perjantai 26. lokakuuta 2012

Juhani Känkänen: Hyvää huomenta, Apo Apponen!

Juhani Känkänen: Hyvää huomenta, Apo Apponen!
Kustantaja: Teos 2012
48 s.
Apo Apponen on pieni poika, luultavasti eskarissa (minkä ikäiset mahtavat olla kiinnostuneita Tähtien sodasta? Mieheni mukaan 6 - 106 -vuotiaat...). Hänellä on pikkusisko, kaurapuuroa keittelevä isä, äiti ja koira Käpälämäki. Kirja kertoo aamuhetkestä, juuri siitä hetkestä ennen päiväkotiin lähtöä, kun koko perhe herää koiran ei-niin-mukavasti herättämänä, hampaat pitäisi pestä, kaurapuuro syödä ja vaatteet pukea päälle. Näistä jokainen vaihe aiheuttaa melkoista tuskaa tai ainakin mielenkiintoisia sattumuksia pienelle pojalle, jotka saavat lukijan hekottelemaan sarjakuvamaisen vauhdikkaan piirtämisen äärellä.

Esimerkiksi sähköhammasrharjan pää onkin huippuvauhdikkaan takatukan omaava Sinikka, joka alkaa hoilottamaan outoa laulua:
Nyt kerron hammaspeikosta Veikko nimeltään, joka hampaita särki missä joutui kiertämään. Oli Veikon ientaskut täynnä plakkia, ja pieneen hampaankolohon hän tykkäs kakkia!


Isän unenpöpperössä keittämästä puurosta säntää tänä aamuna outo tuttavuus, Kaaro Puttila, hillosilmien kuningas, joka panee pöydässä ranttaliksi ja ajelee kaarallaan ympäri pöytää. Äiti ei ole sotkuun kauhean tyytyväinen, mutta minkäs Apo hurjalle Puttilan Kaarolle mahtaa! Puuron jälkeen hurja taistelu paitaa vastaan, joka ottaa käyttöön inhottavimman aseensa, raapivan niskalapun. Apo ei ole pukeutumisen ystävä, mutta jotenkin koko perhe kuitenkin pääsee autoon, vaikka isä uutisiin uppotuneena viskaakin laukun ja koiran vähän väärin päin.

Juhani Känkäsen tekstissä vauhtia piisaa, ja lapsiperheen aamutouhut ovat selvästi tuttuja. Näitä ratoja homma aika lailla menee, ainakin vilkkaan pojan perheessä. Pukeutumiseen Apo hakee vauhtia kärrynpyöristä lähtien:
Pitkävihainen Paita onnistuu vangitsemaan Apon oikean jalan erikoisotteeseensa. Apo tekee kärrynpyörän saadakseen tilanteen hallintaansa. Vielä nopea liike... ja tässä ylivoimainen voittaja! 
Äiti pyytää Apoa laittamaan loputkin vaatteet päälle. - Ihmisen elämä on yhtä pukemista, Apo sanoo.   








Känkäsen kieli on humoristista ja huumori naurattaa aikuistakin. Välillä se on sarkastista, ja kakkahuumoriakin on mukana aika paljon. Kirja vetääkin varmasti oikeista nauruista monessa lapsessa, niin pienissä kuin isoissakin pojissa, sekä (todistetusti!) myös rauhallisissa tytöissä. Välillä on vaikea sanoa, osuuko huumori enemmän aikuisiin kuin lapsiin, varmasti molempiin. Meidän perheessä se nauratti kovasti, etenkin isää ja eskari-ikäistä esikoista. Välissä on huvittavia nappauksia aikuisten maailmasta, kuten alun Rosvo Roope -laulu. Vähän vanhemmat lapset ymmärtävät enemmän näitä ja kielikuvia, kuten "nyt otti kaurapuuro" ja "koiralla on neliveto päällä". Känkänen leikkii kivasti sanoilla!

Kuvitusta on siinä määrin, että pienempikin kuuntelee mielellään vauhdikasta tarinaa, mutta kirja menee taitavan kielensä vuosi tosiaan vielä pitkälle alakouluun asti. Sarjakuvamaisessa piirtämisessä on uudentuntuinen ote. Apon ilmeet tuntuvat syntyvän muutamalla pienellä kulmakarvan kulmalla ja suun viivalla.

Apon seikkailuja on ehkä odotettavissa lisää, ainakin Känkäsen nettivisuilla on luvassa enemmänkin Apon seikkailuja. Aiemmin Känkänen on julkaissut kolme romaania, tehnyt töitä graafikkona ja kuvittajana. Apo Apponen on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Hänen esikoiskirjansa Toivon mukaan voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon vuonna 2005.

Tähtiä 4 / 5 (tällä kertaa keskiarvo koko perheeltä!)

maanantai 22. lokakuuta 2012

Ulf Stark ja Linda Bondestam: Diktaattori

Ulf Stark: Diktaattori (orig. Diktatorn)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Jaana Nikula
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms 2012
36 s.

Kun diktaattori saapuu, henkilökunta tervehtii häntä. He ripustavat hänen päällysvaatteensa koukkuun jossa on banaanin kuva. Sitä ei saa käyttää kukaan muu. 


Diktaattori on syksyllä suomennettuna ilmestynyt suosittu lastenkirja, jonka ilmestymistä odotin kiinnostuneena. Se on pidetyn ruotsalaisen lastenkirjailijan Ulf Starkin ja kekseliään suomenruotsalaisen kuvittajan Linda Bondestamin yhteistyönä syntynyt "vallankumouksellinen lastenkirja", jonka käännösoikeudet on myyty useaan maahan, kerrotaan kustantajan sivulla.

Diktaattori on hilpeä kirja! Idea on aivan mainio. Diktaattori on pieni, komenteleva, sympaattinen, ärsyttävä, kaikkivoipa hahmo, joka vetää hymyn huulille pakostakin, sillä tyypin tunnistaa kyllä. Itse asiassa ei tarvitse katsoa kuin metrin oikealle, missä meidän perheen oma diktaattori vetelee hirsiä. Arvelen kirjan diktaattorin olevan kolmevuotias, niin paljon samanlaista käytöksessä on meidän kolmevuotiaan kanssa, mutta voi hän ehkä olla 5 - 6 -vuotiaskin. Joka tapauksessa sellainen kummallinen paketti, joka osaa olla niin hellyyttävä ja hermoja raastava samaan aikaan.

Diktaattori on siis pieni ihmisenalku, joka määrää kaikkia ja kaikesta, jonka vanhemmat ovat toiveet toteuttavia alamaisia ja kuljettajia (kts. kuva alla), MINIsteriön (päiväkodin) henkilökunta hänen palveluksessaan, joka määrää yhtä lailla ihmisiä kuin luontoakin ja joka välillä vähän väsyy siihen, että kaikesta pitää päättää.

Yksi ei kuitenkaan hänen määräilystään piittaa, kaunis Sirkka, joka kävelisi mielummin vaikka apinan kanssa. Ja seuraavana päivänä Diktaattori haluaakin olla apina. Sillä yksin ei ole kiva olla, ei vaikka olisi diktaattori.








Kirjassa on monta ihanaa, osuvaa oivallusta pikku diktaattorien käytöksestä. Se miten he osaavat omasta mielestään kaiken, kuten kirjoittaa nimensä isolla ja lujalla käsialalla (alla), komentaa lintuja, kiviä, muurahaisia, jopa aurinkoakin, se miten he eivät nuku jos eivät halua eivätkä he varsinkaan syö kaurapuuroa. Unet ovat ihanaa haavetta siitä miten he komentavat muita heittämään kuperkeikkoja ja hyppimään yhdellä jalalla. He eivät todellakaan tule ajatelleeksi, että maailmassa olisi mitään heitä voimakkaampaa. Ainakin he sinnikkäästi yrittävät pitää kaiken hallussaan. Pikku diktaattorin sinnikkyys on hellyyttävää, niin kovasti hän yrittää olla kovanaama ja paras kaikista. Mustasukkaisuus saa jalan kamppaamaan, mutta tunteista eivät pienet diktaattorit puhu, vaan kasaavat yksikseen palikkatornia, josta ainakin tulee maailman korkein. Kun isä sitten tulee hakemaan ennen kuin maailman korkein torni on ehtinyt valmistua, saa isi halata.



Ei ole vaikea löytää kirjasta myöskään kritiikkiä lapsikeskeiselle ajallemme, jossa lapset saavat usein päättää vähän liiastakin ja jossa aikuiset usein sortuvat palvelemaan ja myötäilemään pikku diktaattoreitaan. Samaa keskusteluahan on käyty viime aikoina muun muassa Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé tiimoilta, jota en ole muuten vielä lukenut. Myös siinä mielessä kirja on mielestäni kohdeyleisönsä löytänyt, sillä vanhemmat saavat paitsi naureskeltavaa niin myös pureskeltavaa kirjan sisällöstä, ja lapset - niin lapset? 6-vuotiasta kirja nauratti älyttömästi, etenkin kun keksimme yhtäläisyydet pikkuveljeen, ja 3-vuotias kuunteli kirjaa keskittyneesti ja hiiskumatta. Hänestä diktaattorin käytös oli selvästi aivan luonnollista ja samaistuttavaa. Vain diktaattorin yritys tehdä vaikutus Sirkkaan meni yli hilseen. Ihastus Sirkkaan olikin minusta ainoa epäloogisuus kolmevuotiaaksi kuvittelemani päähenkilön käytökseen. Ja no jaa, samoin pommikoneista ja sotilaista uneksuminen.

Linda Bondestamin kuvitus hehkuu väreissä, toisaalta paikoin sameissa sävyissä ja synkähköissäkin retrovaikutteisissa kuvissa, jotka tuovat Neuvostoliiton ja sodan tunnelman kutkuttavasti liki. Venäjänkielistä tekstiä on ripolteltu pääsylippuihin ja sipulikupoliset kirkot koristavat kuvia. Värityksessä on 70-lukua, armeijan vihreää ja punaisia tähtiä. Tekstiileistä löytyy kukkia, voimakkaita vihreitä ja oransseja ja tapeteista kiehkuroita. Ja päiväkodin naulakosta hedelmäkuvin koristetut naulakot, mistä sain kiinni vanhasta muistosta: tälläiset minullakin oli päiväkodissa 70-luvulla! Pidin Bondestamin kuvituksesta ja siihen kätkeytyvästä ideasta erityisen paljon tässä kirjassa, vaikka hänen kuvituksensa ei koskaan olekaan jättänyt kylmäksi.














Kirjan loppukuva on lempeä ja humoristinen, sota on nyt jäänyt taakse ja vaihtunut rehevään viidakkoon, mielikuvituksellisiin hahmoihin, appelsiineihin ja kukkiin, sekä hymyilevään isään joka houkuttelee banaanilla apinaksi muuttunutta pikkupoikaansa kotiin. Diktaattorin pienuus tiivistyy pienessä sivukuvassa viimeisellä aukeamalla, missä hän seisoo naulakoiden alla vilkuttamassa ihastuksensa yhdelle lapaselle.





Pienen pojan kaikkivoipaisuuden erinomaisesti tavoittaneelle Diktaattorille ei voi olla antamatta täysiä pisteitä ja olematta suosittelematta tätä erilaista lastenkirjaa kaikkiin koteihin!

Aiemmin olen esitellyt blogissa muitakin Linda Bondestamin kuvittamia kirjoja, Retkuliina ja Retkuliina rakastuu, sekä Mainio Herra Iloisen.

Lastenkirjahyllyssä on arvosteltu Diktaattorin ohella toinenkin nykypäivän vanhemmuutta sohaiseva kirja.

Tähtiä 5 / 5

perjantai 19. lokakuuta 2012

Tittamari Marttinen: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää

Tittamari Marttinen: Voiko tuulipuvussa lentää? Kieliriemua ja sanahelinää.
Kuvitus: Virpi Penna
Kustantaja: Kirjapaja 2011
64 s.





Suomen kieli on koti. Ulkomailla kaipaan sitä. Silloin, kun kieli ei millään taivu mihinkään maailman muuhun kieleen, on valtava helpotus saada sanoa jotain omalla kielellä. Kuin tulisi kotiin keskellä kaikkea outoa. Kieli yhdistää ihmisiä joskus mielettömällä voimalla.
munkkipossu - linnunrata - silmäterä - tuulenpesä. Päpättää kuin Lievo-Kaaperi. Nukuttaa kuin keväistä kettua. Miksi kirja kääntää meille selkänsä? Onko kynttilällä suuri sydän? 
Tittamari Marttisen Voiko Tuulipuvussa lentää -kirjassa maistellaan sanoja, kummastellaan sanontoja, riimitellään, keksitään uusia sanoja, nauretaan yhdyssanoille, luodaan uusia vertauksia, ihmetellään synonyymeja ja onomatopoeettisia (ääntä muistuttuvia) sanoja ja niin edelleen ja niin edelleen. Leikitään kielen kanssa! Samalla mietitään, miten paljon kielessä oikeastaan tarvitaan sääntöjä? Voiko sanoja yhdistää ja muodostaa ihan oman mielihalunsa mukaisesti?

Vastakkain ovat Kiira Kielipoliisi, tukevanpuoleinen topakka täti-ihminen, joka penää sääntöjen perään, sekä Emma ja Kalle, leikkisät lapset, jotka villiintyvät kielen mahdollisuuksista ja muovaavat kieltä miten sattuu huvittamaan.




Vastakkainasettelu on hauska tapa avata molempien osapuolten perusteluja, vaikka tässä Kiira Kielipoliisi jääkin pahasti alakynteen. Liioitellun ankarasti kieleen suhtautuva ja kieltojen ja sääntöjen viidakossa tarpova hahmo innostuu lopussa itsekin kokeilemaan kielellä riimittelyä. Vallaton suhtautuminen sääntöihin voisi ehkä häiritä, mutta ei (vaikka kielenhuolto yksi työni onkin), päinvastoin päällimmäiseksi jäi ilo siitä, miten kirja näyttää kuinka hauskaa kielellä taiteilu voi olla, ja millaisia loputtomia mahdollisuuksia sen käytössä on. Oma vertaus on yhtä hyvä kuin vanhastaan tunnettu, ja jokainen voi ja saa uusintaa kieltä niin paljon kuin sielu sietää. Säännöistä saamme kuulla ihan tarpeeksi muutenkin, ja kirjassakin mainitaan isot kirjaimet ja pisteet sekä se, että pilkkusäännöt kannattaa opetella vaikka koulussa. Toki mukaan olisi voinut vielä mahduttaa sen, että säännötkin ovat oikeastaan aika kiva juttu, eikä niitä oikeastaan ole edes kovin paljon, vaan ne parhaimmillaan helpottavat kielen käyttöä ainakin kirjallisissa ja virallisemmissa jutuissa.

Mukana on myös muutamia pieniä tietoruutuja, joissa avataan käsitteitä, ja ne ovatkin tarpeen. Kuvitus on Virpi Pennan työtä, värikylläistä ja leikkisää, ja todella tärkeässä roolissa havainnollistaen ja konkretisoiden hassut kielikuvat.



Luin kirjan 6-vuotiaan kanssa, joka nautti siitä kovasti. Oli mukavaa ihmetellä yhdessä kielikuvia, sanontoja ja yhdyssanoja, ja taivuttaa kieltä lähes mahdottomaan itsekseskös itkeskelet, yksikseskös yskiskelet -sananparteen. Kirja sopisikin hyvin eskariopetukseen, mutta vielä paremmin, aivan mielettömän hyvin alakouluun, kun kielen säännöt ovat jo tulleet vähän tutuksi ja niiden keikuttaminen voi avata oppilaille uusia ilon oivalluksia. Siinä iässä myös sanonnat ja kielikuvat ovat tutumpia kuin eskari-ikäiselle. Kirja synnyttää varmasti keskusteluja luokassa kielikuvista ja kielen kehittymisestä, ja oppilaiden kanssa olisi hauska miettiä uusia vertauksia, keräillä sananlaskuja ja synonyymeja ja siten elvyttää vanhoja ja kehittää uusia tapoja käyttää kieltä!

Ehdottomasti mukavan erilainen ja tarpeellinen kirja, joka saa meiltä täydet pisteet.
5 / 5

Voiko tuulipuvussa lentää on arvioitu myös Leppislampun alla -lasten kirjablogissa, käy vilkaisemassa mitä siellä tuumattiin kirjasta.

tiistai 16. lokakuuta 2012

Muistathan satupäivän 18.10.2012?

Moikka! Haluaisin vain muistuttaa valtakunnallisesta Satupäivästä, jota vietetään torstaina 18.10. 

Satupäivän teemana on tänä vuonna Satujen värit, mikä kertoo siitä, miten satujen värit "yhdistävät ja yhdistyvät meissä kaikissa ikään, kansallisuuteen tai aikaan katsomatta". Viidettä kertaa järjestettävässä Satupäivässä on runsaasti tapahtumia niin pääkaupunkiseudulla kuin muuallakin Suomessa, Asikkalasta Kuortaneelle ja Lumijoelta Mäntyharjulle, yhteensä 68 paikkakunnalla. Tarjontaa on valtavasti mm. nukketeatterista satu-, laulu ja leikkihetkiin.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Marika Maijala & Juha Virta: Sylvi Kepposen kirjekaveri

Juha Virta & Marika Maijala: Sylvi Kepposen kirjekaveri
Kuvitus: Marika Maijala
Kustannus: Otava 2012
36 s.

Jonkin ajan kuluttua tyttö meni uimaan. Poika etsi etsimistään, mutta toivomuskiveä ei löytynyt. Poika istahti apeana rannalle.
Tyttö kysyi. "Mitä olisit halunnut toivoa?"
"Että minulla olisi hyvä ystävä joka veisi minut huvipuistoon ajelemaan teekupeilla."
"Mutta eihän siihen tarvita kiveä! Ruusu voi viedä meidät."
Sylvi Kepposen kirjekaveri on kolmas Sylvi Kepposen tarina, kiitelty ja monessa kodissa pidetty sarja, jonka aikaisempina osina ovat ilmestyneet  Sylvi Kepposen pitkä päivä (2008) ja Sylvi Kepposen hukkaretki (2010, molemmat Otava). Meille sarja ei ollut kuitenkaan muutamaa selailua lukuunottamatta tuttu. Kirjoja on kiitelty mm. omaperäisyydestä ja rikkaasta mielikuvituksesta, ja Rudolf Koivu -palkinnon saanut kuvittaja ja graafinen suunnittelija Marika Maijala on ihastuttanut monessa kirjassa. Uusi painos Maija Poppasesta (WSOY 2010) on myös saanut pirteän kuvituksensa Maijalalta.

Tässä kirjassa alkuasetelmana on halju, väritön maaliskuun päivä, jolloin taivaalta sataa sakeanaan märkää lunta. Sylvi istuu huoneessaan ja näkee vastapäisen talon ikkunassa apean näköisen pojan. Lukalla on jalka kipsissä. Sylvi päättää kirjoittaa Lukalle nimettömän kirjeen, sadun, ja pyytää tätä jatkamaan tarinan loppuun. Talvinen harmaus ja Lukan kipeä jalka vaihtuu lasten tarinan satumetsään, valtameren rantaan ja huvipuistoon, samalla kun Luka oikeassa elämässä miettii, kuka kirjoitti hänelle nimettömän salaperäisen kirjeen. Lopulta he tapaavat toisensa puistossa, ja pulkasta tulee sadun hevonen, joka tarjoaa ystävälle kyydin kirjastoon. Salaperäisen kirjeen kautta alkanut ystävyys muuttuukin todeksi.

perjantai 5. lokakuuta 2012

Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja & Lastenkirjanäyttely


Hannele Mikaela Taivassalo: Hämäräkirja (orig. Mörkerboken)
Kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Kustantaja: Teos & Söderströms 2009
Suomennos: Henriikka Tavi
n. 36 s.

Muurit ovat paksut, portti on lukittu ja salvassa. Lyhdyn valo häilyy, varjot pitenevät ja kapenevat, käden varjo on kuin pedon kynsi. Hovimarsalkka hiipii aarrekammiosta mumisten:
- Voi voi voi, muurit ovat paksut, portti on lukittu ja salvassa.
Mutta vaikka muurit ovat paksut, sisään tunkeutuu silti pöllön huuto: Huu! Huolia!
Pieni istuu myös linnassa, lukee takkatulen rätistessä. Aarrekammiossa heillä on määrätön määrä kultaa, koruja, makkaroita, leivonnaisia. Mutta Pientä ei pelota, miksi pelottaisi? Eikö hän tiedä, kysyy huolestunut hovimarsalkka, että pimeässä metsässä vaanivat ulvovat sudet, kummitukset ja aaveet, villsisiat joiden rautaiset torahampaat on teroitettu ja saksanhirvi joka kantaa tulista kruunua. Ja kaikkein pahinta: kultaa himoitsevat pahantahtoiset ihmiset. Kuuleeko Pieni, miten pöllö huutaa: Huu! Huolia!



  
Silloin Pienikin alkaa pelkäämään. Kaikki ovet ja ikkunat salvataan. Mutta pelkoa ei niin vain salvatakaan.
Mikä neuvoksi silloin, kun istuu lukittujen ovien takana ja toivoo ettei kukaan murtaudu sisään. 
Mikä neuvoksi silloin, kun on niin paljon kultaa vartioitavana, ettei ehdi ajatella mitään muuta?
Mikä neuvoksi silloin, kun ulos sankkaan pimeyteen voi kätkeytyä mitä tahansa? 
Lopulta, kun ei enää jaksa pelätä, Pieni räväyttää ovet ja ikkunat auki, jättää koko arvokkaan omaisuutensa linnaan ja löytää metsästä - niin, mitä? Pelottavia petojako? Vai tavallisen metsän, sammalen tuoksun ja kirpakat puolukanvarvut? Ja ehkä muutakin, joka tekee onnellisemmaksi kuin mikään maallinen omaisuus.


Joskus kirja ja sattuma ovat yhdessä elämys, seikkailu. Meille kävi näin Helsingissä sijaitsevassa mahtavassa Päivälehden Metka matka -lastenkirjojen kuvitusnäyttelyssä, joka oli avoinna 21.10.2012 asti. Lastenkirjakuvitusten lisäksi näyttelyssä oli tutkittavana pieniä jännittäviä huoneita kuvitusten henkeen. Yksi huoneista oli väärinpäin, kaikki lattialla yleensä löytyvä on katossa ja toisinpäin. Valaistus on pimeä ja aavemainen.

Juuri tähän huoneeseen istuimme lukemaan 6-vuotiaani kanssa Hannele Mikaela Taivassalon kirjoittamaa ja Lena Frölander-Ulfin kuvittamaa upeaa Hämäräkirjaa, joka oli kävijöiden luettavissa, kuten myös muut kirjat, joista näyttelyssä on kuvituksia.

Taivassalon salaperäinen tarina johdattaa pienen ja ison lukijan isojen kysymysten äärelle - pelon voittamiseen, rikkauksien tarpeellisuuteen tai tarpeettomuuteen, toisen ihmisen tärkeyteen. Millaista on kun pelko on niin suuri ettei voi liikkua? Miten siitä pääsee yli? Aikuinen unohtaa helposti lapsen pelon intensiivisyyden, kirjan kanssa pelkoa voi yhdessä maistella. Entä voiko omistaa liikaa? Voiko olla ilman materiaa ja silti onnellinen? Mitä on huolehtia toisesta?

Tarinan teksti on intensiivistä, kaunista, huolellista. Se kuljettaa lukijan toinen toistaan kihelmöivämmästä tilanteesta ja tunnelmasta toiseen. Lauseet ja kappaleet ovat taideteoksia, ja ääneenlukemiseen tulee kuin itsestään rytmi, jolla saa esiin kaiken: painostavan pelon tunnelman, pakenemisen jännityksen ja helpotuksen, ryöväreiden ahneuden ja ahminnan, lopun tyyneyden ja rauhan. Harvoin nautin ääneen lukemisesta yhtä paljon kuin tässä kirjassa. Henriikka Tavi on tehnyt jälleen mainion suomennoksen, ja Lena Frölander-Ulfin taidokkaat, yksityiskohdista rikkaat mustavalkokuvat luovat ainutlaatuisen ilmapiirin kirjalle.

Tiivistunnelmainen ja väritykseltään musta kirja tekee lukemisesta ja kuuntelusta elämyksen, joka ei intensiivisyytensä vuoksi sovi ihan pienille. Ehkä juuri siksi kovasti itsenäistyvä 6-vuotias nautti kokonaisuudesta valtavasti. Aikuinen taas miettii, miten elämän perusoivallukset saa puettua niin upeaan asuun. Ja sitä valaistuksen säätöä luettaessa kannattaa tosiaan kokeilla ;-)

Helsingin Sanomien mukaan kirja jättää kirkastuneen olon ja arviossa verrattiin tarinaa Tove Janssonin iki-ihanaan Kuka lohduttaisi Nyytiä.

Tähtiä: 5/5

Päivitetty 27.10.2012
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...