Helmenkalastaja on kiehtova saturomaani

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua

Lyhyesti: Mukaansatempaava seikkailuromaani, joka sijoittuu vedenalaiseen maailmaan ja metsään. Miranda on päättänyt löytää Silmäterän, helmistä arvokkaimman, mutta etsinnässä on myös vaaroja.
Kirjan teemoja ovat mm. päähenkilön yksinäisyys ja vanhempien hylkääminen, ystävystyminen ja ylpeyden nieleminen, sekä kysymys ikuisen etsimisen mielekkyydestä.
Tämä menee 9-vuotiaan hyllyyn!

Takerrun leviin niin lujasti, että rystysiäni kivistää, mutta vesiputous tahtoo jatkuvasti imaista minut mukaansa. Valmistaudun siihen, että Sirkka heitetään hetkenä minä hyvänsä uudestaan veteen. Iberis ei luovuta, hän aikoo pakottaa Sirkan sukeltamaan, kunnes tämä löytää helmen... tai hukkuu. 

Miranda on helmenkalastaja, paras kaikista. Hän viettää päivät etsien merenpohjasta erivärisiä kauniita helmiä myytäväksi. Kunnes kuningatar julistaa Silmäterän, helmistä suurimman ja kauneimman, etsinnän alkaneeksi.

Taas. Pienenä Miranda on jo menettänyt isänsä Silmäterän etsinnälle, sillä kuka etsintään ryhtyy, joutuu pakkomielteisesti helmen pauloihin. Eikä Miranda ole ainoa lapsi, joka on menettänyt vanhempansa näiden etsiessä kunniaa ja menestystä.

Tällä kertaa Miranda on päättänyt onnistua löytämään Silmäterän. Sitten hän saa yllättäen vaivoikseen nuoren tytön, Sirkan, joka ei osaa edes sukeltaa kunnolla, mutta jonka nauru kaikuu vetten päällä. Kun seikkailu vie tytöt sinne, missä meri loppuu ja pohjoisen metsät alkavat, paljastuu Sirkasta yllättäviä taitoja. Entä kuka on tuo kylmyyttä uhkuva nainen, joka heitä seuraa?

Karin Erlandssonin Helmenkalastaja on ihana lukuromaani alakouluikäisille. Se tarjoaa jännitystä ja nopeita käänteitä ja kieli on sopivan helppolukuista. Graafinen ilme on keveä ja kansi erityisen houkutteleva. Mutta tarinassa on myös syvempiä juonteita ja pohdintaa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Kunnia ja voitto, vai ystävyys, paikka jota kutsua kodiksi, ihmiset ympärillä? Ja miten helposti alamme tavoitella jotain, joka ei lopulta ehkä olekaan niin tärkeää!

Tarkemmin tutkittuna romaani onkin kuin sipuli, jota voi kuoria yhä syvemmälle ja löytää yhä uusia kiinnostavia kysymyksiä. Voiko elämänsä muuttaa ja aloittaa kaiken alusta jossain muualla, toisenlaisena ihmisenä? Mitä järkeä on ikuisessa etsinnässä? Mitä ihmiset etsivät? Mikä saa vanhemman hylkäämään lapsensa?

Tästä huolimatta sävy pysyy kepeänä, mikä on kiva. Romaani näyttää, että omaa tietään ja polkuaan voi ja kannattaa etsiä, eikä synnyinseutu ole välttämättä se itselle kaikkein sopivin. Mutta joskus taustalla voi olla pakeneminen vääristä syistä, ja silloin ihminen katoaa myös itseltään. Avun pyytäminen on rohkeutta.

Romaani sopii hyvin noin 8–12-vuotiaille, ja tarjoaa monipuolisesti pohdittavaa koulussa ja jatkotyöstettäväksi. 

Romaani on voittanut Runeberg Junior -palkinnon, ollut Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoehdokkaana ja voittanut Schildts&Söderströmin lastenromaanikilpailun Berättelsen är bäst!

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Mieletön tarina pikkuveljestä ja hirmupedoista

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Lyhyesti: Mielikuvituksella ei ole rajoja Leena Parkkisen tarinassa arasta pikkuveljestä ja hänen määräilevästä isosiskostaan, jotka pyydystävät suonsilmärusettianakondaa. Hauskassa tarinassa ei puutu jännitystä, kun pikkuveli villien käänteiden kautta löytää itsestään uusia voimia ja taitoja.

Öinen suoviidakko pursui ääniä; kihtitystä, tikitystä, kahinaa. Kummalliset monisarviset ötökät ryömivät mullasta, ja pelkkä niiden ajatteleminenkin sai Pikkuveljen ihon kihisemään. Mangrovepuu verhoutui tiukkaan rikkakasvillisuuteen, oudot linnut  sirkuttivat polveilevaa sävelmää.

Viime aikoina minut ja lapset  – 7-vuotiaan, ja siinä samalla myös 11-vuotiaan – on temmannut mukaansa saturomaani Pikkuveli ja mainio harharetki. Seikkailun päähenkilöt, määräilevä, sanavalmis ja mielikuvitusrikas isosisko, sekä arka, herkkä ja pienikokoinen pikkuveli olivat hahmoja, joiden kenkiin oli helppoa ja luontevaa hypätä.

Ja millaiselle matkalle? Mielikuvituksen lentoon, hurjien suurikokoisten eläinten luo, joista ei ole koskaan kuullutkaan, suoleopardin ja käärmeen ja lihansyöjäangervojen maailmaan, joista viimeksi mainitut "liiskaavaat saaliinsa kuin pahaisen sontakuoriaisen".

Isosisko, tai oikeastaan Pitäjänmäen paronitar, Setsuanin safiirin löytäjä ja tutkimusretkikunnan johtaja, ikuistaa hurjaa tutkimusretkeä YouTube-tililleen, ja pikkuveljen hän aikoo laittaa syötiksi suonsilmärusettianakondalle, joka elää "inhan haisevissa suovesissä" ja "teroittaa hampaitaan ruuvimeisselillä".

Mielikuvituksellinen seikkailu vetää pikkuveljen suon syövereihin, Mummon muffinssipöytään (mutta millaisia muffinsseja ne ovatkaan!) ja käärmeiden pelastajaksi, ja tekee hänestä aavistuksen isomman, itsevarmemman ja pelottomamman kuin ennen tutkimusretkeä.

Leena Parkkisen uutuuskirjassa mielikuvituksen kiitoa ja sana-arkun pohjattomuutta ei voi kuin ihailla. Ääneen lukeminen oli nautintoa, ja useasti lukemisen katkaisi kuulijoiden nauru.


Kirja on kunnianosoitus lapsen mielikuvituksen todellisuudelle ja kyvylle heittäytyä leikkiin ilman häiventäkään kyynisyydestä. Pieni luonto-ulottovuus, muoviroskan ja roskaamisen kritisoiminen, on kiva lisä.

Jussi Karjalaisen kuvitus on yhtä hulvatonta ja mielikuvituksellista kuin tarinakin. Isokasvoiset hahmot ja voimakkaat värit sopivat hurjaan tunnelmaan. Itse tarina ei välttämättä kuvitusta kaipaa, niin hyvin se kulkee, mutta kuvitus täydentää sitä hyvin.

Pituutta pienehköllä kirjalla on 55 sivua, teksti on normikokoista. Sopiva lukijakunta löytyy alakoulusta, ehkä noin 6-10-vuotiaista.


Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Puiden tarinoita - Ritari vie syvälle satuun ja palauttaa pinnalle vaikuttuneena

Iiro Küttner: Puiden tarinoita - Ritari.

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Kustannus: Books North 2014

Lyhyesti: Vanhan ajan satu voimakkaalla, modernilla kuvituksella ja tarinan oivalluksilla, jotka kytkevät sadun vahvasti tähän päivään ja arvoihin, jotka ovat ehkä kuitenkin ikiaikaisia: aikaan, rakkauteen ja luontoon.

Ritarin surmaamista edeltävänä yönä Prinsessa tuli tapaamaan Varakuningasta. Hän rukoili sedältään armoa Ritarille. Prinsessa paljasti kummastuneelle sedälleen, että hän oli rakastanut Ritariin - koko sielustaan - eikä mistään syystä halunnut rakkaansa kuolemaa tunnolleen. Paljon mielummin hän kohtaisi kuoleman itse. 

Puiden tarinoita - Ritari on vanhan ajan satu, satu luonnon voittamattomuudesta ja vahvuudesta, rakkauden ja uskollisuuden suuresta merkityksestä. 

Kirja on toinen, itsenäinen osa Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita -sarjassa, jonka ensimmäisestä osasta Puuseppä, kirjoitin keväällä. Tuo kirja jäi mietityttämään tuolloin, ja valitsin sen sittemmin listaani vuoden siihen mennessä ilmestyneistä parhaista kirjoista, jonka laadin erääseen lehteen (tästä lisää myöhemmin). Puuseppä sopii yhtä hyvin aikuisille kuin lapsillekin, vaati monta lukukertaa eikä ollut ihan helppo, mutta ehdottoman puhutteleva. 

Tämä toinen, käsissäni olevan kirjan tarina on helpompi, ehkä koska sen ainekset - lohikäärme ja ritarit, rohkeus, rakkaus - ovat vanhoista saduista tuttuja. Kuitenkin luonto on (tavallaan) moderni elementti: tammi ja tammenterho ovat ihmistä ja lohikäärmeitä ja kuninkaita voimakkaampia. Luonnon lisäksi aika ja sen merkitys ihmiselle on mukana kauniilla, oivaltavalla tavalla. Sillä onhan aika - itse asiassa ja todellakin - tärkeimpiä asioita, mitä ihmisellä on, ja sen menetys paljon raastavampaa kuin kaikkien maallisten aarteiden. 

Mukana on myös filosofinen kysymys siitä, ajatteleeko vain itseään, vai luopuuko jostain tärkeästä muiden, rakkauden vuoksi? Voiko onnea saada tekemällä itsekkäitä valintoja? 

Kuvitus on vahvaa ja tummasävyistä, syventää tarinaa maisemiin ja yksityiskohtiin ja imaisee lukijansa vastustamattomasti mukaansa. Tähän kirjaan kuvittaja Ville Tietäväinen on luonut Puuseppää vahvemman, paikoin vähän pelottavankin tunnelman. Kuvitus ja teksti kulkevat yhdessä sopusoinnussa, eikä kirjaan voisi tämän nähtyään kuvitella mitään muuta kuvitusta. Loppuun asti hiottu ja mietitty ja toteutettu kokonaisuus tekee vaikutuksen, jälleen.

Pieni varoituksen sana: perinteistä satua muistuttava teksti yllättää paikoin raakuudellaan (kuten monet perinteisetkin sadut tekevät), ja sen vuoksi ajattelin ensin, ettei satua voisi lukea alle kouluikäisille. No, viisivuotias kuuli sadun sitten kuitenkin, ja lukuunottamatta yhtä suht raakaa mutta lyhyttä kohtausta se soveltui täysin hyvin. (Ehkä koko kohtaus meni häneltä vähän ohi.)

Meillä satu sai aikuisilta todella hyvän vastaanoton ("ihan mahtava!"), lapsilta vähän hitaammin lämpenevän.

Itse nostan kirjan yksinkertaisesti kotimaisen lastenkirjallisuuden aarteisiin, ehdottomasti suositeltaviin, niihin teoksiin, jotka imaisevat kerronnallaan mukaansa, mitä kuvitus vielä tehostaa, ja jotka jättivät lukijan istumaan tarinan loputtua vaikuttuneena ja hetken hiljaisena, yksinkertaisesti iloisena hyvästä kirjasta.

Koulussa se voisi toimia erityisesti esim. arvokeskustelun pohjustuksena (?) tai luonnon voimakkuuden (ja sitä kautta vaikkapa luonnonsuojelun tärkeyden) pohtimisessa.  

Tekijöistä lyhyesti, vaikka kovin lyhyeen eivät enää mahdu tekijöiden ansiot: Iiro Küttner on Aalto-yliopiston käsikirjoittamisen professori ja Jussi-palkittu elokuvakäsikirjoittaja, ja graafikko, kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen on voittanut sarjakuva-Finlandian ja ollut Junior-Finlandia ehdokkaana kirjallaan Vain pahaa unta, joka voitti myös Tulenkantaja-palkinnon v. 2014.

Iiro Küttner: Puiden tarinoita - Ritari.

Kuvitus: Ville Tietäväinen

Kustannus: Books North 2014

Mistä: Yllätyksenä kustantajalta, mistä kiitos!


Muokattu 5.11.2014

Totta toinen puoli yhdistää arjen ja seikkailun

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli (orig. En sann historia)

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Ilpo Tiihonen

Kustannus: Teos&Schildts&Söderströms 2014

Lyhyesti: Gunnar ja Nea voivat näyttää tavallisilta sedältä ja tädiltä, mutta etpä voisi arvata, mitä heidän menneisyydessään on tapahtunut! Viehättävä kuvakirja, joka nojaa historiaan ja joka olisi voinut olla totta. Sopii hyvin keskustelunavaukseksi siitä, mitä vanhempien ihmisten menneisyydessä on tapahtunut sekä antaa pureskeltavaa arjen ja seikkailun yhdistämisestä. 

Gunnar-enon täytyy usein rykiä. Se kuuluu silloin seitsemän korttelin päähän, niin perusteellisesti hän rykii. Niin hän tekee siksi, koska on usein sanonut "Härrzlichhwillkåmmen meinedaamenunthhäärreen!" niin monta kertaa, että sanonta on tarttunut hänen kurkkuunsa. Se tarkoittaa "tervetuloa". Tämä kaikki tapahtui siihen aikaan, kun hänet tunnettiin nukketeatterinjohtaja Arkan Zuppena Berlurenstadissa.

Nea-täti ja Gunnar-eno, kirjanpitäjä ja verovirkailija, näyttävät hyvin tavalliselta tädiltä ja sedältä. Mutta jos katsoo tarkasti, näkeekin vinkkejä heidän menneisyydestään, joka on ollut aika, sanotaanko, epätavallinen.

Nea-täti on nimittäin tanssinut Maharajan palatsissa, jolloin hän käytti niin painavia korvakoruja, että hänen korvannipukkansa kävivät suuriksi ja ryppyisiksi. Nyt täti käyttää tukevia kävelykenkiä, mutta ennen oli toisin, kun hän oli häikäisevä Granita Gabor, joka timanteilta säihkyen liukui estradille pitkissä mustissa höyhenissään. Ja entäs Gunnar-eno sitten? Toistuva rykiminen ja ruskeat täplät kämmenselissä kertovat ajoista, jolloin hän oli nukketeatterin johtaja ja taiteilija, joka vietti aikaa kreivien ja kreivittärien kanssa, puhumattakaan siitä, kun hän oli tutkimusmatkailija ja seikkailija Leroy Larsson.

Totta toinen puoli –kirjassa on herkullinen idea. Mitä kaikkea onkaan ihmisten menneisyydessä, josta muut eivät tiedä mitään? Ihmisistä näkyy vain osa, tämänhetkinen elämä (eikä sekään kokonaan), mutta mitä kaikkea on tapahtunut aiemmin, sitä emme usein tiedä ollenkaan. 

Lena Frölander-Ulf ulottaa ajatuksen vielä hieman totuttua pidemmälle, sillä tavallisennäköisten tädin ja sedän menneisyydessä onkin hyvin epätavanomaisia kokemuksia ja persoonia, jotka kaikki liittyvät viehättävästi Euroopan historiaan tai sitten maantieteellisesti kauemmas, Burmaneshiin ja Colombolaan, Surinamiin…

Kirjan runsas kuvitus on tärkeässä roolissa mielikuvituksellisen tarinan kuvittajana ja elävöittäjänä ja näyttää väläyksiä Euroopan historiasta, niin kuvataiteiden, musiikin ja nukketeatterin maailmasta kuin Espanjan vuoriston sissitaisteluistakin. Kuvitus tuo myös herkullisesti esiin 1920-luvun muotia naisten puvuista ja kampauksista gramofoneihin (kännykällä maustettuna) ja jazz-orkestereihin, ja myös kirjan värityksessä aistii tätä aikaa: okraa, poltettua oranssia, sameaa vihreää, liilaa, tummaa punaista. Paikan- ja henkilönnimetkin saavat inspiraatiota oikeista, kuten Granita Gabor, Berlurenstad (Berliini?), Katalunian vuoret, Colombola.

Pidän kovasti juuri tästä kirjan historiallisesta puolesta! Tuo aika näkyy niin harvoin lastenkirjoissa, ja nykypäivän lapsilla on siihen normaalisti vain pieni kosketus, joten kirja on totta tosiaan aika yleisisvistävä, leikkimielinen sukellus mm. iloiseen 1920-lukuun. Kirja saa toivomaan, että historiaan nojaavia, mielikuvituksellisia ja humoristisia kuvakirjoja olisi enemmän, sillä vaikka juuri 1920-luku olisi ehtymätön aarreaitta tarinoille.

Parasta kirjassa oli (jälleen) subjektiivinen elämys, jonka kirjasta saa! Lapsikuulijoista etenkin 8-vuotias ihastui kirjaan, sillä hänen mielikuvituksensa yleisti heti kirjan sanoman ympäristöön, ja alkoi loihtia kysymyksiä omien isovanhempien tai meidän vanhempien menneisyydestä. Se sai aikaan inspiroivaa muistelua omista matkoistani: (mittasuhteiltaan käsityskyvyn ylittävät) Maharajan lääkärin häät Jaipurin Maharajan palatsissa, toisaalta äärimmäisen köyhyyden ja katulasten kohtaaminen, hämmästyttävät luonnonilmiöt. Ja niin, kirja sai aikaan myös vallattoman, polttavan seikkailunnälän!

Toisaalta - tarina sulkeutuu niin pehmeän arkiseen tunnelmaan, että se on omiaan himmentämään seikkailunnälkää. Verovirkailija Gunnar ja kirjanpitäjä Nea kestitsevät perhettä, lapsenlapsia ja koiriakin on mukana, ja lukijaa kehotetaan tutkimaan takakannen perhealbumin kuvia, jotta näkisi, miten Nean ja Gunnarin vaiherikas elämä naimisiinmenon jälkeen eteni. Ne kuvat ovatkin sitten hyvin tutunlaisia kaikille lapsiperheille. 

Kirja meneekin syvemmälle kuin sen melko pienestä koosta voisi ensi vaikutelmasta päätellä, sillä kiinnostavan ajallisen ulottuvuuden lisäksi mukana on myös ihmismieltä usein mietityttävä hankaus arjen ja seikkailun yhdistämisestä. Minkä valita, miten elää elämää? 
Lisäksi kirja tarjoaa hienon keskustelunavauksen lapsen kanssa siihen, mitä vanhempien ihmisten menneisyydessä on tapahtunut. Tasapaksulta näyttävä arki on voinut olla jotain ihan muuta. Ja jokainen tekee loppujen lopuksi oman valintansa, minkä polun valitsee. 

Vaikka tämän polun suuntaahan voi aina vaihtaa...

Kaikkinensa vaikuttavan huolellisesti mietitty ja toteutettu, piristävän erilainen ja hauska kirja!

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli (orig. En sann historia)

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Ilpo Tiihonen

Kustannus: Teos&Schildts&Söderströms 2014
32 s.
Mistä: Kiitos kustantajalle yllätyksestä.
Tähtiä 4,5 / 5

Kaislikossa suhisee on lumoava klassikko

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows, 1908)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
256 s.
Lyhyesti: Vuonna 1908 ilmestynyt klassikkosatu eläinten ystävyydestä ja seikkailuista. Uusi kuvitus ja suomennos toimivat hienosti ja tuovat lisähuumoria. Persoonalliset tyypit sekä verkkaisuuden ja seikkailun vuorottelu veivät mukanaan niin, ettemme olisi malttaneet odottaa iltoja!

Kuljettaja yritti puuttua ajamiseen, mutta Konna törkkäsi tämän kyynärpäällään takaisin istuimelle ja painoi kaasun pohjaan. Naamalle puhaltava ilmavirta, moottorin murina ja auton kevyt töyssähtely huumasivat sen heikot hermot. "Pyykkimuija, totta tosiaan!" se huusi päättömästi. "Ha haa, minä olen Konna, automobiilien anastaja, vankikarkuri, se Konna, joka aina pääsee pakoon! Istukaa aloillenne, niin saatte tietää, mitä ajaminen todella on, sillä olette kuuluisan, taitavan ja täysin pelottoman Konnan räpylöissä!" 

Vihdoinkin tämän ihanan klassikon vuoro, josta innostuimme valtavasti 8-vuotiaan kanssa (etenkin minä, mutta 8-vuotiaallekin tämä oli "toiseksi paras kirja". Parhaan paljastan lopussa :) )

Tarina Konnasta, Myyrästä, Mäyrästä ja Vesirotasta alkaa sinä päivänä, kun Myyrä, hetkellisen riemukkaan samoiluretken päätteeksi, löytää itselleen täysin uuden maailman, Joenvarren. Myyrä uppoutuu kokonaan Joenvarren kiehtovaan maailmaan ja tutustuu sen myötä aikaansaavaan Rottaan, joka ottaa sen heti ystäväkseen ja luokseen asumaan, Korvessa asustavaan viisaaseen, äreään Mäyrään sekä rehvastelevaan, itserakkaaseen Rupikonnaan.

Konnalla, tuolla hahmoista mainioimmalla on hirveän hankala tapa innostua intohimoisesti uusista asioista, kuten nyt automobiileista ja suunnattomasta hurjastelusta niillä. Autovimma paisuu yli äyräidensä, ja ystäviensä aavistusten mukaisesti Konna joutuukin melkoiseen kiipeliin intohimonsa vuoksi. Miten kaikessa häkellyksessä oikein käy?

Kaislikossa suhisee ilmestyi jo vuonna 1908, reilu kymmenen vuotta sen jälkeen kun ensimmäiset polttomoottorilla toimineet "automobiilit" ilmestyivät Englannin teille, aikana jolloin autoja oli maassa siis suunnilleen vähän vajaa tuhat. Mielikuva tuosta ajasta harvinaisine automobiileineen on elävä, kun kirjan sivuille uppoutuu. Ja nimenomaan uppoutuu, niin vangitseva on tarina Kaislikon väestä.

Iso osa kirjan vetovoimasta tulee sympaattisista päähenkilöistä, jotka Grahame on säilyttänyt selvästi eläiminä, mutta kuitenkin syvästi inhimillisine piirteineen: itserakkaina, katuvina, epäitsekkäinä, avuliaina, uudesta innostuina, suorastaan pakonomaisesti haluavina … Vaikka Konna onkin kirjan voimakkain ja kaikkine ilmiselvine heikkouksineen kiehtovin hahmo, on tarinassa paljon muutakin: eläinten välillä on kaunista ystävyyttä ja lojaalisuutta. Kenneth Grahamen kerronta on täynnä verkkaisia, rauhoittavia kuvauksia eläinten elämästä, luonnosta ja Joenrannan idyllistä, jossa jokainen elelee siten kuin itse haluaa. Eläinten ja ihmisten maailma erottuvat toisistaan - yksinkertaistettuna ihmisten maailmaa ovat vankilat, autot ja meteli, eläinten enimmäkseen rauhallinen elämäntahti, omavaraisuus, kotikeskeisyys ja toisten auttaminen.

Itselleni tärkeä, vähän erilainen kohta tarinassa on luku, jossa Vesirotta tapaa Laivarotan, jonka tarunhohtoiset kertomukset seikkailuistaan maailmalla ja näkemistään paikoista saavat Vesirotan niin pauloihinsa, että tämän silmiin syttyy lasimainen katse, kaukokaipuu valtaa sen täysin, ja se on valmis jättämään kaiken seuratakseen tuota voimakasta kutsua. Taidan tietää tarkalleen mistä Grahame kirjoittaa...

Grahamen kieli on kaunista ja viipyilevää! Se hengähtää hetkiin ja luo niistä niin elävän kuvan lukijan silmien eteen, että voi vaivatta upputua kuvitelmissaan Rotan nojatuoliin kuuntelemaan tarinoita Konnasta ja Joenvarresta. Pitkien lauseiden hetteikköön voi upota niin ettei välillä muista mistä lause alkoi. Ääneen lukeminen tuntui parhaalta tavalta lukea kirja, sillä siten kielen kauneudesta pääsi parhaiten nauttimaan. Suomentaja Maarit Varpu on tehnyt taidokasta työtä käännöksen kanssa, kieli on onnistunut hyvin säilyttämään ajattoman tunnelmansa ja humoristisuutensa. Käännöstyö ei ole varmasti ollut helpompia!

Kirjassa on myös uusi, värikylläinen kuvitus, David Robertsin, ja verrattuna esimerkiksi aiempaan Inga Mooren kuvitukseen mukana on nyt rutkasti huumoria. Uusi kuvitus tukee minusta Moorea paremmin tarinan henkeä, ja kukin hahmo pääsee oikeuksiinsa. Mukana on monta kokosivun kuvaa, jopa koko aukeaman, ja ne lisäsivät merkittävästi lukunautintoa. Kaikkinensa tämä uusi painos oli mielestäni hyvin onnistunut, kaunis ja kepeä. Ernest H. Shephardin vuoden 1933 ilmestyneeseen kuvitukseen kirjasta en ole päässyt tutustumaan, en myöskään A.A.Milnen kuvitukseen 1920-luvulta. En tiedä onko muita kuin Shephardin ja Mooren kuvittamia painoksia suomennettu, kaikkinensa eri kuvittajia on ollut vuosien saatossa kuitenkin useita.

Wikipedia muuten kertoo itsensä Amerikan presidentin Theodore Rooseveltin kirjoittaneen Grahamille v. 1909 kertoen, että luettuaan kirjan uudelleen ja uudelleen sen hahmoista on tullut hänelle vanhoja ystäviä.

Kirja ja Konna oli minulle tuttu lapsuudestani jo jotenkin, mutta varsinaisesti ja kunnolla muistan tutustuneeni klassikkoon vasta parikymppisenä lukissani sen englanninkielisenä pokkarina. Ihastuin kovasti! Tarinaan on kirjoitettu myös jatkoa William Horwoodin kynästä, ainakin kolmena eri tarinana. 

Summa summarum, nautinnollinen iltasatukirja, jonka emme olisi halunneet loppuvan ollenkaan! Erityisen hauska oli katsoa, miten 8-vuotias eläytyi ja vei kuunnellessaan toistuvasti kädet suunsa eteen kauhistuneena ja huvittuneena Konnan älyttömyyksistä. 

Oletko sinä rakastunut tähän klassikkoon? Miksi?

...

Kun ne saapuivat kotiin, Rotta sytytti kirkkaana rätisevän valkean ja istutti Myyrän nojatuoliin takan eteen noudettuaan sille tohvelit ja aamutakin ja kertoi tarinoita joesta illallisaikaan asti. Ne olivatkin jännittäviä tarinoita maassa möyrivälle eläimelle niin kuin Myyrä oli. Tarinoita padoista, äkillisistä tulvista, loikkivista hauista, höyrylaivoista, jotka heittelivät pulloja - ainakin pulloja heiteltiin ja höyrylaivoista, joten oletettavasti ne olivat asialla; ja haikaroista ja siitä, kuinka tarkkoja haikarat olivat, kenen kanssa puhuivat, ja seikkaluista salaojilla ja yöllisistä kalaretkista Saukon seurassa ja tutkimusretkistä Mäyrän kanssa kauas vainioille.

Illallinen oli mitä iloisin, mutta pian sen jälkeen huomaavainen isäntä saattoi hirvittävän unisen Myyrän yläkertaan parhaaseen makuukamariin, missä Myyrä laski päänsä tyynylle hyvin rauhallisena ja tietäen, että sen vastalöydetty ystävä Joki loiskui sen ikkunalautaan.

...

Kaislikossa suhisee on luettu myös blogeissa Kirjan nurkkaan ja Luettua elämää, mutta tämän uusimman painoksen arviota en löytänyt muuta.

Ja se 8-vuotiaan paras kirja…. oli yllätyksekseni (koska emme ole lukeneet sitä pitkään aikaan emmekä puhuneet siitä mitään) Hanna van der Steenin Ennustus. Siitä pitää kirjoittaa ehdottomasti pian!

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
Mistä: Kiitos kustantajalle!

Tähtiä: 5/5

Lea Pennanen: Me Leijonat

Lea Pennanen: Me Leijonat
Kuvitus: Maija Karma
Kustannus: Otava 2007 (2. painos, alunperin 1965)
112 s.

TÄÄLLÄ puhuu viidakon mahtavin leijonanpentu Roar, hän, jolla on viidakon uljain kuono ja hienoimmat pikkutassut ja kuulitte karjuntani. Se merkitsee: Vaviskaa marakatit, sillä MINÄ pikku Roar olen tulossa.
Oikeastaan minä en vielä ole aivan iso leijona, mutta kyllä minusta TULEE. Kaikki pelkäävät minua, koppakuoriaiset ja… ja sisiliskotkin pelkäävät HIRVEÄSTI.  

Me Leijonat on meille ihan erityinen kirja, oikea aarre. En ole kuullut kuin yhden ystäväni puhuvan siitä, ja siksi se onkin meillä vähän kuin 'salaisuus'. Vaikka eihän se toki salaisuus ole, vaan monen rakastama kirja lapsuudesta, josta Otava on onneksi ottanut uusintapainoksen vuonna 2007. Minulle tämä ei ole tuttu lapsuudesta, vaan satuin löytämään tämän kirjamessuilta joku vuosi sitten, ja ihastuin jo ulkonäköön, Maija Karman kuvituksiin.

Kirjan päähenkilö, minä-kertoja Roar asuu pikkusiskonsa, pikku Murrin, isäleijonan ja äitileijonan kanssa viidakossa leijonatalossa. Heillä on auto Töyssy, joka kulkee lujaa alamäessä mutta jota pitää työntää ylämäessä, ja jolle isäleijona antaa yskänlääkettä joka kilometrin perästä.

Viidakossa asuu paljon muitakin: täti Krokotiili ja Liukas Eläin, jotka ovat vähän pelottavia, täti Kirahvi, Marakatti, Simpanssi Merenkulkija… Roarin ja pikku Murrin, jonka häntärusetin täytyy aina olla sievästi, elämä ei ole koskaan tylsää, vaan aina on jokin seikkailu odottamassa nurkan takana. Kuten silloin, kun iso myrsky iskee viidakkoon juuri kun Roar ja Murr ovat metsässä kahdestaan, tai kun Roar kaataa vahingossa liian paljon pesuainetta pyykkien päälle niin että kaikkien joesta juovien nenästä alkaa tulla saippuakuplia. Ja entäpä se kerta, kun Nippe Yöeläin kaataa kaikki vatsalääkkeet päälleen, kun se luulee että niin pitää tehdä, mutta tohtori Tiikeri suuttuu ja ajaa Nippeä takaa. Välillä käydään kamelikaravaanilla tapaamassa Leijonavaaria ja Leijonamummia, ja yhtenä päivänä äidin sylissä lepää uusi pikkuleijona, pikku Viu!

Kirjan lumo on suurelta osin paitsi hauskoissa ja harmittomissa tapahtumissa, joita leijonaperhe kokee, myös Lea Pennasen äärimmäisen ilmeikkäässä ja omintakeisessa kielessä, jolle on tyypillistä pitkät, puhekieliset lauseet ja välimerkkien vähyys. Koska kaikki on kerrottu pienen (ehkä 5-vuotiaan?) leijonanpennun suulla, kieli sopii mahdottoman hyvin pienelle kuulijalle. Usein tuntuu siltä kuin Roarilta loppuisi ilma kun hän kertoo innoissaan viimeisimmästä seikkailustaan. Typografisestikin teksti on mielenkiintoista, suuret kirjaimet aika ajoin antavat lukemiseen hyvää poljentoa ja äänenpainoihin vaihtelua.

Sitten soi leijonapuhelin ja äiti vastasi HALOO. Ja sitten äiti alkoi sanoa vaan kyllä kyllä ja ei ei ja toden totta. Siitä me tiesimme että täti Virtahepo soitti. Täti Virtahepo on kauhean kova puhumaan ja hän oli tulossa syntymäpäiville ja hänellä oli lahja ja hän pyysi että isäleijona hakisi hänet Virralta Töyssyllä. … Mutta Töyssy kuuli puhelimessa ketä me lähdimme hakemaan ja heti se sai yskän ja se konstaili niin kauheasti että isä HERMOSTUI. 

Maija Karman ihana mustavalkokuvitus joka aukeamalle elävöittää tekstiä täydellisesti. Lukujen pituuskin on mainio - noin puolitoista aukeamaa per luku, juuri sopivia iltasaduksi.

Meillä kirja oli toinen (tai oikeastaan ensimmäinen kunnollinen) pitkä, illasta iltaan jatkuva satukirja, jonka luin silloin kolmivuotiaalle tyttärelleni. Ja nyt ensimmäinen pitkä kirja, jota luen nelivuotiaalle pojalleni. Molemmat ovat rakastaneet kirjaa, eikä poika malta odottaa, että seuraava luku luetaan, mikä on ihan poikkeuksellista. Ehkä siksi, että Roar on poika, karjuu ja seikkailee ja on rohkea, ja lisäksi vähän malttamaton, ja tassutkin ovat usein vähän väärässä paikassa, niin kuin täälläkin joskus sattuu käymään.

Pennasen kynästä ovat myöskin Piilomaan Pikkuaasin seikkailut, mutta vaikka hieno klassikko sekin, meitä se ei ole temmannut ihan samalla lailla mukaansa kuin Me Leijonat -kirja. Piilomaan Pikkuaasi sopii myös vähän isommille ja pelottaa vielä nelivuotiasta.

Me Leijonat on ehdottomasti yksi meidän perheen suosikkikirjoista, joka sopii todella monenikäisille, ja jota kohta 8-vuotiaskin kuuntelee iltaisin todella mielellään. Täyden viiden tähden kirja!

Lea Pennanen: Me Leijonat
Kuvitus: Maija Karma
Kustannus: Otava 2007 (2. painos, alunperin 1965)
112 s.
5/5
Kirjamessuilta.

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II
Kuvitus: Siku
Aurinko Kustannus 2012 & 2013
Suomennos: Maarit Varpu
Lyhyesti: Japanilaisesta kansantarustosta ammentavan trilogian kaksi ensimmäistä osaa, joissa noin 12-vuotias japanilaistyttö Miku joutuu taistelemaan henkiolentoja vastaan suojellakseen perhettään ja luokkatovereitaan. Mukaansatempaavia ja jännittäviä kirjoja, jotka sopinevat yli 10-vuotialle (tutustu ensin!).

Kirkuna viilsi aivojani kuin katana-miekka lävistäen kauhua minuun. Minä väistelin, kumartelin ja juoksin syöksähdellen pulpettien välissä ja yritin päästä ovelle. Mutta Okudan pää pysyi minun ja vapauden välissä, hyökkäillen edestakaisin kuin musta ja nälkäinen haukka. Hänen päätön ruumiinsa vain seisoi luokassa liikkumatta ja odottaen, hievahtamatta kuin patsas.
"Anna lapsi minulle", pää kirkui. "Anna minulle lapsi!"

En ole pitkään aikaan lukenut mitään nuorten jännitys-/fantasiakirjoja, joten tunnen vähän kuin kepsuttelisin heikoilla jäillä aiheen kanssa, mutta täytyyhän näistä kirjoista kirjoittaa, sen verran ahnaasti hotkaisin ne läpi. Christy Burnen trilogian kaksi ensimmäisestä osaa, Takeshitan kintereillä I ja Sirppipyörre, Takeshitan kintereillä II tempaisevat lukijan mukaansa japanilaisen kansantaruston henkimaailmaan, eivätkä hevillä hellitä otettaan ennen kuin viimeinenkin sivu on käännetty esiin.

Miku on noin 12-vuotias tyttö, joka on muuttanut perheineen Japanista Englantiin hänen rakkaan isoäitinsä kuoltua. Isoäiti, Baba, oli nainen, joka tiesi kaiken japanilaisista hengistä, ja ehti kertoa Mikulle monta salaisuutta niiden nujertamiseksi ennen kuolemaansa. Eräänä päivänä Mikun kotiovelle koputetaan, mutta oven takana ei ole ketään. Vain kylmä pakkasilma sujahtaa sisään. Sen jälkeen pikkuveli sairastuu, ja Mikun täyttää levoton aavistus. Kun hänen luokkaansa ilmestyy outo sijainen, jonka kaulassa on punainen jälki, Miku tietää: Nukekubi on tullut vainoamaan hänen perhettään. Tämä pelottava henki näyttää ihmiseltä, mutta yöllä sen pää irtoaa ruumiista ja se jahtaa ihmisiä.

Siitä käynnistyy jännittävä seikkailu, jossa Miku ja tämän paras ystävä asettuvat vastustamaan henkiä. Toisessa kirjassa Nukekubin rinnalle astuu useita muita, joilla on kaikilla omanlaisiaan voimia: Kama itachit ovat hirvittäviä sirrpinäätiä, jotka viipaloivat kaikkea mikä tielle osuu. Satorit osaavat lukevat ajatuksesi, ja niistä pääsee vain tyhjentämällä mielensä. Suna-kake-babat ovat yrmeitä vanhoja rouvia, jotka elävät puiden latvoissa ja huvittelevat sirottelemalle santaa ihmisten päälle.

Kaikki vieraat kulttuurit ovat kiinnostavia, mutta Japani on minusta erityisen kiehtova. Olen lukenut kaikki Rei Shimurat, ihastelen kimonoita ja kanji-merkkejä sekä himoitsen sushia. Studio Ghiblin lastenelokuvat Totorosta ja muista ovat hienoja, ja tapaamani japanilaiset ovat hymyileviä, kohteliaita ja arvostavat Marimekkoa. Miten voisi olla pitämättä Japanista! Siksi olikin mielenkiintoista tarttua kirjoihin, jossa on japanilainen päähenkilö ja joiden aihepiirinä on maan kansantaruston henget.

Aluksi aloin lukea kirjoja 7-vuotiaan tyttäreni kanssa… Voinet arvata, ettei se ollut ihan onnistunut juttu! Hän kuunteli alkulukuja silmät selällään, teevadin kokoisina, ja toisen illan jälkeen päätinkin piilottaa kirjat vielä ainakin seuraaviksi viideksi vuodeksi. Koska totta puhuen, minulle itsellenikin, joka olen kauhun suhteen super naivi, näissä oli ihan sopivasti jännitystä, vaikka totta kai se oli aikuiselle suurimmaksi osaksi yliampuvaa ja humorististakin.

Toisessa kirjassa aloin paikoin sekaantua moninaisiin henkiolentoihin ja juoni tuntui hieman pitkitetyltä. Tästä huolimatta kirjat olivat yllättävän hurjia, mukaansatempaavia ja viihdyttäviä. Uskonkin, että 10-12-vuotiaat ja vanhemmat voivat innostua kirjoista kovasti! Aikuisen kannattaa kuitenkin ensin tutustua kirjoihin, ja päättää vasta sitten, sopivatko ne omalle lapselle ja missä iässä.

Kyseessä on trilogia, joten sarjan kolmas osa on vielä odotettavissa, ja jään odottelemaan sitä positivisin mielin. Ensimmäinen ja toinen osa olivat sopivasti erilaisia miljöiltään ja henkiolennoiltaan, ja siksi uskon tarinan jaksavan kantaa vielä tuon kolmannen osan. Esimerkiksi Mikun erityisvoimat ovat vielä suureksi osaksi löytymättä, ja toisessa osassa alkaneelle orastavalle romanssille sopii myös hyvin vielä jatkoa.

Kirjan lopussa on tietoa yokaista, näistä Japanissa yhä suosituista yliluonnollisista hengistä, jotka ovat esiintyneet japanilaisissa saduissa vuosisatoja ja joita on luetteloita vuodesta 1770 lähtien. Näiden outojen olioiden mukaan nimetään mm. ruokia ja ne ovat mangojen ja elokuvien tähtiä. Aihe, josta olisi mahtavaa tietää lisää, ja taas yksi syy kiinnostua lisää Japanista...

Japaniin sijoittuvia lastenkirjoja on tähän mennessä tullut vastaan kaksi, visuaalisesti kaunis ja sanomaltaan ajaton Pandan zentarinoita (Basam Books 2012) ja Aoki-sarja (WSOY 2011).

Christy Burne: Takeshitan kintereillä I & II
Aurinko Kustannus 2012 & 2013
Arvostelukappaleita

Saara Viljamaa: Koira ja kirahvi

Saara Viljamaa: Koira ja kirahvi
Kuvitus: Mirkka Syrjälä
Kustannus: N-Y-T NYT oy 2013
Lyhyesti: 8-vuotiaan Saaran kirjoittama satu koirasta ja kirahvista. Hieno tarina yhdistyy monitasoiseen, mielenkiintoiseen kuvitukseen, jonka taustalla on tutkimustietoa kertomisen roolista lasten elämässä ja hyvinvoinnissa. Paljon enemmän kuin pelkkä kuvakirja.

- Minne te olette menossa? hän kysyi.
- Afrikkaan, sanoi kirahvi.
- Miksi ette ottaneet omia poikasia mukaan? kysyi kirahvinpoikanen.
- Me emme muistaneet, sanoi kirahvi.
- Käy hakemassa heidät tänne. Me odotamme tässä.

Koira ja kirahvi ystävystyvät, kun kirahvi varastaa koiran eväät tämän ollessa telttaretkellä. Sitten koira ostaa kirahvin omakseen sirkuksesta ja … no, ehkä todetaan vain, että sangen mielikuvituksellisten tapahtumien kautta he päätyvät yhdessä mm. Afrikkaan, jossa he yrittävät kesyttää kengurua, jotta he voisivat pomppia tällä. Se ei kuitenkaan onnistu, mutta onneksi leijona kesyyntyy. Talveksi he vuokraavat pienen mökin Suomesta.

Järvi oli jäässä, joten koira pystyi luistelemaan vaikka joka päivä. Siksi he olivat sieltä vuokranneet talon.

Tapahtuuko tämä lasten mielissä vai aikuisen lapsille kertomassa tarinassa? Nämä kaksi maailmaa sekoittuvat kiehtovasti hienossa tarinassa, joka on 8-vuotiaan Saara Viljamaan kirjoittama, ja jota kehystää monitasoinen Mirkka Syrjälän kuvitus. Kirjan taustalla on TelLis -tutkimushanke, jossa on tutkittu sitä, mitä ja miten lapset kertovat elämästään ja mitä yhteyttä kertomisella on heidän hyvinvointiinsa. Kirja on siis paitsi kuvakirja, myös tutkimusraportti, sillä siinä tuodaan esille tutkimushankkeen tuloksia.

Kirjan erityislaatuisuus näkeyy kuvituksessa siten, että siinä lomittuvat yhteen päiväkodin tapahtumat, jossa tarina kerrotaan, sekä tarinan käänteet, joissa taas heijastuvat paikoin päiväkodin tapahtumat. Idea kuvituksessa on niin hyvä, että koin löytämisen iloa ja aika ajoin sulaa ihailua ideaa ja toteutusta kohtaan. Siksi en paljastakaan tässä siitä sen enempää yksityiskohtia, vaan jätän sen teille itse tutkittavaksi.

Kun luin tarinan ensimmäisen kerran lapsilleni, en tiennyt enkä tajunnut sen olevan lapsen kirjoittama, vaikka hieman ihmettelinkin. Ajattelin (ja ajattelen yhä), että kirjan hieman puhekielimäinen tai lapsenomainen teksti osuu harvinaisen hyvin suuhun. Uskon, että se tekee kuuntelusta myös pienelle lapselle aika mukavaa. Ainakin meillä sekä 7-vuotias että 4-vuotias liimautuivat kainaloon tarinan ääreen. Tämä viimeksi mainittu on kranttu kirjojen suhteen, mutta hän ihastui kirjaan erityisen paljon, mistä olen tosi iloinen! Parhaiten kirja sopiikin päiväkoti-ikäisille, ja spontaanit juonenkäänteet ihastuttavat ketä tahansa.

Jos haluat tietää lisää Oulun ja Helsingin yliopistojen yhteisestä tutkimuksesta, niin kurkkaa TelLis-tutkimushankkeen sivuja. Itse en vielä tiedä asiasta sen enempää, mutta pitää ehdottomasti käydä tutkimassa.

Olipa hieno, mielenkiintoinen löytö! Ja miten upea tapa esitellä lapsiin keskittyvän tutkimushankkeen tuloksia!

PS. Finlandia Junior -ehdokkaat julkaistaan huomenna torstaina. Mm. Sinisen Linnan kirjastossa ja  Lastenkirjahyllyssä on pohdittu Finlandia Junior -varjoehdokkaita.

Sanna Isto: Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus

Sanna Isto: Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus
Kuvitus: Julia Vuori
Kustannus: WSOY 2013
181 s.

Viime vuonna nautimme silloin 6-v tyttäreni kanssa Sanna Iston ensimmäisestä Tinka ja Taika tarinasta (WSOY 2011), ja tänä vuonna ilmestyi jatkoa tarinaan kirjassa Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus. Ensimmäinen, Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnolla palkittu kirja vetäisi meidät taikamaailmaansa siltä istumalta, ja vaikka tällä kertaa alkuun pääseminen kesti hieman kauemmin, oli tämäkin kirja jälleen koukuttava lukukokemus. Tällä kertaa kirja osui viiden tunnin automatkalle, emmekä hennoneet laskea sitä käsistämme, vaan se viihdytti meitä kolmisen tuntia (olimme aloittaneet jo aiemmin, ja kyllä, nyt ääneni on kuin variksella). Takapenkiltä 7-vuotias hoputti lukemaan eteenpäin, ja yhtä lailla kuuntelu viihdytti kuskiakin. 

Tässä tarinassa Tinka ja Taika jatkavat edellisessä kirjassa hoksaamiensa taikavoimien harjoittelua yhdessä mummonsa kanssa. Montonen (ilkeä tyyppi, joka haluaa varastaa mummon taika-arkun) on tietysti kuvioissa, tällä kertaa tuuman mittaiseksi taiottuna, samoin tyttöjen hassu ja herkkänahkainen Lilli-pehmolelu, joka saa vahingossa yllättäviä voimia. Juoni pääsee kunnolla vauhtiin hieman ennen kirjan puoltaväliä, kun tytöt löytävät rupikonnan, joka liimautuu kummasti heidän seuraansa. Tyttöjen vielä haparoiva taikataito tuo lisäjännitystä asioihin, ja puuttuupa peliin tyttöjen äitikin, joka on vannonut, ettei koskaan enää taio mitään. Nopeat käänteet takaavat yllätyksiä niin tytöille, Lillille kuin Montosellekin.  

Ihailen Iston huumorintaitoa, taitoa kirjoittaa siten että teksti naurattaa niin lasta kuin aikuistakin. Huumori piilee repliikeissä sekä mainioissa, sympaattisissa hahmoissa. Tytöillä on sopivasti omaa luonnetta ja mielipiteitä, ja erityisesti pidän mummosta. Itselläni kesti tällä kertaa hieman kauemmin päästä tarinaan mukaan, mutta kirjan loppupuolella Isto tuntuu pääsevän kirjoittamisen flowhon, tai ainakin me pääsimme lukemisen flowhon, ja suorastaan ahmimme rivejä. 7-vuotias nauroi erityisesti kohtauksille, joissa tytöt saivat Montosen hyppimään, matkimaan sammakkoa tai muuta suloisen harmitonta. Ison tekstikoon ansiosta kirja sopii hyvin myös itseluettavaksi - täydellinen kirja alaluokkien lukudiplomeihin tms. 

Julia Vuoren kuvitus on todella hyvä kirjaan. Sitä ei ole paljon mutta se sopii täydellisesti. 

Saa nähdä saammeko lukea vielä lisää Tinkan ja Taikan seikkailuja. Tällä kertaa tarina loppui tavalla, joka mahdollistaa sekä jatkumisen että loppumisen. Langanpätkiä jäi solmittavaksi, mutta toisaalta asiat ovat hyvin näinkin. 

Tinkasta ja Taikasta ovat kirjoittaneet myös Lumiomena, jossa Katjalla on jälleen ihana kuva kirjasta, sekä Sinisen linnan kirjaston Maria, joka pohtii mm. kirjan mahdollista jatkoa. 

Jos et ole vielä tutustunut Tinkaan ja Taikaan, suosittelen lämpimästi, mutta ehkä ensin ihanaa, ensimmäistä kirjaa - siten hahmoihinkin on helpompi tutustua. Kirjat sopivat noin viisivuotiaasta ylöspäin alaluokkalaisille.  

Malin Kivelä: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo

Malin Kivelä: Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo

Kuvitus: Linda Bondestam

Suomennos: Maarit Halmesarka

Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms 2013

Pixonin pojat, Pekka, Olli, Olle ja Bille, rakastavat istua TV:n ääressä ja syödä karkkia. He keskeyttävät sen vain käydäkseen hakemassa lisää karkkia tai muroja, tai kun he pelaavat tietokoneella. Ja sen näköisiä he ovatkin: laihoja kuin luuviulut, mustat rinkulat silmien alla, kunto yhtä heikko kuin 90-vuotiaalla. 

Sitten kerran yhtenä kaameana päivänä TV menee rikki! 

Äiti! TV ei toimi! Olle kiljuu, Olli ja Pekka juoksevat ympäriiinsä, mutta äiti vastaa vain mumisemalla jotain. Eikö ihminen saa edes sunnuntaisin nukkua!
Pixonin pojat käyvät pitkäkseen lattialle. Silmiä kirvelee. He olivat tottuneet televisioon. Todellisuus on toisenlainen, haarmaampi mutta reunoiltaan terävä.
Veljekset menevät ulos rappukäytävään. Jotainhan täytyy tehdä. Elämässä.

Rapakuntoiset, ulkomaailmaan tottumattomat veljekset päätyvät rapussa tapaamiensa naapurin tätien vatkulin ääreen - jota he syövät neljä lautasellista kukin - ja lopulta pienelle kasalle katsomaan maisemia - jonne kiipeäminen kestää ikuisuuden, kunto heillä tosiaan on kuin 90-vuotiaalla! Siellä he keksivät, että jos Olle olisi lisko ja Olli lohikäärme, niin Pekka voisi olla dinosaurus ja Bille dinosaurusvauva. Leikki vie siihen tottumattomatkin mukanaan. Kun tulee ilta, on kotiinlähdön aika, mutta selviävätkö TV:n ja huonon ravinnon heikentämät pojat sinne asti? 

Malin Kivelän ja Linda Bondestamin uutuus, Pixonin pojat ja TV:n kotoisa kajo on hillitön teos, sellainen että saa aikuisenkin hieraisemaan silmiään muutamassa kohdassa. Aihe on tuttu: lapset liikkuvat liian vähän ja syövät liian epäterveellisesti ja yksipuolisesti. Mutta sen sijaan että paasaisi terveiden elämäntapojen puolesta, kirja vetoaa vetämällä lapselle oikeista naruista: huumorista ja draamasta. Yllättävät juonenkäänteet - no, yllättävät!

Lapsen mieltä selvästi viehätti ajatus: näinkö kävisi, jos oikeasti saisi aina katsoa TV:tä ja syödä karkkia? 

Linda Bondestamin kuvitus on yhtä kekseliästä kuin aina, tällä kertaa myös dramaattista, hauskaa ja tummaa. Etenkin nämä aukeamat (vieressä ja alla) saivat lapset ensin haukkomaan henkeä järkytyksestä ja sivua käännettäessä nauramaan hillittömästi. (Koska oikeasti loppu ei ole näin synkkä...)

Kirjaan on ujutettu humoristisesti myös toinen oikeasti ihan vakava säie, äiti, joka vaikuttaa hyvin väsyneeltä, joka ostaa lapsilleen ruoaksi muroja, ja joka melkein huolestuu kun pojat ovat kokopäivän (syömättä) ulkona. Kyllä hän selvästi poikiaan rakastaa - ostaa heille sunnuntain kunniaksi ekstrasokeroituja muroja - mutta perheitä on hyvin erilaisia, ja joskus vanhempia väsyttää vähän liikaa...

7-vuotias ihastui kirjaan heti ensilukemalta mielettömästi, mutta se nauratti myös 3-vuotiasta, aikuisista puhumattakaan! 

Lääkäri kertoo: Pixonin poikien käsivarsien lihakset ovat kuin herneet. Heidän ikäisillään ne ovat yleensä kananmunan kokoiset. Heidän veressään virtailee aivan liian vähän vitamiineja. Ei oikeastaan yhtä ainuttakaan. Muroissa ja karkeissa on valitettavasti nolla prosenttia vitamiineja. 

Voin vain kuvitella, miten paljon paremmin kirja ajaa asiaa sen puolesta, että lapset innostuisivat liikkumaan ja tajuaisivat terveellisen ruoan merkityksen, kuin salaatti leivän päällä ja äidin ikuinen jankkaus... 

Ja tottakai välillä voi herkutella, syödä muroja suoraan purkista, vaikka sitten sunnuntain kunniaksi, istua koko perhe yhdessä sohvalla ja nauraa, kun "kaikki on ihanampaa kuin koskaan."  

Tähtiä 4,5 / 5

Iloista (ja kenties vähän terveellistä) viikon jatkoa!

Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja Lumimies

Tiina Nopola: Siiri ja lumimies
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustannus: Tammi 2012
40 s.

Äkkiä Siiri näki jonkin olennon vilahtavan puiden takana. Siiri jähmettyi. Hän kuuli huutoa:

- Siiri, Siiri! 

Oliko se lumimiehen ääni? Siiri kauhistui. Mistä se tietää minun nimeni? 

- Apua, lumimies jahtaa minua, Siiri piipitti ja kyyristyi kinoksen taakse. 

Nyt kun on luvattu taas kiristyviä pakkasia eteläiseenkin Suomeen lauhkeuden jälkeen, on juuri oikea aika lukea kymmenettä Siiri-kirjaa, Siiri ja lumimies. Ensilumi on satanut maahan, ja Siiriä polttelee päästä kokeilemaan uusia suksiaan. Isä on luvannut lähteä hiihtämään, mutta Tiedesanomien lumimiesuutisissa ja mukavassa nojatuolissa taitaa olla hänelle kylliksi talvea. Pikku-Otto, Keski-Otto ja Iso-Otto ovat niin innostuneita mäenlaskusta, etteivät malta lähteä kaveriksi metsään. Ei vaikka Siiri keksii kertoa nähneensä siellä lumimiehen. Siirin on siis mentävä yksin. Vaikka äiti onkin kieltänyt menemästä yksin. Mutta varmasti Otot seuraavat pian, tuumii Siiri ja painelee varmuudeksi lumimiehen jälkiä hankeen.

Ottoja ei kuitenkaan näy, sukset upottavat hankeen ja Siiriä kyllästyttää. Sitten alkaa vähän pelottaakin. Onneksi Pikku-Otto on kuullut Siirin äidiltä, ettei Siiri ole palannut kotiin. Eväät mukanaan hän lähtee hämärtyvään metsään etsimään Siiriä, ja näkee kauhukseen hangessa Siirin tekemät lumimiehen jäljet.

Hämärtyvä metsä ja rapsahdukset tekevät urheille lumimiehen bongareille tepposensa, ja Siiri saakin elämänsä sätkyn, kun Pikku-Otto hyökkää erehdyksessä hänen kimppuunsa.




Lopulta kaikki selviää ja lapset pääsevät kotiin, kiitos äidin lähettämien eväiden ja hieman mystisesti kadonneen suklaalevyn rippeiden. Siirin huojennukseksi kaverit eivät paljasta toistensa huijauksia, ja niinpä Iso-Otolle ja Keski-Otolle jääkin ikuiseksi arvoitukseksi, oliko metsässä tosiaan lumimies. Sen verran värikkäästi Siiri ja Pikku-Otto seikkailullaan kuitenkin rehvastelevat, että pojat pälyilevät metsään kovin pelokkaasti, ja koko joukko päätyy seuraavana päivänä varmuuden vuoksi luistelemaan.

Siiri-kirjoissa on hurmaava Mervi Lindmanin kuvitus, joka sopii Siirien maailmaan. Kuvitus kertoo usein myös omaa tarinaansa, johon ei tekstissä kajota. Tällä kertaa Siirin ja Pikku-Oton seurana istuskelee hirvi. Mielikuvitus on vain rajana, kun miettii miten hirvi tarinaan liittyy. Tai mistä täytekakku ilmestyi eväsviltille. Siirin aiemmista tarinoista tuttu Hunskeli-koira seuraa myös mukana, vaikkei sitä tekstissä mainitakaan. En voi kuin ihastella kuvituksen voimaa kuvakirjoissa! Kuvituksen merkityksestä lapsilukijan silmissä kertoo mm. se, miten 6-vuotias bongasi viimeiseltä sivulta lumimiehen jäljet aivan luistinradan vierestä. Kuulemma "uudet, ei ne Siirin tekemät, vaan oikean lumimiehen". Niinpä pienestä kuvituksen yksityiskohdasta tulikin yksi isoimmista jutuista koko kirjassa! Turha kai mainitakaan, että aikuiselta jäivät huomaamatta koko jäljet...

Siirin tarinoissa ja kuvissa ollaan aidosti lapsen tasolla, josta kertovat myös aikuisten pikkuiset roolit - he hääräilevät taustalla huolehtimassa tai istuksivat nojatuolissa. He vain ovat. Ehkä asia on vähän niin lasten silmissä myös oikeasti? Siiri taiteilee hienosti kolmen pojan joukossa tasavertaisena, ei hiukkaakaan tyttömäisenä (ainakaan niissä Siireissä, joihin olemme tutustuneet), ja se on hyvää vaihtelua. Siirillä taitaa olla aina sama punaraidallinen mekko ja tukka kuin Pikku Myyllä, eikä lukijakaan kiinnitä sellaisiin seikkoihin mitään huomiota. Siiri on sopivasti huoleton luonnonlapsi, joka pärjää vaikka missä, väittää isommilleen vastaan eikä mieti asioista liikoja, ja joka menee melkein mihin vain.

Kymmenen Siiri-kirjan jälkeen tuntee jo melkein tuntevansa Siirin. Ottojen katras ei sen sijaan ole vedonnut minuun koskaan kovin vahvasti, mutta pikkumiehet tulevat itsestään selvästi mukana. Lapset tykkäävät Siiristä, siitä ei ole epäilystäkään, ja parhaiten sarja vedonnee 4-6-vuotiaisiin.

Tähtiä 3,5 / 5

Mukavaa tammikuun alkua lumisissa metsissä ja mielikuvituksellisia retkiä koko perheelle!

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu
Kuvitus: Sirja Iisakka
Kustannus: Saarni-kirjat 2010
133 s.

Hyvää Uutta vuotta kaikille! Vaikka uusi vuosi on alkanut jo muutama päivä sitten, varastan vielä hetken joululle ja tontuille, siksi viehättävä joulukirja on jäänyt joulun tuoksinassa bloggaamatta. Ja itse asiassa on mukava venyttää joulun rauhallista tunnelmaa vielä lisää. (Pahoitteluni muuten kuvien epämääräisyydestä, valo ei vain riitä!)

Kirjoitin aiemmin Meri Savosen viehättävän verkkaisesta, tonttujen kesästä kertovasta kirjasta Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat, joka valloitti kuusivuotiaan kuuntelijan ihan täysin. Nyt meillä on ollut ilo tutustua Savosen 2010 ilmestyneeseen jouluiseen lastenromaaniin, Tonttulapset ja seikkailujen joulu.  

Lumimyrsky yltyi kuitenkin yltymistään. Tuuli tarttui poikien tonttulakkeihin ja alkoi leikkiä niillä korkealla ilmassa. Hetkessä poikien hiukset muuttuivat jääpiikeiksi. Mutta he eivät voineet edes sitoa kaulaliinojaan päidensä suojiksi, koska eivät pystyneet irrottamaan käsiään hetkeksikään. Heidän oli pidettävä tiukasti kiinni pysyäkseen Jeiporon selässä. 

Joulu on lähestymässä, kun tonttulapset Tiitu, Tuisku, Timi ja Verne kuulevat Korvatunturilla liikkuvista huolestuttavista uutisista. Joulupukki on saanut vähemmän kirjeitä lapsilta kuin koskaan aiemmin, eivätkä aikuiset enää kerro lapsilleen tontuista ja joulupukista entiseen tapaan. Toimeliaat tonttulapset päättävät tehdä uskaliaan kierroksen ihmisten parissa Havukosken kylällä lentävillä poroillaan. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan niinkuin on suunniteltu, ja hyvin paljon ja hyvin jännittäviä asioita ehtii tapahtua ennen kuin tonttulapset saavat istua Korvatunturin tuttuun joulusaliin nauttimaan jouluateriasta. 

Tonttulapset ja seikkailujen joulu -kirjassa on roppakaupalla jouluun liittyvää salaperäisyyttä, tonttujen taikaa ja taustalla vaikuttava, paikoin armotonkin talvinen luonto, jonka tuiskut eivät säästä tonttujakaan. Nautin paitsi näistä myös Savosen kerrontatavasta. Tontut ovat juuri sellaisia jollaisena olen ne itsekin lapsille kuvaillut, ja kaikki on jotenkin sopivan perinteikästä. Kuten mielellään jouluna asiat ovat. Mietinkin monessa kohdin, että Savonen on kasvanut Mauri Kunnaksen ja muiden perinteisten suomalaisten tonttukertojien parissa, lisäten ja sekoittaen soppaa sopivasti kirjailijan vapauksin, muttei kuitenkaan liikaa.

Lentävistä poroista voi toki olla montaa mieltä, mutta lapsikuuntelija nieli nekin itsestään selvänä, ja minusta sekin sopi hyvin satuun, jota reunustivat muutenkin yliluonnollisuus ja jouluun liittyvä salaperäisyys. Pidin kovasti myös muun muassa Vaari Riihirannan hahmosta ja ideasta ainoana ihmisenä, joka tuntee Korvatunturin salaisuuden, joulupukista hahmona sekä Korvatunturista tonttukansan kotina. Solahdin sujuvasti tonttujen tunnelmallisiin koteihin Korvatunturin kätköissä, hetkeen kun isä- ja äititonttu juttelevat keittiössä ja tonttulapset ovat kaivautuneet sänkyihinsä.

Kaikkinensa niin tässä kuin Savosen aiemmassakin teoksessa on ihastuttavaa vanhanaikaisuutta, rehtiyttä toisista ja yhteisestä huolehtimisen muodossa sekä kunnon satua, joka ei pelota missään vaiheessa lapsikuuntelijaa liikaa. Tässä ensimmäisessä kirjassa on selvästi enemmän jännitystä kuin seuraajassaan, ja itse taisinkin nauttia enemmän juuri tästä kirjasta. Kuusivuotias piti molemmista kirjoista yhtä paljon, ja tällä hetkellä Tiitun ja ystävien seikkailut ovatkin hänelle mieluisinta joululukemista. Iltasatua oli joka ilta yhtä vaikea lopettaa!

Sirja Iisakan pehmeitä lyijykynäpiirroksia olisi katsellut mielellään enemmän, ne sopivat hienosti kirjaan.

Suosittelen tonttulapsista kertovia kirjoja noin viisivuotiaasta ylöspäin itse lukeville alakoululaisille. Itse luen kirjan mielelläni muulloinkin kuin jouluna, siksi viehättävä tunnelma kirjassa on.

Tonttulapsista on blogattu myös Luen ja kirjoitan -blogissa ja Kirsin kirjanurkassa.

Meiltä tähtiä 4 / 5 ja lapselta jälleen täydet tähdet!