tiistai 27. joulukuuta 2011

Katinka Tuisku: Kuun ja auringon lapset

Katinka Tuisku: Kuun ja auringon lapset
Kustantaja: Pieni Karhu
38 s.
Kustantajan esittely täällä.
Tähtiä: ***

Kuun ja auringon lapset on kiehtova, erilainen kirja. Ambra ja Indigo ovat Kuun ja Auringon lapsia, kaksosia, joiden elämä muuttuu yhdessä hetkessä: isä ja äiti ovat molemmat suuria ja tarvitsevat paljon tilaa, eivätkä mahdu enää samalle taivaalle. Tulee riitaisa ero lapsista - koko taivas myrskyää, vanhempien huuto jyrisee ukkosena, ja salama iskee heidän väliinsä sinkouttaen lapset yhden toiselle, toisen toiselle vanhemmalle. Sen jälkeen Ambra ja Indigo elävät ja kasvavat erossa toisistaan, kaivaten samalla jotain, tietämättä itsekään mitä.

Lopulta, eräänä aamunsarastuksen hetkenä, Indigon ollessa juuri seuraamassa äitiään, Auringon lämmin kosketus hipaisee kuin varkain hänen poskeaan muistuttaen jostain kauniista. Maahan valuvat kyyneleet muodostavat maahan kastepisaroita, jotka Ambra löytää. Lopulta sisarukset löytävät toisensa uskaltautuessaan kumpikin yhä syvemmälle toistensa maailmaan. Ajan kanssa isä ja äitikin tottuvat olemaan yhtäaikaa taivaalla, seuraamaan hymyssä suin lastensa leikkejä.  
Ambra ja Indigo ovat nyt onnellisia löydettyään vihdoin toisensa. He vierailevat usein toistensa luona. Aina aamuisin ja iltaisin he kohtaavat ja maalaavat yhdessä pilviä. Aamun sarastaessa ja hämärän laskiessa he saavat pilvet hehkumaan tuhansissa eri väreissä. Joskus sateessa heidän värinsä sotkeutuvat harmaiksi, eivätkä he aina malta sekoittaa yhtä hienoja sävyjä, mutta juuri siinä piileekin heidän maalaustensa lumous - yllätyksellisyys. Koskaan ei tule vastaan kahta samanlaista aamua tai iltaa vaan aina jotain uutta ja ainutkertaista.  
Kuun ja auringon lapsia on usein kuvattu terapiakirjaksi, ja erityisen vahvasti se puhutteleekin varmasti lapsia, jotka ovat kokeneet avioeron tai perheenjäsenen menetyksen, kuvaahan kirja eritoten lapsen kasvua jotain (tuntematonta) kaivaten. Mutta kirja on hyvä myös ihan kaikille perheille, sillä minut se muun muassa sai miettimään, miten lapsi kokee vanhempiensa riidan? Kirja kuvaa hienosti haikeuden vivahteita, joita pienen mielessä voi erinäisistä syistä olla, vaikkei hän niitä osaisikaan ilmaista. Näiden ohella kirja kertoo vahvasta sisaruudesta, kahdesta erilaisesta sisaresta, eri tavoista elää, tottumuksesta ja uuteen, vieraaseen tutustustumisesta.

Totta kai kirjan voi lukea myös ihan tavallisena satuna. Lasta saattaa viehättää tarinassa erityisesti kuvitus, kuten itseäni. Se on Katinka Tuiskun upeaa akvarellia, pääosin hieman tummasävyistä, kuten tarinakin, tekstiä monin tavoin täydentävää ja vivahteikasta. Tosin hieman haikaillen kokeilen taittaa tekstisivuja piiloon, jotta saisin yhdellä kertaa näkyviin upeat aukeamat. Nyt taitto on toteutettu siten, että kokosivun kuva on joka toisella sivulla, joka toinen sivu on valkoinen tekstisivu, mikä hieman rikkoo kokonaisuutta. 


Vaikka kirja teki heti vaikutuksen erilaisuudellaan, en ihastunut siihen välittömästi. Tarina tuntui pitkältä ja kieli rönsyilevältä. Erilaiset sivupolut sitä, miten lammesta ei lopu koskaan vesi ja miksi satakieli matkii muita, häiritsivät ja venyttävät tarinaa turhaan. Nyt monen lukukerran jälkeen pidän kirjan monitasoisuudesta - monia asioita ymmärtää uudella tavalla vasta pikku hiljaa, ja kirjan herättämät ajatukset jäävät selvästi elämään omaa elämäänsä. Lukemiseen kannattaakin varata aikaa, sillä kirja on rauhallinen ja pyytää hiljentämään tahtia. Kaiken kaikkiaan Kuun ja auringon lapset on monin tavoin hieno kokemus, lempeä ja puhutteleva kirja, johon suosittelen tutustumaan. Viisivuotiaalleni se on mieluisa kirja, ja sopiva ikä kuulijakunnalle onkin 5-vuotiaasta ylöspäin.  

Katinka Tuisku on kuvataideterapeutti, psykiatrian erikoislääkäri ja lääketieteen tohtori. Häneltä on ilmestynyt myös kirjat Elsa ja Narkissos ja Outo olento (molemmat Pieni Karhu). Monet kasvatusalan asiantuntijat ovat kiitelleet Tuiskun kirjoja hyvää tekeviksi, lämpimiksi ja rauhallisiksi lukukokemuksiksi.

Lue Kirkko ja kaupunki -lehdessä ilmestynyt artikkeli Katinka Tuiskun kirjoista ja akvarellinäyttelystä.

torstai 22. joulukuuta 2011

Sven Nordqvist: Viirun ja Pesosen joulupuuhat


Sven Nordqvist: Viirun ja Pesosen joulupuuhat (Tomtemaskinen)
Tammi 2009 (7. painos)
Suomennos: Kaija Pakkanen
129 s.
Tähtiä: ****

Viiru, tuo aina niin mainio kissa, on kuullut naapurin lapsilta pukista, ja odottaa nyt malttamattomana joulun tärkeintä vierasta heillekin. Siitäpä saa Pesonen päänvaivaa. Vai että pukki, mistä hän nyt sellaisen Viirulle tähän hätään... ettei koko aatto menisi pilalle.... Ellei hän sitten itse saisi kyhätyksi kasaan jonkinlaista pukkikonetta, joka hämäisi Viirua niin ettei tämä huomaisi eroa oikean ja koneen välillä?

Siitäpä alkaa Pesosella touhu, joka vaatii paljon kahvia ja päänraapimista. Riitoja Viirunkin kanssa tulee, totta kai, sehän se on ihanan samastuttavaa Viiruissa ja Pesosissa, kun ukkoa ärsyttää ja hän haluaa nököttää yksin miettimässä asioitaan, juoda kupin kahvia. Viiru häärää ja höpöttää, haluaa osallistua kaikkeen, palaahan siinä jatkuvassa melskaamisessa pinna. Kunnes sitten taas sovitaan ja huomataan, miten toisesta tykkää. Ihanan elämänmakuista ja kovin tuttua:
- Mitä minä tekisin? On ihka tylsää, Viiru sanoi.
- Keksi itse jotain mukavaa, sanoi ukko. - Minä teen omia töitäni. En aio leikkiä kanssasi kaiken päivää. Silloin näet minä ikävystyn. Ukot tykkäävät tietyistä asioista ja kissat toisista. Mitäs muut kissat tekevät? Sanopa se! Makailevat keittiön sohvalla ja nukkuvat ja jahtaavat hiiriä... istuvat ikkunassa ja tirkistelevät...
- Sekä on sitten mukavaa? Viiru sihahti. - Minä kun en semmoista harrasta. Jahtaa itse hiiresi! Nyt minä lähden. Avaa ovi! 
Pukkikonekin edistyy, välillä takkuilen ja toivottomana, kunnes tapahtuu outouksia, mikä auttaa eteenpäin kuin itsestään. Merkillinen kauppias myy puuttuvia osia, erikoinen postinkantaja tuo ihmeöljyä... Lopulta asiat alkavat olla siinä mallilla, että Viiru saattaisi häthätää uskoa jäykkään, nopeasti vilahtavaan pukkiin, tuumaa Pesonen... jos kökötetään kynttilänvalossa ja sohvalla, kaukana ovesta...

Aattoiltana Pesonen on hermostuksesta heikkona. Miten tässä nyt käy? No, ainakin kaikki menee ihan eri tavalla kuin Pesonen oli suunnitellut. Niin kuin ne asiat nyt aika usein tuppaavat menemään, etenkin joulun taika-aikaan...
Pesonen seisoi yhä paikoillaan ja yritti käsittää asioita joita ei käsittänyt. Tapahtui niin paljon kummallista, mitä ei pystynyt selittämään. Oli oltava vain iloinen, että oli saanut olla mukana jossakin käsittämättömässä.  
Viirun ja Pesosen joulupuuhat on mainio joulukirja, hauska ja rentouttava. Meillä äiti pitää tarinasta yhtä paljon kuin lapsi, ja tämä onkin ehdottomasti niitä kirjoja, jotka viihdyttävät molempia! Pesosen sinne päin -huusholli, kaukana täydellisyydestä oleva arki, kiukut ja sanaharkat, yritteliäisyys ja halu ilahduttaa kaveria, Viirun innostus, yllättäviä taikuuksia... Välillä nauraa ääneen, ja sympaattinen tarina viihdyttää sekä ääneen luettuna että itsekseen.

Toisin kuin muut Viirut ja Pesoset, joulutarina on romaani, ja vaikka joka sivulla on kuva - Nordqvistin hurmaavaa, yksityiskohtia ja ilmeitä pursuilevaa kuvitusta - sopinee pitkä tarina varmaan parhaiten neli-viisivuotiaasta ylöspäin, heti kun vain malttaa kuunnella jatkotarinaa.

Meillä viisivuotias uskoo vielä täysillä pukkiin, ja niinpä tämä äiti on ollut varpaillaan, mitä joulukirjoja sitä uskaltaa lukea, ettei vain mikään horjuttaisi lujaa uskoa. Viirun ja Pesosen joulupuuhat menee hyvin, ei horjuta.
Muuten olen viime aikoina saanut nauttia klassikoista, sillä 5-vuotiaamme tämän joulun suosikkikirjoja ovat etenkin ihanat Elsa Beskowin Petterin ja Lotan joulu ja Mauri Kunnaksen Joulupukki. 


Entä teillä?


Iloista joulun taika-aikaa kaikille! (Toivotaan sitä taikapölyä ilmaan, että joulupukkiusko olisi tämänkin joulun jälkeen voimissaan. Äitiä jännittää...)

tiistai 6. joulukuuta 2011

Teija Niemi: Onni Afrikassa


Teija Niemi: Onni Afrikassa
Kuvitus: Timo Kästämä
Kustantaja: Pieni Karhu 2006
71 s.
Tähtiä: ***

Kenelle? Kirjaa voi suositella noin 6-7-vuotiaasta ylöspäin. Alakoululaiset saavat kirjasta varmasti jännittäviä elämyksiä ja samalla voi pohtia eri yhteiskuntien eroja.

Vaikka Etelä-Suomeenkin on tänään satanut ensilumi ja juhlitaan itsenäisyyspäivää, täällä pysytellään yhä Afrikassa! Päivän kunniaksi kurkistetaan afrikkalaiseen slummiin suomalaisen pikkupojan silmin kotimaisessa Teija Niemen kirjassa.

Onni Afrikassa on seikkailutarina kymmenvuotiaasta Onnista, joka lomamatkalla isänsä ja äitinsä kanssa eksyykin slummikierroksella vanhingossa omille teilleen. Onni säntäilee päivän rahattomana slummin kujilla, mutta onneksi häntä tulee auttamaan samanikäinen Efraim-poika. Miten Onnin käy, löytääkö isä hänet vielä ennen lentokoneen lähtöä illalla?
Onni alkoi vilkuilla kauhuissaan ympärilleen. Jostain tulisi varmasti kohta joku ryöstämään hänet.
Hän sujautti nopeasti kännykkänsä housuntaskuun.
Huomasikohan joku?
Onni silmäili arvioivasti taloja ympärillään. Tarkkailtiinko häntä ikkunoista?
Pihalla ei juuri sillä hetkellä näkynyt ketään, mutta sitten Onni huomasi jalat, jotka lähestyivät häntä narulla kuivuvien pyykkien takaa. Onnin sydän alkoi pamppailla sataa ja miljoonaa.  
Teija Niemi onnistuu kurkottamaan taitavasti kymmenvuotiaan suomalaispojan reaktioihin vieraassa, pelottavassa paikassa - ja kenen tahansa suomalaisen, joka ensimmäistä kertaa eksyy huonomaineisen slummin kujille yksinään. Järjettömät pelot saavat helposti vallan, ja mieleen muistuvat vain kaikki turisteille sattuneet onnettomuudet. Vaikka ympärillä ei olisi kuin lapsia leikkimässä, erilaisuus pelottaa. Kirjassa nousevat myös hyvin esiin arkipäiväiset erot, joita ei tyydytä kuvailemaan vain Onnin silmin, vaan myös Efraimin näkökulmasta.
- Onko sinne vielä pitkä matka? Onni kysyi, kun he vain kävelivät ja kävelivät ja kävelivät pitkin pölyisiä teitä.
- Ei, Efraim vastasi, mutta silti he jatkoivat patikoimista.
Autolla oltaisiin jo perillä, Onni ajatteli ja sanoi:
- Täällä kaikki on tosi kaukana. Eikö voitaisi mennä bussilla?
- Sekin maksaa, Efraim totesi jo vähän tuskastuneena. Kuinka hölmö tämä kalpeanaama oikein oli. ... - Eikä täällä kulje busseja joka kulmalla.
Kultuurien välinen ihmetys kumpuaa molemmin puolin, ja vetää suupielet paikoin hymyyn.
- Ei, kun sairaalaan, muuten mitä kuolen, Onni huusi jo lähes paniikissa. - Minulla on malaria!
- Ai malaria, Efraim toisti ja alkoi nauraa.
Onni tuijotti häntä järkyttyneenä. Suomessa ei kyllä vakaville sairauksille naureskeltu.
- Täällä joka toisella on malaria, Efraim hekotteli. - Ei siihen kuole...
- Ehkä afrikkalaiset eivät kuole, mutta minä olen eurooppalainen, Onni puuskahti tuohtuneena.
Se tuntui tepsivän. Efraim kallisti päätään miettiväisesti ja ajatteli, että Onni saattoi olla oikeassa. Ehkä eurooppalaiset todella olivat heikompaa väkeä.  
Onnin vierailu poppatohtorilla on kirjan hauskimpia kuvauksia.

Erilaisuutta ei juurikaan pohdita sen kummemmin, eikä tarvitsekaan. Eräässä kohdin Onni tosin hätkähtäen tajuaa, että hänhän voisi olla syntynyt tänne ja Efraim Suomeen, ja silloin Efraim saisi lähteä täältä kotiin, pelaisi hänen tietokoneellaan, ajelisi hänen polkypyörällään ja kävisi suihkussa heidän kylpyhuoneessaan.

Itseäni jää kirjassa häiritsemään nojautuminen stereotypioihin, ja jonkinlainen hämärä ylemmyydentunto jää leijumaan kirjan yllä. Vaikka kirja esittelee erilaisen maailman ja näyttää lukijalle, ettei erilaisuutta pidä pelätä ja ystäviä ja apua löytyy kaikkialta, olisin kaivannut vielä jotain viittausta siihen, että maailma, jonka Onni kohtaa, on vain yksi todellisuus Afrikan monissa todellisuuksissa. Nykyisellään se alleviivaa monia käsityksiä, jotka esiintyvät Afrikasta puhuttaessa vahvoina - slummit, köyhyys, laajennetut perheet, ja lopuksi luonnonpuistot.

Lopussa Onnin isä ojentaa Efraimille ison tukun rahaa, ja Onni - mikä ilahduttaa minua! - antaa Efraimille ystävyydenosoituksena oman kellonsa, vaarin antaman ja hänelle tärkeän onnenkellon. Ehkä se tuo Efraimillekin onnea. Vaari on samoin kuin Efraim syntynyt köyhiin oloihin, mutta kouluja käymällä menestynyt elämässään. Aiemmin Onni on ihmetellyt, miksei Efraim ole koulussa, ja tämä on vastannut, ettei siellä juuri mitään opi, kun oppilaitakin on kuutisenkymmentä luokalla. Onnin isän rahalahjoitusta jäin pohtimaan pitkäksi aikaa. Raha tuo helpotusta elämään, mutta sen esillenostaminen on usein vaikea teema länsimaalaisille.

Vaikka kirja jättää toivomisen varaa, se on silti tärkeä silta toiseen kulttuuriin nimenomaan suomalaislasten näkökulmasta, ja osuu ja uppoaa varmasti moniin noin kymmenvuotiaisiin ja heidän ajatuksiinsa ja käsityksiinsä elämästä ja maailmasta, heistä itsestään maailmassa. Maailma kännyköineen, hampurilaisineen, matkusteluineen ja sirkuksineen on varmasti tuttu. Aikuiselle se antaa loistavia keskustelunsäikeitä - miksei taloissa ole vessaa, miksi jotkut joutuvat asumaan niin ahtaasti, miksei busseja liiku kaikkialla? Parhaimmillaan kirja herättää tajuamaan, etteivät asiat ole itsestäänselvyyksiä, ja että yhteiskunnat toimivat eri tavoin. Bussit, juokseva vesi, hyvin rakennetut talot - mikään ei ole syntynyt Suomessa itsestään. Mikäpä sen parempi teema itsenäisyyteenkin liittyen. Meillä myös naiset käyvät töissä ja perhekäsitys on suppeampi kuin monessa paikassa, mikä aiheuttaa eroja yhteiskuntien välillä.

Oivallista kirjassa on tapa kääntää rooleja. Onni rahattomana - isä ja äiti maksavat kaiken luottokorteilla - joutuukin olemaan "kerjäläisen" roolissa voidakseen soittaa tai saadakseen edes palan ruokaa, ja sekös nolottaa. Tähän olisi voinut rauhassa sukeltaa syvemmälle kuin vain muutaman virkkeen verran, nyt Onni selviytyy nolouksestaan liian helposti, antamalla kännykkänsä pantiksi muutamasta kolikosta. Mutta näinhän se yleensä menee, meillä on niin paljon meille itsestäänselviä tavaroita jatkuvasti mukanamme, jotka monille ovatkin harvinaisia.

Minua viehättää myös Efraimin itsetietoisuus. Hän ei lentokoneeseen haikailua lukuunottamatta yhdelläkään lauseella ilmoita kadehtivansa mitään Onnilta. Elämä on sellaista kuin se on, leikkeineen ja työn tekemisineen, tädillä asumisineen.

Toisaalta on myös hauska, miten bisnes-äiti on kirjan jakkupukuun pukeutunut sivuhenkilö ja Sanna-tätikin huitelee maailmalla työasioissa, ja isä, Onni ja Efraim loistavat pääosissa.

Kirja herättää siis paljon ristiriitaisia ajatuksia ja toivon mukaan keskustelua sen lukijoissa. Suosittelen kirjaa alakoululaisten opettajille ja vanhemmille kansainvälisyyskasvatuksen ja yhteiskunnallisen pohdinnan teemoihin!

Teija Niemeltä on aiemmin ilmestynyt kirja Onni A. ja Onni B. (Wsoy 2006), sekä kuusi muuta kirjaa, joista mm. Bileet-nimiselle nuortenkirjalle myönnettiin Plättä-palkinto 1993.

Hyvää itsenäisyyspäivää!


Muokattu 27.4.2012
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...