Helmenkalastaja on kiehtova saturomaani

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua

Lyhyesti: Mukaansatempaava seikkailuromaani, joka sijoittuu vedenalaiseen maailmaan ja metsään. Miranda on päättänyt löytää Silmäterän, helmistä arvokkaimman, mutta etsinnässä on myös vaaroja.
Kirjan teemoja ovat mm. päähenkilön yksinäisyys ja vanhempien hylkääminen, ystävystyminen ja ylpeyden nieleminen, sekä kysymys ikuisen etsimisen mielekkyydestä.
Tämä menee 9-vuotiaan hyllyyn!

Takerrun leviin niin lujasti, että rystysiäni kivistää, mutta vesiputous tahtoo jatkuvasti imaista minut mukaansa. Valmistaudun siihen, että Sirkka heitetään hetkenä minä hyvänsä uudestaan veteen. Iberis ei luovuta, hän aikoo pakottaa Sirkan sukeltamaan, kunnes tämä löytää helmen... tai hukkuu. 

Miranda on helmenkalastaja, paras kaikista. Hän viettää päivät etsien merenpohjasta erivärisiä kauniita helmiä myytäväksi. Kunnes kuningatar julistaa Silmäterän, helmistä suurimman ja kauneimman, etsinnän alkaneeksi.

Taas. Pienenä Miranda on jo menettänyt isänsä Silmäterän etsinnälle, sillä kuka etsintään ryhtyy, joutuu pakkomielteisesti helmen pauloihin. Eikä Miranda ole ainoa lapsi, joka on menettänyt vanhempansa näiden etsiessä kunniaa ja menestystä.

Tällä kertaa Miranda on päättänyt onnistua löytämään Silmäterän. Sitten hän saa yllättäen vaivoikseen nuoren tytön, Sirkan, joka ei osaa edes sukeltaa kunnolla, mutta jonka nauru kaikuu vetten päällä. Kun seikkailu vie tytöt sinne, missä meri loppuu ja pohjoisen metsät alkavat, paljastuu Sirkasta yllättäviä taitoja. Entä kuka on tuo kylmyyttä uhkuva nainen, joka heitä seuraa?

Karin Erlandssonin Helmenkalastaja on ihana lukuromaani alakouluikäisille. Se tarjoaa jännitystä ja nopeita käänteitä ja kieli on sopivan helppolukuista. Graafinen ilme on keveä ja kansi erityisen houkutteleva. Mutta tarinassa on myös syvempiä juonteita ja pohdintaa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Kunnia ja voitto, vai ystävyys, paikka jota kutsua kodiksi, ihmiset ympärillä? Ja miten helposti alamme tavoitella jotain, joka ei lopulta ehkä olekaan niin tärkeää!

Tarkemmin tutkittuna romaani onkin kuin sipuli, jota voi kuoria yhä syvemmälle ja löytää yhä uusia kiinnostavia kysymyksiä. Voiko elämänsä muuttaa ja aloittaa kaiken alusta jossain muualla, toisenlaisena ihmisenä? Mitä järkeä on ikuisessa etsinnässä? Mitä ihmiset etsivät? Mikä saa vanhemman hylkäämään lapsensa?

Tästä huolimatta sävy pysyy kepeänä, mikä on kiva. Romaani näyttää, että omaa tietään ja polkuaan voi ja kannattaa etsiä, eikä synnyinseutu ole välttämättä se itselle kaikkein sopivin. Mutta joskus taustalla voi olla pakeneminen vääristä syistä, ja silloin ihminen katoaa myös itseltään. Avun pyytäminen on rohkeutta.

Romaani sopii hyvin noin 8–12-vuotiaille, ja tarjoaa monipuolisesti pohdittavaa koulussa ja jatkotyöstettäväksi. 

Romaani on voittanut Runeberg Junior -palkinnon, ollut Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoehdokkaana ja voittanut Schildts&Söderströmin lastenromaanikilpailun Berättelsen är bäst!

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Unessakävelijä ja muita väritysjuttuja

Jenni Tuominen: Unessakävelijä

Kustannus: S&S 2016 

104 sivua

Lyhyesti: Unessakävelijä on väritettävä tarina, jossa värityskuvilla on tarinaa merkittävästi suurempi rooli. Jenni Tuomisen raikkaissa ja yksityiskohtia runsaasti sisältävissä värityskuvissa on paljon muista värityskirjoista tuttuja aiheita: eläimiä, kukkia, taloja ja myös ihmisiä. Lopputulos on hieman mystinen, mielikuvitukselle ja omalle kädenjäljelle runsaasti tilaa jättävä kirja. 

Kuka värittää? 

Näin kysyi professori eräällä tietokirjallisuuden kurssilla, ja huomasin käteni nousevan. En ole kyllä ajatellut itseäni värittäjänä, mutta kun hiljattain (tai no onhan siitä jo melkein vuosi) muutimme, huomasin tekeväni olohuoneeseen oikein värityspöydän. Tai siis sellaisen kahvilapöydän, jossa voi tehdä mitä vaan eikä tavaroita tarvitse siirtää koskaan pois minkään muun tieltä. 

Ja koska esikoinen on aina tykännyt värittää, ja kuopuskin värittää jo joskus, on siitä tullut ihan mainio ajanviete meille. Kuppi kahvia, hyvät kynät, ehkä kakkupalakin, ja värityskirjat. Jei! 

Suosikkini on ehkä Hanna Karlzonin Mielenhallinta. Unelmien värityskirja. Sisustushulluna rakastan taloja ja niiden yksityiskohtia. (Kts. kuva alla.)

Hanna Karlzon: Mielenhallinta. Unelmien värityskirja. (alkup. Dagdrömmar) 

Kun S&S:stä kysyttiin kiinnostusta tutustua Jenni Tuomisen Unessakävelijään, värityskirjan ja tarinaan yhdistelmään, sanoin ehdottomasti kyllä kiitos. Idea tarinan punomisesta värityskirjan sisään kuulosti tosi makealta.

Ensi näkemältä Unessakävelijässä on paljon hienoja värityskuvia ja hyvin vähän tekstiä. Kuvissa on paljon muista värityskirjoista tuttua, kuten kukkia ja eläimiä, mutta myös talojen sisätiloja ja liikettä. Kuvat on usein sijoitettu takautuvasti seuraavalle aukeamalle – jännä ratkaisu, mikä antaa mielikuvitukselle tilaa loihtia kuvia mieleen ja saa aikaan mystisen, odottavan tunnelman. Hyvä ratkaisu, sillä kirjan pienellä tekstimäärällä jännitystä on muutoin vaikea pitää yllä.

Tarina on mystinen. Kaksi tyttöä löytää 1800-luvun linnasta pääkallon, ja se saa toisen valtaansa niin, että hänet nähdään yöllä vaeltamassa linnan lähistöllä pääkallo kädessään.

Lukijana oli välillä vaikea seurata tarinaa ja kuvat, jotka eivät aina liittyneet suoranaisesti tarinaan, veivät ajatuksia sivuun. Kukkia ja täytesivulta tuntuvia aukeamia oli ehkä vähän liikaakin, ja tekstin ja kuvien toisenlainen yhteensovittelu olisi tehnyt kokonaisuudesta helpommin seurattavan ja yhtenäisemmän. Lopussa langanpäät kuitenkin vedetään yhteen ja tarina sulkeutuu. Toisella lukukerralla tarina tuntuu jo huomattavasti eheämmältä ja helpommalta seurata.

Värityskirja vaatii ja etenkin sallii syventymisen ja hiljentymisen. Samoin on tämän teoksen kanssa. Se, että kirjaa voi omaan tahtiin ja mielensä mukaan värittää, tekee siitä erityisen. Värityskuvat ovat hienoja, ja kirja onkin värittäjille hauska tuttavuus ja monen ikäiselle sopiva. Lopussa on vielä väritettävä juliste pääkallosta puutarhassa.

Kirjan idea on ilahduttava ja saa toivomaan, että olisi enemmänkin kirjoja, joissa itse tekeminen ja tarinan muokkaaminen olisi mahdollista.

Jenni Tuominen: Unessakävelijä

Kustannus: S&S 2016 

104 sivua

Mistä: Arvostelukappale

Äitien lohikäärmeet

Sanna Tahvanainen: Lohikäärmeunia
Kuvitus: Jenny Lucander
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustannus: Schildts & Söderströms 2015
Lyhyesti: Oivallinen, huikeasti kuvitettu kuvakirja tämän päivän ilmiöstä, liikaa töitä tekevistä ja stressaantuneista vanhemmista, joilta vanhemmuus on hautautunut työpapereiden alle.

Tässäpä kuvakirjauutuus joka jää kutkuttamaan mieltä!

Bellalla on äiti. Ja äidillä stressi. Työ joka vie unet, vaikka on hirveän väsynyt. Numerot ja Kiina pyörivät mielessä, työpaperit ja tietokone asuvat äidin sängyssä, ja vain heillä palaa valot koko yön.

Alijäämä.
Arvopaperipörssi.
Asuntolainan korkovähennys.
Aliravitsemus.
Avustuspaketti.
Asidofilus bifidus.
Tälläistä on melkein joka ilta Bellan ja äidin kotona. Kunnes eräänä iltana Bella sanoo väärin. 

Bella komentaa nukkumaan, hoivaa, peittelee ja laulaa tuutulauluja. Mutta äiti ei pysty rauhoittumaan - kunnes Bellan eräät taikasanat lopulta riuhtaisevat äidin uneen, perin erilaiseen seikkailuun.







Jenny Lucander on minulle uusi kuvittaja, jonka hienot viivat ja tarkat ykstyiskohdat yhdistettynä voimakkaisiin, punasävyisiin väreihin luovat intensiivisen, elävän maailman. Kuvissa on liikettä, tunnetta ja vastakohtia, mikä tekee kirjasta vangitsevan kokonaisuuden.




Tekstillä ja kuvalla on hieno suhde, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa vähän tekstiä ja paljon täydentävää kuvitusta. Lauseet ovat merkille pantavan lyhyitä. Äitihahmossa on jotain, joka tuo mieleen 70-lukua, Mickwitzin Jasonin äidin ehkä, tai Harjanteen Mintun äidin. Ehkä siksi pidin hänestä heti.

Jos kuvakirjoissa on symboliikkaa ja opetus, se on lähes aina hyvin selkeää. Tässä kirjassa yritän etsiä unien tapahtumista ja hahmoista symboliikkaa, mutta en pääse siitä perille. Onko lohikäärmeillä jokin symboliikka? Antiikin mytologiassa ne olivat usein kaaoksen voimien edustajia, jossain muualla viisauden ja hyvän onnen edustajia.

Entä mikä merkitys on lohikäärmevauvalla ja vanhempien hirmuisella ryntäyksellä tämän luokse? Kuvaako se vanhemmuuden kadottaneen äidin herätystä lapsen pienuuteen ja tarvitsemaan hoivaan?

Vaikka tämähän on uni. Unet ovat outoja, eikä niitä välttämättä pysty tulkitsemaan. Silti ne saattavat avata alitajunnassa joitain lukkoja. Kirjan loppukin jää jotenkin auki, ei tule mitään sievää valmista pakettia, jossa on päällä rusetti ja lappu: "Näin asioiden pitää mennäkin, aikuinen tuli onneksi lopultakin järkiinsä." Vähän sinne päin, mutta ei sittenkään kokonaan.

Kaikki tämä epäselvyys on ehdottomasti hyvä, se kiehtoo, se on kuin jokin arvoitus ratkaistavaksi. Kuvakirjoista on ihana etsiä piilotettuja sanomia, vähän kuin kuvan ja tekstin koodia avaisi.

Lapset eivät meillä yleensä tykkää liian epäselvistä tarinoista, mutta tästä 9-vuotias tykkäsi (5-vuotias ei innostunut). Hän sanoi ääneen asian, jota en ollut huomannut (outoa kyllä): "Tässäkin päähenkilönä on äiti". Se sai minut miettimään samaa kuin monesti ennenkin: miten kuvakirja on joskus ihan täydellinen, paitsi lapsille, niin aikuisillekin! Stressaantuneille, unta odottaville tämä voisi olla rauhoittava iltalukeminen, joka veisi ajatukset pois huolista.

Kirjasta on vaikea päästää irti, mutta nostan kuitenkin samalla esiin toisen kirjan, jota meillä on nyt luettu ja jossa äiti muuttuu lohikäärmeeksi, nimittäin Pija Lindenbaumin Kun Ollin äiti unohti. Lindenbaumin kirjat ovat parhaimmillaan nerokkaita, ja tämä nousi heti suosikkeihini Pikku-Litti ja lempparienon rinnalle.

Tarinassa stressaava, kiireinen äiti muuttuu eräänä aamuna lohikäärmeeksi, ja tekee kaiken aivan toisin kuin yleensä. Kaikki keikautetaan päälaelleen, ja tuloksena Ollilla on absurdi päivä äidin kanssa. Äiti karjuu niin että pikkulapset pelästyvät, heittää hiekkaa, laittaa tavarat vääriin paikkoihin, löytää maasta syötävää.

Lapset seurasivat tarinaa silmät pyöreinä ja tykkäsivät kovasti. Kirjassa on 5-vuotiaaseen ja jännitystä kaipaavalle menoa ja kosolti tilanteiden käänteitä. Varmaan nimenomaan tilanteen outous vetoaa lapsiin, ja he pystyvät samaistumaan siihen, kun joku tekee jotain mitä ei saa.

Sitä mietin, että miksiköhän tuo lohikäärme on äiteihin liitettävä juttu?
























Sanna Tahvanainen: Lohikäärmeunia
Kuvitus: Jenny Lucander
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustannus: Schildts & Söderströms 2015 
Mistä: Kustantajalle kiitos

Pija Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti (orig. När Åkes mamma glömde bort)
Kuvitus: Pija Lindenbaum
Suomennos: Päivö Taubert
Kustannus: WSOY 2006
Mistä: Ostettu käytettynä

Totta toinen puoli yhdistää arjen ja seikkailun

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli (orig. En sann historia)

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Ilpo Tiihonen

Kustannus: Teos&Schildts&Söderströms 2014

Lyhyesti: Gunnar ja Nea voivat näyttää tavallisilta sedältä ja tädiltä, mutta etpä voisi arvata, mitä heidän menneisyydessään on tapahtunut! Viehättävä kuvakirja, joka nojaa historiaan ja joka olisi voinut olla totta. Sopii hyvin keskustelunavaukseksi siitä, mitä vanhempien ihmisten menneisyydessä on tapahtunut sekä antaa pureskeltavaa arjen ja seikkailun yhdistämisestä. 

Gunnar-enon täytyy usein rykiä. Se kuuluu silloin seitsemän korttelin päähän, niin perusteellisesti hän rykii. Niin hän tekee siksi, koska on usein sanonut "Härrzlichhwillkåmmen meinedaamenunthhäärreen!" niin monta kertaa, että sanonta on tarttunut hänen kurkkuunsa. Se tarkoittaa "tervetuloa". Tämä kaikki tapahtui siihen aikaan, kun hänet tunnettiin nukketeatterinjohtaja Arkan Zuppena Berlurenstadissa.

Nea-täti ja Gunnar-eno, kirjanpitäjä ja verovirkailija, näyttävät hyvin tavalliselta tädiltä ja sedältä. Mutta jos katsoo tarkasti, näkeekin vinkkejä heidän menneisyydestään, joka on ollut aika, sanotaanko, epätavallinen.

Nea-täti on nimittäin tanssinut Maharajan palatsissa, jolloin hän käytti niin painavia korvakoruja, että hänen korvannipukkansa kävivät suuriksi ja ryppyisiksi. Nyt täti käyttää tukevia kävelykenkiä, mutta ennen oli toisin, kun hän oli häikäisevä Granita Gabor, joka timanteilta säihkyen liukui estradille pitkissä mustissa höyhenissään. Ja entäs Gunnar-eno sitten? Toistuva rykiminen ja ruskeat täplät kämmenselissä kertovat ajoista, jolloin hän oli nukketeatterin johtaja ja taiteilija, joka vietti aikaa kreivien ja kreivittärien kanssa, puhumattakaan siitä, kun hän oli tutkimusmatkailija ja seikkailija Leroy Larsson.

Totta toinen puoli –kirjassa on herkullinen idea. Mitä kaikkea onkaan ihmisten menneisyydessä, josta muut eivät tiedä mitään? Ihmisistä näkyy vain osa, tämänhetkinen elämä (eikä sekään kokonaan), mutta mitä kaikkea on tapahtunut aiemmin, sitä emme usein tiedä ollenkaan. 

Lena Frölander-Ulf ulottaa ajatuksen vielä hieman totuttua pidemmälle, sillä tavallisennäköisten tädin ja sedän menneisyydessä onkin hyvin epätavanomaisia kokemuksia ja persoonia, jotka kaikki liittyvät viehättävästi Euroopan historiaan tai sitten maantieteellisesti kauemmas, Burmaneshiin ja Colombolaan, Surinamiin…

Kirjan runsas kuvitus on tärkeässä roolissa mielikuvituksellisen tarinan kuvittajana ja elävöittäjänä ja näyttää väläyksiä Euroopan historiasta, niin kuvataiteiden, musiikin ja nukketeatterin maailmasta kuin Espanjan vuoriston sissitaisteluistakin. Kuvitus tuo myös herkullisesti esiin 1920-luvun muotia naisten puvuista ja kampauksista gramofoneihin (kännykällä maustettuna) ja jazz-orkestereihin, ja myös kirjan värityksessä aistii tätä aikaa: okraa, poltettua oranssia, sameaa vihreää, liilaa, tummaa punaista. Paikan- ja henkilönnimetkin saavat inspiraatiota oikeista, kuten Granita Gabor, Berlurenstad (Berliini?), Katalunian vuoret, Colombola.

Pidän kovasti juuri tästä kirjan historiallisesta puolesta! Tuo aika näkyy niin harvoin lastenkirjoissa, ja nykypäivän lapsilla on siihen normaalisti vain pieni kosketus, joten kirja on totta tosiaan aika yleisisvistävä, leikkimielinen sukellus mm. iloiseen 1920-lukuun. Kirja saa toivomaan, että historiaan nojaavia, mielikuvituksellisia ja humoristisia kuvakirjoja olisi enemmän, sillä vaikka juuri 1920-luku olisi ehtymätön aarreaitta tarinoille.

Parasta kirjassa oli (jälleen) subjektiivinen elämys, jonka kirjasta saa! Lapsikuulijoista etenkin 8-vuotias ihastui kirjaan, sillä hänen mielikuvituksensa yleisti heti kirjan sanoman ympäristöön, ja alkoi loihtia kysymyksiä omien isovanhempien tai meidän vanhempien menneisyydestä. Se sai aikaan inspiroivaa muistelua omista matkoistani: (mittasuhteiltaan käsityskyvyn ylittävät) Maharajan lääkärin häät Jaipurin Maharajan palatsissa, toisaalta äärimmäisen köyhyyden ja katulasten kohtaaminen, hämmästyttävät luonnonilmiöt. Ja niin, kirja sai aikaan myös vallattoman, polttavan seikkailunnälän!

Toisaalta - tarina sulkeutuu niin pehmeän arkiseen tunnelmaan, että se on omiaan himmentämään seikkailunnälkää. Verovirkailija Gunnar ja kirjanpitäjä Nea kestitsevät perhettä, lapsenlapsia ja koiriakin on mukana, ja lukijaa kehotetaan tutkimaan takakannen perhealbumin kuvia, jotta näkisi, miten Nean ja Gunnarin vaiherikas elämä naimisiinmenon jälkeen eteni. Ne kuvat ovatkin sitten hyvin tutunlaisia kaikille lapsiperheille. 

Kirja meneekin syvemmälle kuin sen melko pienestä koosta voisi ensi vaikutelmasta päätellä, sillä kiinnostavan ajallisen ulottuvuuden lisäksi mukana on myös ihmismieltä usein mietityttävä hankaus arjen ja seikkailun yhdistämisestä. Minkä valita, miten elää elämää? 
Lisäksi kirja tarjoaa hienon keskustelunavauksen lapsen kanssa siihen, mitä vanhempien ihmisten menneisyydessä on tapahtunut. Tasapaksulta näyttävä arki on voinut olla jotain ihan muuta. Ja jokainen tekee loppujen lopuksi oman valintansa, minkä polun valitsee. 

Vaikka tämän polun suuntaahan voi aina vaihtaa...

Kaikkinensa vaikuttavan huolellisesti mietitty ja toteutettu, piristävän erilainen ja hauska kirja!

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli (orig. En sann historia)

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Ilpo Tiihonen

Kustannus: Teos&Schildts&Söderströms 2014
32 s.
Mistä: Kiitos kustantajalle yllätyksestä.
Tähtiä 4,5 / 5

Baudeliero ja Mette-Rotta ja muut hassut lorukaverit

Annika Sandelin: Baudeliero ja Mette-Rotta. Vauvarunoja ja villejä riimejä.
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms



Joskus kunnon lorukirja - ja karkkipussi - on juuri se juttu, joka pelastaa päivän ajautumasta yhdeksi stressimöykyksi. Kirja joka saa nauramaan ja muistamaan, että ai niin, ei tässä nyt ihan niin vakavaa tarviikkaan olla! Että huh, onhan elämä aika hauskaa ja hassua, sitä ei vain aina muista kaikessa työelämän kiireydessä ja niissä vakavissa asioissa.



Joten kiitos, kiitos että juuri tänään postiluukusta kolahti yllätyksenä tämä uutuus, Annika Sandelinin kirjoittama, Karoliina Pertamon kuvittama sekä Henriikka Tavin suomentama Baudeliero ja Mette-Rotta. Omituinen nimi on mainio, juuri sopivasti ei ihan tästä arkielämästä. Ja kansi hehkuvan oranssi. Kyllä kiitos tälle piristäjälle!

Tosin, kun tartumme kirjaan esikoisen kanssa (8v.), ensimmäiset runot eivät ihan kolahda. Kahdeksanvuotias ei ole vauvarunojen kohderyhmässä. Erikoiskiitos muuten heti toisesta runosta, Sinulle, jossa puhutaan vatsassa kasvattamisen ihanuudesta, mutta jossa on vaihtoehtoinen lopetus isille ja kaikille niille, jotka eivät ole kantaneet lasta vatsassaan… Ja jos teillä on vauvoja, niin lorujen yhteydessä on hauskasti annettu vinkki lorun leikkimiseen sormille - kiva, toimii!

Kun selataan kirjaa eteenpäin, jo alkaa isompaa kiinnostaa!

Mulla on ihanat kalsarit, joissa on pieni reikä.
Kun mä niissä istuudun, äiti huokaa: "Eikä!"
Antaa äidin huokailla, ihan turha huoli!
Onko sillä väliä, jos näkyy takapuoli?
(Lempivaatteet)

Aamustressi perheen aamusta on huippu (kiitos tästä!), Enkä kyllä ikinä on niin tuttu että huh, Hirviöyö on sopivan pelottava. Nauramme yhdessä juuri niille, joissa äiti on tylsimys (ja lapsi hankala), tai niille, joissa tunnistamme oman arkemme: Pipojen maahan ovat karanneet pipot töitä ja täitä.

Karoliina Pertamon värikylläinen kuvitus on kuin hedelmäkarkki. Teksti ja kuva soivat yhteen kuin solisti ja orkesteri. (Mistä tulee mieleen, miten kaipaankaan oopperaan!) Aukeamilla sekoittuvat taitavasti eri runojen hahmot, värit ja tunnelmat - vähän kuin mielessä ajatukset ja tunteet!

Henriikka Tavin suomennos on jälleen huikeaa ja ihailtavaa. … Sukkia, nauloja, viemärit tukassa. Tiskaajalle sarkaa, sikin sokin, kaikki on hukassa. Elämänkumppani parkaa! (Lorussa Rodrik)

Kiitos kiitos tästä kirjasta ja hyvää kevättä kaikille! Niin, ja pahoitteluni pitkästä kirjoitustauosta, se liittyy jotenkin siihen, miten aloitin tämän postaukseni tänään. Koitetaan pitää ilo ja aurinko mielessä vähän paremmin!

Annika Sandelin: Baudeliero ja Mette-Rotta. Vauvarunoja ja villejä riimejä.
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms
Mistä: Kustantajalta yllätyksenä.
Tähtiä: 4,5  / 5

Malin Kivelä: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo

Malin Kivelä: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo

Kuvitus: Linda Bondestam

Suomennos: Maarit Halmesarka

Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms 2013

Pixonin pojat, Pekka, Olli, Olle ja Bille, rakastavat istua TV:n ääressä ja syödä karkkia. He keskeyttävät sen vain käydäkseen hakemassa lisää karkkia tai muroja, tai kun he pelaavat tietokoneella. Ja sen näköisiä he ovatkin: laihoja kuin luuviulut, mustat rinkulat silmien alla, kunto yhtä heikko kuin 90-vuotiaalla. 

Sitten kerran yhtenä kaameana päivänä TV menee rikki! 

Äiti! TV ei toimi! Olle kiljuu, Olli ja Pekka juoksevat ympäriiinsä, mutta äiti vastaa vain mumisemalla jotain. Eikö ihminen saa edes sunnuntaisin nukkua!
Pixonin pojat käyvät pitkäkseen lattialle. Silmiä kirvelee. He olivat tottuneet televisioon. Todellisuus on toisenlainen, haarmaampi mutta reunoiltaan terävä.
Veljekset menevät ulos rappukäytävään. Jotainhan täytyy tehdä. Elämässä.

Rapakuntoiset, ulkomaailmaan tottumattomat veljekset päätyvät rapussa tapaamiensa naapurin tätien vatkulin ääreen - jota he syövät neljä lautasellista kukin - ja lopulta pienelle kasalle katsomaan maisemia - jonne kiipeäminen kestää ikuisuuden, kunto heillä tosiaan on kuin 90-vuotiaalla! Siellä he keksivät, että jos Olle olisi lisko ja Olli lohikäärme, niin Pekka voisi olla dinosaurus ja Bille dinosaurusvauva. Leikki vie siihen tottumattomatkin mukanaan. Kun tulee ilta, on kotiinlähdön aika, mutta selviävätkö TV:n ja huonon ravinnon heikentämät pojat sinne asti? 

Malin Kivelän ja Linda Bondestamin uutuus, Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo on hillitön teos, sellainen että saa aikuisenkin hieraisemaan silmiään muutamassa kohdassa. Aihe on tuttu: lapset liikkuvat liian vähän ja syövät liian epäterveellisesti ja yksipuolisesti. Mutta sen sijaan että paasaisi terveiden elämäntapojen puolesta, kirja vetoaa vetämällä lapselle oikeista naruista: huumorista ja draamasta. Yllättävät juonenkäänteet - no, yllättävät!

Lapsen mieltä selvästi viehätti ajatus: näinkö kävisi, jos oikeasti saisi aina katsoa TV:tä ja syödä karkkia? 

Linda Bondestamin kuvitus on yhtä kekseliästä kuin aina, tällä kertaa myös dramaattista, hauskaa ja tummaa. Etenkin nämä aukeamat (vieressä ja alla) saivat lapset ensin haukkomaan henkeä järkytyksestä ja sivua käännettäessä nauramaan hillittömästi. (Koska oikeasti loppu ei ole näin synkkä...)

Kirjaan on ujutettu humoristisesti myös toinen oikeasti ihan vakava säie, äiti, joka vaikuttaa hyvin väsyneeltä, joka ostaa lapsilleen ruoaksi muroja, ja joka melkein huolestuu kun pojat ovat kokopäivän (syömättä) ulkona. Kyllä hän selvästi poikiaan rakastaa - ostaa heille sunnuntain kunniaksi ekstrasokeroituja muroja - mutta perheitä on hyvin erilaisia, ja joskus vanhempia väsyttää vähän liikaa...

7-vuotias ihastui kirjaan heti ensilukemalta mielettömästi, mutta se nauratti myös 3-vuotiasta, aikuisista puhumattakaan! 

Lääkäri kertoo: Pixonin poikien käsivarsien lihakset ovat kuin herneet. Heidän ikäisillään ne ovat yleensä kananmunan kokoiset. Heidän veressään virtailee aivan liian vähän vitamiineja. Ei oikeastaan yhtä ainuttakaan. Muroissa ja karkeissa on valitettavasti nolla prosenttia vitamiineja. 

Voin vain kuvitella, miten paljon paremmin kirja ajaa asiaa sen puolesta, että lapset innostuisivat liikkumaan ja tajuaisivat terveellisen ruoan merkityksen, kuin salaatti leivän päällä ja äidin ikuinen jankkaus... 

Ja tottakai välillä voi herkutella, syödä muroja suoraan purkista, vaikka sitten sunnuntain kunniaksi, istua koko perhe yhdessä sohvalla ja nauraa, kun "kaikki on ihanampaa kuin koskaan."  

Tähtiä 4,5 / 5

Iloista (ja kenties vähän terveellistä) viikon jatkoa!

Minna Lindeberg: Aimo ja Unto

Minna Lindeberg: Aimo ja Unto (orig. Allan och Udo, Söderströms 2011)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Tittamari Marttinen
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
n. 28 s.

Nyt olen vanha jäärä tarpeeton, joka ihan turhaan yhä täällä on", Unto Bismarck huokaa. "Mennyt maineeni takaisin tuokaa!"
Hän kepillään kattoa takoo, voi kurjuus ja katkeruus!
Kaikkialla lepää syvä hiljaisuus.
Vain mitalit kilisevät, ja jääkaappi hurisee.
Unton korvaan Aimo huutaa ja huokailee:
"Kuuletko mitään, taatto? Piristy, nyt on jouluaatto!"

Jouluaatto ei ala hyvin kahdeksankymppisten Unton ja Aimon kotona. Uransa armeijassa luonut Unto Bismarck on masentunut. Hän aikoo istua keittiössä, kunnes joulu on ohi. Aimo on surullinen. Jokainen tietää, miten mahdotonta on yrittää piristää masentunutta. Minuutit kuluvat hiljaisuudessa, päivä hämärtyy.

Sitten Aimo saa houkuteltua Unton unien maahan, jossa kaikki haaveet voivat toteutua. Unelmat vievät parin villiin uneen, jossa viekas Siirappi Al Sahrami imarteluillaan kutoo Unton itsetyytyväisyyden verkkoon ja saa tämän hylkäämään Aimon. Kun viekkaan Al Sahramin verkko Unton ympärillä kiristyy ja tämä yrittää turhaan pakoon, tulee Aimo ystävän apuun. Unto pyristelee ulos unelmastaan, ja herää huojentuneena kotituolistaan. Onnellisena hän muistaa yhtäkkiä tapaamisensa Aimon kanssa, kaikki yhteiset muistot vuosien varrelta.

Iltakävelyllä he näkevät taas tähdet, sanat, seinät, sen miten kahvi keinuu kupissa, miten meren aallot vaihtelevat. Maailma on heidän silmissään taas ihmeellinen.

Unto ja Aimo on jälleen sellainen kirja, jolla on yhtä lailla kerrottavaa ja sanottavaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Se on jälleen - kuten hämmästyttävän usein lastenkirjat ovat! - kirja, jonka monitahoisuus on uskomatonta, kun sitä pysähtyy miettimään. Kuten vaikka vanhusten masentuneisuus ja yksinäisyys ja vanhenemisen mahdollinen raadollisuus (vaikka en tietenkään tiedä aiheesta juuri muuta kuin muutaman lähimmän kautta nähtynä, ja uskon yhä, että riippuu henkilöstä miten vanhenemisen ottaa, kuten kaikki asiat). Tai se, kun omat unelmat ovat vain muistoja, parhaassa tapauksessa toteutuneita, mutta silti takanapäin ja elämän joutuu hyväksymään sellaisena kuin se nyt on... ellei sitten luo uusia unelmia. Tai masennus ja sen mahti huputtaa kaikki ilo elämässä verhon alle. Ja sitä, miten joskus ei vain osaa ja muista arvostaa jotain kauhean tuttua ja rakasta, koska sitä on alkanut pitää itsestäänselvyytenä, ja siksi sen on tyhmyyttään heittämässä pois ja vaihtamassa johonkin uuteen. Pitkässä ihmissuhteessa käy helposti niin.

Toisaalta kirja muistuttaa, millaista iloa yhdessä oleminen tuottaa ja millaista voimaa toisesta ihmisestä saa. Ja se saa muistamaan ne harvat hetket, kun joskus on kuin herännyt horroksesta ja nähnyt kaiken kirkkaammin ja kauniimpana. Niinä hetkinä on tajunnut elämän ihmeellisyyden ja ollut yhtäkkiä ihan hirveän onnellinen ihan vain siitä, että on elossa.

Minna Lindebergin teksti on loruilevaa ja runoilevaa, asian ytimeen osuvaa, ja Linda Bondestamin kuvitus virkistävän omanlaistaan ja kokeilevaa, se pursuilee kollaaseja ja hauskoja yhdistelmiä, mainioita ilmeitä ja pieniä havaintoja kaupunkiympäristöstä. Aimo ja Unto on parin kolmas yhteinen kirja, ja se valittiin vuonna 2011 yhdeksi vuoden kauneimmista kirjoista.

Jälleen on taas vain suositeltava kirjaa lämpimästi!

Tähtiä 4 / 5

Muita blogissa esittelemiäni Linda Bondestamin kuvittamia kirjoja ovat Diktaattori, Mainio Herra Iloinen sekä Retkuliinat.

Iloista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille!

Ulf Stark ja Linda Bondestam: Diktaattori

Ulf Stark: Diktaattori (orig. Diktatorn)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Jaana Nikula
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms 2012
36 s.

Kun diktaattori saapuu, henkilökunta tervehtii häntä. He ripustavat hänen päällysvaatteensa koukkuun jossa on banaanin kuva. Sitä ei saa käyttää kukaan muu. 

Diktaattori on syksyllä suomennettuna ilmestynyt suosittu lastenkirja, jonka ilmestymistä odotin kiinnostuneena. Se on pidetyn ruotsalaisen lastenkirjailijan Ulf Starkin ja kekseliään suomenruotsalaisen kuvittajan Linda Bondestamin yhteistyönä syntynyt "vallankumouksellinen lastenkirja", jonka käännösoikeudet on myyty useaan maahan, kerrotaan kustantajan sivulla.

Diktaattori on hilpeä kirja! Idea on aivan mainio. Diktaattori on pieni, komenteleva, sympaattinen, ärsyttävä, kaikkivoipa hahmo, joka vetää hymyn huulille pakostakin, sillä tyypin tunnistaa kyllä. Itse asiassa ei tarvitse katsoa kuin metrin oikealle, missä meidän perheen oma diktaattori vetelee hirsiä. Arvelen kirjan diktaattorin olevan kolmevuotias, niin paljon samanlaista käytöksessä on meidän kolmevuotiaan kanssa, mutta voi hän ehkä olla 5 - 6 -vuotiaskin. Joka tapauksessa sellainen kummallinen paketti, joka osaa olla niin hellyyttävä ja hermoja raastava samaan aikaan.

Diktaattori on siis pieni ihmisenalku, joka määrää kaikkia ja kaikesta, jonka vanhemmat ovat toiveet toteuttavia alamaisia ja kuljettajia (kts. kuva alla), MINIsteriön (päiväkodin) henkilökunta hänen palveluksessaan, joka määrää yhtä lailla ihmisiä kuin luontoakin ja joka välillä vähän väsyy siihen, että kaikesta pitää päättää.

Yksi ei kuitenkaan hänen määräilystään piittaa, kaunis Sirkka, joka kävelisi mielummin vaikka apinan kanssa. Ja seuraavana päivänä Diktaattori haluaakin olla apina. Sillä yksin ei ole kiva olla, ei vaikka olisi diktaattori.

Kirjassa on monta ihanaa, osuvaa oivallusta pikku diktaattorien käytöksestä. Se miten he osaavat omasta mielestään kaiken, kuten kirjoittaa nimensä isolla ja lujalla käsialalla (alla), komentaa lintuja, kiviä, muurahaisia, jopa aurinkoakin, se miten he eivät nuku jos eivät halua eivätkä he varsinkaan syö kaurapuuroa. Unet ovat ihanaa haavetta siitä miten he komentavat muita heittämään kuperkeikkoja ja hyppimään yhdellä jalalla. He eivät todellakaan tule ajatelleeksi, että maailmassa olisi mitään heitä voimakkaampaa. Ainakin he sinnikkäästi yrittävät pitää kaiken hallussaan. Pikku diktaattorin sinnikkyys on hellyyttävää, niin kovasti hän yrittää olla kovanaama ja paras kaikista. Mustasukkaisuus saa jalan kamppaamaan, mutta tunteista eivät pienet diktaattorit puhu, vaan kasaavat yksikseen palikkatornia, josta ainakin tulee maailman korkein. Kun isä sitten tulee hakemaan ennen kuin maailman korkein torni on ehtinyt valmistua, saa isi halata.

Ei ole vaikea löytää kirjasta myöskään kritiikkiä lapsikeskeiselle ajallemme, jossa lapset saavat usein päättää vähän liiastakin ja jossa aikuiset usein sortuvat palvelemaan ja myötäilemään pikku diktaattoreitaan. Samaa keskusteluahan on käyty viime aikoina muun muassa Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé tiimoilta, jota en ole muuten vielä lukenut. Myös siinä mielessä kirja on mielestäni kohdeyleisönsä löytänyt, sillä vanhemmat saavat paitsi naureskeltavaa niin myös pureskeltavaa kirjan sisällöstä, ja lapset - niin lapset? 6-vuotiasta kirja nauratti älyttömästi, etenkin kun keksimme yhtäläisyydet pikkuveljeen, ja 3-vuotias kuunteli kirjaa keskittyneesti ja hiiskumatta. Hänestä diktaattorin käytös oli selvästi aivan luonnollista ja samaistuttavaa. Vain diktaattorin yritys tehdä vaikutus Sirkkaan meni yli hilseen. Ihastus Sirkkaan olikin minusta ainoa epäloogisuus kolmevuotiaaksi kuvittelemani päähenkilön käytökseen. Ja no jaa, samoin pommikoneista ja sotilaista uneksuminen.

Linda Bondestamin kuvitus hehkuu väreissä, toisaalta paikoin sameissa sävyissä ja synkähköissäkin retrovaikutteisissa kuvissa, jotka tuovat Neuvostoliiton ja sodan tunnelman kutkuttavasti liki. Venäjänkielistä tekstiä on ripolteltu pääsylippuihin ja sipulikupoliset kirkot koristavat kuvia. Värityksessä on 70-lukua, armeijan vihreää ja punaisia tähtiä. Tekstiileistä löytyy kukkia, voimakkaita vihreitä ja oransseja ja tapeteista kiehkuroita. Ja päiväkodin naulakosta hedelmäkuvin koristetut naulakot, mistä sain kiinni vanhasta muistosta: tälläiset minullakin oli päiväkodissa 70-luvulla! Pidin Bondestamin kuvituksesta ja siihen kätkeytyvästä ideasta erityisen paljon tässä kirjassa, vaikka hänen kuvituksensa ei koskaan olekaan jättänyt kylmäksi.

Kirjan loppukuva on lempeä ja humoristinen, sota on nyt jäänyt taakse ja vaihtunut rehevään viidakkoon, mielikuvituksellisiin hahmoihin, appelsiineihin ja kukkiin, sekä hymyilevään isään joka houkuttelee banaanilla apinaksi muuttunutta pikkupoikaansa kotiin. Diktaattorin pienuus tiivistyy pienessä sivukuvassa viimeisellä aukeamalla, missä hän seisoo naulakoiden alla vilkuttamassa ihastuksensa yhdelle lapaselle.





Pienen pojan kaikkivoipaisuuden erinomaisesti tavoittaneelle Diktaattorille ei voi olla antamatta täysiä pisteitä ja olematta suosittelematta tätä erilaista lastenkirjaa kaikkiin koteihin!

Aiemmin olen esitellyt blogissa muitakin Linda Bondestamin kuvittamia kirjoja, Retkuliina ja Retkuliina rakastuu, sekä Mainio Herra Iloisen.

Lastenkirjahyllyssä on arvosteltu Diktaattorin ohella toinenkin nykypäivän vanhemmuutta sohaiseva kirja.

Tähtiä 5 / 5

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja & Lastenkirjanäyttely

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja (orig. Mörkerboken)

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Kustantaja: Teos & Söderströms 2009

Suomennos: Henriikka Tavi

n. 36 s.

Muurit ovat paksut, portti on lukittu ja salvassa. Lyhdyn valo häilyy, varjot pitenevät ja kapenevat, käden varjo on kuin pedon kynsi. Hovimarsalkka hiipii aarrekammiosta mumisten:
- Voi voi voi, muurit ovat paksut, portti on lukittu ja salvassa.
Mutta vaikka muurit ovat paksut, sisään tunkeutuu silti pöllön huuto: Huu! Huolia!

Pieni istuu myös linnassa, lukee takkatulen rätistessä. Aarrekammiossa heillä on määrätön määrä kultaa, koruja, makkaroita, leivonnaisia. Mutta Pientä ei pelota, miksi pelottaisi? Eikö hän tiedä, kysyy huolestunut hovimarsalkka, että pimeässä metsässä vaanivat ulvovat sudet, kummitukset ja aaveet, villsisiat joiden rautaiset torahampaat on teroitettu ja saksanhirvi joka kantaa tulista kruunua. Ja kaikkein pahinta: kultaa himoitsevat pahantahtoiset ihmiset. Kuuleeko Pieni, miten pöllö huutaa: Huu! Huolia!

  

Silloin Pienikin alkaa pelkäämään. Kaikki ovet ja ikkunat salvataan. Mutta pelkoa ei niin vain salvatakaan.

Mikä neuvoksi silloin, kun istuu lukittujen ovien takana ja toivoo ettei kukaan murtaudu sisään. 

Mikä neuvoksi silloin, kun on niin paljon kultaa vartioitavana, ettei ehdi ajatella mitään muuta?

Mikä neuvoksi silloin, kun ulos sankkaan pimeyteen voi kätkeytyä mitä tahansa? 

Lopulta, kun ei enää jaksa pelätä, Pieni räväyttää ovet ja ikkunat auki, jättää koko arvokkaan omaisuutensa linnaan ja löytää metsästä - niin, mitä? Pelottavia petojako? Vai tavallisen metsän, sammalen tuoksun ja kirpakat puolukanvarvut? Ja ehkä muutakin, joka tekee onnellisemmaksi kuin mikään maallinen omaisuus.


Joskus kirja ja sattuma ovat yhdessä elämys, seikkailu. Meille kävi näin Helsingissä sijaitsevassa mahtavassa Päivälehden Metka matka -lastenkirjojen kuvitusnäyttelyssä, joka oli avoinna 21.10.2012 asti. Lastenkirjakuvitusten lisäksi näyttelyssä oli tutkittavana pieniä jännittäviä huoneita kuvitusten henkeen. Yksi huoneista oli väärinpäin, kaikki lattialla yleensä löytyvä on katossa ja toisinpäin. Valaistus on pimeä ja aavemainen.

Juuri tähän huoneeseen istuimme lukemaan 6-vuotiaani kanssa Hannele Mikaela Taivassalon kirjoittamaa ja Lena Frölander-Ulfin kuvittamaa upeaa Hämäräkirjaa, joka oli kävijöiden luettavissa, kuten myös muut kirjat, joista näyttelyssä on kuvituksia.

Taivassalon salaperäinen tarina johdattaa pienen ja ison lukijan isojen kysymysten äärelle - pelon voittamiseen, rikkauksien tarpeellisuuteen tai tarpeettomuuteen, toisen ihmisen tärkeyteen. Millaista on kun pelko on niin suuri ettei voi liikkua? Miten siitä pääsee yli? Aikuinen unohtaa helposti lapsen pelon intensiivisyyden, kirjan kanssa pelkoa voi yhdessä maistella. Entä voiko omistaa liikaa? Voiko olla ilman materiaa ja silti onnellinen? Mitä on huolehtia toisesta?

Tarinan teksti on intensiivistä, kaunista, huolellista. Se kuljettaa lukijan toinen toistaan kihelmöivämmästä tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Lauseet ja kappaleet ovat taideteoksia, ja ääneenlukemiseen tulee kuin itsestään rytmi, jolla saa esiin kaiken: painostavan pelon tunnelman, pakenemisen jännityksen ja helpotuksen, ryöväreiden ahneuden ja ahminnan, lopun tyyneyden ja rauhan. Harvoin nautin ääneen lukemisesta yhtä paljon kuin tässä kirjassa. Henriikka Tavi on tehnyt jälleen mainion suomennoksen, ja Lena Frölander-Ulfin taidokkaat, yksityiskohdista rikkaat mustavalkokuvat luovat ainutlaatuisen ilmapiirin kirjalle.

Tiivistunnelmainen ja väritykseltään musta kirja tekee lukemisesta ja kuuntelusta elämyksen, joka ei intensiivisyytensä vuoksi sovi ihan pienille. Ehkä juuri siksi kovasti itsenäistyvä 6-vuotias nautti kokonaisuudesta valtavasti. Aikuinen taas miettii, miten elämän perusoivallukset saa puettua niin upeaan asuun. Ja sitä valaistuksen säätöä luettaessa kannattaa tosiaan kokeilla ;-)

Helsingin Sanomien mukaan kirja jättää kirkastuneen olon ja arviossa verrattiin tarinaa Tove Janssonin iki-ihanaan Kuka lohduttaisi Nyytiä.

Tähtiä: 5/5

Päivitetty 27.10.2012