Nyt pelittää - älyttömän hyvä tietokirja!

Elina Lappalainen: Nyt pelittää! Miten pelejä tehdään?
Kuvitus: Jussi Kaakinen
Kustannus: Tammi 2017
Lyhyesti: Tarinallinen, selkeä ja monipuolinen tietokirja pelaamisesta, pelien tekemisestä ja suunnittelusta. Innostaa katsomaan pelejä uusin silmin ja kokeilemaan omien pelien luomista. Tieto-osuudet istuvat hyvin tarinaan.

– Karoliina auttaa teitä pelin suunnittelussa. Ari taas opastaa musiikin ja äänien tekemisessä. Jaakko kertoo grafiikasta ja pelihahmojen piirtämisestä, Sofian äiti esittelee. – Ja minä autan sitten pelin toteutuksessa eli ohjelmoinnissa.
– Tästä tulee mahtavaa! Oliver intoilee. 

Oliverilla ja Sofialla on koulussa työhöntutustumisjakso, ja he pääsevät tutustumaan Sofian äidin työpaikkaan, pelifirmaan, jossa Sofian äiti työskentelee koodaajana. Parin päivän aikana he pääsevät suunnittelemaan oman pelinsä, luomaan sen äänimaailmaan ja koodaamaan sen yksinkertaisilla merkeillä.

Pelin luomisen lisäksi lapset tutustuvat peliyrityksen eri työtehtäviin, pelin testaamiseen ja markkinointiin sekä pelaavat omaa peliään perheidensä kanssa. Myös rahan käyttöä peleissä, pelien koukuttavuutta ja koko perheen ruutuaikaa käsitellään.

Huh mikä tietopläjäys, monipuolinen ja hyödyllinen!

Kokonaisuus on todella onnistunut, eikä ole ihme, että Elina Lappalaisen ja Jussi Kaakisen kirjaa on laajalti kehuttu erilaisissa kirja-arvioissa. Se antaa uutta tietoa paitsi lapselle niin varmasti aikuisellekin, koska maailma pelien takana on usein vieras. Kuka keksii ideat, miten hahmot luodaan, entä musiikki ja muut äänet, joita ei välttämättä tule edes ajatelleeksi? Ja sitten se koodaus, josta kaikkialla puhutaan.

Kirjan tärkeyttä lisää se, että pelaaminen on usein kestoaihe riitoihin aikuisten ja lasten välillä, joskus myös vanhempien keskinäisessä suhteessa. Vähemmän tai ei ollenkaan -pelaavaa kirja auttaa näkemään pelaamisen paremmassa valossa. Kirja ehdottaa myös uusia, sukupolvet ylittäviä pelaajakombinaatioita, joita ei välttämättä tulisi ajatelleeksi.

Pelaaminen on viihdettä ja harrastus kuten kirjojen lukeminen tai tv-sarjojen katselu. Erilaiset ihmiset pitävät erilaisista peleistä. Joku pelaa kännykällä, toinen tietokoneella ja kolmas pelikonsolilla. Yksi tykkää rakentelupeleistä ja toinen rallipeleistä. Kaikenikäiset ihmiset pelaavat: lapset, äidit, isät, mummot ja vaarit. Isovanhempien kanssa voikin olla hauska pelata yhdessä!

Pelaamisessa (vanhempaa) saattaa hirvittää sen koukuttaminen. Kirjassa tätäkin avataan: esimerkkipelin logiikkaa avaamalla lukija saa tehdä itse oivalluksia, miten peliin tietoisesti luodaan koukkuja. Kun koukut tiedostaa ja tunnistaa, tämäkään asia ei tunnu niin oudolta.

Juonta on helppo seurata. Usein tietokirjoissa on vaikea yhdistää tarina tieto-osuuksiin, jotka keskeyttävät väkisinkin juonen. Tässä palapeli toimii ja on tasapainossa myös määrällisesti. Joukossa on myös muutamia omia tehtäviä: mieti omalle pelillesi sopivat hahmot. Kiinnitä huomiota lempipelisi musiikkiin ja äänimaailmaan. Testasimme tehtävien tekoa 8-vuotiaan kanssa keskeyttämällä välillä lukemisen, mikä toimi yllättävän hyvin: pelatessa voi tarkkailla kirjassa esiinnostettuja seikkoja. Miltä musiikki ja äänet kuulostivat? Näin kokemuksesta tulee kullekin erilainen.


Kaakisen kuvitus sopii tyyliltään hyvin kirjaan, ja sitä on sopivan paljon, jotta kirjaa jaksaa seurata melko pienikin alakoululainen.

Vaikea ja visuaalinen aihe vaatiikin paljon kuvitukselta. Sen avulla konkretisoituu abstrakti suunnittelutyö, tietokoneella kuvittaminen, peliteon vaiheet ja vaikkapa pelifirman viihtyisät tilat.

Myös hahmot, lapset ja työntekijät, ovat onnistuneita.


Kirjassa lukijalle tulee pelimaailman ohella tutuksi työpaikka yleisellä tasolla. Miltä työpaikoilla viihtyisimmillään ja aika usein näyttää: seinillä inspiroivia kuvia, ergonomiset työtilat, kahvihuone ja sohva, koirakin saattaa toimistossa olla. Töissä voi olla aika kivaa!

Ja jotta saa kivan työpaikan, kannattaa miettiä mistä itse pitää ja vahvistaa näitä taitoja. Tämä pedagoginen lisäys on ihan oma lisäykseni kirjalle, ja visioin mielessäni jo lukuisia uusia tietokirjoja, joissa kuvakirjan kautta esitellään eri ammatteja.

Kirjan muita (koko perhettä koskevia) pedagogisia, pohdittavia elementtejä on perheen tavat ruutuajan suhteen - voivatko vanhemmat uskottavasti rajoitttaa ruutuaikaa, jos itse istuvat tiiviisti iltaisin ruutujensa ääressä? Entä onko reilua kokonaan kieltää käyttämästä peleihin rahaa? Jos rahaa käyttää, mikä on hyvä summa? Näitäkin asioita käsitellään monipuolisesti – yksiselitteistä vastausta ei ole, vaan jokainen joutuu itse asiaa pohtimaan ja luomaan omalle perheelle sopivat tavat ja säännöt. 

Luimme kirjan 8-vuotiaan kanssa melkein yhdellä istumalla. Hänelle kirja sopi hyvin, mutta erittäin hyvin se sopii myös aavistuksen vanhemmalle.  

Kaikkinensa Nyt pelittää on ajankohtaisuutensa, merkittävyytensä, monipuolisuutensa ja onnistuneen toteutuksen ansiosta ihan mainio kirja. Ja hyvä ehdokas Finlandiapalkintoehdokkaaksi.
(MUOKS. Lasten sarjan ehdokkaat julkistetaan keskiviikkona 8.11. klo 10.)

Joskus pelaaminen riistäytyy käsistä. 

Musiikkia ja ääniä voi tehdä peleihin monenlaisilla esineillä, muillakin kuin soittimilla.

  

Kolmiuloitteiset kuvat luodaan aluksi verkoksi, joka väritetään ja täytetään pikseleillä. 

Kirjaan voi tutustua Elina Lappalaisen kanssa Youtubessa.

Hyvä katsaus tietokoneaiheisiin lastenkirjoihin löytyy Lastenkulttuurin vinkkari -blogista.


Elina Lappalainen: Nyt pelittää! Miten pelejä tehdään?
Kuvitus: Jussi Kaakinen
Kustannus: Tammi 2017
Mistä: Arvostelukappale

Parasta nyt! Leikki vieköön.

Kaisa Järnefelt, Meiju Niskala, Anne Vasko: Leikki vieköön

Kustannus: Tammi 2014

145 s.

Lyhyesti: Kirja, joka tuo ilon ja keveyden mukanaan, kehottaa hulluttelemaan ja kokeilemaan asioita, joita pidetään usein mahdottomina, älyttöminä, tyhminä. Pyydystä ääniä purkkiin, väritä lakritsilla, tee domino shamppopulloista, muropaketeista, sokeripaloista. Sotke, melua, nauti elämästä!

Saimme lahjaksi tämän muutama vuosi sitten ilmestyneen kirjan, ja ihastuin heti. Sopii juuri mainiosti tähän kevään kynnykselle! Jo kansi on niin hyväntuulinen – aurinkoinen kuva Katajanokalla tallustavista lapsista ja aikuisista pahvilaatikot päässä – että kirja tekee välittömästi mieli avata ja katsoa, mitä muuta hullua kirjassa tapahtuu. Mihin tämä lukijan vie?

Hassuttelemaan! Kirja innostaa värittämään kenkälankilla tai tulisella pippurilla! Keräämään aukeamalllisen asioita, joista tulee hyvälle tuulelle. Rakentamaan rikkinäisistä tavaroista mielikuvituksellisia keksintöjä. Soittamaan nokkahuilulla naapurin postilaatikosta sävelmä. Silittämään ja tunnustelemaan kiviseinää, mummon polvea.

Pyydystämään ääniä purkkiin. Vaarin iltasatua. Tyynen vedenpinnan hiljaisuutta. Pulinaa. Mummon hyräilyä. Mahan murinaa. Lahjapperin rapinaa.

Rikkomaan normeja, uhmaamaan sääntöjä, kokeilemaan, yrittämään, nauramaan. Sotkemaan, ölisemään, mellastamaan, huutamaan.

Tekemään kaikkea sellaista, mikä on aina kiellettyä, tyhmää ja älytöntä, lapsellista, missä ei ole siis mitään järkeä.

Jestas miten tylsältä normiajattelu alkaa kirjan myötä tuntumaan... Ehkä se onkin kirjan idea. Ravistella tottumuksia ja näyttää leikin hauskuuden, hulluttelun vapauttavan vaikutuksen. Kyseenalaistaa aikuisten mielipiteitä.

Kirjan ulkoasu on upea, se yhdistää energistä ja iloista valokuvaa Anne Vaskon värikkääseen piirroskuvaan.  Monta sivua haluan irrottaa ja laittaa seinälle, koska ne vain ovat niin kekseliäitä ja hauskoja. Ja tässä kirjassa siihen suorastaan kehotetaan. Kirjasta on tarkoitus tehdä juuri niin omannäköinen kuin haluaa. Liimata, sotkea, irrottaa, värittää.

Kirjan takana ovat Anne Vasko, Meiju Niskala ja Kaisa Järnefelt: (lasten)kirjailijoita, taitelijoita, toimittajia, leikin ja mielikuvituksen viestinviejiä. Sekä lapset työpajojen kautta.

Saimme kirjan siis lahjaksi, ja se on mahtava juttu! Suoraan sanoen olen kaivannut juuri jotain tälläistä monta kertaa. Ja tämä toimii. Aina kirjan avatessani muistan taas elämän keveyden, ilon ja huumorin.

Tämä on mahtava kirja jättää lojumaan sohvapöydälle ikuisiksi ajoiksi, inspiroimaan. Suosittelen kirjaa kaikkiin perheisiin, lahjaksi, omaksi elämänoppaaksi, perheraamatuksi…

**Vaihda-kuva sopii meille juuri nyt. Kuvat on nimittäin napattu Alpeilta, jonne meidän perhe hetkeksi vaihtoi arkensa.**


Kaisa Järnefelt, Meiju Niskala, Anne Vasko: Leikki vieköön

Kustannus: Tammi 2014

145 s.
Mistä? Lahjaksi. 

Kaikki suistuu paikoiltaan: Hirviön kutsu

Patrick Ness: Hirviön kutsu (alkuper. A Monster Calls, 2011)

Kuvitus: Jim Kay

Alkuperäisidea: Shiobhan Down

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kustannus: Tammi 2016

215 s.

Lyhyesti: Moniulotteinen romaani 13-vuotiaan pojan painajaisista silloin, kun äiti sairastuu syöpään ja liukuu yhä kauemmas poikansa luota. Kuka kertoo hänelle totuuden? Mikä on puuhirviö, joka ilmestyy hänen ikkunansa taakse, ja mitä se haluaa hänelle kertoa?

Hän huusi kokoajan, niin kovaa ettei kuullut omia ajatuksiaan, katosi tuhoamisen vimmaan, ajatuksettomaan murskaamiseen ja murskaamiseen ja murskaamiseen.
Hirviö oli oikeassa. Se oli hyvin tyydyttävää.
Conor huusi kunnes hänen kurkkunsa oli käheä, murskasi kunnes hänen käsiään kivisti, karjui kunnes oli kaatua uupumuksesta.

Conorin pahin pelko ja hirviö on painajainen, joka palaa yö toisensa jälkeen. Hän on tehnyt jotain, jonka vuoksi hän tarvitsee rangaistuksen, eikä edes Harryn kiusaamaksi joutuminen tunnu miltään. Paljon pahempaa on sääli, joka heijastuu muiden silmistä. Ja vielä sääliäkin pahempaa näkymättömyys. Sillä Connoria ei kukaan todella näe, ei katso silmiin, ei vaadi mitään.

Conorin isoäiti on etäinen ja ankara, isä asuu uuden perheensä kanssa Amerikassa. Ainoa, joka huomaa Conorin, on Lily, lapsuudenkaveri, jota Conor ei voi enää sietää. Sillä Lily on syypää kaikkeen siihen pahaan, joka Conorille tapahtuu.

Patrick Nessin Hirviön kutsu on vaikuttava ja hieno romaani, jossa 13-vuotias Conor joutuu läpikäymään vaikean ajan: äidin syövän, joka liu’uttaa äitiä yhä kauemmas hänestä. Painajaiset, jotka repivät hänet väkivalloin unesta. Hirviön, joka kiusaa, tai ehkä pikemminkin auttaa häntä sekavilla tarinoillaan. Tarinat avaavat Conorin silmiä hyvyyden ja pahuuden päällekkäisyydelle ja pakottavat hänet luopumaan lapsuuden selkeästä jaosta hyvään ja pahaan.

Tarina on kerrassaan mukaansatempaava kuvaus teini-ikää lähestyvän pojan tavasta käsitellä äidin sairautta, asiaa, joka suistaa hänen maailmansa sijoiltaan. Kirja herättää monia kysymyksiä, joita oli mielenkiintoista pohtia, mutta joihin kirja ei hevillä tarjoa vastauksia: Mitä voi tehdä jos on muiden silmissä näkymätön? Conor ratkaisee asian väkivallalla, mutta muuttaako se asiat vain huonompaan? Onko kahden ihmisen mahdollista lähentyä toisiaan, vaikka he ovat täysin erilaisia? Saako ärtyisän ja pahantuulisen ihmisen (apteekkarin) sulkea yhteisön ulkopuolella?   

Vaikuttava, mustavalkoinen ja tumma kuvitus on Jim Kayn, joka on kuvittanut myös Harry Potterin kuvitetun kirjan. Se vahvistaa hienosti painostavaa tunnelmaa. 

Kirjan syntytarina on poikkeuksellinen: kirjailija Shiobhan Down oli hahmotellut tarinan puitteet, mutta syöpä vei hänet ennen aikojaan. Patrick Ness kirjoitti tarinan Downin idean pohjalta.

10-vuotias lukaisi kirjan puolessatoista päivässä, sillä kirja on painavasta asiastaan huolimatta nopealukuinen. Hän piti siitä kovasti. Se oli ”kaunis, kiva, surullinen, ei niin jännittävä. Juoni oli hyvä. Kolmatta tarinaa en tosin tajunnut, että se oli tarina.”

Juonen lomaan on nimittäin kudottu neljä tarinaa siitä, miten lähes kaikessa on sekä hyvää että pahaa. Ne haastavat ja sopivat mainiosti noin kymmenvuotiaalle, joka alkaa hahmottaa maailmassa hyvyyden ja pahuuden eri sävyjä. 

Kirja sopiikin hyvin luettavaksi koulussa noin neljännestä luokasta ylöspäin. Se saattaa tarjota aineksia monenlaiseen keskusteluun: toisen huomioonottamista etenkin silloin kun tällä on vaikeaa, tunteiden vaikutuksesta käytökseen, puhumattakaan tarinoista ja niiden moraalisuudesta.

Koskettava romaani pukee sanoiksi useita pelkoja, jotka ovat ihmisille yhteisiä: toisen menettämisen, sairauden ja toisten silmissä näkymättömäksi muuttumisen. Ehkä tärkein kirjan muistutuksista on se, miten tärkeää on katsoa toista silmiin ja huomata toinen. Surunkin keskellä, ja ehkä etenkin silloin. Miten yksikin katse voi tehdä eron, lauseista puhumattakaan.

Muista ottaa viereen nenäliinapaketti!

Lisää Hirviön kutsun lukukokemuksia blogeissa Kulje kaksi kuuta ja Oksan hyllyltä. 

Patrick Ness: Hirviön kutsu

Kuvitus: Jim Kay

Alkuperäisidea: Shiobhan Down

Suomennos: Kaisa Kattelus

Kustannus: Tammi 2016

Mistä: Arvostelukappale

Zaida ja lumienkeli yhdistää arkea, maagista ja kummitustarinaa

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
207 s.
Lyhyesti: Maagisen ja realismin yhdistävä kuvaus yksitoistavuotiaan, Etelä-Amerikasta adoptoitun Zaidan elämästä ja sen herättämistä kysymyksistä yhden kouluvuoden aikana. Mikä on olemassa, onko hyvä olla samanlainen, onko asioissa enemmän kuin ulkopuolelle näkyy? Hieno kirja moniuloitteisten teemojensa vuoksi, jotka jäävät pohdituttamaan.

Reipas. Minä en pidä koko sanasta. Se kuulostaa samalta kuin iloinenpas, onnellinenpas, kuin nieleskelisi kyyneleitä ja väittäisi että onpas, onpas kaikki ihan hyvin. 

Zaida on yksitoista, adoptoitu, professori-isän ja kääntäjä-äidin ainoa lapsi. Vanhemmat ovat jo aavistuksen iäkkäämpiä, lempeitä ja viisaita, mutta tietenkään heille ei voi kertoa kaikkea mitä elämässä tapahtuu. Epätavallisista kohtaamisista puistossa samanikäisen tytön kanssa, kiusaamisesta, pettymyksistä kavereihin, tai mukavasta pojasta, Otosta, joka puolustaa Zaidaa muita vastaan.

Kirjassa on monta kiinnostavaa teemaa, joista yhdessä kutoutuu eheä, puhutteleva tarina. Yksi keskeisistä on kysymys siitä, mikä on olemassa? Kuinka varmasti voimme sanoa, ettei jokin ole olemassa ja jokin muu on? Onko enkeleitä? Mitä tapahtuu kuolleille? Voiko jokin olla suurempi sisältäpäin kuin ulkoapäin?

Paikoin tunnelma yltyy maagisuudessaan jopa kummitustarinaksi, juuri sopivan jännittäväksi.

Ja sitten on realismi, koulu ja kiusaaminen, joka kuvataan viiltävästi, adoptoidun lapsen sieluun heitellään miekanteräviä sanoja. Näitä kohtia, samoin kuin koulumaailman raakuudesta ja ankeudesta oli paikoin vaikea lukea. Opettajakin onnistui olemaan kuin käärme, ja kavereihin pettyminen viimeinen pisara.

Silti näistäkin kohdista noustaan valoon. On kiinnostavia henkilöhahmoja, joihin lukija kiintyy ja jotka muodostavat toistensa kiinnostavia vastakohtia. On isä ja vastapainona hänen boheemi veljensä, unelmien ja luovuutensa innoittama ja toisaalta uuvuttama. Kuten Zaidan äiti sanoo: Pelkkien lahjojen varassa ei ole hyvä elää. … Lahjakkuutta pitää osata käyttää, ja antaa sen avulla muille jotakin.

Ja on kavereita ja ystävyyttä, vaikkakin yllättävältä taholta. On koiran ja ihmisen välinen suhde, ja turvalliset vanhemmat.

Heinänen kuvaa hienosti ja lämpimästi yhden lapsen perheen arkea ja yhdessäoloa. Adoption teemoihin hän ei syvenny pintaraapaisua kummemmin, erilaisuuden ja samanlaisuuden teemaa pohditaan hieman. Sisaruksen puuttuminen ja pieni suku sen sijaan mietityttävät Zaidaa enemmänkin.

Pidin erityisesti tavasta, millä tavoin pienet, lyhyet hetket kuvataan, ympäristö, näkymä, tuntuma. Ympäristönä on kivikaupunki, oma entinen palvelijanhuone sekä aitojen takana oleva korttelin kokoinen puisto. Puistossa Zaida pääsee sukeltamaan salaperäisessä seurassa luontoon ja lumen satumaiseksi lumoamaan maisemaan, joka muuttuu hetkestä toiseen. Kivikaupungin ja luonnon välinen jännite on kiinnostavaa, ja riveiltä huokuu kaipuu luontoon ja rauhaan, mihin on helppo samaistua.

Oli kuitenkin hyvä, että kirja sijoittui nimenomaan kaupunkiin ja keskustaan, ratikoineen ja pienine kivipihoineen. Luonnon ja kaupungin jännitekin tavallaan alleviivaa pohdintaa todellisuuden ja unen, tai miksi sitä nyt kutsuisikaan, välillä. Ja joskus uni muuttuukin todeksi, yllättäen, yllättävältä taholta...

Alkusyksyn auringonpaiste tuntui ohueksi kauhtuneelta. …
Kuvittelin kaupungin pakkasen pihteihin.

Yhden sivun elävät ja tarkat mustavalkokuvitukset, jotka ovat Heinäsen omia, luovat kirjan tapahtumille ja henkilöille ulkoasun. Kirja olisi ollut hyvä ilman niitäkin, mutta ne sopivat kirjan tunnelmaan hienosti.

Zaida ja lumienkeli herätti tämän bloggarin pitkästä bloggaustauosta. Kesällä pääsin mm. edellisen postauksen maisemiin, Saimaalle melomaan, mikä oli paratiisi, ja muutenkin metsittymään aika lailla kokonaan.

En osaa sanoa millaiseksi blogin julkaisutahti nyt syksyllä muodostuu, mutta uskon että suunnilleen vanhaan tapaan edetään. Itse olen juuri saanut valmiiksi ensimmäisen oman käsikirjoitukseni, jonka kirjoittaminen oli mukaansatempaavaa, innostavaa, kaikennielevää… Johonkin energia on hyvä purkaa, ja on onni saada uppoutua tekstiin niin täysin.

Hyvää loppukesää ja innostavia lukuhetkiä kaikille!

Saku Heinänen: Zaida ja lumienkeli
Kuvitus: Saku Heinänen
Kustannus: Tammi 2014
Mistä: Kiitos kustantajalle

Rakkaudesta kirjoihin: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo

William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (orig. The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore)
Kuvitus: William Joyce ja Joe Bluhm
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kustannus: Tammi 2012
Lyhyesti: Tarina pojasta, joka hoivaa kirjoja, ja kirjoista, jotka hoivaavat poikaa. Moniuloitteinen ja kaunis tarina, joka saa miettimään, mitä on hyvä elämä. Lapselle kirja avaa ehkä kirjojen tärkeyttä ja monipuolisuutta.

Voiko kirjanrakastajalle olla kauniimpaa tarinan aihetta kuin tarina pojasta, joka uppoutuu kirjoihin koko elämäkseen, elää lukemattomien tarinoiden keskellä jakaen niitä eteenpäin, kirjoittaen omaa tarinaansa.

"Jokaisen tarina on tärkeä", Morris sanoi. Kirjat olivat samaa mieltä.

Kirjat hoitavat Morrista ja hän hoitaa kirjoja. Sillä aiemmin Morrisin elämässä tapahtui jotain, joka pisti kaiken mullin mallin, eikä hänellä enää ollut paikkaa mihin mennä. Kunnes hän löysi kirjat, jotka tarvitsivat häntä lukemaan ne, ja hän tarvitsi niitä saadakseen hoivata ja helliä hapertuneita kansia.

Tarina on kiehtovan epäselvä. Se tuo mieleeni lapset, joilla ei ole paljoakaan elämässään, ja miten paljon kirjat voisivat heille antaa. Voisi antaa jos heillä olisi kirjoja, mitä heillä ei useinkaan ole. Ja se tuo mieleeni IBBY ry:n (International Board on Books for Young People) lukutaitohankkeen Keniassa, jonka kautta on perustettu kirjasto Osiri Beachiin Victoria-järven rannalle. Keniassa ei todellakaan ole siunattu lapsia samanlaisella lastenkirjojen aarreaitalla kuin suomalaislapsia, ja ne harvat lastenkirjat joita kirjakaupoista siellä asuessamme haalin, olivat enimmäkseen paperikantisia, ohuita eläinsatuja (ei niin että niissä olisi vikaa, mutta valikoima oli suppea). Joten ei tarvitse kuin ajatella hetken miten paljon kirjastotoiminta on ilahduttanut ja avartanut sinne pääsevien lasten maailmaa, niin mieletön ilo ja kiitollisuus IBBYn toimintaa kohtaan läikähtää sydämessä.

Mutta siis takaisin kirjaan. Moniuloitteisen, tulkinnanvaraisen tarinan vuoksi en osaa sanoa, onko poika oikeastaan hirveän yksinäinen kaikkien kirjojensa keskellä - ei taida olla, koska kirjat ovat hänen ystäviään. Surullinen hän ei ainakaan ole, sillä kirjat ja kirjoittaminen antavat hänen elämäänsä merkityksen. Huomaan normittavani "hyvää elämää" ja miettiväni, millaista on hyvä elämä. Kaikille kai erilaista? Elämä voi olla rikasta ja parasta mitä voi toivoa, vaikka siihen ei kuuluisikaan läheisiä ihmisiä. Kirjat ovat monille ystäviä ja antavat lohtua, seuraa, iloa ja naurua, kaikkia mahdollisia tunteita.

Kirja on kuvaus kirjojen voimasta, tarinoiden ikuisuudesta ja vangitsevuudesta, ainutlaatuisuudesta ja tärkeydestä. Aikuisten kirjoista tämä muuten muistuttaa minua Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaa -sarjasta, jonka toista osaa parhaillaan kahlaan läpi (olen kahlannut jo kuukausia). Kirjat voivat muuttaa elämän.

Morris painoi hatun päähänsä ja otti kepin käteensä. Ovella hän kääntyi, hymyili ja vilkutti hyvästiksi. "Kannan teitä kaikkia mukanani täällä", hän sanoi ja osoitti sydäntään.

Kuvitus on ajaton ja siinä on vanhojen kirjojen tuntua, kellastuneita ja hapertuneita sivuja ja kirjastojen lempeää tunkkaisuutta ja rauhaa. Typografia tukee kekseliäästi tekstiä, antaa sanojen kauneudelle tilaa ja saa kirjat vaikuttamaan loputtomalta maailmalta, johon voi uppoutua vaikka ikuisuudeksi.







Kirja saa minut myös miettimään omaa suhdettani kirjoihin. Minun ei tarvitse omistaa niitä, mutta haluan hoivata yksilöitä, jotka tielleni tulevat. Sivujen taittaminen ei ole minun tapani, vaan rakastan kirjanmerkkejä. Muutamaan kiinnyn, hyvin harvaan, ja ne haluaisin hyllyyni, jotta voin palata niihin aina kuin ystäviin. Viimeksi sellainen on ollut Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Oletko lukenut? Ihan erityinen kirja omien rajojen rikkomisesta, uskaltamisesta mutta myös ihan tavallisesta arjesta, sekä tietysti tuhat vuotta sitten eläneestä japanilaisesta Sei Shogunista. Sellaisia lastenkirjojakin kävelee vastaan aika ajoin. Niissä voi olla niin sykähdyttävä kuvitus, että haluan ne sen vuoksi (Pandan zen-tarinoita, Peiton alla, Fannys fantastiska resa, ihan muutamia mainitakseni), tai joskus kieli on niin kaunis, että ihastun kirjaan sen ansiosta, kuten nyt viimeksi Kaislikossa suhisee -kirjassa. Joskus kirjan sanoma lumoaa. Usein ne kirjat kertovat erilaisuuden arvostamisesta. Sellaiset kirjat, jotka koskettavat jotain ja saavat pohtimaan elämää, ovat hyvä olla hyllyssä. Mutta jos ne eivät ole, ei se mitään, koska tärkeintä on ollut se hetki, kun kirja on koskettanut sydäntä.

Lopuksi kirja innoitti minua lahjoittamaan kaksi kirjaa eteenpäin. Molemmat kirjat ovat koskettaneet minua ja jääneet mietittymään, koska niiden sanoma on erityinen, ja nyt toivon niiden koskettavan jotakuta muuta. Jos haluat jomman kumman, laita kommentteihin viesti ja laita postiosoitteesi vaikkapa sähköpostilla viivijvf (at) hotmail.com. Jos useampi kuin yksi haluaa kirjan, arvotaan. Jätäthän kommenttisi ensi viikon perjantaihin (27.6.) mennessä, koska sitten lähden kesälomalle ja tiputan kirjat mökin vieressä olevaan asiamiespostiin. (Onpas muuten hassu sana.)

Tuula Pere: Lauri - pikku matkamies (Wick Wick) - filosofinen kirja matkan teosta ja havainnoista elämästä sekä kotiin paluusta. Kaikenikäisille.

Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua (Kustannus-Mäkelä) - rakkaus lapseen kestää, ihan vain siksi "koska olen äiti." Pienille sopiva kuvakirja.


William Joyce: Morris Lessmore ja tuhansien tarinoiden talo (orig. The Fantastic Flying Books of Mr. Morris Lessmore)
Kuvitus: William Joyce ja Joe Bluhm
Suomennos: Kaisa Kattelus
Mistä: Arvostelukappale

Täyttä laukkaa maailman ympäri on rikas tietokirja

Anniina Mikama ja Carlos da Cruz: Täyttä laukkaa maailman ympäri
Kuvitus: Carlos da Cruz
Kustannus: Tammi 2014
Lyhyesti: Erittäin faktarikas tietokirja hevosista, mutta myös monesta muusta: hevosten ympärille kietoutuvasta kulttuurista sekä perinteisistä ja vähän nykyisistäkin tavoista eri puolilta maailmaa. Toteutettu niin, että asiaa on eri-ikäisille ja eri asioista kiinnostuneille. Teksti on pilkottu lyhyisiin tietoiskuihin. Raikas, hyväntuulinen kirja.



Onko olemassa hevosaiheisia tietokirjoja lapsille ja nuorille? Voi olla, vaikka en tiedä, mutta ainakaan en ole törmännyt vastaavaan kuin Täyttä laukkaa maailman ympäri. Nimi kertoo kaiken: Hevoset, niiden historiallinen ja nykyinen käyttö, eri maiden tavat ja hevosten ympärille liittyvä kulttuuri ovat kirjan idea, ja ajautuupa juttu välillä ihan muuhunkin kuin hevosiin.

Kirjassa kuvataan värikkäin piirroksin hevosia 18 eri maasta, Euroopasta (josta 10 eri hevosta), Pohjois-Afrikasta, Lähi-Idästä, Aasiasta, Australiasta ja Amerikasta. Jokaiselle hevoselle on varattu aukeama. Kirjan ideana on matkata maasta toiseen lapsen kanssa, joka tutustuu samalla paikallisiin lapsiin.

Tekstin puolesta kirja sopii vaikka kuinka isoille. Hevosista kerrotaan mm. niiden ulkonäöstä ja luonteesta sekä perinteisestä käytöstä kussakin kulttuurissa. Suomesta esitellään Suomenhevosen lisäksi ritareiden turnajaiskäytäntö, Irlannista maankiertäjät hevosiin liittyvänä elämäntapana, Mongoliasta perinteinen Naadam-juhla, jossa ratsastavat lapset, Ranskasta Mérenshevosten uhasta kuolla sukupuuttoon ja kannan elpymisestä, hevosiin liittyvistä vuoristolaisista jne.

Kuvituksen ja tekstin välillä on ehkä hienoinen ristiriita, sillä selkeästi lapsenomainen kuvitus hyvin nuorine, tekstistä toiseen seikkailevine lapsineen töksähtää varmasti esim. yläkoululaisilla tai nuoremmillakin, joille teksti uppoaisi hyvin. Pidin kuitenkin kuvituksen hyväntuulisuudesta, ja ylipäänsä siitä, että genret - tietokirja ja kuvakirja - sekoittuvat. Tietokirja ei näytä yhtään tietokirjalta, ja kaikenlaiset faktat tulevat varmasti omaksutuiksi tehokkaammin kuin tylsästi kuvitetuissa tietokirjoissa.

Eniten pidin Ranskan tapaisista aukeamista, jossa faktalaatikoissa syvennytään yhteen tai kahteen asiaan, ja lukemisesta tulee ehyt kokonaisuus. Niiden rinnalla kulkee puhekuplina pienten lasten hevosiin tai kulttuuriin liittyvä keskustelu, ja mukana on myös ripaus historiaa, faktoja hevoslajista ja vieläpä tattimunakkaan ohjekin, koska Ranskassa ollaan.

Välillä aukeamat hyppivät sinne ja tänne: Englannista kerrotaan maailmaan suurimpiin kuuluvista Shirenhevosista, Pyhästä Yrjöstä, hevosvoiman käsitteestä, hevosen pesemisestä, 1800-luvun helmiäisnappikoristelusta, erilaisista busseista historian aikana, puhekuplissa on englanninkielisiä fraaseja ja lopuksi vielä lapset juttelevat puhekuplissa ympäri aukeamaa ja tutustuvat paikallisiin lapsiin. Kun kaikki on yhdellä värikkäällä aukeamalla, ovat lukija ja kuulija jo hivenen pää pyörällä kaikesta pikkutiedosta. Valitsinkin lopuksi silmäilevämmän lukutavan, eli luin hiljaa itsekseni osan ja keskityin ääneen lukemisessä lapsia kiinnostaviin asioihin, kuten hevosen kokoon ja mm. hevosen käyttöön.

Paras lukutapa kirjalle on itsekseen, eri aiheita silmäillen ja kirjaan aina uudestaan palaten. Opettajalle kirja on hyvä lisä esimerkiksi biologian tai maantiedon tunnille: kiinnostavia tietosäikeitä ovat esim. tiedot vähemmistökansoista valtioiden sisällä.

Entäpä pienet lukijat? 4-vuotiaskin, eläimiä rakastava jaksoi kuunnella kirjaa, vaikka pitikin vähän valikoida mitä luki, jottei turhautumiskiukkua tulisi.

Tämä kirja löytää varmasti lukijoita, niin rikas ja raikas se on sisällöltään. Lasten tietokirjat ovat aina tervetulleita ja tarvittuja, Kiitos siis tekijöille valtavasta työmäärästä! On helppo kuvitella, miten vaikeaa on ollut puristaa kaikki mielenkiintoinen tieto kustakin maasta yhteen aukeamaan!

Täyttä laukkaa maailman ympäri on luettu myös mm. Sinisellä keskitiellä.

Anniina Mikama ja Carlos da Cruz: Täyttä laukkaa maailman ympäri
Kuvitus: Carlos da Cruz
Kustannus: Tammi 2014
Mistä: Kiitos tekijöille.

Soiva laulukirja

Soili Perkiö: Soiva laulukirja
Kuvitus: Terese Bast
Kustannus: Tammi 2013
95 s.
Lyhyesti: Laulukirja, jossa on säestys! Nappia painamalla voi valita melodian 50 suomalaiseen lastenlauluun. Suurin osa klassikoita, mukana kuitenkin myös uutuuksia.

Soiva laulukirja on varmaan tuttu jo aika monelle, itse ennätän blogata tästä vasta nyt. En ollut ehtinyt perehtyä kirjaan, ja sen lisäksi en ole varsinaisesti mikään hirveän innokas laulaja, vaikka lauloinkin paljon kun esikoinen oli pieni. Niinpä kirja onkin alkanut kukoistaa kunnolla vasta viime aikoina, oikeiden lukijoiden käsissä: mummon, 2-vuotiaan ja 4-vuotiaan.

Mistä on kyse? Ensinnäkin kirjassa on sanat ja nuotit 50 suomalaiseen lastenlauluun sekä kiva ja höpsö Terese Bastin kuvitus. Lauluista neljäsosa on minulle vieraita, kuten Hevonen se heiniä rouskuttaa, Nyt saavat peukalot hyppiä, Junan lähtö, Kirppu ja härkä. Kirjan juju on kuitenkin SOITTOlaitteessa (kts. kuvaa), josta voi numeron mukaan soittaa melodian kuhunkin lauluun. Ei muuta kuin laulamaan! Säestys on enimmäkseen pianolla ja kivan kuuloinen. Tulee elävästi mieleen muskari, jossa kävin esikoisen kanssa. Kirja lienee hitti juurikin ihan pienten kohdalla, ja tosiaan, meilläkin kylässä ollut 2-vuotias vietti pitkän aikaa nappia painellen ja itseään heilutellen <3

Meidän perheen ylivoimainen suosikkilaulukirja on Tammen Kultainen laulukirja (Tammi 2007), joka on lähes liimauksestaan irronnut. Soili Perkiö on molempien toimittaja (Kultaisessa laulukirjassa myös Hannele Huovi), joten kirjasta ensi kerran lukiessani ajattelin saavani melodian joihinkin Kultaisen laulukirjan itsellleni vieraisiin sävelmiin, etenkin Soile Perkiön lauluihin. Soivassa laulukirjassa mennään kuitenkin aika tutulla pohjalla, joten tämä ajatus ei toteutunut. Mutta ei se mitään. Soivan laulukirjan anti on muussa: lapsen ja aikuisen yhteisissä hetkissä tuttujen ja rakastettujen klassikoiden kanssa. Ehkä kirjaan voisi tulla jatko-osa, jossa sitten olisi vähemmän tunnettuja lauluja?

Terese Bastin kuvitus on iloista ja sitä on mukavan paljon. Kirja onkin kuvakirja ja laulukirja yhdessä. Kuvitus modernisoi klassiset laulut ja antaa hahmoille veikeän ulkoasun, monikulttuurisuutta unohtamatta.

Etenkin pikkulapsiperheeseen tämä on aivan mainio lahjaidea ja voi innostaa laulamiseen sellaisiakin (aikuisia), joita laulaminen ei muuten innosta. Lapset kai kaikki rakastavat laulamista luonnostaan.

Soivasta laulukirjasta ovat bloganneet mm. Lähiömutsi, PikkuVanilja ja Pihin Naisen elämää -blogi. 

Soili Perkiö: Soiva laulukirja
Kuvitus: Terese Bast
Kustannus: Tammi 2013
Mistä: Arvostelukappale

Sisustusta ja väriä (lastenhuoneisiin)!

Selina Lake: Kotoisa tyyli (orig. Homespun Style)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013
160 s.

Selina Lake, Joanna Simmons ja Debi Treloar: Löytäjen koti (orig. Bazaar Style)
Suomennos: Marlene Sanoukian
Kustannus: Tammi 2009
144 s.
Varoitus: Tällä kertaa ei tulekaan lastenkirja-arviota vaan lapsiin(kin) liittyviä sisustuskirjoja, jotka ovat inspiroineet itseäni suuresti….

Koska nyt on pääsiäinen ja aikaa olla kotona, ja lisäksi kevät ja sen myötä joka paikassa iloinen, keltainen valo, on hyvä aika tuoda blogiin nämä kaksi omaa suosikkisisustuskirjaani. Rakastan nimitttäin sisustamista, ja näistä kirjoista ammennan vinkkejä paitsi lastenhuoneiden sisustukseen, myös koko kotiin. Meillä on kotona harvinaisen värikästä ja lapsellista - minkä varmaan voinee arvata lastenkirjablogin pitäjältä. Paitsi että lastenkirjoja on joka paikassa, koska ne ovat niin ihania olla olemassa ja visuaalisesti aika usein häikäiseviä, niin lasten piirustuksia, värikkäitä kortteja, emaliastioita ja kaikkea mahdollista iloista ja väriä on joka paikassa. Saan niistä energiaa ja hyvää mieltä. (Siksi ei ollutkaan muuten vaikeaa valita blogin nimeäkään.) Esimerkiksi keittön lamppumme on keltainen ja keittön seinä tapetoitu keltaiseksi, ja muuten meillä on aika paljon turkoosia ja pinkkiä, ja valkoista tuomassa raikkautta. Rakastan keltaista ja pinkkiä!

Kirjasta Kotoisa tyyli 

Nämä kaksi Selina Laken kokoamaa kirjaa värikkäistä kodeista, joiden huonekalut ovat usein vanhoja ja kerätty sieltä täältä, ovat olleet paitsi rentoutuskeitaita myös inspiraation lähteitäni. Bongaan niistä esineitä, joita olen ihaillut muuallakin, kuten alla olevassa kuvassa PiP:in tapetti, jota olen mietiskellyt jo vuosia. En ole muuten päätynyt tilaamaan sitä, sillä tällä hetkellä maalaan mielummin seinät valkoisiksi ja asetan sitä vasten värikkäitä esineitä. Olen innostunut maalaamaan kaikkea, ja nyt mietin, voinko maalata kuopuksen huoneessa olevan vanhan, kauniin ruskean lipaston keltaiseksi (tietysti). Samoin haluaisin maalata ulko-oven sisäoven keltaiseksi. Niin että aina kun lähtisin ulos, tulisin hyvälle mielelle.

Kirjasta Kotoisa tyyli

Kotoisa tyyli -kirjassa on omistettu 14 sivua lastenhuoneille (kuvat yllä ja alla). Erityisesti rakastan näiden lastenhuoneiden tyyleissä vanhojen huonekalujen yhdistämistä raikkaaseen valkoiseen ja kirkkaanvärisiä tavaroita avohyllyillä. Hauskoja vinkkejä on paljon: Kirjahyllyn takaseinät on tapetoitu erilaisilla tapetinpaloilla (! kerään itse vanhoja tapetteja), seinälle on liimattu kollaasipuu ja sen oksille tehty pahvisia lintupönttöjä (olisiko hauska laittaa niihin pehmoleluja asumaan?). Vinkkejä annetaan mm. valaistukseen, väritykseen, mattoihin, tilanjakamiseen  ja - tietenkin - leikkeihin liittyen.

Samalla tavalla käydään läpi kaikki kodin tilat ja lisäksi vielä valaistus, kierrätys, käsityöt, huonekalut ja tekstiilit. Kuvia on sopivasti eli tosi paljon.

Kirjasta Kotoisa tyyli

Allaolevassa kuvassa on käytetty hyödyksi sisäikkunoita huoneiden välillä. Me teimme viime kesänä remonttia ja päätimme hyödyntää samaa ideaa. Nyt meillä on olohuoneen ja makuuhuoneen välillä kolme vanhaa ikkunaa, ja - mikä parasta - makuuhuoneen ja toisen lastenhuoneen välillä ikkuna, jonka voi avata ja josta lapset voivat kiivetä edestakaisin. Itse asiassa he hyppäävät ikkuna-aukosta suoraan sänkyymme. Onneksi ikkunan saa suljettua hakasella aikuisten makuuhuoneesta käsin, joten voimme itse säädellä hyppimisaikoja…

Kirjasta Kotoisa tyyli

Kirjassa on parasta värikkyyden lisäksi ideoiden rentous. Värit ja isot ja pienet esineet ovat yhdessä ennen kaikkea siksi, että niistä pidetään, ne saavat hyvälle mielelle ja ne ovat sattuneet tulemaan vastaan kirpputoreilta ja roskalavoilta. Vähän kulahtaneita ne usein ovat eivätkä kaikki sovi yhteen ihan prikulleen, mutta se ei ole tärkeää, pääasia että perheelle tärkeät tavarat ovat esillä. Meillä on sama ideologia, ja huonekalumme ovat kotoisin samantapaisista paikoista: kadulta, roskalavoilta, vintiltä ja edellisten asukkaiden jäämistöstä, ladosta, kirpputorilta ja lapsuudenkodeistamme, mutta sitten myös Ikeasta, yksi kaappi jopa itävaltalaisesta huonekalukaupasta.

Kirjat inspiroivat rikkomaan totuttua ja näkemään esineet ympärillä tarkemmin: voisiko tuon käyttää eri tavalla. Viimeksi esimerkiksi mietin, voisinko hyödyntää lapsilta turhaksi jääneen leikkiuunin jotenkin muuten. Säilyttää siellä jotain? Kestäisikö se istuimena? Sitten se olisi istuin, säilytyspaikka JA muistoesine pikkulapsiajalta.

Alla olevassa kuvassa kirjan ihanaa kuvaa rauhallisesta mutta pirteästä ruokailutilasta valaisee lamppumme, jonka varjoksi olen kietonut kukallisen kesähameeni, jota ei voinut talvella käyttää. Se on varjostimena hauska vaikka ehkä vähän outo. Samanlaisia inspiraatioita kirjoista saa helposti useita, joten jos vain innostut tyylistä, nautinnollista tutkimista!

Kirjasta Kotoisa tyyli

Selina Lake: Kotoisa tyyli (orig. Homespun Style)
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2013

Selina Lake, Joanna Simmons ja Debi Treloar: Löytäjen koti (orig. Bazaar Style)
Suomennos: Marlene Sanoukian
Kustannus: Tammi 2009

Mistä: Kaupasta