tiistai 22. toukokuuta 2012

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis (orig. Adieu Chaussette)
Suomennos: Mikael Ahlström
Kustantaja: WSOY 2011
40 s.

Minun pehmopupuni nimi on Luppis. ... Täytyy sanoa, että leikkikaverina se on aika surkea. Surkea jalkapallossa ja surkea tappelemaan, eikä se oikein ikinä ole ymmärtänyt, mitä eroa on cowboylla ja intiaanilla. Nyt vain on niin, että minä en voi enää pitää pupua parhaana kaverinani. En ole enää mikään vauva.
Olen siis päättänyt hankkiutua siitä eroon. 
Näin virkistävästi ja päättäväisesti alkaa Benjamin Chaudin Hei hei, Luppis. Ihastuin ensi vilkaisulta kirjan ideaan - poika haluaa päästä eroon pehmolelustaan, koska hän tarvitsee oikeitakin kavereita, ja yrittää hylätä paksun, leppoisan pehmopupunsa metsään. No, eihän se ihan niin helppoa ole, kuten tietää jokainen, joka on joskus rakastanut pehmolelua oikein kovasti.



Kuvittelin mielessäni, miten 2,5-vuotias poikani, joka raahaa pehmoleluaan joka paikkaan, eläytyisi tarinaan. Mutta eihän sekään ihan niin mennyt. Tarina meni yli käsityskyvyn. Kirja sopineekin paremmin 4-5-vuotiaille, sillä metsä on kuvattu välillä melko uhkaavana ja pojan tunteita kuvataan vahvasti. Ne ailahtelevat kyllästymisestä huoleen ja hätääntymisestä pelkoon.

Ajatushan on vinkeä - sitoa pehmopupu puuhun ja juosta pois. Hylkäämisen hetki jätetään lyhyeksi, vajaan sivun mittaiseksi, ennen kuin katumus valtaa mielen, mutta yhtä kaikki lukijan mielessä herätellään kysymystä siitä, saako niin tehdä? Pehmopupua voi verrata niin eläimiin - siltähän se näyttää nököttäessään avuttomana, puuhun kiinni sidottuna  - kuin uskolliseen ystäväänkin. Tietenkään kumpaakaan ei saa sitoa puuhun ja hylätä yksin, ja tästä saakin hedelmällistä juteltavaa. Mutta silti - Luppis on kuitenkin vain pehmolelu. Ja pojan ajatus on kaunis: kanit tykkäävät elellä villinä luonnossa, siellä niillä on parempi. Oikeastaan asian kaksijakoisuus tekee kirjasta kovin mielenkiintoisen.




Vaikka kokonaisuus on moni tavoin hyvä, jokin siinä vähän häiritsee. En saa kuitenkaan kiinni, mikä. Onko aihetta lähestytty liian sarkastisesti ja aikuisen silmin? Vai häiritseekö minua sittenkin itse tarina? Joka tapauksessa pidän lopusta - se on onnellinen ja onneksi myös aavistuksen yllättävä. Ja hiukan epäselvä, sillä leikki ja todellisuus kietoutuvat jännästi yhteen.

Chaudin kuvitus on veikeää, melko humoristista, ja Luppiksen korvat viuhtovat milloin mihinkin suuntaan. Mikael Ahlströmin suomennos pelastaa kirjan monin paikoin:

Sanon sille, että alahan laputtaa, Luppis, olet vapaa, mutta se ei liikahdakaan. Se katselee minua pikkuruisilla prinsessansilmillään ja yrittää saada minut heltymään. Sen tempun se tekee joka kerta, kun se haluaa, että minä hoivaan sitä. 
Kirjan koko on muuten haastava. Korkeutta piisaa sen verran, ettei se tahdo mahtua hyllyyn.

Tähtiä 2 / 5

Syksyllä 2011 ilmestynyttä Hei hei, Luppista on pohdiskeltu ainakin blogeissa Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille ja Lastenkirjahylly.

perjantai 11. toukokuuta 2012

Kirsti Ellilä: Majavakevät

Kirsti Ellilä: Majavakevät
Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Kustantaja: Karisto 2012
187 s.


Mielenkiintoinen kevään nuortenkirjauutuus on Kirsti Ellilän Majavakevät. Minulle tämä on ensimmäinen Ellilän kirja johon tutustun, mutta ei varmasti viimeinen, niin monipuolisesti 18 vuotta kirjailijana toiminut Ellilä on julkaissut niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin kirjoja. Ellilä pitää muuten myös omaa blogiaan Kirjailijan häiriöklinikka.

Hilla on 12-vuotias tyttö, syntyjään kolumbialainen ja pikkuisena Suomeen adoptoitu, joka tuntee itsensä syystä tai toisesta kovin erilaiseksi. Kun sisko viihtyy kavereiden kanssa tietokoneella pelaillen, viettäisi Hilla mieluiten kaiken aikansa lammella tutkiskelemassa ja kuvaamassa majavien elämää. Heidän kotinsa läheisellä lammella asuu nimittäin kaksi hienoa, hopeaturkkista majavaa. Niiden kanssa Hilla tuntee ainutlaatuista yhteenkuuluvuutta, ja lammelle hän usein yön hämärässä kiitääkin polkupyörällään.

Isä ja äiti ovat tytön käytöksestä luonnollisesti huolissaan, ja varsinkin äidin ja tyttären suhde on solmussa, sillä Hilla on kuullut äidin joskus suutuksissaan tuiskahtaneen, että on harmi kun adoptiolapselle ei ole palautusoikeutta.

Kun sitten naapurin äreä Korpelainen uhkaa räjäyttää majavien padon niiden aiheuttaman metsien tuhoutumisen vuoksi, alkaa Hillan taistelu majavien puolesta. Seikkailuun sekoittuu maagisiakin sävyjä, niin kovasti Hilla majavien ahdinkoon eläytyy. Kuvaan tulee myös Ilpo, joka tutustuu outoon tyttöön yöllisellä lammella, ja hänen kauttaan tarina saa yllättävän loppuratkaisun.

Suomen luonto antaa karun kauniin miljöön tapahtumille. Rämettynyt lampi, sen pystyyn kuolleet puut, harmaa, kostea ilma ja jääkylmä vesi - siellä Hilla on kotonaan ja niitä hän rakastaa. Muhevan mullan ja syrjäisen lammen tuoksu suorastaan tulvii lukijan nenään!

Vaikka tunnelma on tummasävyinen, on tarinassa ystävällisyyttä ja lämpöä. Luonnosta ja eläimistä välittäminen nousevat tärkeään osaan. Lukija joutuu pohtimaan arvoristiriitaa - onko parempi suojella majavia vai pelastaa rahallisesti arvokas metsä? Erityisen kimurantti kysymyksestä tulee, kun Ilpostakin tulee maanomistaja, ja rahalle olisi heidän perheessään paljon käyttöä.

Ellilä kuvaa hienosti Hillan erilaisuuden ja epävarmuuden tunteita, jotka koskettanevat suurta osaa nuoria, toisia enemmän ja toisia vähemmän. Hillan voimakas ulkopuolisuuden tunne liikuttaa. Hänen mielessään risteilevät painavat kysymykset kuten miksi minä olen täällä? Rakastavatko isä ja äiti minua todella? Kysymystä kenellä on oikeus olla täällä pohdiskellaan niin majavien kuin Hillankin kautta. Tämän kysymyksen esiinnostaminen tekee kirjasta erityisen tärkeän.


Löysin kirjasta paljon ajatuksia, joihin olisin itse murrosiässä ahmaisten ja helpottuneena tarttunut, ja vaikka Hilla onkin adoptoitu, kohdeyleisö ulottuu pikemminkin koko ikäryhmään kuin adoptoiduille. Ellilä tavoittaa monin sävyin tuon elämänvaiheen kipeitä tuntemuksia ja itsensä etsimistä. Ja kyllä kirja aikuisillekin sopii, sillä se herättelee monia ajatuksia. 

Kirjan kansi ja sisä- ja takakansi ovat Kirsi Haapamäen lyijykynäkäsialaa, mutta muuten kirjassa ei ole kuvitusta. 

Tähtiä 3,5 / 5




Majavakeväästä lisää Kirjavinkit-sivustolla ja Kirsin kirjanurkassa. Kirsi on esitellyt Kirsti Ellilän tuotantoa laajemminkin blogissaan.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...