Näytetään tekstit, joissa on tunniste ympäristö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ympäristö. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Mieletön tarina pikkuveljestä ja hirmupedoista

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Lyhyesti: Mielikuvituksella ei ole rajoja Leena Parkkisen tarinassa arasta pikkuveljestä ja hänen määräilevästä isosiskostaan, jotka pyydystävät suonsilmärusettianakondaa. Hauskassa tarinassa ei puutu jännitystä, kun pikkuveli villien käänteiden kautta löytää itsestään uusia voimia ja taitoja.

Öinen suoviidakko pursui ääniä; kihtitystä, tikitystä, kahinaa. Kummalliset monisarviset ötökät ryömivät mullasta, ja pelkkä niiden ajatteleminenkin sai Pikkuveljen ihon kihisemään. Mangrovepuu verhoutui tiukkaan rikkakasvillisuuteen, oudot linnut  sirkuttivat polveilevaa sävelmää.

Viime aikoina minut ja lapset  – 7-vuotiaan, ja siinä samalla myös 11-vuotiaan – on temmannut mukaansa saturomaani Pikkuveli ja mainio harharetki. Seikkailun päähenkilöt, määräilevä, sanavalmis ja mielikuvitusrikas isosisko, sekä arka, herkkä ja pienikokoinen pikkuveli olivat hahmoja, joiden kenkiin oli helppoa ja luontevaa hypätä.

Ja millaiselle matkalle? Mielikuvituksen lentoon, hurjien suurikokoisten eläinten luo, joista ei ole koskaan kuullutkaan, suoleopardin ja käärmeen ja lihansyöjäangervojen maailmaan, joista viimeksi mainitut "liiskaavaat saaliinsa kuin pahaisen sontakuoriaisen".

Isosisko, tai oikeastaan Pitäjänmäen paronitar, Setsuanin safiirin löytäjä ja tutkimusretkikunnan johtaja, ikuistaa hurjaa tutkimusretkeä YouTube-tililleen, ja pikkuveljen hän aikoo laittaa syötiksi suonsilmärusettianakondalle, joka elää "inhan haisevissa suovesissä" ja "teroittaa hampaitaan ruuvimeisselillä".

Mielikuvituksellinen seikkailu vetää pikkuveljen suon syövereihin, Mummon muffinssipöytään (mutta millaisia muffinsseja ne ovatkaan!) ja käärmeiden pelastajaksi, ja tekee hänestä aavistuksen isomman, itsevarmemman ja pelottomamman kuin ennen tutkimusretkeä.

Leena Parkkisen uutuuskirjassa mielikuvituksen kiitoa ja sana-arkun pohjattomuutta ei voi kuin ihailla. Ääneen lukeminen oli nautintoa, ja useasti lukemisen katkaisi kuulijoiden nauru.


Kirja on kunnianosoitus lapsen mielikuvituksen todellisuudelle ja kyvylle heittäytyä leikkiin ilman häiventäkään kyynisyydestä. Pieni luonto-ulottovuus, muoviroskan ja roskaamisen kritisoiminen, on kiva lisä.

Jussi Karjalaisen kuvitus on yhtä hulvatonta ja mielikuvituksellista kuin tarinakin. Isokasvoiset hahmot ja voimakkaat värit sopivat hurjaan tunnelmaan. Itse tarina ei välttämättä kuvitusta kaipaa, niin hyvin se kulkee, mutta kuvitus täydentää sitä hyvin.

Pituutta pienehköllä kirjalla on 55 sivua, teksti on normikokoista. Sopiva lukijakunta löytyy alakoulusta, ehkä noin 6-10-vuotiaista.


Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

maanantai 3. marraskuuta 2014

Puiden tarinoita - Ritari vie syvälle satuun ja palauttaa pinnalle vaikuttuneena

Iiro Küttner: Puiden tarinoita - Ritari.
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Books North 2014
Lyhyesti: Vanhan ajan satu voimakkaalla, modernilla kuvituksella ja tarinan oivalluksilla, jotka kytkevät sadun vahvasti tähän päivään ja arvoihin, jotka ovat ehkä kuitenkin ikiaikaisia: aikaan, rakkauteen ja luontoon.


Ritarin surmaamista edeltävänä yönä Prinsessa tuli tapaamaan Varakuningasta. Hän rukoili sedältään armoa Ritarille. Prinsessa paljasti kummastuneelle sedälleen, että hän oli rakastanut Ritariin - koko sielustaan - eikä mistään syystä halunnut rakkaansa kuolemaa tunnolleen. Paljon mielummin hän kohtaisi kuoleman itse. 
Puiden tarinoita - Ritari on vanhan ajan satu, satu luonnon voittamattomuudesta ja vahvuudesta, rakkauden ja uskollisuuden suuresta merkityksestä. 

Kirja on toinen, itsenäinen osa Iiro Küttnerin ja Ville Tietäväisen Puiden tarinoita -sarjassa, jonka ensimmäisestä osasta Puuseppä, kirjoitin keväällä. Tuo kirja jäi mietityttämään tuolloin, ja valitsin sen sittemmin listaani vuoden siihen mennessä ilmestyneistä parhaista kirjoista, jonka laadin erääseen lehteen (tästä lisää myöhemmin). Puuseppä sopii yhtä hyvin aikuisille kuin lapsillekin, vaati monta lukukertaa eikä ollut ihan helppo, mutta ehdottoman puhutteleva. 

Tämä toinen, käsissäni olevan kirjan tarina on helpompi, ehkä koska sen ainekset - lohikäärme ja ritarit, rohkeus, rakkaus - ovat vanhoista saduista tuttuja. Kuitenkin luonto on (tavallaan) moderni elementti: tammi ja tammenterho ovat ihmistä ja lohikäärmeitä ja kuninkaita voimakkaampia. Luonnon lisäksi aika ja sen merkitys ihmiselle on mukana kauniilla, oivaltavalla tavalla. Sillä onhan aika - itse asiassa ja todellakin - tärkeimpiä asioita, mitä ihmisellä on, ja sen menetys paljon raastavampaa kuin kaikkien maallisten aarteiden. 

Mukana on myös filosofinen kysymys siitä, ajatteleeko vain itseään, vai luopuuko jostain tärkeästä muiden, rakkauden vuoksi? Voiko onnea saada tekemällä itsekkäitä valintoja? 

Kuvitus on vahvaa ja tummasävyistä, syventää tarinaa maisemiin ja yksityiskohtiin ja imaisee lukijansa vastustamattomasti mukaansa. Tähän kirjaan kuvittaja Ville Tietäväinen on luonut Puuseppää vahvemman, paikoin vähän pelottavankin tunnelman. Kuvitus ja teksti kulkevat yhdessä sopusoinnussa, eikä kirjaan voisi tämän nähtyään kuvitella mitään muuta kuvitusta. Loppuun asti hiottu ja mietitty ja toteutettu kokonaisuus tekee vaikutuksen, jälleen.

Pieni varoituksen sana: perinteistä satua muistuttava teksti yllättää paikoin raakuudellaan (kuten monet perinteisetkin sadut tekevät), ja sen vuoksi ajattelin ensin, ettei satua voisi lukea alle kouluikäisille. No, viisivuotias kuuli sadun sitten kuitenkin, ja lukuunottamatta yhtä suht raakaa mutta lyhyttä kohtausta se soveltui täysin hyvin. (Ehkä koko kohtaus meni häneltä vähän ohi.)

Meillä satu sai aikuisilta todella hyvän vastaanoton ("ihan mahtava!"), lapsilta vähän hitaammin lämpenevän.

Itse nostan kirjan yksinkertaisesti kotimaisen lastenkirjallisuuden aarteisiin, ehdottomasti suositeltaviin, niihin teoksiin, jotka imaisevat kerronnallaan mukaansa, mitä kuvitus vielä tehostaa, ja jotka jättivät lukijan istumaan tarinan loputtua vaikuttuneena ja hetken hiljaisena, yksinkertaisesti iloisena hyvästä kirjasta.

Koulussa se voisi toimia erityisesti esim. arvokeskustelun pohjustuksena (?) tai luonnon voimakkuuden (ja sitä kautta vaikkapa luonnonsuojelun tärkeyden) pohtimisessa.  



Tekijöistä lyhyesti, vaikka kovin lyhyeen eivät enää mahdu tekijöiden ansiot: Iiro Küttner on Aalto-yliopiston käsikirjoittamisen professori ja Jussi-palkittu elokuvakäsikirjoittaja, ja graafikko, kuvittaja ja sarjakuvataiteilija Ville Tietäväinen on voittanut sarjakuva-Finlandian ja ollut Junior-Finlandia ehdokkaana kirjallaan Vain pahaa unta, joka voitti myös Tulenkantaja-palkinnon v. 2014.


Iiro Küttner: Puiden tarinoita - Ritari.
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Books North 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta, mistä kiitos!


Muokattu 5.11.2014

tiistai 16. syyskuuta 2014

Mukavassa mummon ja lasten luontokirjassa ihmetellään luontoa

Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja. Kotipihan ötökät.
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T-NYT 2014
32 s.
Lyhyesti: Mukava luontokirja, jossa lapsenlapset ja mummo yhdessä tutkivat ja ihmettelevät kotipihojen yleisimpiä hyönteisiä ja pikkueläimiä.



- Katso ämmi, hieno perhonen portaalla! huomaa Okko.
- Se on nokkosperhonen, ämmi selittää.
- Miten se on kasvanut, vaikka on vielä lunta talon takana?
- Se on kehittynyt jo viime syksynä. Talven se on kyyhöttänyt jossakin raossa ihan hiljaa kuin kuollut. Aurinko on sen nyt herättänyt.
- Nyt se lähti. Mihin se lentää?
- Se menee hakemaan nokkosia. Ne ovat oikea paikka sen munille. Munista kasvaa siten uusia nokkosperhosia.
Nokkosperhonen, sääski, kimalainen, leppäkerttu, sudenkorento, sammakko, sarvijaakko, heinäsirkka. Kaikki tuttuja pihan pikkueläimiä ja hyönteisiä (paitsi sarvijaakon nimeä en tiennyt), sellaisia jotka kuuluvat jo lapsuusmuistoihin ja joita on ollut aina ja joka paikassa. Silti näistä pikkutyypeistä tietää usein itse asiassa yllättävän vähän.

Kuten onko madolla pesää? Mitä heinäsirkka syö? Miten vesimittari pysyy pinnalla? Mitä iloa on sääskistä? Miten lepäkerttu voi lentää kovilla siivillään? Miten hämähäkki auttaa ihmisiä? Kuinka monta munaa muurahaiskuningatar voi munia?

Kirjan kirjoittaja Liisa Sääskilahden omien lastenlasten kysymysten ympärille rakentuva tarinamainen tietoteos on kiinnostava, viehättävä ja helposti lähestyttävä kirja. Mummon ja lastenlasten yhteiseen luonnon tutkimiseen, katselemiseen ja kuuntelemiseen on helppo astua mukaan. Jokainen pikkueläin saa oman huomionsa ja lukunsa. Lapsenlapsilla on hyviä, oivaltavia kysymyksiä, ja mummolla vastaus kaikkeen. Kirjasta huokuu mummon ja lastenlasten välinen mukava tunnelma, kesien kiirettömyys ja rauha. Yhteiset kesät ovat varmasti olleet oikeita lapsuusmuistojen aarreaittoja.



Sääskilahti on myös itse kuvittanut kirjan etupäässä akvarelleilla, ja kuvia on joka sivulla. Se, kirjan runsas dialogi sekä dialogin lapsenomaisuus tekevät kirjasta helpon, myös lapsilukijalle.

8-vuotias innostui kovasti tästä luonnosta kertovasta kirjasta. Itse vähän harmittelin, että huomasin antaa arvostelukappaleena saamani kirjan hänelle vasta loppukesästä, kun pitkä kesä mökillä oli melkein kokonaan ohi, koska kirja nimenomaan innostaa tutkimaan nähtyä tarkemmin ja tarkkailemaan luontoa.

Vaan vielä ehtii luontoa tutkimaan! Nythän on alun lainauksen mukaan juuri se aika, kun nokkosperhoset kehittyvät kyyhöttääkseen sitten koko talven jossain raossa odottamassa aurinkoa ja lämpöä, jolloin ne aukaisevat rutistuneet siipensä ja lennähtävät kevääseen. Puren tässä kieleeni etten sano mitään haikeaa (rakastan kesää) ja totean vain, että onpa ollut ihana, lämmin syksy, vähän kuin kesä vielä, ja että syksyinenkin metsä (tai puisto) tarjoaa mielettömästi ihasteltavaa ja tuoksuteltavaa!

Omenantuoksuista syksyä!  





Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja. Kotipihan ötökät.
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T-NYT 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta


lauantai 26. tammikuuta 2013

Tuula Pere: Sillisalaatti

Tuula Pere: Sillisalaatti
Kuvitus: Espoon kuvataidekoulun oppilastyöt
Kustannus: Wickwick 2012



Hiljainen Teppo

Oli aikamoinen Sana-Seppo
tämä luokan hiljainen Teppo.
Hän kirjoitti koulun pisimmät aineet,
ja nostatti niillä muiden paineet.

Teppo kehitti taitojaan pitkin vuotta,
ei kirjojaan iltaisin lukenut suotta.
Vaan lopulta tuli raja vastaan,
katsoi huolestuneena äiti lastaan.

- Vaikka opettajat sua kuinka kiittää,
saa turhat sanahelinät riittää,
päätti äiti ja patisti Tepon ulos.
Oli yllättävä pojalle tällainen tulos.

Ei auttanut, vaikka hän pani hanttiin,
ei vaikuta sellainen äidin kanttiin.
Heitti perään pallon ja ilmoitti, että
on muovipullossa raikasta vettä.



Tuula Peren loruilemassa Sillisalaatti-kirjassa herättää ensimmäisenä huomion erilainen kuvitus. Kuvituksen ovat nimittäin tehneet Espoon kuvataidekoulun oppilaat, ja varsin onnistuneesti! Kuvissa seikkailevat niin räppäävä mummo (aivan hurmaava runo muuten ja hauska kuvitus!), taivaanrannan maalari upeissa auringonlaskun väreissä, lentävät matot Persiasta, lahjapapereilla tapiseeraava setä jne. Kuvituksissa on varsinaista luomisen ja itseilmaisun iloa, jokaista yksityiskohtaa ei ole hiottu loputtomasti ja kuvitus tuntuu virkistävän ei-siloitellulta nykyisten lastenkirjojen joukossa. On myös hauskaa, miten jokaisella kuvittajalla on ihan oma tyylinsä, joten kirja on nimensä mukaisesti melkoinen "sillisalaatti".

Tuula Peren runoissa taas on hassuutta, kuten koko perheen ampiaisen aiheuttama hoppuilun sekavuus, itseensä tyytyväisen lihavan lentoliskon itsevarmuus, mattokauppiaan myyntipuhe. Keveyden rinnalla kulkee kuitenkin myös vakavampi säie. Huoli ympäristöstä, se miten vatsaa kiertää ennen kouluun lähtöä, kasvamisen kipukohdat ja erilaisuus. Monesta runosta löytyykin syvyyttä ja sellaista teemaa, joka tekee tästä kirjasta ehkä nimenomaan alakoululaisten kirjan.

Esimerkiksi Leevi Lentoliskon runo (kts. kuva yllä) on kerrassaan mainio veto itseluottamuksen voimasta ja ulkonäköpaineiden torjunnasta. Samoin alkuun valitsemani runo hiljaisesta, erilaisesta sanaseppo Teposta. Molemmissa runoissa käy ilmi lapsiin kohdistuva paine olla samanlainen kuin kaikki muutkin.

Suosittelen virkistävän erilaista Sillisalaattia alakouluikäisille, opettajille ja vanhemmille. Runojen joukossa on muutama helmi, ja kokonaisuutena kirja ei ole hassumpi sillisalaatti.



Tähtiä: 3 / 5
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...