 |
| Kuva Viivi Handolin |
Pekan mielestä kaikki on kurjaa. Äiti siivoaa yhtä mittaa ja öhkii yhtä mittaa.
Hän järjestää Pekan tikut ja perunat pitkiksi riveiksi.
Mutta siihen Pekka ei suostu.
(Barbro Lindgren ja Olof Landström: No mutta Pekka! Wsoy 1998)
Apua, joskus teksti on kai sopinut kuvaan vähän paremmin kun tänään. :) Tämä kaunotar ei näytä öhkivän. Siivoaa kuitenkin. Istuu Jaipurissa kodissaan, on pidättyväinen ja ujo miehensä tai kydyn (!) kadulta kutsuneille vieraille, mutta antaa ottaa kuvan. Itse lumoudun paikan valosta ja keittiön tavattomasta yksinkertaisuudesta, naisen kauneudesta ja hänen pukunsa puhtaudesta tässä ympäristössä. Talossa on kiviseinät, mutta sinne kuljetaan miehen hartioiden levyistä kujaa pitkin ja ympäristö on köyhää. Tarjottua chaita ei uskalla juoda vaikka haluaisi.
Joskus kotoa haluaa pois.
Myös silloin kun on pieni ja uhmassa.
Niinkuin Pekka. Äiti ei siivouspuuskassaan huomaa, että tulee talloneeksi Pekan ja tämän tavarat, kun siirtää, järjestää, pesee, vaikka Pekka ei tahdo. Niinpä Pekka lähtee pois. Maailma on iso ja avara eikä aina ystävällinen. Sitä joutuu neuvotteluihin, riitoihin, hankaluuksiin, on yksinäinen. Onneksi on KOTI johon palata, ja oma äitikulta.
Tämä hyvin vähän tekstiä sisältävä kirja on ollut meillä pidetty ja paljon luettu, ja sitten se katosi. Niinkuin Pekkakin, yritti muuttaa kotia. Onneksi löysin uuden kirpparilta. Nyt se on taas tässä. Minusta se on hellyyttävä kuvaus pienen yrityksestä olla iso, ja muistutus siitä, että pienen tavarat, kuten tikut, ovat oikeasti tärkeitä, ja myös se epäjärjestys. Se että perunat ja tikut ovat epäjärjestyksessä, ja se että pehmolelu on likainen ja saa olla sellainen kuin on.
Huoh. (Tai toisaalta, helpottavaa? Ei sitten kai tarvitse siivota. Laitan vain oven kiinni.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mukavaa jos kommentoit, iloitsen kaikista viesteistä!