirjassa tapahtuu. Mihin tämä lukijan vie?

Hassuttelemaan! Kirja innostaa värittämään kenkälankilla tai tulisella pippurilla! Keräämään aukeamalllisen asioita, joista tulee hyvälle tuulelle. Rakentamaan rikkinäisistä tavaroista mielikuvituksellisia keksintöjä. Soittamaan nokkahuilulla naapurin postilaatikosta sävelmä. Silittämään ja tunnustelemaan kiviseinää, mummon polvea.

Pyydystämään ääniä purkkiin. Vaarin iltasatua. Tyynen vedenpinnan hiljaisuutta. Pulinaa. Mummon hyräilyä. Mahan murinaa. Lahjapperin rapinaa.

Rikkomaan normeja, uhmaamaan sääntöjä, kokeilemaan, yrittämään, nauramaan. Sotkemaan, ölisemään, mellastamaan, huutamaan.

Tekemään kaikkea sellaista, mikä on aina kiellettyä, tyhmää ja älytöntä, lapsellista, missä ei ole siis mitään järkeä.

Jestas miten tylsältä normiajattelu alkaa kirjan myötä tuntumaan... Ehkä se onkin kirjan idea. Ravistella tottumuksia ja näyttää leikin hauskuuden, hulluttelun vapauttavan vaikutuksen. Kyseenalaistaa aikuisten mielipiteitä.

Kirjan ulkoasu on upea, se yhdistää energistä ja iloista valokuvaa Anne Vaskon värikkääseen piirroskuvaan.  Monta sivua haluan irrottaa ja laittaa seinälle, koska ne vain ovat niin kekseliäitä ja hauskoja. Ja tässä kirjassa siihen suorastaan kehotetaan. Kirjasta on tarkoitus tehdä juuri niin omannäköinen kuin haluaa. Liimata, sotkea, irrottaa, värittää.

Kirjan takana ovat Anne Vasko, Meiju Niskala ja Kaisa Järnefelt: (lasten)kirjailijoita, taitelijoita, toimittajia, leikin ja mielikuvituksen viestinviejiä. Sekä lapset työpajojen kautta.

Saimme kirjan siis lahjaksi, ja se on mahtava juttu! Suoraan sanoen olen kaivannut juuri jotain tälläistä monta kertaa. Ja tämä toimii. Aina kirjan avatessani muistan taas elämän keveyden, ilon ja huumorin.

Tämä on mahtava kirja jättää lojumaan sohvapöydälle ikuisiksi ajoiksi, inspiroimaan. Suosittelen kirjaa kaikkiin perheisiin, lahjaksi, omaksi elämänoppaaksi, perheraamatuksi…

**Vaihda-kuva sopii meille juuri nyt. Kuvat on nimittäin napattu Alpeilta, jonne meidän perhe hetkeksi vaihtoi arkensa.**


Kaisa Järnefelt, Meiju Niskala, Anne Vasko: Leikki vieköön

Kustannus: Tammi 2014

145 s.
Mistä? Lahjaksi. 

Kun isovanhemmasta joutuu luopumaan. Vaarin saari.

Benji Davies: Vaarin saari
Kuvitus: Benji Davies
Suomennos: Leena Perttula
Kustannus: Karisto 2016
Lyhyesti: Vaarin saari johdattaa lukijan hellästi viimeiselle matkalle isovanhemman kanssa. Se kurkistaa paikkaan, jonne vaari kuollessaan siirtyy, ja näyttää, että siellä on kaunista, siellä on hyvä olla. Upea voimakas kuvitus ja koskettava tarina.

Vaarit ja mummit, mummot ja ukit, paapat ja mummat... joskus ihanimpia ja tärkeimpiä ihmisiä elämässä. Miten kipeältä tuntuukaan, kun heistä joutuu luopumaan!

"Niinkö?" kysyi Lassi. "Mutta etkö ole täällä yksinäinen?"
"En... enpä usko", vaari sanoi hymyillen.
Lassi halasi vaaria vielä kerran. Hänen tulisi vaaria kova ikävä. 

Lassin ja vaarin viimeinen yhteinen matka alkaa vaarin vintiltä. Sieltä löytyy ovi, jota Lassi ei ole koskaan aiemmin huomannut. Oven takana odottaa laiva, joka vie Lassin ja vaarin yhdessä kauniille saarelle, värikkäiden lintujen ja upean luonnon keskelle. Mutta vaari ei aiokaan palata Lassin kanssa kotiin. Lassin kotimatka yksin tuntuu tuuliselta, pitkältä ja harmaalta. Mutta onneksi vaarin luo voi aina palata ajatuksissa.

Benji Daviesin Vaarin saari ottaa lukijaa kädestä ja vie hänet lempeästi ja lohduttavasti viimeiselle matkalle isovanhemman kanssa.

Tarina itsessään on pieni eikä vähäpuheisuudessaan aukea lapselle heti (edes 10-vuotias ei tajunnut, mistä kirja kertoi), mutta aikuinen pystyy sen avulla avaamaan lapselle kuolemaa: konkreettista poismenoa ja siihen liittyviä tunteita niin kuolevalle kuin tänne jääneellekin. Pidän juuri siitä, miten isovanhempi ja hänen tunteensa ja ajatuksensa kuolemasta ovat kirjassa läsnä.

Tajusin kuvituksen sanoman selkeästi lukiessani kirjaa 2-vuotiaalle, eli katsoessamme kuvia. Tajusin, että kirja ei kerrokaan pelkästään kuolemasta, vaan siitä matkasta, jonka isovanhemman kanssa voi yhdessä tehdä, jos tämä on lähdössä. Kirjan kanssa kuolemaa voi katsoa yhdessä silmiin ja pohtia, minne kuollessa menee ja mitä siellä tapahtuu. Kirja tuo esiin sen, miten vanhus usein jo haluaa lähteä.

Kirjan voi toisaalta tulkita myös lapsen mielikuvitusmatkaksi poismenneen luokse silloin, kun tämä on poistunut nopeasti ja jäljellä on vain tyhjä koti.

Kuvitus vyöryy paikoin intensiivisenä yli sivujen ja tuo lähelle elämän kauneuden ja voiman. Kuva näyttää kouriintuntuntuvasti, miten vähillä matkatavaroilla viimeiselle matkalle lähdetään. Kaunista on, että kirjassa elämän ihmeellisyys ei lopu kuolemaan.












Itselleni tämä oli ensimmäinen Daviesin kirja, joka on tullut vastaani. Olisi hauska tutustua myös muihin, aeimpiin kirjoihin. Puhuttelevia tarinoita ja niitä täydellisesti täydentäviä, kauniita kuvituksia ei nimittäin tule joka kuukausi vastaan. Daviesin kirja on ihana. Ja itkettävä.

Vaarin saari on luettu myös Sinisellä keskitiellä. 


Benji Davies: Vaarin saari
Kuvitus: Benji Davies
Suomennos: Leena Perttula
Kustannus: Karisto 2016
Mistä: Arvostelukappale