Lapsen oma luontokirja

Suvi Vanhanen ja Laila Nevakivi: Lapsen oma luontokirja

Kustannus: Minerva 2012 (6. painos)

70 s.

Kompostissa pienet harmaat otukset kipittävät kiireen vilkkaa koloihinsa. Ne ovat siiroja, kummallisia pikku äyriäisiä. – Minä luulin, että äyriäiset elävät vedessä! Miihkali kummastelee.  – Rapu ja muut äyriäiset elävätkin. Me siirat pärjäämme maalla. Olemme eläneet täällä jo dinosaurusten aikaan!

Suvi Vanhasen ja Laila Nevakiven Lapsen omassa luontokirjassa (Minerva 2012) lomittuvat viehättävällä tavalla satu – Miihkali-haltia ja hänen eläinystävänsä sekä seikkailut luonnossa – ja kiinnostavat, yllättävät tiedot eläimistä ja luonnosta. Kirjaan on kerätty vtarinoita ja tietoa puroista ja soista, tuntureista ja erämaista kasveineen ja eläimineen, ja tarinat on jaettu vuodenaikojen mukaan. Kirjassa käsitellään siis koko vuoden kulku ja kuhunkin vuodenaikaan sopivia tarinoita luonnon tapahtumista. 

En esimerkiksi tiennyt, että suo on muistipaikka, johon on varastoitunut tuhansien vuosien aikana paljon tietoa luonnosta. Kuten puiden siitepölyä ja pähkinöitä 6 000 vuoden takaa, lämpimämmältä ajanjaksolta. Enkä sitä, että pölyttäjät, kuten perhoset ja mehiläiset, voivat aistia ultraviolettia, jolla ne paikallistivat mettä. Mökillä usein bongaamani hämähäkki, joka on varustettu isolla valkoisella pallolla peräpäässään, paljastuu kirjan sivuilla juoksuhämähäkiksi, joka on kova juoksemaan ja saalistaa punkkeja. Ja se pitkäkoipinen kesäiltojen lentelijä, joka eksyy usein sisälle pelottamaan yölampun valossa lukevaa, on nimeltään vaaksiainen, joka pystyy hädän tullen tiputtamaan jalkansa säästyäkseen saalistajalta, kuten kirjosiepolta.

Tuntuu, että omista biologian tunneista on jäänyt niin hataria muistijälkiä, että kirja pursuaa uutta tietoa yhtä lailla minulle kuin lapsellekin. Tieto on lomitettu tekstin lomaan niin, että ainakin meillä 7-vuotias liimautui tarinan ääreen hartaana. Toinen tekijöistä, Suvi Vanhanen, onkin biologi.

Kaikkinensa kirja oli kerrassaan nautinnollinen iltasatukirja, sillä luonnon ääreen on niin hyvä rauhoittua.

Tärkeässä roolissa on myös kaunis akvarellikuvitus, jonka ovat tehneet molemmat tekijät. Melkein joka sivulla on sekä maisemaa että yksityiskohtaisia kuvia eläimistä tai kasveista.

Huomio kiinnittyy myös rikkaaseen kieleen, mikä vielä korostuu ääneenluettaessa. On aina yhtä ihanaa törmätä lastenkirjaan, joka asettaa kielelle haasteita ja avaa mieleen maisemia!

Toukokuinen Kapustasuo litisee Miihkalin suokenkien alla. Jossain kaukana aamusumun takana huutelevat kurjet. Ruskeankirjavasta suosammalikosta pilkottavat tupasvillan keltaharmaat tähkät.

Uuii-uii. Khr. Khr, Miihkali ulisee ja korskahtaa lopuksi. Äänet saavat teeret uteliaiksi ja ne pyrähtävät katsomaan. Haltia hymyilee ja pysyy vaiti paikoillaan. Pian metsästä kuuluu töminää ja rasahtelua. Hirvi pysähtyy kuusten alle.

Tekijäkaksikolle on viime vuonna myönnetty Tietopöllö -palkinto luontoa käsittelevistä kirjoistaan. Palkintoraadin mukaan Suvi Vanhasen teksti opastaa "nuoria lukijoitaan havainnoimaan ja ihmettelemään luonnon monimuotoisuutta ja kauneutta", ja kirjan herättävän samalla halua luonnonsuojeluun. 

Sarjassa on ilmestynyt myös Lapsen oma vesikirja (2009), Lapsen oma Petokirja (2010) ja Lapsen oma lintukirja (2012).

Kirja muuten houkuttaa lähtemään metsään ja suolle ja bongaamaan luonnosta kasveja ja eläimiä, joita kirjassa esitellään, joten ei muuta kuin hauskoja luku- ja metsäretkiä kaikille! 

Muokattu 16.5.2014

Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän ja Onni-poika ja hirveä hirviö

Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän
Kustannus: Minerva 2012
40 s.

Sanna Pelliccioni: Onni-poika ja hirveä hirviö
Kustannus: Minerva 2011
34 s.

Onnista ja Aramista tulee pian ystävät. Aram on opettanut Onnille sanan pyörä. Se on Aramin kielellä Docharkhe. Onni on opettanut Aramille sanan karjalanpiirakka, koska Aram tykkää karjalanpiirakoista. (Onni-poika saa uuden ystävän)

Vaikka olin kuullut usein Onni-poika -sarjasta, olin jotenkin onnistunut kiertämään sen muutamaa kirjakaupassa tehtyä selailua lukuunottamatta. Onneksi löysin sen nyt, ja ilahduin kirjoista kovasti!

Onni-poika saa uuden ystävän -kirja kertoo kulttuurienvälisestä ystävyydestä sekä pienistä eroista mutta vielä suuremmasta samankaltaisuudesta kahden eri maasta tulevan pienen pojan välillä. Onnin naapuriin muuttaa Aram-poika Iranista. Hänen perheensä tuo Onnin perheelle tervehdykseksi tuoksuvaa vanukasta, ja vastalahjaksi Onnin perhe leipoo Aramin perheelle tiikerikakun. Vaikka Aram ei puhu yhtään suomea, lapset ystävystyvät pian. Myös vanhemmat ystävystyvät, ja huomaavat yllätyksekseen, miten pääsiäiseen Suomessa ja nowruziin Iranissa liittyy hämmästyttävän paljon samanlaista. He juhlivatkin yhdessä nowruzia ja pääsiäistä, ja lopulta myös sitä, miten Aramin äiti saa hakemansa työpaikan.

Onni-poika ja hurja hirviö -kirjassa liikutaan ihan erilaisissa tunnelmissa, nimittäin hämäräseikkailussa metsässä Onnin isin ja naapurin Helmin sekä Helmin äidin kanssa. Lapset bongaavat retkellään yöperhosia ja lepakoita, ja nauttivat eväitä pimeässä metsässä. Myöhemmin Onni leikkii naapurin Viljon kanssa kummitusleikkiä, joka pelottaa kovasti pikkuveli-Olavia. Illalla molempien poikien on kovin vaikea saada unta, ja äidin pitää istua pitkään sängyn vieressä.

Molemmissa kirjoissa oli herttaista mutkattomuutta ja hirveän hyvin tavoitettua lapsiperheen arkea. Teksti ja repliikit sopivat suuhun mainiosti, ja kohtaukset olivat ihan kuin meiltä, 6- ja 3-vuotiaiden lasten kotoa. Olin varautunut lukemaan pienikokoiset kirjat nopeasti läpi, mutta tekstiä ja juonenkäänteitä olikin yllättävän paljon ja tarinat menivät syvemmälle kuin olin ajatellut, mikä oli hyvä. Hämmästyin myös sitä, miten hyvin ne vangitsivat 3-vuotiaan vilkkaan pojan kuuntelemaan, ja miten hyvin ne sopivat toisaalta myös vielä 6-vuotiaalle pieneksi lukuvälipalaksi.

Yllätyin myös tekstin fontin toimivuutta, vaikka tikkukirjaimilla kirjoitettu ei mielestäni kovin usein toimi. Tässä se kuitenkin sopi niin saumattomasti muuhun piirrosjälkeen, ettei se häirinnyt yhtään. Kuvitus oli jotenkin suloista ja jälleen kauhean tunnistettavaa, niin tuttuja kokoajan kotona tapahtuvia asioita Pelliccioni oli arjesta vanginnut: kerrossängyissä nukkuminen ja niistä huutelu, iltapesut, keittiön tavarat ja pikkuveljen ryntääminen äidin syliin tämän tullessa kotiin. Ne saivat kirjat tuntumaan oikeastaan kovin meiltä.

Onni-poika saa uuden ystävän -kirjassa on kivasti tavoitettu kulttuurien yhtäläisyydet. Mielenkiintoista oli myös, että Aramin perhe tekee ensimmäisen askeleen tutustumiseen, vaikka kaikki on heille uutta ja vierasta. "Annetaan heidän kotiutua rauhassa", toteaa Onnin äiti kun he huomaavat uuden nimen ilmestyneen rappukäytävään. Silti ilmeet ovat niin hymyileviä ja hyväntahtoisia, ettei lukija hetkeäkään luule perheen olevan epäkohtelias uusia naapureita kohtaan. Tällaista kulttuurien välistä eroavaisuutta silmällä pitäen olikin ilo lukea Lastenkirjahylly-blogista, että kirja on tarkoitus kääntää persiaksi. Ehkä lastenkirja avaa ulkomaalaisille suomalaisten varautuneisuuden takana piilevää ajatusmallia tai toimintatapojamme... Pelliccioni saikin apua kirjoittamiseen iranilaiselta, Suomessa vuodesta 2006 asuneelta Bahar Mozzafarilta, joka on edistänyt suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamista Rauhan lapset -työryhmän vetäjänä, kertoo Lastenkirjahylly. Mahtavaa suvaitsevaisuuden ja ymmärtäväisyyden edistämistä puolin ja toisin!

Onni-poika ja hurja hirviö -kirjassa muuten myös naapurin Viljo on tummaihoinen. Vapauttavaa miten paljon lastenkirjoissa on nykyään erivärisiä ja -näköisiä ihmisiä siellä sun täällä!

Summa summarum: Jos et vielä tunne Onni-poika kirjoja, kannattaa ehdottomasti tutustua, helposti lähestyttäviä ja monipuolisia kirjoja!

Tähtiä 4 / 5

PS. Kuvitus toi elävästi mieleeni suositun unkarilaisen lastenkirjailijan Bartos Erikan Anna ja Peti -kirjat, joita ei suomennettuna ole ilmestynyt. Ihania iloisia "väriterapiakirjoja" lapsiperheen jokapäiväisestä arjesta, joita on kiva ihan vain selaillakin, sillä tekstiä on vain muutama rivi joka sivulla, suosittelen!

Tuula Karjalainen: Kuin silloin ennen

Tuula Karjalainen: Kuin silloin ennen. Lasten elämää Rudolf Koivun kuvittamana.
Kuvitus: Rudolf Koivu
Kustannus: Minerva Kustannus 2011
65 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: 4 / 5
Kenelle? Noin 5-vuotiaasta ylöspäin, yhteisesti luettavaksi ja keskusteltavaksi isovanhempien kanssa tai koulussa.

Talvella pidettiin paksuja käsinkudottuja villasukkia, jotka saattoivat kutittaa sääriä. Ne pysyivät ylhäällä paitaliivien avulla, joissa oli napit kumisia venyviä sukkanauhoja varten. Joskus sukat roikkuivat makkaralla ja saattoivat jopa valahtaa alas, kun sukkanauha tai sukkanappi petti. 

Näin kerrotaan entisajan talviasuista Tuula Karjalaisen kirjoittamassa Kuin silloin ennen. Lasten elämää Rudolf Koivun kuvittamana. Kirja on kerrassaan hurmaava kuvaus entisajan elämästä, asioista jotka ovat omalle sukupolvelleni vielä jollain tasolla tuttuja, mutta eskari-ikäisille ja pienille koululaisille jo vieraita. Ellei niitä kerrota! Karjalainen on tehnyt kirjan nimenomaan isovanhempien ja lasten yhteisiin hetkiin, yhteisesti keskusteltavaksi ja kirvoittamaan muistoja ja tarinoita omasta suvusta.

Kirjassa kuvataan niin leikkejä ja itsetehtyjä leluja kuin työntekoon osallistumistakin. Terveys saa oman lukunsa kulkutauteineen ja lonksuvine, putoilevine tekohampaineen, pukeutuminen omansa tyttöjen lettinauhoineen ja sukkanauhoineen. Markus-sedän lastentunnitkin mainitaan. Koulunkäyntiä kuvataan elävästi, ja puhtaus-ja käytösopista kerrotaan seuraavaa:

Tunneilla oli oltava hiljaa ja tarkkaavaisena ja istuttava kädet ristissä pulpetilla. ... Oppilailla tuli olla puhtaat vaatteet, kädet ja kynnenaluset. Mukana piti olla puhdas nenäliina, tytöillä esiliinan ja pojilla housujen taskussa. Saatettiin myös tarkistaa, ettei hiuksissa ollut täitä. Puhtaustarkastukset olivat yleisiä.  

Moni löytää kirjasta varmasti paljon tuttua - joko omasta, vanhempien tai isovanhempien lapsuudesta tuttuja tapoja ja käytäntöjä. Kirjassa on paljon löytämisen riemua ja muisteluun houkuttelevia kohtauksia.

Moni asia on myös sellainen, jonka suomalaisena tunnistaa selkärankaan iskostetuksi. Heräsinkin miettimään suomalaisia arvojamme ja yhteiskunnan muutosta. Ja mikä muutostahti meillä onkaan ollut! Suomen muuttuminen maataloudesta palveluyhteiskunnaksi noin 15 vuodessa oli Euroopan mittakaavassa huomattavan nopeaa, ja siksi olemmekin tilanteessa, jossa vanhempamme ja mummomme muistavat aivan erilaisen Suomen kuin me! Osa kirjan tarinoista juontaa juurensa jo aikaan ennen omia, 50-luvulla syntyneitä vanhempiani, edellisen sukupolven lapsuuteen, osa pätee pikemminkin vain maaseudun lapsiin, mutta yhtäkaikki, kirja on lumoava kuvaus entisajan elämästä!

Ja kuvitus sitten. Aivan hurmaavaa! Upeaa ja loistavaa. Mitä muuta voi sanoa Rudolf Koivun kuvituksesta! Kuvilla on yhtä iso rooli kuin tekstilläkin, ja lapsen mieleen ne piirtyvät varmasti voimakkaasti. Minut ne hurmasivat ensimmäisenä ja saivat tarttumaan kirjaan alun alkaen. Myös kohta kuusivuotiaan tyttäreni kuvat lumosivat. Teksti sopii erityisen hyvin sen ikäiselle, toki myös vanhemmalle! Kirja tarjoaakin kerrassaan herkullista luettavaa ja keskusteltavaa koulun alaluokille tai eskariin! Ja hurmasi kirja äitinikin. Hampaankiskomiskuva sai hänet huudahtamaan, että oi, tuohonkin hänellä on tarina. Olenkin tosi onnellinen, että kirjan avulla suvun tarinat tulevat kerrotuksi eteenpäin!

Ps. Tämä bloggari on joutunut rypistämään viime aikoina ison opintojutun pois alta ja sairastanut sitkeän flussan, joten blogin kirjoittaminen joutui tahtomatta tauolle. Nyt sille on taas aikaa entiseen tapaan. Hauskaa!

Päivitetty 27.4.2012