Rakkaudesta kirjoihin: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo

William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (orig. The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore)
Kuvitus: William Joyce ja Joe Bluhm
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kustannus: Tammi 2012
Lyhyesti: Tarina pojasta, joka hoivaa kirjoja, ja kirjoista, jotka hoivaavat poikaa. Moniuloitteinen ja kaunis tarina, joka saa miettimään, mitä on hyvä elämä. Lapselle kirja avaa ehkä kirjojen tärkeyttä ja monipuolisuutta.

Voiko kirjanrakastajalle olla kauniimpaa tarinan aihetta kuin tarina pojasta, joka uppoutuu kirjoihin koko elämäkseen, elää lukemattomien tarinoiden keskellä jakaen niitä eteenpäin, kirjoittaen omaa tarinaansa.

"Jokaisen tarina on tärkeä", Morris sanoi. Kirjat olivat samaa mieltä.

Kirjat hoitavat Morrista ja hän hoitaa kirjoja. Sillä aiemmin Morrisin elämässä tapahtui jotain, joka pisti kaiken mullin mallin, eikä hänellä enää ollut paikkaa mihin mennä. Kunnes hän löysi kirjat, jotka tarvitsivat häntä lukemaan ne, ja hän tarvitsi niitä saadakseen hoivata ja helliä hapertuneita kansia.

Tarina on kiehtovan epäselvä. Se tuo mieleeni lapset, joilla ei ole paljoakaan elämässään, ja miten paljon kirjat voisivat heille antaa. Voisi antaa jos heillä olisi kirjoja, mitä heillä ei useinkaan ole. Ja se tuo mieleeni IBBY ry:n (International Board on Books for Young People) lukutaitohankkeen Keniassa, jonka kautta on perustettu kirjasto Osiri Beachiin Victoria-järven rannalle. Keniassa ei todellakaan ole siunattu lapsia samanlaisella lastenkirjojen aarreaitalla kuin suomalaislapsia, ja ne harvat lastenkirjat joita kirjakaupoista siellä asuessamme haalin, olivat enimmäkseen paperikantisia, ohuita eläinsatuja (ei niin että niissä olisi vikaa, mutta valikoima oli suppea). Joten ei tarvitse kuin ajatella hetken miten paljon kirjastotoiminta on ilahduttanut ja avartanut sinne pääsevien lasten maailmaa, niin mieletön ilo ja kiitollisuus IBBYn toimintaa kohtaan läikähtää sydämessä.

Mutta siis takaisin kirjaan. Moniuloitteisen, tulkinnanvaraisen tarinan vuoksi en osaa sanoa, onko poika oikeastaan hirveän yksinäinen kaikkien kirjojensa keskellä - ei taida olla, koska kirjat ovat hänen ystäviään. Surullinen hän ei ainakaan ole, sillä kirjat ja kirjoittaminen antavat hänen elämäänsä merkityksen. Huomaan normittavani "hyvää elämää" ja miettiväni, millaista on hyvä elämä. Kaikille kai erilaista? Elämä voi olla rikasta ja parasta mitä voi toivoa, vaikka siihen ei kuuluisikaan läheisiä ihmisiä. Kirjat ovat monille ystäviä ja antavat lohtua, seuraa, iloa ja naurua, kaikkia mahdollisia tunteita.

Kirja on kuvaus kirjojen voimasta, tarinoiden ikuisuudesta ja vangitsevuudesta, ainutlaatuisuudesta ja tärkeydestä. Aikuisten kirjoista tämä muuten muistuttaa minua Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjasta, jonka toista osaa parhaillaan kahlaan läpi (olen kahlannut jo kuukausia). Kirjat voivat muuttaa elämän.

Morris painoi hatun päähänsä ja otti kepin käteensä. Ovella hän kääntyi, hymyili ja vilkutti hyvästiksi. "Kannan teitä kaikkia mukanani täällä", hän sanoi ja osoitti sydäntään.

Kuvitus on ajaton ja siinä on vanhojen kirjojen tuntua, kellastuneita ja hapertuneita sivuja ja kirjastojen lempeää tunkkaisuutta ja rauhaa. Typografia tukee kekseliäästi tekstiä, antaa sanojen kauneudelle tilaa ja saa kirjat vaikuttamaan loputtomalta maailmalta, johon voi uppoutua vaikka ikuisuudeksi.







Kirja saa minut myös miettimään omaa suhdettani kirjoihin. Minun ei tarvitse omistaa niitä, mutta haluan hoivata yksilöitä, jotka tielleni tulevat. Sivujen taittaminen ei ole minun tapani, vaan rakastan kirjanmerkkejä. Muutamaan kiinnyn, hyvin harvaan, ja ne haluaisin hyllyyni, jotta voin palata niihin aina kuin ystäviin. Viimeksi sellainen on ollut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Oletko lukenut? Ihan erityinen kirja omien rajojen rikkomisesta, uskaltamisesta mutta myös ihan tavallisesta arjesta, sekä tietysti tuhat vuotta sitten eläneestä japanilaisesta Sei Shogunista. Sellaisia lastenkirjojakin kävelee vastaan aika ajoin. Niissä voi olla niin sykähdyttävä kuvitus, että haluan ne sen vuoksi (Pandan zen-tarinoita, Peiton alla, Fannys fantastiska resa, ihan muutamia mainitakseni), tai joskus kieli on niin kaunis, että ihastun kirjaan sen ansiosta, kuten nyt viimeksi Kaislikossa suhisee -kirjassa. Joskus kirjan sanoma lumoaa. Usein ne kirjat kertovat erilaisuuden arvostamisesta. Sellaiset kirjat, jotka koskettavat jotain ja saavat pohtimaan elämää, ovat hyvä olla hyllyssä. Mutta jos ne eivät ole, ei se mitään, koska tärkeintä on ollut se hetki, kun kirja on koskettanut sydäntä.

Lopuksi kirja innoitti minua lahjoittamaan kaksi kirjaa eteenpäin. Molemmat kirjat ovat koskettaneet minua ja jääneet mietittymään, koska niiden sanoma on erityinen, ja nyt toivon niiden koskettavan jotakuta muuta. Jos haluat jomman kumman, laita kommentteihin viesti ja laita postiosoitteesi vaikkapa sähköpostilla viivijvf (at) hotmail.com. Jos useampi kuin yksi haluaa kirjan, arvotaan. Jätäthän kommenttisi ensi viikon perjantaihin (27.6.) mennessä, koska sitten lähden kesälomalle ja tiputan kirjat mökin vieressä olevaan asiamiespostiin. (Onpas muuten hassu sana.)

Tuula Pere: Lauri - pikku matkamies (Wick Wick) - filosofinen kirja matkan teosta ja havainnoista elämästä sekä kotiin paluusta. Kaikenikäisille.

Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua (Kustannus-Mäkelä) - rakkaus lapseen kestää, ihan vain siksi "koska olen äiti." Pienille sopiva kuvakirja.


William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (orig. The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore)
Kuvitus: William Joyce ja Joe Bluhm
Suomennos: Kaisa Kattelus
Mistä: Arvostelukappale

Jon J. Muth: Pandan zentarinoita

Jon J. Muth: Pandan zentarinoita
Kustannus: Basam Books 2012
Suomennus: Lauri Porceddu
40 s.

Eikö ole suloisen näköinen kirja? Nimittäin Jon J. Muthin Pandan zentarinoita. Se on kirja joka on mietityttänyt minua viime aikoina. Kirjassa on kolme sisarusta, jotka tutustuvat eräänä päivänä naapurissaan asuvaan karhuun, Tyyneen Veteen. Jokainen lapsi käy vuorollaan kyläilemässä Tyynen Veden luona, ja karhu kertoo jokaiselle pienen tarinan, zentarinan, pienen mietteen elämästä, joka sopii tilanteeseen ja usein lapsen mielialaankin. Tarinoissa on iätöntä lumoa, sillä niitä on kerrottu satoja vuosia, ellei kauemminkin, taolaisuuden ja zenbuddhalaisuuden parissa. Zen tarkoittaa japaniksi mietiskelyä, ja zenissä Buddhan opetuksia on välitetty opettajalta oppilaalle, kerrotaan kirjan takasivuilla. Zentarinat hiovat kykyämme toimia intuitiivisesti, haastavat meidät tarkistamaan tottumuksiamme, halujamme, käsitteitämme ja pelkojamme.

Kirjan kehystarina on kuvitettu vesivärein, mutta zentarinoiden kuvituksena ovat kauniit, mustavalkoiset, itämaistyyliset piirrokset. Japani heijastuu kuvissa vahvasti - se on tullut kylään amerikkalaisen perheen luo.






Ensimmäisessä tarinassa, Ry-setä ja kuu, Tyyni Vesi kertoo Addy-tytölle Ry-sedästään, jonka taloon murtautuu varas. Ry-setä kohtaa varkaan, tervehtii ystävällisesti ja haluaa antaa vieraalle jotain. Sedällä ei ole kuitenkaan muuta annettavaa kuin kaapu päältään, ja jälkikäteen setä säälittelee, miten mielellään hän olisikaan antanut miesparalle taivaalla olevan kauniin kuun. Ry-sedän hahmo pohjautuu rakastettuun japanilaiseen runoilijaan Ryookan Taiguun, joka eli 1758 - 1831. Tarina saa Addyn miettimään, olisiko hän itse valmis vastaavaan. Samalla ehkä kyseenalaistuu materian tärkeys.






Toinen tarina on suosikkini, vuosituhansia vanhasta taolaisuudesta periytyvä Maanviljelijän onni (yllä). Se kertoo sattumuksesta maanviljelijän kotona, joka johtaa yhä uuteen tapahtumaan, välillä hyväonniseen, välillä huono-onniseen. Tapahtumien jatkumossa hyvä ja huono onni kietoutuvat yhteen. Tarinan loputtomuus (myös tosielämässä) naurattaa. Koskaan ei voi tietää, onko jokin asia hyvä vai huono, sillä ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Viimeisessä tarinassa, Raskas taakka, Tyyni Vesi kertoo isoveljeensä suuttuneelle Karlille kahdesta munkista, jotka kohtaavat matkallaan ylpeän ylhäisen neidon. Vanhempi munkeista auttaa neitoa saamatta kiitosta avustaan. Neidon kopea käytös jää harmittamaan nuorempaa munkkia. "Minä laskin naisen maahan jo monta tuntia sitten", vanha munkki vastasi. "Miksi sinä kannat häntä vieläkin mukanasi?"

Zentarinoissa tuntuu olevan ilmiselvää taikaa, viisautta, niin että ne jäävät mietityttämään pitkäksi aikaa. Ehkä ne juuri siksi ovat säilyneet ihmiskunnan ikiaikaisina tarinoina, vuosisadoista ja -tuhansista toiseen kirjallisuudessa ja tarinankerronnassa. Jokainen kuulija kuulee ne omasta näkökannastaan käsin, tarttuen niihin seikkoihin tarinoissa joita hän kulloinkin tarvitsee. Tarinat ovat pieniä, mutta niiden sisällöt valtavan suuria. Miten niin vanhat tarinat osaavatkin yhä koskettaa kuulijaa?

En ainakaan muista nähneeni vastaavanlaisia zentarinoita suomennetussa lastenkirjallisuudessa (kerrothan jos tiedät!), joten on tosi ilahduttavaa, että Basam Books on julkaissut kirjan Suomessa. Kirjan tenhosta kertoo jotain se, että vaikka yleensä 6-vuotias tyttäreni saa itse valita iltasadun, halusin välttämättä yhtenä iltana lukea tämän. Hän oli eri mieltä, hän olisi halunnut paljon pidemmän kirjan, joten iltasatuhetki alkoi melko myrtyneissä tunnelmissa. Emme ehtineet kääntää kuitenkaan kuin muutaman sivun, kun tarinaa kuunneltiin hipihiljaa, sekä 6- että 3-vuotias kuulija, ja vaikka zentarinat menivät ehkä vielä molemmilta ohi (tai hetkinen, mikä tylsä kommentti, pikemminkin he kuulivat ne omalla tavallaan!), itse kirja viehätti ensikuulemalta, ja olen varma että tarinoiden taika avautuu molemmille, kun luemme kirjaa yhä uudestaan. Kuten kävi itsellenikin. Sillä joskus nämä pienet tarinat tarvitsevat aikaa puhutellaksemme mieltämme. Minusta kuitenkin tuntuu, että mitä enemmän niitä kuulee ja lukee, sitä enemmän ne tosiaan kehittävät intuitiotamme. Ja sitä enemmän löytää uusia ajatuksia ja puolia, joita ei tullut aluksi ajatelleeksikaan.

Kuvitusta on muuten kirjassa niin runsaasti, että kirja sopii oikein hyvin jo 3-vuotiaalle kuulijalle. Hän on tosi viehättynyt isosta karhusta istumassa milloin teltassa, milloin puussa, milloin uima-altaassa, mutta myös zentarinoista. Kaikkinensa koko perheen kirja, joka saa meiltä kauniin kokonaisuutensa ansiosta täydet tähdet.

Tähtiä: 5 / 5

Innostuin muuten lukemaan lisää puhuttelevista zentarinoista. Muun muassa täältä ja täältä löytyy 10 tarinaa englanniksi. Minusta oli tosi kiinnostavaa lukea, millaisia ajatuksia eri lukijat tarinoista löytävät, sillä kuten sanottu, jokainen kuulee ne omalla tavallaan.

H.A. ja Margret Rey: Utelias Vili

H.A. ja Margret Rey: Utelias Vili: Aarreaitta.
Kuvitus: H.A.Reyn tapaan Vipah Interactive ja Martha Weston
Suomennos: Aura Sevón
Kustannus: kids.fi, 2011
Tähtiä: 3,5 / 5, lapsilta 5 / 5

Koin riemastuneen nostalgiatunteen, kun vuosi sitten näin ruotsalaisilla ystävillämme nurkistaan käpristyneen, iäkkään kirjan pienestä kujeilevasta apinasta nimeltä Nicke Nyfiken, englanniksi Curious George. En ollut nähnyt pikkuapinaa aikoihin, enkä vieläkään tiedä mistä tunnen tuon apinan ja olenko lukenut Vilistä kertovia kirjoja pienenä. Sen kuitenkin tiedän nyt, että  H.A. ja Margret Rey kirjoittivat ensimmäisen Vilistä kertovan kirjansa 1941, ja niitä on ilmestynyt useita ainakin 60-luvulle asti. Aikoinaan kirjailijat pakenivat Pariisista saksalaisia miehittäjiä vuonna 1940 polkupyörällä, kainalossaan lukuisia lastenkirjakäsikirjoituksia, mukaan lukien Utelias Vili. Nyt hiljattain tyttäreni kertoi innostuneena uudesta kirjasta päiväkodissa, ja näytti sitä minulle. Ja mikäs muukaan se oli kuin Utelias Vili! Olipa kiva yllätys löytää kirjasta uusi painos!

Vilin ystävä, keltahattuinen mies, on tuonut Vilin Afrikasta mukanaan suureen kaupunkiin, jossa pieni apina luo kokolailla hämmennystä ympärilleen! Tarinoiden juoni on usein tämä: Vili ei malta olla kokeilematta kaikenlaista mielenkiintoista, mistä joku aikuinen yleensä suuttuu, ja Vili pakenee paikalta. Hän halusi vain auttaa, eikä ainakaan halunnut aiheuttaa hankaluuksia. Erilaisten kokemusten kautta kaikki kääntyy kuitenkin parhain päin. Usein Vili tuo tempuillaan paljon iloa muille, etenkin lapsille, ja hänestä tulee sankari. Lopussa myös ystävä, keltahattuinen mies löytyy.

Tässä yksinkertaisessa juonenkaaressa on jotain, joka saa lapsilukijat harvinaislaatuiseen koukkuun. Meillä kirjaan ovat totaalisen ihastuneita molemmat lapsemme, siis sekä lähes kuusivuotias että kaksivuotias vilperttimme, ja olemmekin lukeneet Viliä iltasaduksi jo yli kuukauden melkein joka ilta. Harvinaislaatuinen kirja! Myös aikuinen jollain tavoin rauhoittuu lukiessa. Söpö Vili on malttamattomuudessaan kuin innokas lapsi, ja voisinpa kuvitella kaksivuotiaamme moneenkin samanlaiseen tilanteeseen kuin mihin Vili joutuu. Kaikesta kuitenkin selvitään sen suuremmitta katastrofeitta, hyväntuulisen näköinen keltahattuinen mies ei koskaan suutu eikä hermostu vaan vain ilahtuu löytäessään taas Vilin, ja loppujen lopuksi pikku sähläri on luonut ympärilleen paljon iloa - vaikka eri tavalla kuin kukaan on kuvitellut.

Onko Vili muille tuttu? Suosittelen lämpimästi tutustumaan, jos se on vielä tuntematon! Mietin, koska mahtaa olla ilmestynyt ensimmäinen suomennos? Tämän kyseessä olevan Utelias Vili: Aarreaitta on siis julkaissut Bonnier Kirjat 2011, ja kokoelma sisältää kahdeksan tarinaa. Kuvitus on tehty H.A.Reytä mukaillen, ja vaikka siinä on hieman sarjakuvamaisuutta mukana, on se melko hyvin onnistunut säilyttämään vanhanaikaisen luonteensa.

Nyt enää haikailen kirjasta vanhoja painoksia ja alkuperäistä H.A.Reyn kuvitusta, niine käpristyneine sivunkulmineen ja kellastuneine kansineen...