Sibeliuksen matkassa elämys on kokonaisvaltainen

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Musiikki: Nazig Azezian ja Jussi Makkonen
Kustannus: Lasten Keskus 2015

En ollut ollenkaan valmistautunut elämykseen, kun laitoin Soiva metsä -kuvakirjaan kuuluvan cd:n soimaan. Oli tavallinen perjantaiaamu, tein lapsille aamupalaa ja olin hidas heräämään kuten aina. Halusin vain katsoa hiljaa ikkunasta, miltä maailma näyttää tänään.

Kun huoneeseen alkoi pulppuilla ja poreilla Sibeliuksen teos Uni, olin hetkessä läsnä. Musiikilla on erityinen voima siepata hetki ja tehdä se näkyväksi. Jos musiikki on oikeaa, se tekee kaikesta selkeää ja erityisen kaunista.

Voit kuunnella Unen tästä.

Katri Kirkkopellon kirjoittama ja kuvittama Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa on harvinaisen harmoninen luku- ja kuunteluelämys. Musiikki tukee kirjaa ja tekee sen lukemisesta aivan erilaisen elämyksen kuin ilman musiikkia. 

Itse asiassa esikoiseni keksi tämän alunperin. Hän laittoi ensimmäisellä kerralla oikopäätä cd:n soimaan ja tarttui kirjaan antaakseen sävelten johdattaa itsensä tekstin ja kuvan läpi. Hän rakastaa istua pöydän ääressä, kuunnella musiikkia ja lukea kirjaa. Hänelle kirja on elämys johon sukeltaa. 

Miten hän keksi lukutavan? Itselleni kirja ja musiikki ovat erillisiä, kaksi eri maailmaa. Olisinko edes löytänyt kirjaa tällaisena kokonaisuutena ilman häntä? 

Olisinko edes huomannut, että kirjan kuvamaailmassa on samaa tunnustelua, aistimista, liikettä ja värejä kuin musiikissakin? Perhosen siivissä on samaa haurautta kuin sellon soinnissa, vanhan Sibeliuksen uurteissa tai hänen pienen lapsenlapsensa piirteissä. Olisinko hoksannut, miten vahvasti kuvien siniset ja vihreät sävyt ilmentävät musiikin tunnelmaa? Sibeliuksen sävelmiä ja samalla Suomen metsien vihreyttä, järvien ja talven sinisyyttä. Ja miten teksti vielä täydentää kaikkea kolmantena, puhuu Ainolan puutarhasta, metsästä, tuvan hirsiseinien lämmöstä, merten taakse matkustamisesta.   

Nämä kolme asiaa yhdistyvät kirjassa tavattoman kauniisti, ja ihastelen kaikkea taitoa, joka kirjassa yhdistyy. Sellisti Jussi Makkonen soittaa cd:llä hyvin vanhaa selloa vuodelta 1757, ja Nazig Azezian Jean Sibeliuksen flyygeliä. Sibeliuksen musiikki avaa oven jonnekin kauniiseen ja raamittaa elämystä, ja Katri Kirkkopelto solmii kaiken yhteen kuvalla ja tekstillä.  

Kirkkopellon akvarellikuvitus tuo ilmeikkäät hahmot lähelle lukijaa. Lukija kutsutaan tarinaan ja Ainolaan pienen tytön silmin. Ainolassa hän tapaa mumminsa ja pappansa. Ja tarina voi alkaa. 

Kieli on aluksi keveää, lähes runollista, kuin musiikkia. Tyyli muuttuu kirjan keskivivaiheilla, kun mummi alkaa kertoa tarinoita Jannen elämästä. Tämä kohta on tarinassa hankalin faktipitoisuutensa vuoksi, ja faktaa olisikin voinyt karsia, keskittyä elämyksellisyyteen ja siirtää tietoa huoletta enemmän kirjan lopussa olevaan elämäkertaosuuteen. Loppua kohti tyyli onneksi kepenee jälleen. Rakenne tuo mieleen sinfonian raskaampine ja kepeimpine kohtineen.

On erinomaista, että pieni elämäkerta Sibeliuksesta on kokonaisuudessaan kirjan takana, samoin kirjan syntyprosessista kertova sekä musiikkisanaston osuudet.

Katri Kirkkopelto on sanonut jotenkin niin, että toivoisi Soivan metsän olevan elämys, jonka läpi voi kulkea sitä liikaa analysoimatta. Samalla tavalla Sibelius on kuvaillut musiikkia lapsenlapselleen:

Musiikki on kuin perhonen. Jos sitä kääntelee ja tutkii kämmenellään, katoaa sen siivistä loiste. Kyllä se lentää edelleen, mutta ei se enää säteile… 

Kirjan syntyprosessista ja tekijöistä kertoo alla oleva video.




Myös Kia on kirjoittanut Soivasta metsästä.

Kirja saa lopuksi pohtimaan, voisiko musiikkia hyödyntää enemmän lastenkirjojen yhteydessä. Meilläkin hirveän suosittuja ovat soivat lastenlaulukirjat, joiden mukana voi laulaa ääneen. Äänikirjat (lauluineen) ovat mielettömän pop myös. Voisiko olla vielä lisää sellaisia kirjoja kuin Soiva metsä, joissa ihan puhdas musiikki säestää ja täydentää tarinaa kolmantena tekstin ja kuvan ohella? Ongelmana ovat varmaan tekijänoikeudet ja raha ja tekijät ja ja, niitä varmaan riittää, mutta olisi se aika hauskaa, jos tarinaa voisi lukea vaikka Hevisaurusten tai klassisen musiikin siivittämänä - kyllä tulisi ihan uusi fiilis lukemiseen. (Omat suosikkini, (hevi)rock ja klassinen/oopperamusiikki saavat täällä parhaiten energian liikkeelle.)

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Musiikki:
Kustannus: Lasten Keskus 2015
Mistä: Arvostelukappale

Meidän jouluajan hitti: Joulupukin soiva laulukirja

Mauri Kunnas: Joulupukin soiva laulukirja
Kuvitus: Mauri Kunnas
Kustannus: Otava 2014
Lyhyesti: Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Mauri Kunnaksen Joulupukin laulukirja säestyksellä. Meillä nousi suureen suosioon, sillä valikoimassa on niin perinteisiä kuin uusiakin lauluja. Uusien laulujen määrä ilahduttaa, ja säestys on pop.

Meidän tämän joulunajan hittijuttu on tässä: Mauri Kunnaksen joulukuvituksilla varustettu joululaukukirja (43 laulua) säestyksellä. Näin kattavaa kirjaa joululauluista meillä ei ole ollutkaan. Kirja ilman säestystä ilmestyi 2012.

Mukana on tosi perinteisiä lauluja, mutta sitten, mikä ilahdutti erityisesti, uusia tuttavuuksia, joista ihastuin heti esim. Soili Perkiön Metsän juhliin (kts. alla).

Lapset ihastuivat hengästyttävän nopeaan Tuntureilla tuiskuttaa (Walter Kollo), joka on jäänyt minulle jostain syystä tuntemattomaksi. Sitten mukana on esim. Jukka Karjalaisen ja Tommi Vikstenin Joulupukin töissä (1996), Joulupukki ja noitarumpu -animaation tunnuskappale, ja muutamia tähän mennessä etupäässä ulkomailta tuttuja joululauluja, kuten Kellot soi (Silver Bells). Ainahan jotain jää kaipaamaan (itse olisin laittanut mukaan vielä suosikkini, Sylvian joululaulun ja Joulumaan), mutta muuten valikoima on hyvä: uutta ja vanhaa, mollivoittoisempaa hidasta ja pirteämpää iloista.

Säestys on kirjassa super hyvä olla mukana, sillä laskin mukana olevan jopa 18 laulua, joita en ollut joko koskaan kuullut tai joita en ainakaan osaisi laulaa ilman säestystä. Ilman säestystä laulut jäisivätkin samojen vanhojen pyörittämiseen. Nyt iso nautinto on uusien kivojen sävelien kuuntelu ja niiden opettelu. Säestyksen äänikin on yllättävän miellyttävä.

Lapset on tosi ihastuneita kirjaan. Isompi yrittää sovittaa sanoja säveliin ja pienempi kuuntelee sävelmiä. Pieniä haasteita hänelle asettaa tosin painelumekanismin hitaus. Mutta kyllä sen kanssa pärjätään.

Tuskinpa millään muulla kuvituksella kirja tuntuisi ihan samalta kuin Mauri Kunnaksen joulukirjoista tutuilla kuvilla, niin paljon jouluisia muistoja ja tunnejälkiä niihin liittyy. On hauska ajatella, että samoihin kuviin ja tietysti näihin säveliin tulee tallentumaan lastenkin joulumuistoja. Kiva, että jotkut asiat eivät muutu. Itse luen Mauri Kunnaksen joulutarinoita varmaan vielä vanhainkodissakin, samoin kuin tietysti laulan näitä joululaulujakin...

Iloista loppuviikkoa ja marraskuun viimeisiä päiviä!

Mauri Kunnas: Joulupukin soiva laulukirja
Kuvitus: Mauri Kunnas
Kustannus: Otava 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta, mistä kiitos

Jytäjyrsijöissä ulisee ilmakitara ja meno on vauhdikasta

Reetta Niemelä: Jytäjyrsijät ja kuutamokeikka
Kuvitus: Linda Bondestam
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Lyhyesti: Ulvovia ilmakitaroita, basson jyminää, hyvää menoa bändikavereiden kanssa. Jytäjyrsijät kuutamokeikka avaa oven rokkimaailmaan ja musiikin harrastamiseen rockhengessä.

Jytäjyrsijät kuutamokeikka laajentaa musiikkiaiheisten lastenkuvakirjojen valikoimaa, josta aiemmin ilmestyneistä kirjoista tulee mieleen lähinnä Meri Savosen ja Johanna Lumpeen Peippometsän bändikilpailu.

Kirja kertoo hauskasti musiikin rentouttavasta ja hyvälle päälle saavasta vaikutuksesta, kun kirjan alussa  on kahdet juhlat: yläkerran juhlissa vieraat sulautuvat tapettiin eikä ole mitään puhuttavaa, vaan kuivaa ja tylsää, kun kultakalan kuulumiset on kerrottu kolmeen kertaan ja runokokoelma Hämärä käsittämättömyys on lausuttu kokonaan ääneen. Alakerran rockhenkiset juhlat ovat puolestaan täynnä persoonia ja kadehdittavaa hauskanpitoa. Kukapa ei tuntisi tilannetta, jossa naapuripöydässä tuntuu olevan paljon hauskempaa.

Sinänsä kirjan juoni on melko yllätyksetön - tuntematon bändi saa mahdollisuuden ja yleisö villiintyy - mutta kertomistapa ja sanasto on omanlaisensa.

Lillin ystävä Ulla Unikeko toimii tiskijukkana. Hän ei suinkaan tiskaa keittiössä vaan soittaa rokkilevyjä. Torahammas-bändin musiikki tempaa mukaansa, buutsit kolisevat lattiaan ja Taltan ilmakitara ulvoo. Kukaan ei enää pysy pöksyissään. 

----------

On miksaaja-Miron vuoro astua remmiin. Miro on todellinen rokin monitoimimustekala. Miro kiinnittää sähköjohdot soittimiin ja mikrofoneihin ja virittää vahvistimet ja kaiuttimet. Hän tietää täsmälleen, miltä bändit haluavat kuulostaa. Miro miksaa eli vääntelee miksauspöydän nappuloita ja säätää rummut rätisemään, kitarat ulvomaan ja basson jytäjämään. 

Tällaisen tekstin ääneenlukemisesta saa omat kiksinsä, kun teksti vilisee puhekielen sanoja ja energistä menoa. Myös kirjan hahmoilla on hauskoja ja mielikuvituksellisia nimiä, esim. festareilla on riemastuttava Hippi Hirvi vuodelta 1970 (kuvassa alla). Muuten rokkipitoiseen tekstiin on ujutettu myös muutamia kasvatuksellisia "viisauksia", kuten että jos ei syö tulee riitaa ja että keikoilla tarvitaan korvatulpat.

Lopun sanastossa käydään läpi sitten lyhyesti, mitä eri sanat tarkoittavat (roudari, rokkitoimittaja, rumpusoolo, festari…).

Kuvitus on tuttua Linda Bondestamia, hänellä on omaleimainen, tunnistettava tyylinsä. Hahmojen luonnissa ei ole säästelty mielikuvitusta: on vyötiäistä ja siiliä, hiirtä ja rottaa, liskoa, mustekalaa ja kanoja. Kuvitus on värikästä, tosin rockmaailman henkeen mennään tummemmissa sävyissä. Aukeamat, joissa yleisö on varjokuvina varsinaisen kuva-aiheen edessä, ovat kivoja.

Kuten alussa totesin, tarina ja rakenne aihetta selittävine sanastoineen on hyvin samanlainen kuin Peippometsän bändikilpailussa, mutta toteutus on aivan erilainen. Siinä missä Peippometsän hahmoissa on enemmän satua ja tarinassa syvyyttä, miljöönä metsä ja kuvitus perinteistä ja herkkää akvarellia, ovat Jytäjyrsijöiden eläimet selkeästi inhimillistettyjä, asuvat kerrostalossa ja käyvät keikalla "Loukossa". Toisin sanoen stadi vs. metsä.

Jytäjyrsijät uponnee parhaiten noin viisivuotiaista alakoulun pienimpiin, sen ikäisille joilla on alkanut jonkun fanitus, ja vielä, kun musiikkimaku alkaa laajeta lastenlauluista popin ja rockin suuntaan.

Reetta Niemelä: Jytäjyrsijät ja kuutamokeikka
Kuvitus: Linda Bondestam
Kustannus: Lasten Keskus 2014
Mistä: Kiitos kustantajalle.

Tunnettuja baletteja yksien kansien välissä

Juhani Koivisto: Baletin tähti. Kertomus tanssijasta, joka unohti roolinsa.
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
Lyhyesti: Kaikille baletista ja prinsessasaduista kiinnostuneille. Kaunis, kotimainen teos esittelee yhteensä kahdeksan klassikkosatua balettiteoksena upein valokuvin ja hauskalla kehyskertomuksella yhteensidottuna.  

Tunnettuja balettiteoksia yksien kansien välissä, kuvituksessa hyödynnetty Kansallisbaletin valokuvia? Kyllä kiitos! Vaikka baletti ei ole vienyt ihan samalla tavalla sydäntäni kuin ooppera, idea kuulostaa ehdottoman kiinnostavalta. Etenkin, kun kirja on kotimainen, sijoittuu Kansallisoopperan seinien sisään, ja sisältää vanhempien klassikoiden ohella kaksi uudempaa kotimaista tuotantoa - Lumikunigattaren ja Kaunottaren ja hirviön. Muut kirjaan sisältyvät baletit ovat Lasikenkä (Tuhkimo), Prinsessa Ruusunen, Don Quijote, Joutsenlampi, Pähkinänsärkijä ja Coppelia.

Heti ensi näkemältä kirja vaikuttaa aarteelta kaikille, jotka rakastavat balettia tai prinsessasatuja. Valokuvat (Sakari Viika) ovat upeita, tarinat pursuavat romantiikkaa ja prinsessoita, ja kirja on kannesta kanteen visuaalista kauneutta, liikkeen lumoa ja perinteistä satua.

Kirja alkaa sadunomaisesti: puunukke tipahtaa hyllyltä Kansallisoopperan tarpeistovarastossa, menettää muistinsa, ja alkaa muilta tavaroilta kysellen selvittää, mihin balettiin hän kuuluukaan.

Ennen kuin hänen oma henkilöllisyytensä selviää, ovat seitsemän baletin hahmot kertoneet oman teoksensa juonen, jota elävöittävät valokuvat Kansallisbaletin esityksistä.

Puunuken on kuitenkin vaikea löytää omaa balettiaan. Ja nähtyään itsensä peilistä hän masentuu kokonaan - miten tuollainen kömpelö ja jähmeä puunukke voisi esiintyä missään baletissa? Onneksi omakin baletti lopulta löytyy, ja se ylittääkin kaikki Puunuken odotukset.

Kehyskertomus, joka nivoo eri balettiteokset yhteen ja kantaa tarinaa eteenpäin, on hauska ja onnistunut, siinä on samanlaista sadunomaisuuta kuin baleteissakin. Eri balettien esineet on hauskasti inhimillistetty ja suurin osa heistä on diivoja, pitäen itseään teosten todellisina tähtinä. Puunukke sen sijaan on vaatimaton ja sympaattinen, hänen kanssaan matkaa mielellään eteenpäin.

Itse baleteista on kerrottu vähän käsiohjelmien tapaan, sopivan lyhyesti mutta niin taiten että lukija tempautuu mukaan sadun jännitykseen.

Kun Aurora on lopettanut viimeisen tanssin prinssin kanssa, hän huomaa vanhan naisen, jolla on korissa punaisia kukkia. Mitään niin kaunista Aurotra ei ole koskaan nähnyt, ja kun nainen tarjoaa hänelle kukkaa, hän lähtee innoissaan tanssimaan sen kanssa. Silloin tapahtuu pahin mahdollinen! Kukka onkin ruusut ja ruudussa on aina piikkejä. Aurora saa haavan sormeensa, myrkky alkaa vaikuttaa ja Aurora kaatuu maahan. Ruusueukko ei ollut kukaan muu kuin ilkeä haltija Carabosse!

Jos baletissa on tehty muutoksia vanhaan satuklassikkoon, kuten yllä Prinsessa Ruususessa, jossa värttinä on vaihtunut ruusuksi, se selitetään hauskasti kehyskertomuksessa, jottei lukijaa jää ihmetyttämään mistä on kyse. Esimerkiksi tässä värttinä kertoo harmistuneena, että hänen roolinsa on jäänyt kokonaan pois, kiitos "nuorten koreografien, jotka eivät ymmärrä mistään mitään." Kukaan ei "nykyään tiedä, mikä on värttinä. Se on jotain aivan vanhentunutta! Minä olen siis vanhentunut! Mitä ikäsyrjintää!"

Kirjan kuvitus on siis yhdistelmä valokuvaa ja Ulla Sainion piirrosta, jotka monin kohdin asettuvat lomittain, valokuvat saavat kaverikseen värejä ja yksityiskohtia. Tätä yksityiskohtien runsautta olisi voinut karsia, mutta jos kohdeyleisönä ovat, kuten minun mielessäni, pienet, kaikesta kauniista kiinnostuneet ja prinsessasatuja muutenkin rakastavat pikkutyypit, uskon ulkoasun uppoavan tällaisenaan kuin veitsi sulaan voihin. Tälle kohderyhmälle kirja onkin muuten mielettömän hyvä (joulu)lahjavinkki, koska satu päättyy jouluiseen tunnelmaan.

Meillä ei ehkä ole juuri nyt ihan sitä ensisijaista kohderyhmää kotona, siis sellaista balettiasussa ja kruunu päässään pyörähtelevää 3-6-vuotiasta, mutta 8-vuotiaan vahvasta prinsessa-/balettikaudesta on niin vähän aikaa, että hyvin upposi, ja me päädyimme ahmimaan kirjan yhdeltä istumalta. Kirja viehättääkin iästä riippumatta. Oli myös ihanaa, miten tarinassa päästään kuuntelemaan orkesterin harjoituksia ja baletin väliajalla astioiden kilinää ja puheensorinaa. Meille se on tuttu ja rakas äänimaailma, sillä olen ennakkoluulottomasti raahannut esikoista mukaan melkein kaikkiin näytöksiin, niin oopperaan kuin balettiinkin, ja hyvin on mennyt, jopa niin, että tällä hetkellä hänen toiveammattinsa on oopperalaulaja. Kirja sai kuitenkin kirvoitettua huokauksen ja kommentin: "Tai ei mä tiedä haluanko mä oopperalaulajaksi vai tanssijaksi".

Kirja sai häneltä arviot "kiva, kaunis, hyvä kuvitus".

Kirjalla on mainio ajoitus paitsi siksi, että se sopii hyvin syksyyn ja talveen myös siitä syystä, että mukana ovat viime vuosina valtavasti kehuja kerännyt Lumikuningatar (josta olen itse muuten nähnyt vain toisen puoliajan - selitys on satu sinällään) ja keväällä ensi-iltansa saanut Kaunotar ja hirviö.

Innostuisiko joku tekemään samantapaista kirjaa oopperasta? Niin, että mukana olisi vähän musiikinkin kuvailua ja katkelmia oopperoiden sanoista (alkuperäiskielellä myös)? 

Juhani Koivisto: Baletin tähti. Kertomus tanssijasta, joka unohti roolinsa.

Kuvitus: Ulla Sainio
Valokuvat: Sakari Viika
Kustannus: Aurinko Kustannus 2014
Tähtiä 4 / 5
Mistä: Kiitos kustantajalle!

Peippometsän bändikilpailu

Meri Savonen: Peippometsän bändikilpailu

Kuvitus: Johanna Lumme

Kustannus: Robustos 2013

Lyhyesti: Bändikirja! Tarkemmin siis musiikista, musiikkikilpailusta ja eläimien erilaisista bändeistä kertova kuvakirja, jossa on oikeaa musiikkibisneksen tuntua. Samalla kirja kertoo häviämisestä, reilusta pelistä sekä toisten kannustamisesta ja auttamisesta. 

Meri Savosen kuvakirjassa on mainio, poikkeuksellinen idea: se kertoo eläinten bändikilpailusta, voittoon tähtäävästä ahkerasta harjoittelusta ja sitten kitkerältä maistuvasta tappiosta, kilpakumppanien kannustamisesta ja lopulta opetuksesta: voitto kuuluu vain reiluille kilpailijoille.

- Malttakaa hetki Metsämarjat, ei tässä vielä kaikki, Teppo Tikka kähisi salaperäisesti mikrofoniin, kun bändit astelivat jo pois lavalta.
Ruusa, Rolle, Hertta ja Nalle palasivat yllättyneinä keskelle lavaa.
- Metsämarjat tarjosi tänään sellaisen show’n, että haluan kutsua bändin esiintymään kiertueelle Ilvespoikien lämppärinä, Teppo Tikka rääkäisi. – Onnea hyvästä kakkossijasta! You rock!

Metsämarjat – Ruuusa, Rolle, Hertta ja Nalle – haluavat voittaa Peippometsän bändikisan ja saada ykköspalkinnon, päästä esiintymään konserttikiertueelle, mutta kovasta harjoittelusta huolimatta toisin käy: kilpakumppani Ilvespoikien kitarasoolot ja bassosta jyrisevät riffit ovat sitä kaliiberia, että Metsämarjat jää auttamatta kakkoseksi. Ei auta, vaikka voitontahto sokaisee Ruusan silmät ja reilu peli unohtuu solistitytöltä. Ilvespojat osoittavat olevansa paitsi loistava bändi, myös hyvällä itsetunnolla varustettuja herrasmiehiä kaikin tavoin, jotka eivät epäröi auttaa tai antaa tunnustusta kilpakumppaneilleen. Niinpä Metsämarjojenkin harmi vaihtuu pian iloksi ja suureksi mahdollisuudeksi toisten ystävällisyyden myötä!

Keikkailun hurmasta kertovaan ja musiikkisanastoa vilisevään kuvakirjaan en muista aiemmin törmänneeni. Savonen tavoittaa tekstissä elävästi hyvän keikan nostattaman innostuksen ja fiiliksen, ja tuo siten jännällä tavalla lasten kuvakirjaan vähän isompien maailman. Musiikkisanat ovat hauskoja, ja niiden myötä voi kurkistaa aika erityisiin kulisseihin: mikä onkaan riffi, stemma ja svengi? Manageri Teppo Tikka kähisee mikrofoniin ”tiukka kisa, tiukka kisa”, ja yleisö saa mylvinnällä osoittaa, kuka bändeistä voittaa. Samantapaisia musiikkikisoja kai on tv:ssä nykyään aika paljon, ja niihin tottuneille tässä lienee paljon tuttua, mutta meillä kun ei ole telkkaria, olen aika ulkona aiheesta.

Pidän paitsi hauskasta kielestä, myös kirjan opetuksesta, koska pidän ylipäänsä kirjoista, joissa on jotain ajateltavaa. Tässä epäreilua peliä pelaa nimenomaan bändin ainoa tyttö – hyvä! On myös kiva pointti, että aina kovakaan harjoittelu ei tuo voittoa. Joku tosi lahjakas tai ammattilainen voi silti voittaa, ja tietysti se harmittaa, mutta kun ensi harmistus menee ohi, voi toisen puolesta iloita, ja sitä paitsi ei pelkkä voitto tarkoita jotain kivaa. Siitäkin pidän, että voittajasuosikit ovatkin niin läpeensä mukavia ja reiluja, vaikka heidät aluksi esitelläänkin itsevarmoina ja ärsyttävän suosittuina.

Ensimmäisen kuvakirjansa kuvittaneen Johanna Lumpeen kädenjälki on sympaattista ja jotenkin hellyyttävää, ja tukee tarinaa hyvin. Nykyisin on paljon loistavavärisiä ja hehkuvia kuvakirjoja, ja niiden rinnalla Lumpeen kädenjälki on viehättävää vaihtelua. Kaikkinensa kirjan kokonaisuus toimii hyvin ja tuo aiheensa ja kovin puhekielimäisen ja musiikkijargonia sisältävän sanaston puolesta lastenkirjoihin uutta. Päiväkoteihin, alakoulun musiikkitunneille (?) ja etenkin perheisiin, jossa harrastetaan musiikkia - tai jotain kilpailua - tämä on hauska kirjavinkki.

Meillä on aiemmin luettu nautiskellen Meri Savosen Tonttulapsista kertovia kirjoja, etenkin Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat on ollut 8-vuotiaan suosikki. Sen tunnelma on melko erilainen kuin tässä kuvakirjassa, mutta ehkä tarinoissa tunnistaa samaa reiluuteen, uskallukseen ja ystävien arvostamiseen kannustamista. Tekijältä jää odottamaan seuraavaa lastenkirjaa.

Peippometsää on luettu mm. Kirsin kirjanurkassa ja Opuscolossa.

Meri Savonen: Peippometsän bändikilpailu

Kuvitus: Johanna Lumme

Kustannus: Robustos 2013

Mistä: Arvostelukappale

Soiva laulukirja

Soili Perkiö: Soiva laulukirja
Kuvitus: Terese Bast
Kustannus: Tammi 2013
95 s.
Lyhyesti: Laulukirja, jossa on säestys! Nappia painamalla voi valita melodian 50 suomalaiseen lastenlauluun. Suurin osa klassikoita, mukana kuitenkin myös uutuuksia.

Soiva laulukirja on varmaan tuttu jo aika monelle, itse ennätän blogata tästä vasta nyt. En ollut ehtinyt perehtyä kirjaan, ja sen lisäksi en ole varsinaisesti mikään hirveän innokas laulaja, vaikka lauloinkin paljon kun esikoinen oli pieni. Niinpä kirja onkin alkanut kukoistaa kunnolla vasta viime aikoina, oikeiden lukijoiden käsissä: mummon, 2-vuotiaan ja 4-vuotiaan.

Mistä on kyse? Ensinnäkin kirjassa on sanat ja nuotit 50 suomalaiseen lastenlauluun sekä kiva ja höpsö Terese Bastin kuvitus. Lauluista neljäsosa on minulle vieraita, kuten Hevonen se heiniä rouskuttaa, Nyt saavat peukalot hyppiä, Junan lähtö, Kirppu ja härkä. Kirjan juju on kuitenkin SOITTOlaitteessa (kts. kuvaa), josta voi numeron mukaan soittaa melodian kuhunkin lauluun. Ei muuta kuin laulamaan! Säestys on enimmäkseen pianolla ja kivan kuuloinen. Tulee elävästi mieleen muskari, jossa kävin esikoisen kanssa. Kirja lienee hitti juurikin ihan pienten kohdalla, ja tosiaan, meilläkin kylässä ollut 2-vuotias vietti pitkän aikaa nappia painellen ja itseään heilutellen <3

Meidän perheen ylivoimainen suosikkilaulukirja on Tammen Kultainen laulukirja (Tammi 2007), joka on lähes liimauksestaan irronnut. Soili Perkiö on molempien toimittaja (Kultaisessa laulukirjassa myös Hannele Huovi), joten kirjasta ensi kerran lukiessani ajattelin saavani melodian joihinkin Kultaisen laulukirjan itsellleni vieraisiin sävelmiin, etenkin Soile Perkiön lauluihin. Soivassa laulukirjassa mennään kuitenkin aika tutulla pohjalla, joten tämä ajatus ei toteutunut. Mutta ei se mitään. Soivan laulukirjan anti on muussa: lapsen ja aikuisen yhteisissä hetkissä tuttujen ja rakastettujen klassikoiden kanssa. Ehkä kirjaan voisi tulla jatko-osa, jossa sitten olisi vähemmän tunnettuja lauluja?

Terese Bastin kuvitus on iloista ja sitä on mukavan paljon. Kirja onkin kuvakirja ja laulukirja yhdessä. Kuvitus modernisoi klassiset laulut ja antaa hahmoille veikeän ulkoasun, monikulttuurisuutta unohtamatta.

Etenkin pikkulapsiperheeseen tämä on aivan mainio lahjaidea ja voi innostaa laulamiseen sellaisiakin (aikuisia), joita laulaminen ei muuten innosta. Lapset kai kaikki rakastavat laulamista luonnostaan.

Soivasta laulukirjasta ovat bloganneet mm. Lähiömutsi, PikkuVanilja ja Pihin Naisen elämää -blogi. 

Soili Perkiö: Soiva laulukirja
Kuvitus: Terese Bast
Kustannus: Tammi 2013
Mistä: Arvostelukappale