keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Loistava Maan alaiset

Sanna Isto: Maan alaiset
Kuvitus: Sami Saramäki
Kustannus: WSOY
335 s. 
Lyhyesti: Ahmimisikäisille loistava, Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Suomenlinnasta ja ervineistä eli tunneleissa elävistä eläimistä, jollaisia ihmissilmä ei ole koskaan bongannut, sekä siitä, millaista olisi jos elämä muuttuisi yhdessä yössä mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla. Niin hyvä! 




Silloin Metuli huomasi, että pöydän toisessa päässä olevalla tuolilla istui joku. Olennolla oli päässään valkea peruukki, samanlainen kuin 1700-lukua esittävissä maalauksissa huoneen seinällä. Mutta peruukin alta eivät näkyneet ihmisen kasvot, vaan tummanpuhuvat erwinin kasvot terävine kuonoineen ja pistävine nappisilmineen. Metuli säpsähti hieman. (s. 75)

Eräänä yönä Metuli näkee kaameaa unta vihamielisistä eläimistä. Eikä kauheus lopu aamullakaan. Hänet nähdessään sisaren kasvoilla näkyy inho ja pelko, ja isä huitoo häntä vimmaisesti henkarilla. Mikään ei auta, on kuin he eivät ymmärtäisi hänen puhettaan. Lopulta Metuli huomaa itsekin: hänen vartaloaan peittää ruskea suomujen peittämä iho, hänen kyntensä ovat terävät ja valtavat, ja kaiken kruunaa pitkä ja vahva häntä. 

Tästä alkaa Metulin seikkailu ervinien eli Suomenlinnan maanalaisissa käytävissä asustavien kummallisten eläinten yhteiskunnassa. Mitä ihmettä Metulille on tapahtunut? Ja keitä ervinit oikein ovat? Sen selvittäminen saati sitten sopeutuminen maanalaiseen elämään ei käy Metulilta helposti. Ihmisten pariin Metulilla ei ole enää asiaa, mutta ei hänellä myöskään ole mitään aikeita jäädä loppuiäkseen erviniksi. 

Sanna Iston uusin, lasten- ja nuorten Finlandia-palkintoehdokkaana ollut Maan alaiset on huikean jännittävä ja mielikuvituksellinen tarina, jossa on erinomaisen kekseliäs juoni. Niin hyvä, että yöunet lyhenevät pakostakin. 

Miljöö on huippukiinnostava: kesäinen Suomenlinna, sen salaiset oikopolut, historiaa tihkuvat sisäpihat, sileät auringon kuumentamat kalliot ja suojaiset uimarannat - ja mikä parasta, niiden alle ja lomaan kätkeytyvät tunnelit, joihin yksikään ihmisen katse ei ole koskaan yltänyt.

Ervinien yhteiskunta on monimuotoinen ja hupaisa. Historialliset faktat vuoden 1808 Suomen sodasta ja Viaporin tuolloisesta komentajasta Cronstedtistä, jonka käsissä Suomenlinna antautui Venäjälle hämmästyttävän nopeasti, saavat kokonaan uusia ulottuvuuksia Iston mielikuvituksen ansiosta. Kirjan historiallinen kytkös on iso plussa. 

Pidin kovasti Iston kahdesta aiemmasta kirjasta, jotka kertovat Tinkan ja Taikan noitasiskoksista ja heidän satumaisesta isoäidistään, mutta Maan alaiset oli omaa luokkaansa. Ei olekaan yhtään liioteltua sanoa, että se nousi omien lasten- ja nuorten suosikkikirjojeni joukkoon. Sami Saramäen mustavalkopiirrokset jokaisen luvun alussa ja kaunis kansi sinetöivät laadukkaan ja loppuun asti hiotun kirjan, joka naurattaa, yllättää ja mietityttää.

Seuraavaksi aion lukea tämän 7-vuotiaalle iltasatuna (jota varmasti jännittää!) ja puhua kirjasta niin sitkeästi, ettei 10-vuotias varmasti jätä sitä väliin. Hänellä on nyt jo pidempään jatkuneen Neiti Etsivä-kirjojen ahmimiskauden ohella alkanut Aku Ankka -hurahdus, mutta johonkin väliiin tämä kyllä saadaan mahtumaan.

... Jottei hän unohtaisi, millaisiin maailmoihin mielikuvitus voi viedä.

Metuli nyökkäsi ajatuksissaan. Hän kyllä menisi. Ilman muuta hän menisi, kulkisi pitkin käytäviä ja kävisi niissäkin, joissa ei ollut käynyt tähän mennessä. Hän menisi niin lähelle Bambergin Miekkaa kuin vain ihmisen olisi mahdollista, ehkä sinne, mistä salaseuralaiset olivat aikoinaan kulkeneet ennen kuin reitti oli muurattu umpeen. Mutta ennen kaikkea hän kulkisi sukeltaakseen tunnelien pimeyteen kuin toiseen maailmaan. Hän vaeltaisi niin syvälle, ettei päivänvaloa enää tuntuisi olevan olemassakaan. Sinne missä mielikuvitus ottaa ihmisestä vallan ja mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista. Sillä juuri sitä tunnetta hän ei halunnut milloinkaan unohtaa. 
Sanna Isto: Maan alaiset
Kuvitus: Sami Saramäki
Kustannus: WSOY
335 s. 
Mistä: Arvostelukappale



sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Iran ja Suomi, valo ja Lumi.

Seita Vuorela: Lumi
Kustannus: WSOY 2016
240 s.
Lyhyesti: Tarina iranilaisista nuorista Suomessa, teineistä, jotka pakenevat maansa oloja. Samalla se on tarina ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään?


Atisha katsoo bussin ikkunasta hangessa tarpovia ihmisiä. Hän on saanut huomata ihmeekseen, että pohjoisen asukkaat pitävät itseään onnekkaina, koska saavat asuttaa pohjoista maata, vaikka sen maaperä on puolet vuodesta roudan jähmettämä, vaikka sen pimeiden päivien läpi puhaltaa hyytävä tuuli, ja vaikka sen historia on nuori ja vaatimaton. Tuo rakkaus ankaraan maahan ilahduttaa Atishaa, hän haluaa jakaa näiden ihmisten luottamuksen kevään myötä palaavaan valoon ja lämpöön, hän haluaa uskoa, että ne palaavat myös hänen elämäänsä ja niiden mukana Omid. 
Seita Vuorelan lasten- ja nuorten Finlandia-ehdokas Lumi on uskomaton tarina iranilaisista nuorista: Atishasta ja Siamakista ja vähän Omidistakin, jotka pakenevat maansa oloja, olemisen ahtautta, kuolemantuomiota ja vankeutta. Maassa jossa kaikki on suurta, tällä kertaa kärsimys.

Se on tarina myös ihmisen identiteetistä. Mistä kaikesta identiteetti muodostuu ja millaiset keinot ihmisellä on muuttaa identiteettiään? Onnistuuko se sulkemalla osan itsestään pois, pelkällä tahdon voimalla? Kun identiteetti kumpuaa kahdesta maasta, miten tasapainoilla näiden välillä?

Tarinan juoni on uskomaton, mutta kerrottu niin, että se voisi hyvin olla totta. Sillä totuus on tarua ihmeellisempää.

Minulle kirja oli ensi sijaisesti tarina Siamakista, jäyhästä kivikasvoisesta Siamakista, joka on rakentanut itselleen valtavan vankan, samalla kovan ja yksinäisen suomalaisen kuoren. Hän tekee kaiken juuri niin ja paremmin kuin ympärillä pyörivät jätkät. Nimensä hän on saanut kuolleelta sankarisedältä, perhe on etäinen ja elää henkisesti eri maassa ja eri ajassa kuin Siamak.

Siamakeja maailma ei päästä kovin vähällä. Ymmärrän sen nyt entistä paremmin.

Iranilaisperheen kuvaus on hienoa ja vaikka tavallaan tuttua, on silti järkyttävää lukea jälleen, miten vieraaksi tämä kylmä maa voi jäädä, miten voi elää niin kiinni menneessä ajassa ja paikassa. Miten sillä tavalla voi elää? Ja millaiseen riipaisevaan vieraantumiseen se pakostakin johtaa vanhempien ja lasten välillä.

Eteläinen ja pohjoinen maa kulkevat käsi kädessä kautta kirjan, ja tämä kahtia-asettelu nostaa esiin tavattoman kiinnostavia kysymyksiä. Millaiset seikat tekevät meistä pohjoisen lapsia? Onko ylipäänsä mahdollista muuttua toisen maan asukkaaksi sielultaan ja sydämeltään? Ei ainakaan, näyttää Siamakin tarina, jos peittää itsestään toisen puolen. Ehkä oma identiteetti voi löytyä vain molempien puolten ollessa tasapainoisia. Mutta miten ja missä täällä pohjoisessa se toinen identiteetti saa kukoistaa tai edes elää?

Vuorela kuvaa taidolla molempia maita, mutta Suomen kuvaus on erityisen onnistunutta. Tässä kirjassa Suomessa on kylmää ja ankaraa, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sillä tavalla Vuorela rakentaa tästä Lumikuningattaren maan.

Seita Vuorela menehtyi kesken kirjoitusprosessin käsikirjoituksen ollessa melkein valmis, ja Vilja-Tuuli Huotarinen viimeisteli sen. Ehkä pienen keskeneräisyyden huomaa joissakin seikoissa, kielessä. Ihmisten sisäiset prosessit vilistävät lujaa eteenpäin.

Vuorela käyttää paljon eri rekistereita ja kertojanääniä, mm. Siamakia, kaikkitetävää kertojaa, Atishan ääntä kirjoituksena blogin sivuilla, lopuksi isoäidin kirjettä. Tällä tavoin esim. hahmot tulevat paljon läheisemmäksi kuin muutoin tulisivat. Lisäksi tarinassa kulkee ikään kuin kehyksenä satu Lumikuningattaresta Atishan kertomana, muokattuna häneen ja Siamakiin, mikä tuo vielä oman kerrontatapansa kirjaan ja ennustelee tulevaa. Kaiken yhdisteleminen on melkoinen palapeli ja pirstaloittaa kerronnan. Jollain tavoin kirja muistuttaakin tavattomasti tästä hetkestä maailmassa, kun uutiset, some, meidän kaikkien tarinat ja perinteiset sadut elävät rinta rinnan.

Lumi on kirja, josta pidin melko paljon. Ennen kaikkea se kosketti ja jähmetti minut pitkäksi aikaa miettimään maailmaa ja kysymyksiä, jotka kiinnostavat itseäni paljon. Siamak, Atisha ja Omid jäävät pitkäksi aikaa elämään mieleen, niin paljon Vuorela jättää mielikuvitukselle vielä tilaa.


Lumia on luettu paljon, mm. Lukutoukan kulttuuriblogissa, Ullan kirjoissa ja Sivutiellä-blogissa.

torstai 1. joulukuuta 2016

Kun jää leikin ulkopuolelle: Viisas Piki

Katri Kirkkopelto: Piki
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Kustannus: Lasten Keskus 2016
32 s.
Lyhyesti: Kaunis, eheä, melkein täydellisyyttä hipova kuvakirja, jolla on sanomaa, sillä aihe on leikin ulkopuolelle jättäminen ja rohkeus olla oma itsensä. Kirja on myös puhtaasti nautinnollinen kokonaisuus kaikille, jotka rakastavat kuvakirjoja.



Päästyään Yönallen kainaloon Piki kertoi sille kaiken: kuinka muut olivat nauraneet Salamasankarin asulle ja kuinka Pikiä ei otettu mukaan.
Pikiä hävetti. Se halusi mennä piiloon.
- Pyjamapellejä ei mukaan huolita. Niin se sanoivat.
Vatsanpohjassa alkoi nipistää ja silmäkulmissa poltella.
- Minä olisin niin kamalasti halunnut päästä mukaan, Piki sanoi ihan pienellä äänellä.
Sitten tuli itku.
















Metsässä lapset ovat rakentaneet majan, ja Piki on innoissaan. Huomenna se menee mukaan, ja saa varmasti paljon uusia kavereita. Se on valinnut päälleen Salamasankarin asun, sillä se on kaikkein nopein ja rohkein. 

Mutta vastaanotto ei olekaan sellainen kuin Piki on toivonut. Päinvastoin. Piki on NOLO, sanoo isoin, ja paukauttaa majan oven kiinni Pikin edessä.


Kun Iso tulee hakemaan, Pikille ja sille tulee riita, sillä Piki purkaa pahan olonsa Isoon. Seuraavana päivänä Iso tulee mukaan majalle, ja Piki pääsee kuin pääseekin mukaan leikkiin - vartijana. Vartijan tehtävä on istua ulkopuolella ja odottaa, tuleeko joku. 

Lopulta Piki tajuaa, ettei rooli taidakaan olla kovin kiva, vaan yksinäinen ja tylsä. Kun tarpeeksi kauan istuu, alkaa raivo nousta, ja lopulta Piki huutaa kiukkunsa ulos ja painuu yksin leikkimään. Silloin joku vihdoin kysyy pomolta, miksei Piki saanut tulla mukaan leikkiin. Ja kun yksi rohkaistuu, muut tulevat perässä.  

Onneksi Piki saa lopulta uuden ystävän. Entä mitä käy pomolle, joka on jäänyt yksin majaan pomottelemaan? 





















Katri Kirkkopellon Molli hurmasi monet kolme vuotta sitten, minutkin ihan tyystin, ja nyt Kirkkopellon Finlandia-palkintoehdokas Piki on taas lumoavasti kuvitettu tarina, jolla on syvyyttä ja tarkoitusta. Sen lisäksi siis, että se on ihana kuvakirja, jonka kanssa on kiva vetää nappulat kainaloon ja lukea Pikin murheesta, neuvokkuudesta ja fiksuudesta.

Sillä Pikin ongelma on visainen, eikä kovin vieras: Mitä voi tehdä, kun muut sulkevat leikin ulkopuolelle? Tai jos pääseekin leikkiin, tulee määrätyksi johonkin ihan tyhmään rooliin. Joku pomo määrää kaikesta, eikä itse eikä kukaan muukaan halua tai uskalla sanoa mitään. 

Piki ei päästä lukijaa helpolla, sillä ongelma on monipolvinen eikä kovin helposti ratkaistavissa. Tosielämän tapaan Ison eli vanhemman puuttuminen tilanteeseen ei auta pitkälle. Itsestä pitää sittenkin löytää se ääni, jolla sanoo vastaan pomottajille, määrääjille ja kurjille kavereille. Vasta se on tehokasta. Sitä paitsi Piki huomaa, miten hyvä olo siitä tulee, kun saa sanotuksi vastaan. 

Pikin kuvitus on upeaa, värit hehkuvat, ilmeet puhuvat, kuvat ja teksti ovat määrällisesti sopusoinnussa. Rakastan kirjoja, joissa kuvien annetaan hallita aukeamia, ja niin on tässäkin. Pikin ja muiden hahmojen ilmeiden kautta kirja puhuu määrättömästi tehokkaammin. Toisaalta kuvakirjojen ihanuus on tämä: lukija voi myös antaa katseensa harhailla kaikkialla ja nauttia kirjasta taideteoksena.

Itselleni Piki on ehdottomasti tämän syksyn parhaita kuvakirjoja: sillä on tärkeä tehtävä sosiaalisten taitojen kasvattajana, mutta sen lisäksi se on ihan vain hieno ja upeasti kuvitettu kuvakirja. 

Kasvattajille on myös avattu/avataan Mun ja sun juttu-verkkosivusto Pikin oheismateriaaliksi. Sivustolla on mm. lisätietoa lasten sosiaalisten taitojen ja kasvun tukemiseen ja kiusaamisen ehkäisyyn. Lisäksi saatavilla on opas aiheesta ammattikasvattajille ja kotiin. Mainio paketti siis!

Pikiä on luettu myös mm. Sinisellä keskitiellä.

Muista myös Katri Kirkkopellon Soiva metsä. Jean Sibeliuksen matkassa.


Katri Kirkkopelto: Piki
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Kustannus: Lasten Keskus 2016
32 s.
Mistä: Arvostelukappale



lauantai 26. marraskuuta 2016

Välähdyksiä Finlandia-tilaisuudesta

Sain blogini kautta ilon olla mukana Finlandia-palkinnonjakotilaisuudessa, ja tässä hienosta tilaisuudesta muutama tuulahdus lasten- ja nuortenkirjojen osalta.

Kirjasäätiön puheenjohtaja Minna Castren avasi tilaisuuden. Hän kutsui vuotta 2016 vahvojen kirjojen vuodeksi. "Suomalainen kirjallisuus elää pitelemättömänä", hän totesi. Silti kaivataan innovaatioita ja konsepteja lukemisen edistämisen puolesta. "Tehdään itsenäisyyden juhlavuodesta lukemisen ja kirjallisuuden juhlavuosi", hän vetosi.  




Punaisen sametin, nojatuolein ja lukulampuin lavastetulla lavalla luettiin palkintoehdokkaista näytteitä ääneen. Lavastus oli yksinkertaisuudessaan täydellinen -  pääosassa sanat sekä tunnelma, joka veti kuulijan syvälle sanoihin.



Finlandian voittanut Juuli Niemen Et kävele yksin on minulle vielä hetkisen lukematon kirja. Mutta jos Niemen runomuotoinen, huikean hieno ja koskettava puhe romaanin synnystä (jossa toistui usein sana "SEITA") kertoo mitään, hänellä on todella voimaa ja taitoa pysäyttää lukija ja kiteyttää tärkein sanoiksi, joissa ei ole mitään liikaa.

Aiheena kirjassa on albaanitaustaisen pojan ja suomalaistytön rakastuminen, mikä kiinnostaa minua aiheena paljon.

Voittajan valinnut Vuokko Hovatta kutsui kaikkia kuutta palkintoehdokaskirjaa läpäiseviksi, hengästyttäviksi lukukokemuksiksi, jotka muun muassa tarjoavat lohdullisen turvapaikan maailmaan. Kuvakirjojen kuvitus huikaisee ja liikuttaa herkkyydellään. Kirjojen lukeminen on ollut hieno matka, hän totesi. "Jokainen lukukokemus sysää eteenpäin. Juuri tälläinen kirjallisuus saa nuoret lukemaan."

Et kulje yksin on Hovatan sanoin kuvaus elämän opettelemisesta monikulttuurisessa Suomessa, jonka elokuvallisuus, tuoksut ja maut huumaavat. Kirjassa "mieli on maailman suurin kapinallinen".

Et kävele yksin on arvioitu useassa blogissa, mm. Kristan kirjoissa ja Luetaanko tämä -blogissa.



Seita Vuorelan Lumi kiinnostaa minua kovasti. Seita Vuorela opetti minua joitain vuosia sitten eräällä kurssilla kirjoittamaan. Inspiroivalla olemuksellaan hän innoitti minua ja jätti jälkeensä lähtemättömän vaikutuksen. Juuri hän kehotti minua katsomaan tarkemmin, hidastamaan, näkemään ykstyiskohdat, tahran Siwan lattialla samalla kuin uusi elämä syttyy jossain muualla.

Vuorela pyysi minua kirjoittaessani kääntymään kohti itseäni, olemaan aina vain tarkempi, huomaamaan pienet eleet. Niiden kautta "pääsen käsiksi siihen, mikä on jaettavaa, yhteistä, samastuttavaa".

Niitä opetuksia en ikinä unohda, ja ne ovat itselleni ehkä juuri ne tärkeimmät opetukset kirjoittaessani.

Lumi on arvioitu mm. Oksan hyllyltä -blogissa.


Ihanan kannen kirja Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin kertoo Peetusta, Petrasta, joka ei ole koskaan ollut se pikkutyttö, jollaisena äiti hänet muistaa. 18-vuotta täytettyään Peetu menee korjausleikkaukseen. Sitä ennen hän vain odottaa. ”Ei ole syvempää onnea kuin olla se joka on", sanoo kirja. 

Kolua on luettu mm. Kirjavuori-blogissa.


Katri Kirkkopellon Piki oli toinen kahdesta ehdolla olleesta kuvakirjaehdokkaasta. Tästäkin bloggaan lähiaikoina, samoin kuin Lena Frölander-Ulfin Minä, Muru ja metsä -kirjasta, ja kuudennesta ehdokkaasta, Sanna Iston Maanalaisista.

Toivotaan kaikille vavahduttavia ja koskettavia lukukokemuksia loppuvuoteen!



torstai 10. marraskuuta 2016

Kun kukaan ei näe eikä halua minua: Näkymätön

Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Lyhyesti: Kiusaamista ja leikin ulkopuolelle jättämistä käsittelevä kuvakirja päiväkoti-ikäisille (ja eskareille ja alakoululaisille). Kuvitus joka tuo mieleen Star warsin on hauska idea!





"Päiväkodissa opettaja sanoi, että jos jää aina leikistä ulkopuolelle, voi saada näkymättömän haavan joka ei parane."
Äiti ottaa Kapteeni syliin ja tutkii tämän hellästi joka puolelta.
"Minusta näyttää, että sinulla on pieni haava. Mutta se on melkein parantunut jo."


Näkymätön pukee sanoiksi ja kuviksi joka vanhemman absoluuttisen kauhu-unen: lapsi ei pääse päiväkodissa mukaan leikkiin, ei kenenkään leikkiin, eikä uskalla kertoa siitä kotona.

"Oliko kiva päivä?", kysymme aina päivän jälkeen, ja haluamme kovasti uskoa, että "oli" on totta. Mutta mitä jos se ei olekaan yhtään totta, emmekä me vain tajua sitä? Pieni toivoo, että huomenna kaikki muuttuu eikä häntä suljeta ulkopuolelle. Hymyilee niin että poskiin sattuu, jottei kukaan näe pahaa oloa. Ei halua aiheuttaa isälle ja äidille pahaa mieltä, ei kertoa, että muiden mielestä hänessä on jotain vikaa. Ehkä silloin isä ja äitikin alkavat ajatella niin.

Kiusaaminen ja leikin ulkopuolella jättäminen on aina ajankohtaista ja koskettaa jollain tasolla kaikkia lapsia. Kun teeman käsittelyyn sekoittaa raikkaasti ja yllättävästi jotain ihan muuta, kuten avaruusmaailmaa avaruustyyppeineen ja Komentokeskuksineen, lopputuloksena on kutkuttava kuvakirja. Päiväkoti-ikäisestä päähenkilösta huolimatta kirja osuu hyvin alakoululaisiinkin, sillä rouhea kuvitus venyttää kirjan kohderyhmää, ja houkuttaa ehkä ennen kaikkia poikia.







Elina Hirvosen teksti onnistuu olemaan helppolukuista ja kohdeyleisölle sopivaa, mutta nostatti silti kyyneleet silmiin. (Jälleen kerran.) Ville Tietäväisen kuvamaailma on outoa ja sopii totetukseen kuin nenä päähän. Päähenkilö on hieman yllättävästi (poikamainen) tyttö, mikä on hyvä valinta tummasävyisessä avaruuskuvituksessa.

Ulkopuolelle jätetyn lapsen ajatuksia ja tunteita sanallistetaan, mikä kehittää lapsen empatiataitoja. Mukana on myös voimaa antavia mielikuvitusystäviä (avaruustyyppejä), joilta haetaan apua, kun kukaan muu ei tunnu voivan auttaa.

Meillä 7v. poika tykkäsi kirjasta to-si paljon. Hänestä oli erityisen hyvä, että opettaja puuttuu tilanteeseen, ja sanoo, että kaikki pitää ottaa mukaan leikkiin. Kuvitus oli myös kuulemmma hyvä ja tarinaa kiva kuunnella.

Kaiken kaikkiaan hauska tuttavuus monenikäisille ja hyvä apukeino konfliktien ratkaisuun.






Elina Hirvonen: Näkymätön
Kuvitus: Ville Tietäväinen
Kustannus: Lasten Keskus 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

lauantai 5. marraskuuta 2016

Pysähdy: Ennen näkymättömiä eläimiä

Ulf Stark: Ennen näkymättömiä eläimiä
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Liisa Ryömä
Kustannus: Teos 2016
Lyhyesti: Huvittavia ja liikuttavia runoja. Visuaalisesti upea teos. Taas yksi ihana runokirja.  Lastenkirjallisuuden aarteita!




Värikylläinen kirja Ennen näkymättömiä eläimiä kolahti postilaatikkooni, ja arvasin jo tekijöistä - Ulf Stark ja Linda Bondestam - että odotettavissa on hienoa lastenkirjallisuutta. Kaksikko on aiemminkin hurmannut minut (katso Diktaattori). En osannut odottaa runoja, mutta lasten runokirjat ilahduttavat melkein poikkeuksetta korkealla laadullaan. Ne ovat usein visuaalisesti huikeita, ja niin tämäkin: ilmaa ja tilaa sanoille hengittää ja ajatuksille lentää ja aukeamien ylitse avautuvia maailmoja mielikuvitusolioiden estradiksi.

Pääsin siis hetimiten tunnelmaan ja totesimme lasten kanssa kirjan tempaavan helposti mukaansa iästä viis. Kuvitus on cooool - Linda Bondestam on suosikkejani, ja tässäkin kirjassa hänen ilmeikkäät eläinhahmonsa ja vahvat, kirkkaat värinsä ovat omimmillaan. On kiinnostavaa, miten melko vähin elementein hän luo aukeamista maailmoja ja ihmeötököistä inhimillisiä.


Kaksi kymmenvuotiasta jäi sohvalle lukemaan runoja, ja he kommentoivat kirjaa näin:
"Kuvat oli tehty jännistä jutuista. Niihin oli kääritty outoja ja jänniä juttuja. Kaikki on niin värikkäitä. Yhdellä sivulla on tosi paljon värejä.
Nimet oli outoja. Tässä on hyvin hauskoja ideoita.
Runot oli hauskoja ja kivoja."




Runojen laatu on tasaista. Noin puolet niistä pääsi suosikeikseni, aika iso osuus siis. Tunnelmaltaan runot ovat huvittavia ja hauskoja, liikuttavia ja surullisiakin. Yleisesti rytmi on viipyilevä, ja kirja pyytää lukijaa pysähtymään sanojen ja kuvien luomaan maailmaan, nostamaan katseen ja hymähtämään.

Teemat käsittelevät mm. syksyn synkkyyttä, riemua elämästä, isoja kysymyksiä tai vanhenemista. Mukana on tarpeeksi tuttua ja silti mielikuvitusta kiihottavaa.

Liisa Ryömä on kääntänyt runot kauniisti. Runojen otsikot - voikuvaeltaja, könttökinttu, vauhkahyyppä, kaksisuuntaknasu jne. - ovat hienoja, ja kieli kulkee eloisasti ja luo uusia käsitteitä.

Voikuvaeltaja
Vain hetken suojaa katto majan
Voikuvaeltajan.
Ne etsivät etsimistään,
jatkavat matkaa ja luulevat näin:
on elämä parempaa tuolla päin.
Tuollapäiniä ei löydy mistään.  

Itse löysin runoista monta, jotka nykäisivät jostakin narusta. Olemme juuri palanneet pitkältä ulkomaanmatkalta, ja mietimme, haluaisimmeko jatkaa elämistä ulkomailla hetken. Kokeillako vai eikö kokeilla? Ei kai me vaan eletä pää siiven alla kuin Tökötin?

Tökötin
Ei huomaa mitään,
pään siiven alla pitää,
karillansa kököttää.
Tuumaa: Kun elää tällä lailla
ei ole mitään vailla.
Kirjan ilmestymisen ajankohtakin on mainio, kun osa runoista kertoo syksystä tai talvesta ja siihen valmistautumisesta. Syksyllä on hyvä hetki istua sohvalle ja lukea runoja, vaikka ääneen muille. Sitenhän ne usein solahtavatkin syvemmälle.



Lummikko
Kuunmarjavarvikosta
Lummikko kutoo
verkon, johon päivä putoo.
Koko kesän kestää työ,
sitten nousee kuu, alkaa talviaika, yö,
ja onnistuu se taika.

Hmm, missäköhän on itse kunkin verkko johon päivä putoo, ettei se ihan katoa marraskuuhun! Minulla se taitaa olla kudottuna auringon muistosta iholla, huulirasvan tuoksusta joka vie meren rannalle, päivän heijastuksesta lumella.


Ulf Stark: Ennen näkymättömiä eläimiä
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Liisa Ryömä
Kustannus: Teos 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

lauantai 1. lokakuuta 2016

Paras vauvakirja meille

Hannamari Ruohonen: Vauvan oma kirja
Kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustannus: WSOY 2014
Lyhyesti: Raikas vauvakirja, joka jättää tilaa omalle luovuudelle, eikä ole liian "rivitetty" tai ohjailtu. Sopii siksi hyvin adoptiolapselle! Kuvitus on heleä ja ulkoasu isosta koosta huolimatta keveä. Paras vauvakirja juuri nyt ja juuri meille.








Meillä eletään onnellisia aikoja! Perheemme on kasvanut uudella tulokkaalla, ja loputon adoptio-odotus on ohi.

Vauvakirjaa siis tarvittiin! Kirjakaupan vauvakirjavalikoima tuli peratuksi perusteellisesti, kun yritin löytää sellaista, joka sopisi nimenomaan adoptiolapselle. Halusin sellaisen, joka keskittyisi jokapäiväiseen arkeen juuri nyt - miten meillä eletään, mistä vauva tykkää ja mikä häntä naurattaa, mikä saa suun mutruun, millaisia kokemuksia matkan varrelle kertyy, mistä maailmalla puhutaan juuri nyt? Sen sijaan minua ei niinkään kiinnosta täytellä hammasten puhkeamista tai ensimmäisiä kertoja siinä sun tässä asiassa. Eivätkä ne adoptiolapselle niin hyvin sovikaan.

Valikoimaa oli paljon perinteisistä, omasta lapsuudesta tutusta tyylistä tämän päivän suosikkihahmoihin ja -kuvittajiin, mutta juuri meille paras kirja löytyi hyvin helposti. Hannamari Ruohosen suurikokoinen ja graafiselta asultaan ilmava ja raikas Vauvan oma kirja jätti eniten tilaa omille tarinoille ja luovuudelle. Kuvitus viehätti, eikä kirjoittamista ole tiukasti sidottu tiettyihin hetkiin, vaan arjen kuulumisia saa täytellä silloin kun huvittaa (mikä säästää huonolta omatunnolta myöhemmin, kun on unohtanut kirjata ne ensijutut). Tähän tyyliin.

Juuri nyt olen xxx ja tykkään kaikista eniten xxx. Minun lempileluni on xxx ja lempileikkini xxx. Lempimusiikkini xxx ja lempikirjani xxx. Lempiruokani on xxx ja herkkujani ovat xxx,  mutten ollenkaan välitä xxx. Suhteeni tuttiin xxx ja vieraisiin aikuisiin xxx. Lempikaverini on xxx ja lempihoitajana xxx. Mieluiten viettäisin aikaani xxx
Toki mukana on tutut ensikerratkin, ensimmäiset synttärit, nimenantomuistoja, ensihetket kotona jne. Näistä monet ovat suht helposti muokattavissa adoptiolapsellekin sopivaksi. Pidän erityisesti "omista haastatteluistani" ja "haastattelen aikuista" -kohdista. Myös monet tyhjät aukeamat ovat pop.

Ruohosen kuvitus on tuttua mm. Eläinten kaupunki-kirjoista. Kuvituksessa vuorottelevat hänen sympaattiset eläinhahmonsa ja klassikkolelut. Värimaailma on heleää, paljon vihreää ja keltaista ja turkoosia.

Kahdella ensimmäisellä lapsellamme on kummallakin eri vauvakirjat, esikoisella humoristinen ja mainio Lapselliset, ja keskimmäisellä Mauri Kunnaksen perinteisempi Vauvakirja, molemmat Otavan kustantamia. Molemmat ovat tuntuneet parhailta juuri silloin ja molemmista on pidetty. Tykkään molemmissa siitä, että täytettävää on myöhemminkin, vaikkapa 6-vuotiaan piirroksia ja ajatuksia. Etenkin Lapsellisista sain ideoita myös Vauvan oman kirjan täyttöön, sillä siinä kysellään mm. sanomalehtien otsikoita, kiinnostavia julkkiksia, puheenaiheita tms. juuri nyt. Hauska kirja kuuluukin olleen erilaisuutensa vuoksi huippusuosittu ja siitä on otettu jo monta painosta.


Hannamari Ruohonen: Vauvan oma kirja
Kuvitus: Hannamari Ruohonen
Kustannus: WSOY 2014
Mistä: Kaupasta

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Emman salainen toive hiipii ihon alle

Mari Kujanpää: Emman salainen toive
Kustannus: Otava 2016
Lyhyesti: Emma on erilainen kuin kaikki muut tytöt. Hänen äitinsä on narkkari. Emma on muuttanut mummin ja ukin luokse, ja iltaisin ennen nukahtamista hän haaveilee olevansa tavallinen tyttö. Naapuriin muuttaa hassu Harmasten perhe, jossa rakastetaan ja huolehditaan toisista. Kujanpää kuvaa hienosti kahta hyvin erilaista maailmaa ja niiden rajapintoja 11-vuotiaan tytön näkökulmasta.



Mari Kujanpään Emman salainen toive on kirja, joka hiipii ihon alle. Emma on 11-vuotias tyttö, jonka äiti on narkkari. Emmaa on riepoteltu lastensuojelun kautta eri paikoissa, vaikka suurimman osan aikaa hän on asunut äitinsä kanssa, kertomatta kenellekään, että häntä pelottaa odottaa äitiä kotiin, koska koskaan ei voi tietää missä kunnossa äiti on; ettei kotona ole koskaan ruokaa, ei edes leipää; ettei joulua tai syntymäpäiviä vietetä, eikä mikään ole niin kuin tavallisissa perheissä.

Äiti ei ole ollenkaan sellainen kuin äitien pitäisi olla. Eikä Emma ollenkaan sellainen kuin hän haluaisi olla, salaisissa toiveissaan.

Emma ei ole edes tiennyt, että hänellä on mummi ja ukki, kunnes sosiaalitädit vievät hänet heidän luokseen asumaan. Vihdoinkin Emmalla on paikka, jossa hänestä huolehditaan. Paitsi ettei Emma osaa olla sellaisessa paikassa. Hän ei osaa vastata, kun mummi kysyy, millaiset verhot hän haluaisi huoneeseensa, eikä hän tunne oloaan kotoisaksi kenenkään kanssa, sillä hän on tottunut olemaan yksin ja huolehtimaan itsestään. Hänellä ei ole koskaan ollut kavereita, eikä hän osaa vastata mitään, jos joku kysyy häneltä jotain.

Sitten naapuriin muuttaa hassu Harmasten perhe ja heidän kaksi tyttöään, Fredrika ja Saima. Isä on kirjailija ja äiti opettaja, talo on täynnä kirjoja ja kauniita asioita, kaikki on huoletonta Harmasten talossa. Emma haluaa olla Saiman kaveri, mutta Saimalla on niin paljon kaikkea, harrastuksia, kavereita, kaunis huone, hän osaa puhua kaikkien kanssa, eikä Emma sovi siihen kuvaan. Mutta Fredrika on erilainen, ja hänen myötään alkaa Emman elämään valua muutakin iloa. Kuten taitouistelu, josta hän ei ole uskaltanut kertoa mummille ja ukille harrastaneensa sitä, kun äiti oli vaatinut sosiaalihuoltoa maksamaan sen. Emma ei halua olla kenellekään vaivaksi. Emma ei vaadi mitään ja hämmentyy kaikesta mitä Harmasten tytöillä on.

Emma mietti aina illalla, kuka hän tahtoisi olla seuraavana aamuna herätessään. Useimmiten hän toivoi olevansa joku ihan tavallinen tyttö koulunpihalta, sellainen tavallinen onnellinen tyttö, jolla on isä ja jonka ei tarvitse hävetä äitiään. Sillä tavallisella tytöllä olisi koe, ja sen äiti tulisi herättämään sen suukoilla. Äiti olisi tehnyt aamupalaksi paahtoleipää ja kaatanut appelsiinimehua valmiiksi korkeaan lasiin. 

Kujanpää voitti ensimmäisellä romaanillaan Minä ja Muro (2009) Finlandia Juniorin (jota en ole lukenut), ja Emman salaisen toiveen luettuani en ihmettele. Miten kirjailija osaakaan niin oivaltavasti tulkita hiljaisen, sisäänpäinkääntyneen tytön mieltä ja menneisyyden lastia, häpeää äidistä, epävarmuutta ja huonoa itsetuntoa. Kujanpää saa lukijan ymmärtämään Emmoja. Kerronta on rauhallista ja eleetöntä ja kulkee vaivattomasti, ja kirja nostaa lukijalle esiin useita teemoja mietittäväksi.

Myös Harmasten tavallinen ja hyväosainen, rakkauden ja huolehtimisen täyteinen elämä kuvataan lempeästi. Kujanpää tuo kauniisti ja kouriintuntuvasti esiin juovan, joka kahden hyvin erilaisen perheen arjen välillä on. Juovan syvyyttä ei mitenkään tajua, jos elää harrastusten, kavereiden ja kaverisynttäreiden, kirjojen ja musiikin ja kuvaamataidon ja luontoretkien ja kaiken keskellä. Kaiken sellaisen, josta Emma vain haaveilee. Kujanpään kirjan jälkeen on herkempi huomaamaan, että meitä on täällä erilaisia ja erilaisista taustoista tulevia. Ja että kaikki olemme arvokkaita juuri sellaisina kuin olemme.

Voiko kirjalta enempää pyytääkään?


Kirja sopii hyvin 10+ -lukijoille.


Mari Kujanpää: Emman salainen toive
Kustannus: Otava 2016
Mistä: Lainassa

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Kullanhohtoisia unelmia käsittelee kipeitä asioita lasten elämissä

Hanna van der Steen: Kullanhohtoisia unelmia
Kuvitus: Valokuvat: Johanna Lyömilä, Nuket: Aimokoulun oppilaat
Kustannus: Nordbooks 2016
44 s.
Lyhyesti: Satuja erilaisuudesta, lasten elämien kipukohdista, kadoksissa olevasta vanhemmuuudesta. Terapiakirjallisuudeksi tai tavallisiksi saduiksi soveltuvissa tarinoissa on kepeään otteeseen verhottu syvällinen sanoma, eloisa kieli ja taitava kerronta. Ainoastaan tapa, jolla adoptiota käsitellään, särisee.  



- ... Isän pitää olla komea ja hyväkuntoinen kuin arabialainen hevonen, Perttu jatkaa. - Hiukset vain hulmuavat upeasti tuulessa, kun hän hölkkää rennosti ympäri pihaa. Eikä hän edes hengästy, ei vaikka hän luistelee tai pelaa jalkapalloa, tennistä tai krokettia, tai vaikka soutaa isoäidin vanhalla kylpyammeella mökkirannassa.
Perttu Parttusen ääni on murtua.
- ... Mutta minun tukkani tippuu jo päästä eikä se edes kiharru. Lisäksi minua pyörryttää, jos liikun liian nopeasti. Kerrankin jouduin makaamaan sängyssä koko päivän, kun olin juossut raput liian nopeasti alas. Eikä siinäkään vielä kaikki...
Hanna van der Steenin kirjan Kullanhohtoisia unelmia kahdeksan satua käsittelevät jännällä tavalla kipeitä teemoja lasten elämässä, kuten:
äidin lapsettomuuden aiheuttamaa synnytyksen jälkeistä masennusta,
vanhemman heikkoutta olla aikuinen ja uusperheen vääristyneitä suhteita, joissa välikätenä toimii lapsi,
lapsen surua siitä, että aikuisten omat, remuisat kemut menevät yhdessäolon edelle, 
muuton aiheuttamaa pelkoa ja erilaisuuden mukanaan tuomaa yksinäisyyttä tai häpeää, 
ja myös adoptiota (mistä lisää alempana). 

Terapiakirjallisuudeksi sopiva kirja on tärkeä. Sen tekijänpalkkiot lahjoitetaan Pelastakaa Lapset ry:n työlle lasten auttamiseksi, kirjan kummina on Jari Sinkkonen ja sen kuvitus on toteuttu 7-10 -vuotiaiden askartelemien savinukkejen valokuvilla. Monta syytä, miksi halusin tutustua kirjaan. 

Hanna van der Steenin hauska kieli ja kepeä, taitava kerronta keventää satuja niiden raskaista teemoista huolimatta. Paikoin nauroimme kymmenvuotiaan kanssa ääneen monta kertaa. Rakastimme etenkin tarinaa epävarmasta, herkästä isästä, joka isäpaineiden alla juoksi kieli vyön alla toteuttamassa tytärtensä toiveita, vaikka mieluiten olisi leiponut pullaa (kts. alun lainaus). Erityisen voimauttava satu kaikille vanhemmille! 

Saut puhuttelevatkin niin lasta kuin aikuistakin, etenkin, jos aikuisella on haasteita elämänhallinnassa. Kuten sadussa, jossa lapsi pakenee sinisestä huoneesta saamansa salaisuuden kuiskutuksiin, jos vanhempien juhlinta toisessa huoneessa yltyy jälleen kerran liian suureksi. 

Harvoin käsitelty teema lastenkirjallisuudessa on myös masennus. Yhdessä sadussa äiti sairastuu synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja tarvitsee kuukausien ajan suruputkea, joka päästää hänestä pois kaiken sen surun, joka häneen on lapsettomuusvuosien aikana kertynyt. Vasta kun suru on poissa, hymy voi palata äidin kasvoille. 









Tarinoiden kieli toimii, ja runsas valokuvakuvitus savinukeista on mielenkiintoinen ja yllättävän ilmeikäs. Lauseet ovat melko lyhyitä, mikä tekee niistä helppoja kuultavia/luettavia myös lukemiseen tottumattomille lapsille. Myös konkreettisuus, hauskat sanavalinnat ja huumori auttavat. Sadut sopivat hyvin 10-vuotiaalle. Kuusivuotiaalle tarinoiden vertauskuvallisuus teki niistä sen sijaan "aika outoja". Mutta ehkä lapsi, jolla on samanlaisia kokemuksia, kykenee eläytymään tarinaan jo pienenä. 

Vaikka teemat olivat tärkeitä ja hyvin käsiteltyjä, adoptioteeman esiinnosto aiheutti ärtymystä. Adoptioäitinä en voinut mitään sille, että tarina, jossa poika muuttaa toiselle puolella kaupunkia, jonka lähikoulu on adoptoitu, tuntui yksinkertaisesti kököltä. Seuraavassa vanhemmat keskustelevat adoptoidusta koulusta.

- Ai, onko lähikoulu adoptoitu? äiti kysyy.
- Sehän näyttää ihan paikalliselta.
- Joo, isä vastaa. - Täällä ei tahdottu rakentaa uutta. Tuo koulu seisoi hylättynä jossakin ulkomailla. Kaupunki sai luvan tuoda sen tänne sillä ehdolla, että pitää siitä ja sen henkilökunnasta hyvää huolta.
- Niinkö? äiti ihmettelee ja vatkaa lettutaikinaa. - Miksi ne eivät enää tarvinneet tätä koulua siellä ulkomailla?
- Heillä oli varmaan uusi koulu, isä arvelee. - Tämä tuotiin Suomeen valtamerilaivalla. Siitä oli iso juttu lehdessä.

Tarina jatkuu niin, että päähenkilöpoika ihmetelee adoptoidun koulun lasten väärinpäin olevia vaatteita ja outoja tapoja. Miksi ne ovat niin outoja? Lpulta poika sopeutuu adoptoidun koulun oppilaiden uusiin tapoihin ja omaksuu ne jopa itselleen. 

Hmmm.... Ihan tuolla tavoin en toivoisi adoptiosta kerrottavan. Adoptioon johtaneet syyt ovat lukuisia ja aina hyvin henkilökohtaisia. Siksi noin yksinkertaistava, aitoja oikova selitys adoption syistä loukkaa. Usein adoptioperheissä halutaan painottaa, että lasta rakastettiin syntymämaassaan niin paljon, että hänelle haluttiin antaa mahdollisuuksia elämään, jota hän ei jostain syytä voinut kotimaassaan saada. Ja vaikka tuollaista selitystä ei olisikaan, ei ainakaan kannattaisi painottaa sitä, että lapsi olisi tököttänyt hylättynä eikä kukaan ole tarvinnut häntä, eikä varsinkaan, että jokin uusi lapsi on syrjäyttänyt hänen paikkansa. Tuon lukeminen on adoption kokeneille satuttava yksinkertaistus, vääristys ja yleistys. Ja sekin, että adoptio olisi niin outo juttu, että siitä on iso juttu lehdessä? Tai ketä lasta häiritsisi toisen lapsen väärinpäin puetut vaatteet tai ylipäänsä ihonväri? Ajatus on hyvä, mutta tarina on ajateltu aikuisen näkökulmasta ja vertauskuvallisuus on aika hirveä. Meillä tarina herätti kuulijoissa ihmetystä ja jähmettyneisyyttä ja aikuisissa ärtymystä. 

Lapsus taitaa olla myös ensimmäisessä tarinassa lause, jossa Kauniit ja rohkeat on muutettu muotoon Kaameat ja ruskeat. Hups.


Mutta palataan alkuun, sillä adoptio on kuitenkin sivujuonne kirjassa, jossa on tosi paljon tosi tärkeitä aiheita, joita ei juurikaan lastenkirjoissa käsitellä. Mainioita, välillä hauskoja tarinoita, joille on tilausta ja tarvetta. 

Toivoisin, että kirja osuisi monen sitä tarvitsevan käsiin, lastenhuoltoon, vanhemmuudestaan epävarmoille, synnytyksen jälkeisen masennuksen kanssa kamppaileville, niihin perheisin joissa vanhemmilla on ongelmia alkoholin kanssa, perheisiin joissa on vammaisuutta tai jotain erilaisuutta jne. jne. Kiitos Hanna van der Steenille ja kustantamolle ja muulle tekijäjoukolle tärkeästä kirjasta ja lastensuojelun hyväksi tehdystä työstä!

Kiitos.




Hanna van der Steen: Kullanhohtoisia unelmia
Kuvitus: Valokuvat Johanna Lyömilä Nuket: Aimokoulun oppilaat
Kustannus: Nordbooks 2016
Mistä: Arvostelukappale















lauantai 23. heinäkuuta 2016

Tervetuloa eläinpuistoon! Pepi ja eläinpuiston Pritney

Pirjo Suvilehto: Pepi ja eläinpuiston Pritney
Kuvitus: Maria Russo
Kustannus: N-Y-T Nyt Oy 2016
32 s.



Pepi ja eläinpuiston Pritney kertoo tytöstä, joka menee ensimmäistä kertaa tutustumaan eläinpuistoon. Siellä hän tapaa mm. ystävällisen, rapsuttelunkipeän pässin, leikkisän minipossun, kanoja ja muita lintuja, pehmeitä, sylissä viihtyviä kaneja. Lopuksi hän saa talutusratsastaa sekä hoitaa ihanaa ponia, Pritneyä. Ratsastaminen on maailman ihaninta, tuumii tyttö.

Meillä tämä lempeä eläinkirja sai lapsilta tyytyväisen vastaanoton. Kaksi unista kuulijaa kainalossa, 10- ja 6-vuotiaat pitivät molemmat kirjasta, joka oli "kiva" ja "maailman paras" (jälkimmäinen 6-vuotiaan uninen arvio). Etenkin nuoremmalla on kova innostus eläimiin, joten oikeastaan kaikki eläinkirjat ovat mahtavia, ja ratsastus ja hevosten kanssa oleminen on vienyt molemmat mennesään. Olimme siis jo alun alkaenkin melko kiitollisia lukijoita aiheelle.



Venezuelasta kotoisin olevan kuvittajan Maria Russon tyyli on omintakeinen. Juuri kuvitustyyliltäään kirja poikkeaakin muista kotimaisista. Tekijäesittelyn mukaan ekspressionismista innostuneen Russon vedot ovat voimakkaita ja kuvat simppeleitä, ja yhdessä tekstin kanssa kokonaisuus on lämmin ja tunteikas. Kaikki tulee hienosti liki – hajut ja tunnot, ja eläimet melkein tuntee sormissaan. Lapsinäkökulmakin säilyy hyvin.

Poju-pässi on hauska. Kun sitä silittää niskasta ja leuan alta, se alkaa vipattaa häntäänsä ja läpsytellä korviaan. Pyörittelen pässin kiharoita sormieni ympäri, voi miten se nauttii siitä. Pian sormeni alkavat tuntua tahmeilta, mutta se ei haittaa.
"Kun niitä tuijottaa silmiin, ne laittavat päänsä kallelleen", sanon Veetille. Minua myös ihmetyttää, miten vuohien lähellä haisee juusto.
Paperi on ruskeaa, harvinainen valinta kuvakirjalle. Se sopii kuitenkin mainiosti kirjan pehmeään, ajattomaan ja luonnolliseen maailmaan. Kirjassa on vanhanaikaisuutta, johon kuvitustyyli lisää pikkaisen jännitettä.



Kaiken kaikkiaan tämä on mukava, kiireetön kirja kaikille eläinystäville. Lisäksi tarinasta saa erikoisempaa tietoa maatalon eläimistä ja tavaroista, kuten vaikkapa sen, miten talikolla erotellaan papanat puruista, että karitsat imevät pelkästään huulillaan tai että minipossu juoksee pallon perään, jos sille sellaisen heittää, ja jos se sattuu olemaan leikkisällä tuulella.











Pirjo Suvilehto: Pepi ja eläinpuiston Pritney
Kuvitus: Maria Russo
Kustannus: N-Y-T Nyt Oy
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

perjantai 6. toukokuuta 2016

Siri ja vedenpaisumus ilahduttaa monitasoisuudellaan ja luovuudellaan

Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus
Kuvitus: Leea Simola
Kustannus: Myllylahti 2016
40 s.
Lyhyesti: Raikas ja iloinen puheenvuoro parhaiden ja mitä mielikuvituksellisimpien leikkien puolesta, jotka syntyvät tylsyydestä ja sateesta. Värikäs ja hyväntuulinen kuvakirja, josta tarkemmalla tutkimisella paljastuu yhä uusia tasoja ja oivalluksia. Tästä pidimme kaikki!



Siri ja vedenpaisumus on kirja, jota luin ah niin mielelläni lapsilleni! Tarina ja kuvitus herättävät mielenkiinnon jo heti ensimmäisellä aukeamalla, ja pieneen tarinaan on onnistuttu taitavasti rakentamaan monenlaista jännitettä, jolla lukija pysyy valppaana loppuun asti.

Kaikki alkaa rankkasateesta. Isä komentaa sisäleikkeihin, vaikka minä-kertoja haluaisi lähteä hyppimään kuralätäköihin. Onneksi Siina keksii idean Kyöpelinvuoresta. Ja niin sitä mennään, sukelletaan leikin pyörteisiin ja huimiin käänteisiin!

Värikäs kuvitus täydentää hyvin tarinaa, ja kuvituksesta löytyy monenlaiselle lukijalle mielenkiintoista bongattavaa. Lasten leikit näyttävät hauskoilta ja villeiltä, ja mielikuvituksen ja arkisen miljöön rajapinta tuodaan hienosti esiin. Lasten leikkien mielikuvituksellisuus on kuvituksessa kiistattomassa pääroolissa, ja ilahduin kaiken villiydestä ja luovuudesta. Juuri näin voisi kuvitella lasten näkevän leikkinsä, ja näyttääpäs kaikki tosiaan hauskalta – kunpa itse pääsisi vielä samaan leikin mielikuvitusmaailmaan! Esimerkiksi koira ei ole koira lainkaan vaan kuolaava hirviö jättiläiskalmarin silmineen, sininen lattia on hieno meri ja vedenpaisumus, vauva on kuolatykki hirviötä vastaan.










Pieneen asuntoon saadaan kuvissa mahtumaan yllättävän monenlaisia miljöitä, värejä ja vaikutteita. Itse näin tyylissä ilahduttavasti ripausta mm. Tove Janssonin kuvakirjoista. Nautin myös kovasti asunnon muotoiluklassikoiden ja vanhojen tavaroiden yhdistelystä, sisustuksen autenttisuudesta, itämaisista vivahteista, kuvioista ja graafisen suunnittelun elävyydestä. Kotoa tuttujen tavaroiden ja tyylin tunnistaminen oli hauskaa.

Tarttumapinta kaiken ikäisille toteutuu myös tekstissä. Kuten hauskassa kohdassa, jossa lapset luettelevat tuntemiansa lokkeja:
... aarnilokki
kaalilokki
ritarilokki
suomenajolokki
punapeppulokki
suimuisten vuorten lokki
karamazovin lokki
karpolla on lokki



Tarinan edetessä aloin pelätä, milloin aikuinen astuu kuvaan, ja miten kirjailija tämän ehkä väistämättömän ja jännittyneisyydessään mielenkiintoisen väliintulon toteuttaa. Pelkäsin Mikko Mallikasmaista ratkaisua, jossa isä tulee ja valtaa piippuineen ja sanomalehtineen koko kuvan. Mutta ei, Simola malttaa jättää isän yläkertaan ärisemään. Tunnistin tästä muuten jotain isämäistä, leikkiin puututaan – onneksi! – vasta kun meno alkaa oikeasti olla liian hurjaa, eikä jälkiä kiiruhdeta samantien siivoamaan. Isästä näkyy vain jalat – sellaisina me vanhemmat kai usein näymme lapsille, äänenä ja hahmona jossain. Isän rehti kiukku sotkusta ja metelistä oli samastuttavaa ja ilahduttavaa, ja säästää aikuislukijaa huonolta omaltatunnolta. Ja ilahduttavasti näkökulman vaihto näkyy jälleen kuvituksessa: nyt lukija huomaakin kaatuneet tuolit, ihmeelliset viritykset ja ongenkoukun kattolampussa. Taitavaa näkökulmalla leikittelyä, kun kuvituksessa näytetään huone aikuisen silmin, ja tekstissä pysytellään lasten näkökulmassa.



Kuvitus muodostaa myös eheän tarinan kaaren: alun arkinen olohuone muuttuu leikin suunnitelmaksi paperille ja seuraavaksi rakennetaan leikki. Tämän jälkeen seikkaillaan leikin pyörteissä erilaisissa tunnelmissa ja ympäristöissä, pidetään suvantokohtaa eväiden kanssa ja ponnistetaan uudelleen leikkiin uusin ideoin, kunnes isän väliintulo muuttaa olohuoneen taas olohuoneeksi. Lopusta pidän kovasti: vanha leikki pitää hylätä, komentaa isä, se on aivan liian vaarallinen ja meluisa, mutta uusi leikki syntyykin samantien isän aiheuttamista askelista, jotka muistuttavat kovasti maanjäristystä...

Kuvituksessa on hyvin tavoitettu lasten eleet ja asennot, kuten vaikka leikin keskeytyksen aiheuttama höh-tylsää -fiilis. Ylipäänsä tylsyyden läsnäolo on rentouttavaa! Sillä tylsyydestähän kumpuavat juuri ne parhaat leikit, kuten kasvatuksen asiantuntijatkin aina muistuttavat.


Meillä asuu melko kranttu 6-vuotias lukija, mutta tästä kirjasta voin helposti sanoa, että tästä tykkäsimme kaikki!

Ai niin, vielä ekstrakiitos siitä, että lapset oli puettu niin sukupuolineutraaleihin väreihin ja arkisesti sukkahousuihin, ja minä-kertoja kuvitettu ylipäänsä niin sukupuolineutraaliksi, että vain silmäripset saivat kuopuksen sanomaan häntä tytöksi. Juuri tällaista kaivataan lisää, mikään ei voi mielestäni olla liian sukupuolineutraalia lastenkirjoissa. Ja hyvä että näkyvillä oli vain isä tavallisen ydinperheen asemasta.

Täydet pisteet siis tälle Leea Simolan monin tavoin onnistuneelle esikoiskirjalle.

Mitä tulee kuvakirjoihin ylipäänsä, niiden kuvaamiin perheisiin toivoo vielä lisää erilaisuutta – kaikki vähän erilaisiksi ja erivärisisiksi keskenään, pelkkiä tyttöjen perheitä kahdella äidillä ja kahden isän perheitä ja kaikenlaista taivaan ja maan väliltä!

Valoisaa kevätviikonloppua!

Leea Simola: Siri ja vedenpaisumus
Kuvitus: Leea Simola
Kustannus: Myllylahti 2016
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...