Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kustannus: Tammi 2013
264 s.

Tällä kertaa hieman erilaista, nuorille suunnattu ja lukioon sijoittuva mutta aivan yhtä hyvin aikuisille sopiva jännitystrilogian ensimmäinen osa...

Tapahtumat alkavat 28.2. Alulla, joka on yksi hienoimmista, jonka olen lukenut pitkään aikaan.

Hanki hohti valkeana. Vanhan lumen päälle oli viisitoista minuttia sitten satanut uusi, puhdas ja pehmeä kerros. Viisitoista minuuttia sitten kaikki oli ollut vielä mahdollista. Maailma oli näyttänyt kauniilta ja tulevaisuus oli häivähtänyt jossain edessäpäin valoisampana, rauhalisempana ja vapaampana. Tulevaisuus, jonka takia kannatti ottaa hurja riski, jättää kaikki yhden kortin varaan, yrittää riuhtaista itsensä irti kerralla. 

Lukiolaista Lumikki Anderssonia ovat kiusanneet muistumat menneisyydestä niin kauan kuin hän muistaa. Tampereella, kaukana Riihimäen ympyröistä, hän on vapaa menneestä. Tapahtumista, jotka ovat opettaneet hänet olemaan sekaantumatta muiden asioihin, olemaan valppaana ja valmiina ryntäämään karkuun minä hetkenä hyvänsä. Silti Lumikki on yhtäkkiä keskellä omituisia tapahtumia, joihin hän sekaantuu hetki hetkeltä enemmän. Pestyä rahaa, hysteerinen luokkatoveri, jahtaaja metsässä. Menneisyys peilautuu uudelleen Lumikin silmien eteen, ja samalla voimalla ja peräänantamattomuudella kuin lapsena Lumikki taistelee tälläkin kertaa. Nyt vastassa on kuitenkin laaja rikollismaailma ja huumebisnes.

Nuortenkirjojen Topelius-palkinnolla teoksistaan Jäljellä ja Toisaalla vuonna 2012 palkittu Salla Simukka aloittaa uuden jännitystrilogiansa vahvasti. Ensimmäisen sivun jälkeen oli pakko istua alas. Tarina koukutti heti, enkä olisi sen jälkeen laskenut kirjaa mielelläni käsistäni ollenkaan. Simukan kieli on vahvaa, kaunista ja kuvailevaa, mutta juoni vetää silti sopivan rivakasti. Jännitystä tihkuva ilmapiiri tempaa lukijan mukaansa.

Tyttö luotti niin kuin luottavat ne, joiden alta maa ei ole vielä koskaan pettänyt, joita kukaan ei ole koskaan pettänyt. Hän roikkui pää alaspäin ja luotti siihen, ettei putoaisi. Tai jos putoaisi, joku ottaisi kiinni.

Olipa kerran tyttö, joka oppi pelkäämään.

Menneisyys kutoutuu taitavasti nykyiseen, ja näyttää, miten ihminen on kaiken sen summa mitä on kokenut elämässään. Lapsen maailma sellaisena kuin se on jos pelkää on yksi kirjan vahvimmista säikeistä, joka toistuu yhä uudelleen ja uudelleen eikä suostu jättämään lukijaa rauhaan. Se pakottaa muistelemaan omaa lapsuuttaan, etsimään merkkejä kiusaamisesta ympäriltä, tai tutkimaan läheisten lasten koulunkäyntiä nyt. Kiusaamisen musertavuus lapselle joka sen kokee hyppää silmille, saa haukkomaan henkeä ja silmät kirvelemään. Se on yksi Simukan kirjan parhaista puolista, ja jättää muistijäljen vielä kauan senkin jälkeen kun kirjan jännittävät tapahtumat ovat hautautuneet jokapäiväisten asioiden alle.

Henkilökuvat ovat eläviä ja todentuntuisia, ja etenkin päähenkilö Lumikki ja hänen kanssaan ystävystyvä Elisa tulevat liki. Samanlaisia voisi melkein kuvitella löytyvän lukiosta. Lukiolaiselle kirja tarjonneekin ihan erilaisen tarttumapinnan kuin minulle, joka näen sen ikäisten maailmaa vain satunnaisesti sivusta. Voisin kuvitella kirjasta syntyvän hedelmällisiä keskusteluja lukion äidinkielentunnilla. Aivan yhtä hyvin kirja sopii kuitenkin aikuisellekin.

Trilogian toinen osa ilmestyy elokuussa 2013.

4 / 5

Punainen kuin veri saanee blogeissakin paljon huomiota, ja tähän mennessä se on luettu ainakin Amman lukuhetkessä, Nenä kirjassa ja Järjellä ja tunteella -blogeissa.

/ Kirja on arvostelukappale.

Ei nukuta yhtään!

Jane Chapman: Ei nukuta yhtään! (orig. I'm Not Sleepy!)
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustantaja: Kustannus-Mäkelä 2012

"Mitä nyt? Mikä hätänä?" puuskutti mummu.
"Ei nukuta yhtään!" Peetu sanoi. "En halua mennä nukkumaan. Minä haluan leikkiä!"

Aika monessa perheessä on varmaankin joka ilta pienoinen nukkumaanmeno-näytelmä. Oman versionsa siitä tarjoaa Jane Chapmanin Ei nukuta yhtään!, jossa kiltti pöllömummu yrittää laittaa pikkuista pöllönpoikasta nukkumaan.  Mikä ei olekaan ihan niin helppoa! Ensin unohtuu iltakeksi (!), sitten peittely, sitten poikanen haluaa leikkiä. Lopuksi mummu keksii hyvän keinon. Hän menee itse nukkumaan ja poikanen huolehtii hänestä. Huh, se onkin kova homma, ja pikkuista pöllönpoikaa alkaa moinen tohina kovasti nukuttaa.

Kirjassa on ihanan lempeä ote monet vanhemmat välillä hermoromahduksen partaalle ajavaan asiaan. Mummu vaikuttaa pöllöltä, jolla ei koskaan mene hermot. Hirveän ihailtavaa. Huvittavaa myös, että se on juuri mummu, eikä äiti. Kunnia ihanille, pehmeille mummeille!

Kuvitus on kivan unisenväristä, ja pöllön suuret silmät ja selkeät kuvat ilman ylimääräisiä aistivirikkeitä viehättävät varmasti 1-3-vuotiaita ja tuudittavat (toivon mukaan) uniseen olotilaan. Kirja onkin hyvä iltsatukirja, jolle voi ensin naureskella yhdessä ja sitten kömpiä sänkyyn. Ja jos lapsi ei sattuisikaan nukahtaman ideaalisti, toimisikohan pöllömummun tapa: itse nukkumaan ja poikanen toimittamaan ilta-askareita?

Jane Chapman on kirjojen kuvittaja, joka on hiljattain alkanut myös kirjoittaa. Häneltä on ilmestynyt useita samantapaisia suloisia eläintarinoita.

Tuula Pere: Lauri - pikku matkamies

Tuula Pere: Lauri - pikku matkamies
Kuvitus: Virpi Nieminen
Kustannus: Wickwick 2012

Arvioin blogissa viimeksi Tuula Peren runoileman Sillisalaatti-kirjan, joten on mielenkiintoista jatkaa saman kirjoittajan tuotannolla, vaikkakin täysin erilaisella teoksella Lauri - pikku matkamies.

Lauri hämmästeli näkemäänsä. Auringon säteet osuivat keskeneräisen kirkon torni-ikkunaan ja saivat sen sädehtimään. Lauri ymmärsi, että rakennus oli kuin elämä - suuri unelma täynnä yksityiskohtia, eikä koskaan valmis. Juuri niin oli hyvä. 

Lauri on pieni poika, joka lähtee kotilaaksostaan katsomaan suurta maailmaa. Tuuli on kertonut hänelle terveisiä oudoista paikoista, ja nyt on tullut aika nähdä ne itse. Juna vie Laurin uusiin paikkoihin, joissa hän kohtaa ihmisiä, kuulee heidän tarinoitaan ja oivaltaa elämästä erilaisia asioita. Upeassa, veden ympäröimässä, rapistuvassa kaupungissa hän ymmärtää, että muistot kauniista asioista kulkevat mukana vaikka asiat katoaisivatkin. Hakatessaan naulan puolivalmiiseen kirkkoon hän näkee keskeneräisen unelman olevan kaunista. Ikiaikaisella vaellusreitillä hän huomaa, miten hiljaa kulkemalla ajatukset pysyvät mukana. Elämässä on paljon sellaista, jonka ajattelu vaatii aikaa ja rauhaa.

Matkallaan hän myös huomaa, miten eri puolilla maailmaa (Eurooppaa) tavat ja kieli saattavat olla erilaiset, mutta silti kaikki on ihmeellisen tuttua. Lapset leikkivät, ihmiset syövät yhdessä, kasvattavat kukkia, leipovat. Musiikinkin kieli on yhteinen.

Lauri - pikku matkamies on hyvin omanlaisensa kirja, niin kuvitukseltaan kuin kerrontatavaltaankin. Se löytää lukijoita yhtä lailla aikuisista kuin lapsistakin, ellei jopa paremmin aikuisista, sillä keskeisemmäksi kirjassa nousevat juuri filosofiset pohdinnat elämästä. Ennen kaikkea kirja haastaa lukijan pysähtymään. Sanomaa ja mietelmiä ei ehdi niellä vauhdilla.

Kuten Sillisalaatissakin, myös Lauri – pikku matkamies -kirjassa huomion vie ensiksi kuvitus, joka on Virpi Miettisen taiteilemaa. Voimakkaat potretit Laurista ja tummasävyiset maalaukset hänen matkallaan kohtaamista asioista vaativat katsomaan tarkemmin. Kuvia ei ohita ihan helpolla. Ne jakavat varmasti lukijoita. Omasta mielestäni teksti olisi herännyt eloon eri tavalla toisentyyppisen kuvituksen kanssa, matkaa kuvaavamman. Nyt kuvitus ja tarina olivat jotenkin eri tasolla. Ehkä luin kirjaa väärin odotuksin, liiaksi lastenkirjana? Toisaalta kuvitus nyt ainakin pysäyttää hetket. 

Vaikka mietin, puhutteleeko kuvitus lapsia, ajattelen myös, että vaikka lastenkirjalle epätyypillinen kuvitus ei innostaisikaan kaikkia lapsia, on kuitenkin tärkeää, että lapsille on tarjolla erityyppistä kuvitusta ja kirjallisuutta.

  

Miten kirja kolahti? Hmm. Pakko myöntää, että mietin pitkään, kenelle kirja on tarkoitettu. Alle kouluikäinen oli selvästi liian nuori pohtimaan kirjan nostamia asioita. Myöskään kuvitus ei vedonnut meillä, melkein 7-vuotias olisi kaivannut lisää värejä. Tarina oli ihan kiva. Laurin matka alkoi ehkä Sveitsistä, ehkä Pohjois-Italiasta, jostain pienestä laaksosta, jatkui Venetsiaan, Barcelonaan, meren rannalle... Aikuisen oli helppo kuvitella paikat mielessään. Nautin eurooppalaisen vanhankaupungin kuvailusta, jota lukiessa voi hyvin nähdä mielessään mutkittelevat kujat, sivuun jääneen aukion ja siellä kahvilan, joka odottaa asiakkaita.

Summa summarum, erilaisuudessaan rohkea ja mieleen jäävä, vaikkakin hieman hämmentävä kuvakirja, joka sopisi lahjaksi hyvin monen ikäiselle.

Tähtiä 3 / 5

Tuula Pere: Sillisalaatti

Tuula Pere: Sillisalaatti
Kuvitus: Espoon kuvataidekoulun oppilastyöt
Kustannus: Wickwick 2012



Hiljainen Teppo

Oli aikamoinen Sana-Seppo
tämä luokan hiljainen Teppo.
Hän kirjoitti koulun pisimmät aineet,
ja nostatti niillä muiden paineet.

Teppo kehitti taitojaan pitkin vuotta,
ei kirjojaan iltaisin lukenut suotta.
Vaan lopulta tuli raja vastaan,
katsoi huolestuneena äiti lastaan.

- Vaikka opettajat sua kuinka kiittää,
saa turhat sanahelinät riittää,
päätti äiti ja patisti Tepon ulos.
Oli yllättävä pojalle tällainen tulos.

Ei auttanut, vaikka hän pani hanttiin,
ei vaikuta sellainen äidin kanttiin.
Heitti perään pallon ja ilmoitti, että
on muovipullossa raikasta vettä.



Tuula Peren loruilemassa Sillisalaatti-kirjassa herättää ensimmäisenä huomion erilainen kuvitus. Kuvituksen ovat nimittäin tehneet Espoon kuvataidekoulun oppilaat, ja varsin onnistuneesti! Kuvissa seikkailevat niin räppäävä mummo (aivan hurmaava runo muuten ja hauska kuvitus!), taivaanrannan maalari upeissa auringonlaskun väreissä, lentävät matot Persiasta, lahjapapereilla tapiseeraava setä jne. Kuvituksissa on varsinaista luomisen ja itseilmaisun iloa, jokaista yksityiskohtaa ei ole hiottu loputtomasti ja kuvitus tuntuu virkistävän ei-siloitellulta nykyisten lastenkirjojen joukossa. On myös hauskaa, miten jokaisella kuvittajalla on ihan oma tyylinsä, joten kirja on nimensä mukaisesti melkoinen "sillisalaatti".

Tuula Peren runoissa taas on hassuutta, kuten koko perheen ampiaisen aiheuttama hoppuilun sekavuus, itseensä tyytyväisen lihavan lentoliskon itsevarmuus, mattokauppiaan myyntipuhe. Keveyden rinnalla kulkee kuitenkin myös vakavampi säie. Huoli ympäristöstä, se miten vatsaa kiertää ennen kouluun lähtöä, kasvamisen kipukohdat ja erilaisuus. Monesta runosta löytyykin syvyyttä ja sellaista teemaa, joka tekee tästä kirjasta ehkä nimenomaan alakoululaisten kirjan.

Esimerkiksi Leevi Lentoliskon runo (kts. kuva yllä) on kerrassaan mainio veto itseluottamuksen voimasta ja ulkonäköpaineiden torjunnasta. Samoin alkuun valitsemani runo hiljaisesta, erilaisesta sanaseppo Teposta. Molemmissa runoissa käy ilmi lapsiin kohdistuva paine olla samanlainen kuin kaikki muutkin.

Suosittelen virkistävän erilaista Sillisalaattia alakouluikäisille, opettajille ja vanhemmille. Runojen joukossa on muutama helmi, ja kokonaisuutena kirja ei ole hassumpi sillisalaatti.

Tähtiä: 3 / 5

Jon J. Muth: Pandan zentarinoita

Jon J. Muth: Pandan zentarinoita
Kustannus: Basam Books 2012
Suomennus: Lauri Porceddu
40 s.

Eikö ole suloisen näköinen kirja? Nimittäin Jon J. Muthin Pandan zentarinoita. Se on kirja joka on mietityttänyt minua viime aikoina. Kirjassa on kolme sisarusta, jotka tutustuvat eräänä päivänä naapurissaan asuvaan karhuun, Tyyneen Veteen. Jokainen lapsi käy vuorollaan kyläilemässä Tyynen Veden luona, ja karhu kertoo jokaiselle pienen tarinan, zentarinan, pienen mietteen elämästä, joka sopii tilanteeseen ja usein lapsen mielialaankin. Tarinoissa on iätöntä lumoa, sillä niitä on kerrottu satoja vuosia, ellei kauemminkin, taolaisuuden ja zenbuddhalaisuuden parissa. Zen tarkoittaa japaniksi mietiskelyä, ja zenissä Buddhan opetuksia on välitetty opettajalta oppilaalle, kerrotaan kirjan takasivuilla. Zentarinat hiovat kykyämme toimia intuitiivisesti, haastavat meidät tarkistamaan tottumuksiamme, halujamme, käsitteitämme ja pelkojamme.

Kirjan kehystarina on kuvitettu vesivärein, mutta zentarinoiden kuvituksena ovat kauniit, mustavalkoiset, itämaistyyliset piirrokset. Japani heijastuu kuvissa vahvasti - se on tullut kylään amerikkalaisen perheen luo.






Ensimmäisessä tarinassa, Ry-setä ja kuu, Tyyni Vesi kertoo Addy-tytölle Ry-sedästään, jonka taloon murtautuu varas. Ry-setä kohtaa varkaan, tervehtii ystävällisesti ja haluaa antaa vieraalle jotain. Sedällä ei ole kuitenkaan muuta annettavaa kuin kaapu päältään, ja jälkikäteen setä säälittelee, miten mielellään hän olisikaan antanut miesparalle taivaalla olevan kauniin kuun. Ry-sedän hahmo pohjautuu rakastettuun japanilaiseen runoilijaan Ryookan Taiguun, joka eli 1758 - 1831. Tarina saa Addyn miettimään, olisiko hän itse valmis vastaavaan. Samalla ehkä kyseenalaistuu materian tärkeys.






Toinen tarina on suosikkini, vuosituhansia vanhasta taolaisuudesta periytyvä Maanviljelijän onni (yllä). Se kertoo sattumuksesta maanviljelijän kotona, joka johtaa yhä uuteen tapahtumaan, välillä hyväonniseen, välillä huono-onniseen. Tapahtumien jatkumossa hyvä ja huono onni kietoutuvat yhteen. Tarinan loputtomuus (myös tosielämässä) naurattaa. Koskaan ei voi tietää, onko jokin asia hyvä vai huono, sillä ei voi tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Viimeisessä tarinassa, Raskas taakka, Tyyni Vesi kertoo isoveljeensä suuttuneelle Karlille kahdesta munkista, jotka kohtaavat matkallaan ylpeän ylhäisen neidon. Vanhempi munkeista auttaa neitoa saamatta kiitosta avustaan. Neidon kopea käytös jää harmittamaan nuorempaa munkkia. "Minä laskin naisen maahan jo monta tuntia sitten", vanha munkki vastasi. "Miksi sinä kannat häntä vieläkin mukanasi?"

Zentarinoissa tuntuu olevan ilmiselvää taikaa, viisautta, niin että ne jäävät mietityttämään pitkäksi aikaa. Ehkä ne juuri siksi ovat säilyneet ihmiskunnan ikiaikaisina tarinoina, vuosisadoista ja -tuhansista toiseen kirjallisuudessa ja tarinankerronnassa. Jokainen kuulija kuulee ne omasta näkökannastaan käsin, tarttuen niihin seikkoihin tarinoissa joita hän kulloinkin tarvitsee. Tarinat ovat pieniä, mutta niiden sisällöt valtavan suuria. Miten niin vanhat tarinat osaavatkin yhä koskettaa kuulijaa?

En ainakaan muista nähneeni vastaavanlaisia zentarinoita suomennetussa lastenkirjallisuudessa (kerrothan jos tiedät!), joten on tosi ilahduttavaa, että Basam Books on julkaissut kirjan Suomessa. Kirjan tenhosta kertoo jotain se, että vaikka yleensä 6-vuotias tyttäreni saa itse valita iltasadun, halusin välttämättä yhtenä iltana lukea tämän. Hän oli eri mieltä, hän olisi halunnut paljon pidemmän kirjan, joten iltasatuhetki alkoi melko myrtyneissä tunnelmissa. Emme ehtineet kääntää kuitenkaan kuin muutaman sivun, kun tarinaa kuunneltiin hipihiljaa, sekä 6- että 3-vuotias kuulija, ja vaikka zentarinat menivät ehkä vielä molemmilta ohi (tai hetkinen, mikä tylsä kommentti, pikemminkin he kuulivat ne omalla tavallaan!), itse kirja viehätti ensikuulemalta, ja olen varma että tarinoiden taika avautuu molemmille, kun luemme kirjaa yhä uudestaan. Kuten kävi itsellenikin. Sillä joskus nämä pienet tarinat tarvitsevat aikaa puhutellaksemme mieltämme. Minusta kuitenkin tuntuu, että mitä enemmän niitä kuulee ja lukee, sitä enemmän ne tosiaan kehittävät intuitiotamme. Ja sitä enemmän löytää uusia ajatuksia ja puolia, joita ei tullut aluksi ajatelleeksikaan.

Kuvitusta on muuten kirjassa niin runsaasti, että kirja sopii oikein hyvin jo 3-vuotiaalle kuulijalle. Hän on tosi viehättynyt isosta karhusta istumassa milloin teltassa, milloin puussa, milloin uima-altaassa, mutta myös zentarinoista. Kaikkinensa koko perheen kirja, joka saa meiltä kauniin kokonaisuutensa ansiosta täydet tähdet.

Tähtiä: 5 / 5

Innostuin muuten lukemaan lisää puhuttelevista zentarinoista. Muun muassa täältä ja täältä löytyy 10 tarinaa englanniksi. Minusta oli tosi kiinnostavaa lukea, millaisia ajatuksia eri lukijat tarinoista löytävät, sillä kuten sanottu, jokainen kuulee ne omalla tavallaan.

Eppu Nuotio: Papupiilokas

Eppu Nuotio: Papupiilokas. Ötökkäriimejä.
Kuvitus: Linda Bondestam
Kustannus: Otava 2012

Millainen häärijä on möljäkeiju? Mitä puuhaa tupajäärä? Mikä ihmeen mauriainen, kevätsonkiainen, jauhopukki, kaalivaaksiainen?
Entäs mitäs tehdään siiralle, joka ihmeesti pimeässä vahtaa?

No, tietenkin:

Seuratkaa tuota siiraa!
Se ikkunoita tiiraa.
Jotain varmaan urkkii
kun tuolla lailla kurkkii.
Salapoliisin työ on täynnä kaikenmoisia vaaroja.
On rosvoja ja pyssyjä ja kaahailevia kaaroja.

Mitä omalaatuisempia ötökäitä ja niiden puuhia kuvataan Eppu Nuotion hassunhauskassa riimittelykirjassa Papupiilokas. En aluksi osannut ajatellakaan, että kaikki kirjan ötökät oikeasti olisivat olemassa, kunnes tajusin Kirjavinkki -sivustoa lukiessani että näin tosiaan on! Ötököiden tieteelliset nimet löytyvät takakannesta, ja kaikille eläimille tosiaan löytyy esikuva oikeasta elämästä. Tämä lisäsi kirjan mielenkiintoa vielä entisestään - mikä hauska tapa esitellä oikeita, mielkuvituksen värittämiä pikkuötököitä lapsille! Kirjasta nauttivat meillä sekä 3- että 6-vuotiaat lapset.

36 esiteltävää ötökkää ovat saaneet Linda Bondestamilta persoonallisen ulkoasunsa. Huomattavasti miellyttävämmän kuin luonnossa! Bondestamin kuvitus on värittänyt useita blogissani arvioimiani kirjoja: Diktaattoria, Aimoa ja Untoa, Retkuliinoja sekä Mainio Herra Iloista. Hänen hahmoissaan on hassua ilmeikkyyttä, äreyttä, itsetyytyväisyyttä tai mitä milloinkin, kunkin ötökän ominaisluonteeseen passaavaa. Eppu Nuotio on riimitellyt ötököille elämäntehtävät ja luonteet, mielikuvituksellisia tai vähän todenmukaisempia. Hauskoja! Kuten Riisihäröllä: 

Anteeksi tämä häröily!
Suhteen lievä säröily.
Olen melkoisessa riisissä.
Niin kuin siinä biisissä!

Koko perhettä ilahduttava kirja on Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana, jonka valinta julkistetaan tänään. Arvid Lydecken -palkinto myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta. 60-luvulta alkaen jaetun palkinnon jakaa Suomen Nuorisokirjailijat ry ja sitä tukee Kopiosto. Viime vuonna palkinto myönnettiin Sanna Iston ilahduttavalle Tinka ja Taika -romaanille, jonka olen arvioinut blogissa huhtikuussa.

Päivitys: Arvid Lydecken -palkinnon 2012 nappasi Kirsti Ellilä kirjallaan Majavakevät (Karisto) jonka olen esitellyt blogissa aiemmin. Kirja kertoo ajankohtaisesti rasismista ja erilaisuudesta ja kysymyksestä, kenellä on oikeus olla täällä. Myös adoptio, itsensä etsiminen ja murrosiän haasteet ylipäänsä ovat vahvasti läsnä. 
Topelius-palkinnon parhaasta nuortenromaanista 2012 puolestaan sai Salla Simukka teosparillaan Jäljellä ja Toisaalla (Tammi). Lämmin onnitteluni kirjailijoille! 

Papupiilokasta on katsastettu mm. Lastenkirjahyllyssä ja Kahden vaiheilla -blogissa.

Ötökköjahtiin siis!

Mary Hoffman: Meidän ja muiden perheet

Mary Hoffman: Meidän ja muiden perheet
Kuvitus: Ros Asquith
Suomennos: Maisa Savolainen
Kustannus: Lasten Keskus 2010

Monet lapset asuvat yhdessä äitinsä ja isänsä kanssa, mutta monet asuvat vain isänsä kanssa
tai vain äitinsä kanssa.
Jotkut asuvat isoäitinsä ja isoisänsä kanssa.
Joillakin lapsilla on kaksi äitiä ja kaksi isää.
Ja jotkut on adoptoitu tai otettu kasvattilapsiksi. 

Perheiden moninaisuuden toteamiseen lasten kanssa on olemassa useampikin hyvä kirja, joista yksi, selkeä ja kattava teos on Meidän ja muiden perheet. Myös kuvitus on hauska ja täynnä runsaita yksityiskohtia ja onnistuu hyvin pukemaan kuviksi erilaisuuden kirjon, joka ympärillämme (toivottavasti) vilisee.


Perhemalleissa vilahtavat suuret ja pienet perheet, adoptioperheet, yhden vanhemman perheet, isovanhempien luona asuvat lapset, kahden äidin tai isän perheet, suuret suvut ja pienenpienet suvut.

Erilaisten perhesuhteiden lisäksi kirja tuo liki myös elämisen muunlaisen kirjon. Kuten työn, koulun, ruokailun, pukeutumisen, juhlat, harrastukset, lemmikit, onpa mukana liikkuminen ja tunteiden näyttäminenkin. Joissakin perheissä näytetään tunteet avoimesti ja meluisasti, toiset ovat ujompia, tai haluavat pitää tunteet yksityisinä. Jotkut lapset saavat aina uusia vaatteita, toisilla on aina käytettyjä vaatteita. Jotkut viihtyvät juhlatamineissa, toiset farkuissa, toiset taas pukeutuvat miten lystäävät.

Vaikka kaikkia teemoja on käsitelty vain pienellä pintaraapaisulla ja aukeaman verran, riittää se avaamaan silmiä erilaisuudelle ympärillä. Kirjassa ei keskitytä pohtimaan miksi asiat ovat kuten ovat, vaan toteaminen asioiden tilasta riittää. Lapsi voi aikuisen kanssa yhdessä sitten pohtia, miksi toisissa perheissä ostetaan ruoka valmiina ja miksi toisissa kokataan innolla itse. Tai miksi toisissa perheissä kaikilla on töitä, miksi joskus vain toinen vanhempi käy töissä (kts. kuva alla kiireisestä äidistä), ja miksi toiset eivät saa ollenkaan töitä. Myös erilaisia koulunkäyntitapoja katsastetaan.

Kuvitus jättää hienosti liikkumavaraa niin, että keskustelu voi pysytellä joko kotimaassa ja lähiympyröissä, jokapäiväisessä arjessa, tai laajentua erilaisten kulttuurien ja tapojen kirjoja pohtivaksi. Mikä sitten milloinkin on kussakin perheessä tapetilla ja ajankohtaista. Tai miksei kirja samalla tarjoaisi virikkeitä perheen tapojen muuttamiseenkin. Esimerkiksi töitä käsittelevällä aukeamalla (alla) tummaihoisessa perheessä lapsetkin touhuvat mukana kotitöissä.

Kuvitus on toteutettu niin tasapuolisesti, ettei montaakaan maailmankolkkaa ole jätetty kuvituksen kautta käsittelemättä. Erilaisuutta ei alleviivata, se vain on.

Kulttuuritapojen eroista poikii hauskoja kohtauksia, kuten islaminuskoisen perheen dialogi joulukuusen ympärillä. Tunnelma on riemukas, joulukuusi kaunis ja ilmapallotkin puhallettu, mutta äiti ihmettelee hyväntahtoisesti, että mitäs tässä nyt juhlitaankaan, johon isä, että "kaikkea!".

Niinpä niin: on suuria, pieniä, onnellisia, murheellisia, rikkaita, köyhiä, äänekkäitä, hiljaisia, vihaisia, hyväntuulisia, huolten painamia tai huolettomia perheita. Useimmat perheet ovat silloin tällöin kaikkea tätä. Millainen sinun perheesi on tänään?

Tähtiä 3,5 / 5

Meidän ja muiden perheet on arvioitu myös Kirkko ja kaupunki -lehdessä.

Meille on eksynyt myös mainio Tavalliset perheet -korttipeli, jota pelataan Hullunkuristen perheiden idealla, mutta jonka kortit ovat virkistävän uudenlaiset. Perheinä ovat perinteisen perhemallin sijasta mitä moninaisemmat perheet, sijaisperheestä sateenkaariperheeseen ja lapsettomasta perheestä pitkäaikaissairaan lapsen perheeseen, ja kaikkea siltä väliltä. Kortit ovat lasten ja heidän perheidensä hyvinvoinnin lisäämiseen keskittyneen Emma & Elias -avustusohjelman lanseeraamat, ja ohjelmasta voinee kysellä lisätietoa myös korttipelistä, mikäli kiinnostus heräsi.

Toinen hyvä ja ajatuksia avartava tietopaketti minkä löysin erilaisiin perhemalleihin ja asiasta puhumiseen liittyen on Sateenkaariperheiden tuottama tieto-opas Sateenkaariperheet päivähoidon ja koulun asiakkaina. Aikuisille suunnatussa oppaassa oli mm. vinkkejä siihen, miten puhua erilaisista perheistä päivähoidossa ja koulussa. Oppassa on esitelty myös muiden lasten ajatuksia sateenkaariperheistä. Kahden isän omaavasta lapsesta toinen lapsi voi ajatella vaikkapa näin: "Kun Antilla on kaksi isää ja yksi äiti, Antti saa varmasti hirmuisen paljon joululahjoja." Usein siis hieman eri tavoin kuin vanhemmat pelkäävät tai ajattelevat!

Oppaassa annetaan myös vinkkejä usein kovin perinteisten kirjankuvitusten lukemiseen. Jos kirjassa on vaikkapa kuva, jossa isä ja äiti leipovat pipareita kahden lapsen kanssa, voi kuvaa sanoittaa seuraavasti: "Kuvassa on äiti ja isä leipomassa pipareita kahden lapsen kanssa, mutta yhtä hyvin siinä voisi olla kaksi isää ja lapsi leipomassa pipareita." Etenkin lapselle, jonka perhe poikkeaa valtavirrasta tämä on tärkeää.

Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri ja Lumimies

Tiina Nopola: Siiri ja lumimies
Kuvitus: Mervi Lindman
Kustannus: Tammi 2012
40 s.

Äkkiä Siiri näki jonkin olennon vilahtavan puiden takana. Siiri jähmettyi. Hän kuuli huutoa:

- Siiri, Siiri! 

Oliko se lumimiehen ääni? Siiri kauhistui. Mistä se tietää minun nimeni? 

- Apua, lumimies jahtaa minua, Siiri piipitti ja kyyristyi kinoksen taakse. 

Nyt kun on luvattu taas kiristyviä pakkasia eteläiseenkin Suomeen lauhkeuden jälkeen, on juuri oikea aika lukea kymmenettä Siiri-kirjaa, Siiri ja lumimies. Ensilumi on satanut maahan, ja Siiriä polttelee päästä kokeilemaan uusia suksiaan. Isä on luvannut lähteä hiihtämään, mutta Tiedesanomien lumimiesuutisissa ja mukavassa nojatuolissa taitaa olla hänelle kylliksi talvea. Pikku-Otto, Keski-Otto ja Iso-Otto ovat niin innostuneita mäenlaskusta, etteivät malta lähteä kaveriksi metsään. Ei vaikka Siiri keksii kertoa nähneensä siellä lumimiehen. Siirin on siis mentävä yksin. Vaikka äiti onkin kieltänyt menemästä yksin. Mutta varmasti Otot seuraavat pian, tuumii Siiri ja painelee varmuudeksi lumimiehen jälkiä hankeen.

Ottoja ei kuitenkaan näy, sukset upottavat hankeen ja Siiriä kyllästyttää. Sitten alkaa vähän pelottaakin. Onneksi Pikku-Otto on kuullut Siirin äidiltä, ettei Siiri ole palannut kotiin. Eväät mukanaan hän lähtee hämärtyvään metsään etsimään Siiriä, ja näkee kauhukseen hangessa Siirin tekemät lumimiehen jäljet.

Hämärtyvä metsä ja rapsahdukset tekevät urheille lumimiehen bongareille tepposensa, ja Siiri saakin elämänsä sätkyn, kun Pikku-Otto hyökkää erehdyksessä hänen kimppuunsa.




Lopulta kaikki selviää ja lapset pääsevät kotiin, kiitos äidin lähettämien eväiden ja hieman mystisesti kadonneen suklaalevyn rippeiden. Siirin huojennukseksi kaverit eivät paljasta toistensa huijauksia, ja niinpä Iso-Otolle ja Keski-Otolle jääkin ikuiseksi arvoitukseksi, oliko metsässä tosiaan lumimies. Sen verran värikkäästi Siiri ja Pikku-Otto seikkailullaan kuitenkin rehvastelevat, että pojat pälyilevät metsään kovin pelokkaasti, ja koko joukko päätyy seuraavana päivänä varmuuden vuoksi luistelemaan.

Siiri-kirjoissa on hurmaava Mervi Lindmanin kuvitus, joka sopii Siirien maailmaan. Kuvitus kertoo usein myös omaa tarinaansa, johon ei tekstissä kajota. Tällä kertaa Siirin ja Pikku-Oton seurana istuskelee hirvi. Mielikuvitus on vain rajana, kun miettii miten hirvi tarinaan liittyy. Tai mistä täytekakku ilmestyi eväsviltille. Siirin aiemmista tarinoista tuttu Hunskeli-koira seuraa myös mukana, vaikkei sitä tekstissä mainitakaan. En voi kuin ihastella kuvituksen voimaa kuvakirjoissa! Kuvituksen merkityksestä lapsilukijan silmissä kertoo mm. se, miten 6-vuotias bongasi viimeiseltä sivulta lumimiehen jäljet aivan luistinradan vierestä. Kuulemma "uudet, ei ne Siirin tekemät, vaan oikean lumimiehen". Niinpä pienestä kuvituksen yksityiskohdasta tulikin yksi isoimmista jutuista koko kirjassa! Turha kai mainitakaan, että aikuiselta jäivät huomaamatta koko jäljet...

Siirin tarinoissa ja kuvissa ollaan aidosti lapsen tasolla, josta kertovat myös aikuisten pikkuiset roolit - he hääräilevät taustalla huolehtimassa tai istuksivat nojatuolissa. He vain ovat. Ehkä asia on vähän niin lasten silmissä myös oikeasti? Siiri taiteilee hienosti kolmen pojan joukossa tasavertaisena, ei hiukkaakaan tyttömäisenä (ainakaan niissä Siireissä, joihin olemme tutustuneet), ja se on hyvää vaihtelua. Siirillä taitaa olla aina sama punaraidallinen mekko ja tukka kuin Pikku Myyllä, eikä lukijakaan kiinnitä sellaisiin seikkoihin mitään huomiota. Siiri on sopivasti huoleton luonnonlapsi, joka pärjää vaikka missä, väittää isommilleen vastaan eikä mieti asioista liikoja, ja joka menee melkein mihin vain.

Kymmenen Siiri-kirjan jälkeen tuntee jo melkein tuntevansa Siirin. Ottojen katras ei sen sijaan ole vedonnut minuun koskaan kovin vahvasti, mutta pikkumiehet tulevat itsestään selvästi mukana. Lapset tykkäävät Siiristä, siitä ei ole epäilystäkään, ja parhaiten sarja vedonnee 4-6-vuotiaisiin.

Tähtiä 3,5 / 5

Mukavaa tammikuun alkua lumisissa metsissä ja mielikuvituksellisia retkiä koko perheelle!

Mauri Kunnas: Joulutarinat

Mauri Kunnas: Joulutarinat + äänikirja
Kustannus: Otava 2011
n. 140 s.

Täällä meillä leijailee vielä ihan selvästi jonkinlaista joulumieltä ilmassa (katsoimme juuri perheen kanssa Napapiirin pikajuna -elokuvan), joten blogataan vielä yhdestä joulukirjasta, joka on Meri Savosen Tonttulapset ja seikkailujen joulu -kirjan ohella ollut meillä suosikki tänä jouluna. Mikäpäs muu se olisikaan kuin suomalaista lastenjoulukirjaperinnettä ainakin itselleni vahvimmin edustava Mauri Kunnaksen Joulutarinat. Yhteisnide kolmesta kirjasta julkaistiin 2011, kun Kunnaksen Joulupukki-kirjan julkaisemisesta tuli kuluneeksi komeat 30 vuotta.

Joulupukki (1981) -tarinan lisäksi kirjasta löytyvät myös Kaksitoista lahjaa joulupukille (1987) sekä Joulupukki ja noitarumpu (1995). Kirjojen lisäksi nide sisältää äänikirjan samoista kirjoista, mikä ilahdutti meitä erityisesti, sillä äänikirjat ovat aina ihania. Kunnaksen Joulutarinoiden lisäksi meillä onkin kuunneltu paljon Suomalainen Tonttukirja -äänikirjaa, joka itse asiassa on itselleni ainoa Kunnaksen joulukirjoista, jota luin paljon lapsuudessani. Muistin vuosikymmenten tauonkin jälkeen elävästi Välikaton Feetun ja Saunatontun, joka tietämättömuudessään uinahtaa paljuun löytääkseen itsensä aamulla suureksi kauhukseen puhtaana ja noettomana. Kunnaksen piirrokset tontuistaan ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni ja kuuluvat itselleni tärkeisiin lastenkirjamuistoihin.

Nyt kuitenkin tarkempi katsaus Joulutarinoihin. Joulupukki-kirja on kuulunut lasteni jouluihin jo hetken, sen sijaan kaksitoista lahjaa joulupukille -kirjaa ollaan lainattu vain joskus kirjastosta, ja Joulupukki ja noitarumpu oli vallan tuntematon. Ehkä siksi 6-vuotias esikoinen ihastuikin juuri siihen kaikkein eniten.

Joulupukki ja noirarumpu -tarinassa on metka juoni: ensin löytyy vanhannäköinen kirje, jossa on kummallinen piirrustus ja allekirjoituksena Vekara. Kaikki mestaritontut tulkitsevat piirroksen omalla tavallaan ja alkavat valmistaa Vekaralle lahjaa. Samalla Korvatunturilla tapahtuu kummia. Joku tekee jatkuvasti pieniä tihutöitä: joulupuuroon on kaadettu pippuria, suklaakonvehtikone menee sekaisin ja Bertta Bitin tietokoneeseen ilmestyy virus. Tihutöitä säestää omituinen, matala rummutus. Loppuratkaisu on kummallisempi kuin kukaan olisi osannut arvata, sillä jäljet johtavat 50 vuotta vanhaan tapahtumaan ja itse shamaaniin, lapinnoitaan. Onneksi epäselvyydet saadaan ratkottua ja pukki saa samalla itselleen uuden, innokkaan apulaisen.






Joulupukissa ja noitarummussa piirrosjälki (kts. yllä) eroaa selvästi kahdesta muusta. Tyyli muistuttaa Don Rosan rosoisesta piirrosjäljestä, ja tuntuu alkukankeuden jälkeen kokoajan paremmalta, kun siihen tottuu. Kunnas on kirjoittanut teokseen alkupuheen, jossa kertoo mielenkiintoisia kaikkien tarinoiden syntyvaiheista ja niiden kuvituksesta. Joulupukki ja noitarumpu -tarina kirjoitettiin alunperin animaatioelokuvaan, ja samalla syntyi sitten kirjakin. Elokuva, kuten myös kirja, on ilmestynyt monilla kielillä, itse en ole vain koskaan siihen törmännyt. Hassu tarina ärhäkästä (ja vähän hellyyttävästäkin) lapinnoidasta valloitti kuitenkin 6-vuotiaan nyt ihan kokonaan.

Tarinoista vanhin, iki-ihana Joulupukki kertoo aattoon valmistautumisesta ja Korvatunturin monista puuhista etenkin tonttujen näkokulmasta, ja lopulta joulupukin matkasta aattona lasten luo. Kuvituksesta löytyy roppakaupalla perinteisiä suomalaisia talonpoikaisesineitä ja yksityiskohtia, joita jaksan aina ihailla Kunnaksen vanhimmissa kirjoissa. Itselleni Joulupukki onkin ehkä kaikkein ihanin kolmesta tarinasta, niin läpikotaisin suomalaisen joulun oloinen ja vahvasti perinteikäs.

Kirjan keskimmäinen tarina, Kaksitoista lahjaa joulupukille kertoo pienestä Ville-tontusta, hyvää tarkoittavasta pienestä säheltäjästä, joka haluaa ja yrittää parhaansa mukaan ilahduttaa joulupukkia jokaisena jouluaattoa edeltävänä päivänä. Usein lopputulos on jonkinlainen hassu kommellus tai haaveri, mutta tärkeintä on, että joulupukkia Villen tempaukset naurattavat, ja sehän se joululahjassa tärkeintä onkin. Kunnas itse kertoo kirjan alussa, että siinä missä Joulupukki-tarinan kuvitus ammentaa vielä suomalaisesta jouluperinteestä olkikoristeineen, on Kaksitoista lahjaa joulupukille -kuvitukseeen hiipinyt ruotsalainen henki sievine ykstyiskohtineen esineissä ja sisustuksessa. Tässä kuvituksessa onkin ehkä eniten yksityiskohtia ja tekstin ulkopuolle jätettyjä pikkuhahmoja, jotka touhuavat omissa askareissaan.

Yhteisniteen yksi antoisimmista seikoista on Kunnaksen kirjoittama esipuhe kirjojen kuvituksista ja syntyvaiheista. Hän paljastaa mm. Kaksitoista lahjaa joulupukille kuuluvan omiin suosikkeihinsa koko tuotannostaan, ja kirjaan saaneen alkunsa perheen viettäessä joulua Kaliforniassa vuonna 1985. Koti-ikävän iskiessä ei auttanut muu kuin ottaa kynä käteen ja hahmottaa perheelle skandinaavista joulutunnelmaa. Oli myös mielenkiintoista lukea, miten alkuperäiseeen Joulupukki-kirjaan oli piirretty jopa joulupukin ja YK:n pääsihteerin tapaaminen. Valmiista kirjasta kuva jäi kuitenkin pois, vain rauhankyyhky jäi jäljelle. "Onneksi", toteaa Kunnas nyt.

Kaikkinensa Kunnaksen paksu (140-sivuinen!) joulun yhteisnide on sellainen suomalainen klassikko, joka on kiva kaivaa esiin joka joulu ja palata kunnasmaiseen maailmaan tuttuine, mieleenpainuvine piirroksineen, ja jonka haluan ehdottomasti siirtyvän taas yhden sukupolven eteenpäin. Äänikirjaa kuunnellessa on aikaa paneutua kuvitusten loputtomiin yksityiskohtiin, Korvatunturin elämäniloon ja värien runsauteen. Siinä missä suomalaista lastenkirjallisuutta ei voi kuvitella ilman Kunnasta, ei joulupukkia ja tonttujakaan voi enää nähdä mielessään ilman Kunnaksen kynänjälkeä.

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu
Kuvitus: Sirja Iisakka
Kustannus: Saarni-kirjat 2010
133 s.

Hyvää Uutta vuotta kaikille! Vaikka uusi vuosi on alkanut jo muutama päivä sitten, varastan vielä hetken joululle ja tontuille, siksi viehättävä joulukirja on jäänyt joulun tuoksinassa bloggaamatta. Ja itse asiassa on mukava venyttää joulun rauhallista tunnelmaa vielä lisää. (Pahoitteluni muuten kuvien epämääräisyydestä, valo ei vain riitä!)

Kirjoitin aiemmin Meri Savosen viehättävän verkkaisesta, tonttujen kesästä kertovasta kirjasta Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat, joka valloitti kuusivuotiaan kuuntelijan ihan täysin. Nyt meillä on ollut ilo tutustua Savosen 2010 ilmestyneeseen jouluiseen lastenromaaniin, Tonttulapset ja seikkailujen joulu.  

Lumimyrsky yltyi kuitenkin yltymistään. Tuuli tarttui poikien tonttulakkeihin ja alkoi leikkiä niillä korkealla ilmassa. Hetkessä poikien hiukset muuttuivat jääpiikeiksi. Mutta he eivät voineet edes sitoa kaulaliinojaan päidensä suojiksi, koska eivät pystyneet irrottamaan käsiään hetkeksikään. Heidän oli pidettävä tiukasti kiinni pysyäkseen Jeiporon selässä. 

Joulu on lähestymässä, kun tonttulapset Tiitu, Tuisku, Timi ja Verne kuulevat Korvatunturilla liikkuvista huolestuttavista uutisista. Joulupukki on saanut vähemmän kirjeitä lapsilta kuin koskaan aiemmin, eivätkä aikuiset enää kerro lapsilleen tontuista ja joulupukista entiseen tapaan. Toimeliaat tonttulapset päättävät tehdä uskaliaan kierroksen ihmisten parissa Havukosken kylällä lentävillä poroillaan. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan niinkuin on suunniteltu, ja hyvin paljon ja hyvin jännittäviä asioita ehtii tapahtua ennen kuin tonttulapset saavat istua Korvatunturin tuttuun joulusaliin nauttimaan jouluateriasta. 

Tonttulapset ja seikkailujen joulu -kirjassa on roppakaupalla jouluun liittyvää salaperäisyyttä, tonttujen taikaa ja taustalla vaikuttava, paikoin armotonkin talvinen luonto, jonka tuiskut eivät säästä tonttujakaan. Nautin paitsi näistä myös Savosen kerrontatavasta. Tontut ovat juuri sellaisia jollaisena olen ne itsekin lapsille kuvaillut, ja kaikki on jotenkin sopivan perinteikästä. Kuten mielellään jouluna asiat ovat. Mietinkin monessa kohdin, että Savonen on kasvanut Mauri Kunnaksen ja muiden perinteisten suomalaisten tonttukertojien parissa, lisäten ja sekoittaen soppaa sopivasti kirjailijan vapauksin, muttei kuitenkaan liikaa.

Lentävistä poroista voi toki olla montaa mieltä, mutta lapsikuuntelija nieli nekin itsestään selvänä, ja minusta sekin sopi hyvin satuun, jota reunustivat muutenkin yliluonnollisuus ja jouluun liittyvä salaperäisyys. Pidin kovasti myös muun muassa Vaari Riihirannan hahmosta ja ideasta ainoana ihmisenä, joka tuntee Korvatunturin salaisuuden, joulupukista hahmona sekä Korvatunturista tonttukansan kotina. Solahdin sujuvasti tonttujen tunnelmallisiin koteihin Korvatunturin kätköissä, hetkeen kun isä- ja äititonttu juttelevat keittiössä ja tonttulapset ovat kaivautuneet sänkyihinsä.

Kaikkinensa niin tässä kuin Savosen aiemmassakin teoksessa on ihastuttavaa vanhanaikaisuutta, rehtiyttä toisista ja yhteisestä huolehtimisen muodossa sekä kunnon satua, joka ei pelota missään vaiheessa lapsikuuntelijaa liikaa. Tässä ensimmäisessä kirjassa on selvästi enemmän jännitystä kuin seuraajassaan, ja itse taisinkin nauttia enemmän juuri tästä kirjasta. Kuusivuotias piti molemmista kirjoista yhtä paljon, ja tällä hetkellä Tiitun ja ystävien seikkailut ovatkin hänelle mieluisinta joululukemista. Iltasatua oli joka ilta yhtä vaikea lopettaa!

Sirja Iisakan pehmeitä lyijykynäpiirroksia olisi katsellut mielellään enemmän, ne sopivat hienosti kirjaan.

Suosittelen tonttulapsista kertovia kirjoja noin viisivuotiaasta ylöspäin itse lukeville alakoululaisille. Itse luen kirjan mielelläni muulloinkin kuin jouluna, siksi viehättävä tunnelma kirjassa on.

Tonttulapsista on blogattu myös Luen ja kirjoitan -blogissa ja Kirsin kirjanurkassa.

Meiltä tähtiä 4 / 5 ja lapselta jälleen täydet tähdet!