Tervetuloa eläinpuistoon! Pepi ja eläinpuiston Pritney

Pirjo Suvilehto: Pepi ja eläinpuiston Pritney
Kuvitus: Maria Russo
Kustannus: N-Y-T Nyt Oy 2016
32 s.

Pepi ja eläinpuiston Pritney kertoo tytöstä, joka menee ensimmäistä kertaa tutustumaan eläinpuistoon. Siellä hän tapaa mm. ystävällisen, rapsuttelunkipeän pässin, leikkisän minipossun, kanoja ja muita lintuja, pehmeitä, sylissä viihtyviä kaneja. Lopuksi hän saa talutusratsastaa sekä hoitaa ihanaa ponia, Pritneyä. Ratsastaminen on maailman ihaninta, tuumii tyttö.

Meillä tämä lempeä eläinkirja sai lapsilta tyytyväisen vastaanoton. Kaksi unista kuulijaa kainalossa, 10- ja 6-vuotiaat pitivät molemmat kirjasta, joka oli "kiva" ja "maailman paras" (jälkimmäinen 6-vuotiaan uninen arvio). Etenkin nuoremmalla on kova innostus eläimiin, joten oikeastaan kaikki eläinkirjat ovat mahtavia, ja ratsastus ja hevosten kanssa oleminen on vienyt molemmat mennesään. Olimme siis jo alun alkaenkin melko kiitollisia lukijoita aiheelle.



Venezuelasta kotoisin olevan kuvittajan Maria Russon tyyli on omintakeinen. Juuri kuvitustyyliltäään kirja poikkeaakin muista kotimaisista. Tekijäesittelyn mukaan ekspressionismista innostuneen Russon vedot ovat voimakkaita ja kuvat simppeleitä, ja yhdessä tekstin kanssa kokonaisuus on lämmin ja tunteikas. Kaikki tulee hienosti liki – hajut ja tunnot, ja eläimet melkein tuntee sormissaan. Lapsinäkökulmakin säilyy hyvin.

Poju-pässi on hauska. Kun sitä silittää niskasta ja leuan alta, se alkaa vipattaa häntäänsä ja läpsytellä korviaan. Pyörittelen pässin kiharoita sormieni ympäri, voi miten se nauttii siitä. Pian sormeni alkavat tuntua tahmeilta, mutta se ei haittaa.
"Kun niitä tuijottaa silmiin, ne laittavat päänsä kallelleen", sanon Veetille. Minua myös ihmetyttää, miten vuohien lähellä haisee juusto.

Paperi on ruskeaa, harvinainen valinta kuvakirjalle. Se sopii kuitenkin mainiosti kirjan pehmeään, ajattomaan ja luonnolliseen maailmaan. Kirjassa on vanhanaikaisuutta, johon kuvitustyyli lisää pikkaisen jännitettä.

Kaiken kaikkiaan tämä on mukava, kiireetön kirja kaikille eläinystäville. Lisäksi tarinasta saa erikoisempaa tietoa maatalon eläimistä ja tavaroista, kuten vaikkapa sen, miten talikolla erotellaan papanat puruista, että karitsat imevät pelkästään huulillaan tai että minipossu juoksee pallon perään, jos sille sellaisen heittää, ja jos se sattuu olemaan leikkisällä tuulella.

Pirjo Suvilehto: Pepi ja eläinpuiston Pritney
Kuvitus: Maria Russo
Kustannus: N-Y-T Nyt Oy
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Kotipihan kasvit johdattaa kesään

Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja 2, kotipihan kasvit
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T NYT 2015
Lyhyesti: Tarinallinen tietokirja mummosta ja lapsenlapsista kesäisessä luonnossa, jossa jutellaan tutuista kasveista.

- Nuo kauniit purppuranpunaiset ovat terälehtiä. Laskekaahan kuinka monta!
- Yksi, kaksi, kolme, neljä. Jokaisessa kukassa on neljä lehteä, huomaa Leevi. Miksi aina saman verran?
- Joskus luonnossa on poikkeuksia, mutta aika harvoin. Onhan sinullakin yhtä monta varvasta kummassakin jalassa. Kai se on sopiva määrä, mummo tuumaa.

Voi sentään, sehän on kesä ihan kohta taas! Riemua ja keveyttä! Ja kesäfiiliksiä korostavat luonnon heräämisestä kertovat kirjat. Kuten Liisa Sääskilahden Mummon ja lasten luontokirja 2, kotipihan kasvit.

Kirja jatkaa Sääskilahden kirjoittamaa ja kuvittamaa kirjasarjaa, jossa mummo ja lastenlapset yhdessä tutkivat luontoa kodin lähellä ja jutustelevat siitä kysellen ja kertoen. Ensimmäisessä osassa tutustuttiin kotipihan ötököihin, tässä toisessa osassa kotipihan kasveihin. Lapset löytävät pihalta mm. voikukan, piharatamon, mesiangervon, kulleron, apilan, väinönputken ja muita putkikasveja sekä sinivuokon.

Kirjailija on saanut inspiraation kirjasarjaan omasta elämästään. Lapsenlapsille ei tahtonut löytyä kirjaa, jossa luontoon tutustuttaisiin tarpeeksi helpolla kielellä mutta silti informoivasti. Niinpä hän tarttui siveltimeen ja näppäimistöön, ja tulos on tässä. Hyvän vastaanoton saanut sarja saa jatkoa tulevaisuudessakin.

Omasta elämästä syntyneen inspiraation huomaa kirjaa lukiessa oitis. Sääskilahti on todella osannut vangita dialogiinsa lasten kanssa jutustelun eloisuuden ja sävyt. Kieli on lapselle ominaista ja dialogi soljuu henkilöstä ja aiheesta toiseen juuri niin vaivattomasti ja yllättävästi kuin normaalistikin. Lapsenkin on mukava kuunnella juttelua, sillä asioista puhutaan helpolla, pienen lapsen tasoisella kielellä. On kuin mummo tulisi juuri siihen viereen selittämään asioita.

Kirja tuntui aluksi nimenomaan luonnon ympärille kiertyvältä tarinalta, ja kirjan tietokirjallinen funktio avautui minulle jostain syystä hitaammin kuin Kotipihan ötököissä. Mutta paljon tietoa on tässäkin: Esimerkiksi ratamon ja mesiangervon kohdalla on aina ihania perinteisiä käyttövinkkejä (näitä olisin kaivannut enemmän), sitten kuullaan kasvien leviämisestä ja kimalaisten ja muurahaisten tärkeistä tehtävistä, selitys sille miksi kasvit ovat vihreitä, mikä funktio on kauniilla terälehdillä ja valkoisilla "viiksikarvoilla", jne. jne.

Kirjassa on myös mainioita oivalluksia, kuten luvussa lemmikistä. Mummo aloittaa tarinan nimen syntyperästä, jota lapset ja pappa sadutuksen tavoin jatkavat. Samalla tavalla kuin osaisi itse kertoa lapsille asioiden synnystä - että he saisivat itse olla tarinan kehittäjiä ja luojia, ja opittava asia tulisi siinä samalla kuin ohimennen!

Lappi on kirjassa läsnä mummon kotipaikkana, ja välillä eksytään kasveista muuallekin, kuten kartan pariin tai vaikkapa onnellisuuteen (onneksi lyhyesti).

Kirjan kutoutuu eri kasvilajien ympärille, ja jokaiseen kasviin tutustutaan omassa luvussaan. Se, että kaikki muu kuin hetket luonnossa jätetään ulkopuolella, tekee kokonaisuudesta hiukan hyppelevän eikä tarinallisesti kovinkaan eheätä, mutta sopii tietokirjamaiseen rakenteeseen. Samalla ratkaisu saa viehättävästi mummon ja lapset olemaan yksinkertaisesti "ikuisesti" ja tauotta luonnossa, metsässä ja pihalla. Viikkojen kulumisen huomaa vain kasvien vaihtuvuutena kesän kulun mukaan.

Sääskilahti on kuvittanut kirjan akvarelleilla, jotka ovat herkkiä, utuisia ja kesäisiä, ja sopivat kirjaan. Jos jotain toivoo, niin ehkä kuvituksesssa olisi voinut olla lisää kasvien ulkonäöllisiä yksityiskohtia ja havainnollisuutta. Esimerkiksi putkikasvien kohdalla jää epäselväksi, miltä se myrkyllinen versio nyt näyttääkään. Runsaampi kuvitus olisi myös vielä helpottanut kasvien ja tarinan seuraamista.

Kaikkinensa kirja jättää jälkeensä hyvän ja rauhallisen olon, ehkä jonkin muistuman tai aavistuksen "lapsuuden kesästä".

Itse pidin silti kuitenkin ehkä enemmän Kotipihan ötököistä, sillä ötökät ovat minulle kasveja vieraampia, ja lukemiseen sisältyi siksi enemmän ihmettelyn iloa.

Noista oikeista kotipihan kasveista muuten oma suosikkini on ehdottomasti nokkonen! Se on mm. super rautarikas. Nyt on juuri oikea aika kerätä sitä, kun versot ovat n. 15-20 cm. Sen voi joko kuivattaa tai ryöpätä nopeasti, puristella kuivaksi ja laittaa pakkaseen, ja sitten vaikka lettutaikinaan tai smoothiin sekaan.

Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja 2, kotipihan kasvit
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T NYT 2015
Mistä? Yllätyksenä kustantajalta.

Mukavassa mummon ja lasten luontokirjassa ihmetellään luontoa

Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja. Kotipihan ötökät.
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T-NYT 2014
32 s.
Lyhyesti: Mukava luontokirja, jossa lapsenlapset ja mummo yhdessä tutkivat ja ihmettelevät kotipihojen yleisimpiä hyönteisiä ja pikkueläimiä.

- Katso ämmi, hieno perhonen portaalla! huomaa Okko.
- Se on nokkosperhonen, ämmi selittää.
- Miten se on kasvanut, vaikka on vielä lunta talon takana?
- Se on kehittynyt jo viime syksynä. Talven se on kyyhöttänyt jossakin raossa ihan hiljaa kuin kuollut. Aurinko on sen nyt herättänyt.
- Nyt se lähti. Mihin se lentää?
- Se menee hakemaan nokkosia. Ne ovat oikea paikka sen munille. Munista kasvaa siten uusia nokkosperhosia.

Nokkosperhonen, sääski, kimalainen, leppäkerttu, sudenkorento, sammakko, sarvijaakko, heinäsirkka. Kaikki tuttuja pihan pikkueläimiä ja hyönteisiä (paitsi sarvijaakon nimeä en tiennyt), sellaisia jotka kuuluvat jo lapsuusmuistoihin ja joita on ollut aina ja joka paikassa. Silti näistä pikkutyypeistä tietää usein itse asiassa yllättävän vähän.

Kuten onko madolla pesää? Mitä heinäsirkka syö? Miten vesimittari pysyy pinnalla? Mitä iloa on sääskistä? Miten lepäkerttu voi lentää kovilla siivillään? Miten hämähäkki auttaa ihmisiä? Kuinka monta munaa muurahaiskuningatar voi munia?

Kirjan kirjoittaja Liisa Sääskilahden omien lastenlasten kysymysten ympärille rakentuva tarinamainen tietoteos on kiinnostava, viehättävä ja helposti lähestyttävä kirja. Mummon ja lastenlasten yhteiseen luonnon tutkimiseen, katselemiseen ja kuuntelemiseen on helppo astua mukaan. Jokainen pikkueläin saa oman huomionsa ja lukunsa. Lapsenlapsilla on hyviä, oivaltavia kysymyksiä, ja mummolla vastaus kaikkeen. Kirjasta huokuu mummon ja lastenlasten välinen mukava tunnelma, kesien kiirettömyys ja rauha. Yhteiset kesät ovat varmasti olleet oikeita lapsuusmuistojen aarreaittoja.



Sääskilahti on myös itse kuvittanut kirjan etupäässä akvarelleilla, ja kuvia on joka sivulla. Se, kirjan runsas dialogi sekä dialogin lapsenomaisuus tekevät kirjasta helpon, myös lapsilukijalle.

8-vuotias innostui kovasti tästä luonnosta kertovasta kirjasta. Itse vähän harmittelin, että huomasin antaa arvostelukappaleena saamani kirjan hänelle vasta loppukesästä, kun pitkä kesä mökillä oli melkein kokonaan ohi, koska kirja nimenomaan innostaa tutkimaan nähtyä tarkemmin ja tarkkailemaan luontoa.

Vaan vielä ehtii luontoa tutkimaan! Nythän on alun lainauksen mukaan juuri se aika, kun nokkosperhoset kehittyvät kyyhöttääkseen sitten koko talven jossain raossa odottamassa aurinkoa ja lämpöä, jolloin ne aukaisevat rutistuneet siipensä ja lennähtävät kevääseen. Puren tässä kieleeni etten sano mitään haikeaa (rakastan kesää) ja totean vain, että onpa ollut ihana, lämmin syksy, vähän kuin kesä vielä, ja että syksyinenkin metsä (tai puisto) tarjoaa mielettömästi ihasteltavaa ja tuoksuteltavaa!

Omenantuoksuista syksyä!  





Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja. Kotipihan ötökät.
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T-NYT 2014
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Saara Viljamaa: Koira ja kirahvi

Saara Viljamaa: Koira ja kirahvi
Kuvitus: Mirkka Syrjälä
Kustannus: N-Y-T NYT oy 2013
Lyhyesti: 8-vuotiaan Saaran kirjoittama satu koirasta ja kirahvista. Hieno tarina yhdistyy monitasoiseen, mielenkiintoiseen kuvitukseen, jonka taustalla on tutkimustietoa kertomisen roolista lasten elämässä ja hyvinvoinnissa. Paljon enemmän kuin pelkkä kuvakirja.

- Minne te olette menossa? hän kysyi.
- Afrikkaan, sanoi kirahvi.
- Miksi ette ottaneet omia poikasia mukaan? kysyi kirahvinpoikanen.
- Me emme muistaneet, sanoi kirahvi.
- Käy hakemassa heidät tänne. Me odotamme tässä.

Koira ja kirahvi ystävystyvät, kun kirahvi varastaa koiran eväät tämän ollessa telttaretkellä. Sitten koira ostaa kirahvin omakseen sirkuksesta ja … no, ehkä todetaan vain, että sangen mielikuvituksellisten tapahtumien kautta he päätyvät yhdessä mm. Afrikkaan, jossa he yrittävät kesyttää kengurua, jotta he voisivat pomppia tällä. Se ei kuitenkaan onnistu, mutta onneksi leijona kesyyntyy. Talveksi he vuokraavat pienen mökin Suomesta.

Järvi oli jäässä, joten koira pystyi luistelemaan vaikka joka päivä. Siksi he olivat sieltä vuokranneet talon.

Tapahtuuko tämä lasten mielissä vai aikuisen lapsille kertomassa tarinassa? Nämä kaksi maailmaa sekoittuvat kiehtovasti hienossa tarinassa, joka on 8-vuotiaan Saara Viljamaan kirjoittama, ja jota kehystää monitasoinen Mirkka Syrjälän kuvitus. Kirjan taustalla on TelLis -tutkimushanke, jossa on tutkittu sitä, mitä ja miten lapset kertovat elämästään ja mitä yhteyttä kertomisella on heidän hyvinvointiinsa. Kirja on siis paitsi kuvakirja, myös tutkimusraportti, sillä siinä tuodaan esille tutkimushankkeen tuloksia.

Kirjan erityislaatuisuus näkeyy kuvituksessa siten, että siinä lomittuvat yhteen päiväkodin tapahtumat, jossa tarina kerrotaan, sekä tarinan käänteet, joissa taas heijastuvat paikoin päiväkodin tapahtumat. Idea kuvituksessa on niin hyvä, että koin löytämisen iloa ja aika ajoin sulaa ihailua ideaa ja toteutusta kohtaan. Siksi en paljastakaan tässä siitä sen enempää yksityiskohtia, vaan jätän sen teille itse tutkittavaksi.

Kun luin tarinan ensimmäisen kerran lapsilleni, en tiennyt enkä tajunnut sen olevan lapsen kirjoittama, vaikka hieman ihmettelinkin. Ajattelin (ja ajattelen yhä), että kirjan hieman puhekielimäinen tai lapsenomainen teksti osuu harvinaisen hyvin suuhun. Uskon, että se tekee kuuntelusta myös pienelle lapselle aika mukavaa. Ainakin meillä sekä 7-vuotias että 4-vuotias liimautuivat kainaloon tarinan ääreen. Tämä viimeksi mainittu on kranttu kirjojen suhteen, mutta hän ihastui kirjaan erityisen paljon, mistä olen tosi iloinen! Parhaiten kirja sopiikin päiväkoti-ikäisille, ja spontaanit juonenkäänteet ihastuttavat ketä tahansa.

Jos haluat tietää lisää Oulun ja Helsingin yliopistojen yhteisestä tutkimuksesta, niin kurkkaa TelLis-tutkimushankkeen sivuja. Itse en vielä tiedä asiasta sen enempää, mutta pitää ehdottomasti käydä tutkimassa.

Olipa hieno, mielenkiintoinen löytö! Ja miten upea tapa esitellä lapsiin keskittyvän tutkimushankkeen tuloksia!

PS. Finlandia Junior -ehdokkaat julkaistaan huomenna torstaina. Mm. Sinisen Linnan kirjastossa ja  Lastenkirjahyllyssä on pohdittu Finlandia Junior -varjoehdokkaita.