Helmenkalastaja on kiehtova saturomaani

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja
Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua

Lyhyesti: Mukaansatempaava seikkailuromaani, joka sijoittuu vedenalaiseen maailmaan ja metsään. Miranda on päättänyt löytää Silmäterän, helmistä arvokkaimman, mutta etsinnässä on myös vaaroja.
Kirjan teemoja ovat mm. päähenkilön yksinäisyys ja vanhempien hylkääminen, ystävystyminen ja ylpeyden nieleminen, sekä kysymys ikuisen etsimisen mielekkyydestä.
Tämä menee 9-vuotiaan hyllyyn!

Takerrun leviin niin lujasti, että rystysiäni kivistää, mutta vesiputous tahtoo jatkuvasti imaista minut mukaansa. Valmistaudun siihen, että Sirkka heitetään hetkenä minä hyvänsä uudestaan veteen. Iberis ei luovuta, hän aikoo pakottaa Sirkan sukeltamaan, kunnes tämä löytää helmen... tai hukkuu. 

Miranda on helmenkalastaja, paras kaikista. Hän viettää päivät etsien merenpohjasta erivärisiä kauniita helmiä myytäväksi. Kunnes kuningatar julistaa Silmäterän, helmistä suurimman ja kauneimman, etsinnän alkaneeksi.

Taas. Pienenä Miranda on jo menettänyt isänsä Silmäterän etsinnälle, sillä kuka etsintään ryhtyy, joutuu pakkomielteisesti helmen pauloihin. Eikä Miranda ole ainoa lapsi, joka on menettänyt vanhempansa näiden etsiessä kunniaa ja menestystä.

Tällä kertaa Miranda on päättänyt onnistua löytämään Silmäterän. Sitten hän saa yllättäen vaivoikseen nuoren tytön, Sirkan, joka ei osaa edes sukeltaa kunnolla, mutta jonka nauru kaikuu vetten päällä. Kun seikkailu vie tytöt sinne, missä meri loppuu ja pohjoisen metsät alkavat, paljastuu Sirkasta yllättäviä taitoja. Entä kuka on tuo kylmyyttä uhkuva nainen, joka heitä seuraa?

Karin Erlandssonin Helmenkalastaja on ihana lukuromaani alakouluikäisille. Se tarjoaa jännitystä ja nopeita käänteitä ja kieli on sopivan helppolukuista. Graafinen ilme on keveä ja kansi erityisen houkutteleva. Mutta tarinassa on myös syvempiä juonteita ja pohdintaa siitä, mikä elämässä on tärkeää. Kunnia ja voitto, vai ystävyys, paikka jota kutsua kodiksi, ihmiset ympärillä? Ja miten helposti alamme tavoitella jotain, joka ei lopulta ehkä olekaan niin tärkeää!

Tarkemmin tutkittuna romaani onkin kuin sipuli, jota voi kuoria yhä syvemmälle ja löytää yhä uusia kiinnostavia kysymyksiä. Voiko elämänsä muuttaa ja aloittaa kaiken alusta jossain muualla, toisenlaisena ihmisenä? Mitä järkeä on ikuisessa etsinnässä? Mitä ihmiset etsivät? Mikä saa vanhemman hylkäämään lapsensa?

Tästä huolimatta sävy pysyy kepeänä, mikä on kiva. Romaani näyttää, että omaa tietään ja polkuaan voi ja kannattaa etsiä, eikä synnyinseutu ole välttämättä se itselle kaikkein sopivin. Mutta joskus taustalla voi olla pakeneminen vääristä syistä, ja silloin ihminen katoaa myös itseltään. Avun pyytäminen on rohkeutta.

Romaani sopii hyvin noin 8–12-vuotiaille, ja tarjoaa monipuolisesti pohdittavaa koulussa ja jatkotyöstettäväksi. 

Romaani on voittanut Runeberg Junior -palkinnon, ollut Pohjoismaiden neuvoston lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkintoehdokkaana ja voittanut Schildts&Söderströmin lastenromaanikilpailun Berättelsen är bäst!

Karin Erlandsson: Helmenkalastaja

Kuvitukset: Tuuli Toivola
Kustannus: S&S 2017
249 sivua
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Räppikukko Riekuussa on ainutlaatuinen idea, räppi!

Markku Hattula: Räppikukko Riekuu maailmalla
Kuvitus: Suvi Kari
Kustannus: Tekstitalli 2017
72 s.
Lyhyesti: Jos räppi innostaa, niin tämä on teille! Hauska mutta myös filosofinen romaani, jota maustavat monet kekseliäät räpit. Syvempi sanoma on ystävyyden, vapauden ja unelmien tavoittelun tärkeydessä.

Kun kirjailija Markku Hattula tarjosi kirjaansa Räppikukko riekuu maailmalla blogiini, kiinnostuin oitis. Noin mahtavalla nimellä varustettuun kirjaan ei voi olla tutustumatta, kun kotona asuu 8-vuotias räppäri. Aiemmin vastaan ei ole tullut yhtään lastenkirjaa, jossa aiheena olisi räppi.

Vaikka pääsimme hitaanlaisesti käyntiin kirjan, tarinan ja henkilöiden kanssa, niin pääsimme kuitenkin (odotukset olivat 8-vuotiaalle suuret). Ja toisen luvun lopussa olimme jo ihastuneet.

Päähenkilöinä seikkailevat omanarvontuntoinen räppäävä räppikukko Riekuu, sirkusapina Nikolai Nuorallatanssija ja rotubeagle Pate. Kaikki ovat karkumatkalla, haluavat elää oman näköistään elämää vapaana toisten määrääyksistä, rajoituksista ja rooleista. Kolmisin he perustavat poikkitaiteellisen bändin, ja menestyshän se on. Kukko räppää, Pate manageroi ja Nikolai tanssii. Kierretään kaupunkien toreja, toraillaan torimyyjän kanssa ja päädytään välillä putkaankin, josta karataan onnistuneesti. (Tämä taisi olla lasten suosikkikohtaus.)

Entäs ne räpit? Ensin en osannut ollenkaan, luin liian latteasti ja lapset nuokkuivat, kunnes toisen luvun viimeisen räpin poljento yhtäkkiä muistutti minua koko räppijutun ideasta. Rytmistä! Tiiviydestä! Äänestä huokuvasta asenteesta! Ou jee -meiningistä.

Ei se ole elämisen syy eikä onni

kun mies apinaa myy taskussa tonni

tai kukko joutuu kanoja vahtiin

ja ruokaakin saa niin harvaan tahtiin

tai koiran arvo on mallissa kuonon

olon tyhjän se tuo ja elon ikävän huonon

jos raha rupee taskussa haiseen

se tekee sieluun märkivän paiseen

jos katoaa aivoista aatteet

peitä ei sitä hienot vaatteet

onni on kaveri ja kaveri 

ja yhteinen makuulaveri

Kun olin saanut vähän harjoitusta lajiin ja päässyt tunnelmaan, meillä alkoi hauskuus! Kirjassa on nimittäin tosi monta räppiä, ja niitä on aika usein. Sanoitukset ovat oivaltavia ja humoristisia ja vievät tarinaa, henkilökuvausta ym. mukavasti eteenpäin. Samalla ne tuovat syvyyttä tarinaan. Lapset rakastivat näitä!

Humoristisen juonteen takana kulkee sanoma, jota ei voi liian nopeasti kaluta loppuun: tärkeää on ystävyys, ystävällisyys ja uskollisuus, ei raha tai ulkoiset puitteet. Vapautta on toteuttaa itseään ja elää, kuten unelmoi. Jos se on mahdollista kukolle, koiralle ja apinallekin, on se mahdollista kaikille.

Kirjassa sekoittuvat jännällä tavalla ristiriidat: tietynlainen rauhallisuus ja toisaalta vauhti ja rytmi; julkisuudentavoittelu ja elämän oikeasti tärkeät asiat; kaipuu entiseen ja halu ravistautua siitä irti.

Mainiota ääneenluettavaa iltasatumateriaalia (ei ehkä ihan unisimmille lukijoille), sopii hyvin alakoulun ensimmäisille vuosiluokkalaisille tai eskari-ikäisille. Räppifaneille must!

Kia on kirjoittanut Luetaanko tämä -blogissaan täsmällisemmän juonikuvauksen ja hyvän arvion kirjasta, kurkkaa lisää jos kiinnostuit!

Markku Hattula: Räppikukko riekuu
Kuvitus: Suvi Kari
Kustannus: Tekstitalli 2017
72 s.
Mistä: Arvostelukappale

Mieletön tarina pikkuveljestä ja hirmupedoista

Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Lyhyesti: Mielikuvituksella ei ole rajoja Leena Parkkisen tarinassa arasta pikkuveljestä ja hänen määräilevästä isosiskostaan, jotka pyydystävät suonsilmärusettianakondaa. Hauskassa tarinassa ei puutu jännitystä, kun pikkuveli villien käänteiden kautta löytää itsestään uusia voimia ja taitoja.

Öinen suoviidakko pursui ääniä; kihtitystä, tikitystä, kahinaa. Kummalliset monisarviset ötökät ryömivät mullasta, ja pelkkä niiden ajatteleminenkin sai Pikkuveljen ihon kihisemään. Mangrovepuu verhoutui tiukkaan rikkakasvillisuuteen, oudot linnut  sirkuttivat polveilevaa sävelmää.

Viime aikoina minut ja lapset  – 7-vuotiaan, ja siinä samalla myös 11-vuotiaan – on temmannut mukaansa saturomaani Pikkuveli ja mainio harharetki. Seikkailun päähenkilöt, määräilevä, sanavalmis ja mielikuvitusrikas isosisko, sekä arka, herkkä ja pienikokoinen pikkuveli olivat hahmoja, joiden kenkiin oli helppoa ja luontevaa hypätä.

Ja millaiselle matkalle? Mielikuvituksen lentoon, hurjien suurikokoisten eläinten luo, joista ei ole koskaan kuullutkaan, suoleopardin ja käärmeen ja lihansyöjäangervojen maailmaan, joista viimeksi mainitut "liiskaavaat saaliinsa kuin pahaisen sontakuoriaisen".

Isosisko, tai oikeastaan Pitäjänmäen paronitar, Setsuanin safiirin löytäjä ja tutkimusretkikunnan johtaja, ikuistaa hurjaa tutkimusretkeä YouTube-tililleen, ja pikkuveljen hän aikoo laittaa syötiksi suonsilmärusettianakondalle, joka elää "inhan haisevissa suovesissä" ja "teroittaa hampaitaan ruuvimeisselillä".

Mielikuvituksellinen seikkailu vetää pikkuveljen suon syövereihin, Mummon muffinssipöytään (mutta millaisia muffinsseja ne ovatkaan!) ja käärmeiden pelastajaksi, ja tekee hänestä aavistuksen isomman, itsevarmemman ja pelottomamman kuin ennen tutkimusretkeä.

Leena Parkkisen uutuuskirjassa mielikuvituksen kiitoa ja sana-arkun pohjattomuutta ei voi kuin ihailla. Ääneen lukeminen oli nautintoa, ja useasti lukemisen katkaisi kuulijoiden nauru.


Kirja on kunnianosoitus lapsen mielikuvituksen todellisuudelle ja kyvylle heittäytyä leikkiin ilman häiventäkään kyynisyydestä. Pieni luonto-ulottovuus, muoviroskan ja roskaamisen kritisoiminen, on kiva lisä.

Jussi Karjalaisen kuvitus on yhtä hulvatonta ja mielikuvituksellista kuin tarinakin. Isokasvoiset hahmot ja voimakkaat värit sopivat hurjaan tunnelmaan. Itse tarina ei välttämättä kuvitusta kaipaa, niin hyvin se kulkee, mutta kuvitus täydentää sitä hyvin.

Pituutta pienehköllä kirjalla on 55 sivua, teksti on normikokoista. Sopiva lukijakunta löytyy alakoulusta, ehkä noin 6-10-vuotiaista.


Leena Parkkinen: Pikkuveli ja mainio harharetki
kuvitus: Jussi Karjalainen
Kustannus: Teos 2017
55 s.
Mistä: Yllätyskappale kustantajalta

Kun nauru raikaa: Puluboin ja Ponin kirja

Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja
Kuvitus: Emmi Jormalainen
Kustannus: Otava 2013
Lyhyesti: ELILAINEN kirja, joka nauratti meillä molempia lapsia, pientä kakkahuumorinsa takia, isompaa hassujen hahmojen vuoksi. Ärrättömään kieleen tottui yllättävän nopeasti, ja ihailin Salmen rohkeutta ja kirjan hassuutta. Teemoina yksinäisyys ja ystävyys.



Minulla kesti hirveän kauan aloittaa tämä kirja, vaikka sain sen käsiini jo pari vuotta sitten. Ajatus kirjasta jossa ei käytetä r-kirjainta ei huvittanut lainkaan. No, arvatkaas miten kävi? Me kaikki tietysti ihastuimme siihen. Hirveän hauska kirja, jossa 4-vuotias kieriskeli kakkahuumorissa ja 8-vuotias pyöritteli silmiään ja tirskui Puluboille ja oli kiinnostunut Ponista, tosin ei yhtä paljon kuin Puluboista.

Kirjassa on kaksi hahmoa, Pulu Puluboi joka on ISOPOIKA eikä sano sitä kirjainta jossa on ympyrä ja kaksi jalkaa koska se on luma kiljain. Hän on jo niin iso että äidin ja isän suojissa eläminen alkaa ottaa päähän, ja avala maailma, Hämeentien ylitys ja meli houkuttaa. Sitten kyllä osoittautuu, ettei avala maailma ihan niin helppo paikka olekaan olla, on sotkuisten valisten jengiä, dogeja ja muita uhkajuttuja. Sitten on Poni, joka ei ole oikeasti Poni vaan 7-vuotias tyttö, jolla on vähän ongelmia vanhempiensa kanssa, koska äidillä uhkaa mennä hermo, eikä vain uhkaa. Poni on yksinäinen ja vähän outo, koska hän leikkii olevansa jatkuvasti poni, mikä taas johtuu hänen yksinäisyydestään.

Huumori on vain pintaa, sillä kirjassa on myös surullisia kohtia. Avioeron partaalla olevat vanhemmat, lammasmainen isä joka menettää kosketuksen arkeen, Ponin huolehtiminen vanhemmistaan. Onneksi lukijakunnan iän huomioon ottaen painavat asiat eivät kestä kauaa ja pilvet väistyvät taas auringon tieltä.

Jos kaipaatte jotain hassua, suosittelen tätä! Ja ääneen luettuna, niin vanhemmatkin saavat kielensä solmuun ja tuntumaa ärrättömään puheeseen. (Se puuttui muuten vain puolet kirjassa, aina Puluboin kirjoitusvuorossa). Me olimme ekojen sivujen jälkeen h-moilasina, ja 8v. vaati palauttamaan ärrän, mutta sitten kirja vei mennessään. Myös typografia estää tylsistymisen: koko, painotus, fontti vaihtelee, joukossa on ilmoituksia ym. ym. Kuulostaa sekavalta, mutta ei häiritse! Kirjassa on siis aineksia teatteriin asti (ja itse asiassa näytös kiertää Suomen lavoja),vaikka meillä teatterit jäivät, kun esikoinen inhoaa liian eläytyvää lukemista.



Ihailin lukiessani monen monta kertaa Veera Salmen rohkeutta kirjoittaa jotain niin epätavallista ja suodattamatta - hänellä on varmaan ollut hauskaa kirjaa kirjoittaessaan. Salmi on työkseen lastentarhanopettaja, joten lasten huumori on tuttua. Hulvatonta kieltä seurasin kiinnostuneena ja ihaillen - uudelle ja hulluttelulle on aina tilaa.

Emmi Jormalaisen mustavalkokuvitus huvitti lasta. Sitä on lähes joka sivulla, joten sen rooli lukemisen keventäjänä ja huumorin lisääjänä on olennainen. Lapsenomaisena lyijykynäpiirusteluna se sopii hyvin kirjan maailmaan ja päähenkilöihin.

Kirjan jälkeen esikoinen halusi etsiä äänikirjan kirjastosta, ja Vesa Vierikon lukemana sekin on hauska. Tosin itse pidin kyllä enemmän juuri lukemisesta kuin kuuntelusta.

Puluboita on ilmestynyt jo useita (seuraavakin on lainattu kirjastosta), YLE Areenasta löytyy radiokuunnelmaa, ja ympäri Suomen kiertää näytelmää. Arvostelijat eivät ole aina rakastaneet: Päivi Heikkilä-Halttunen lyttäsi kirjan HS:n arviossa muutama vuosi sitten, lapset taas ovat yleisesti ottaen tykänneet tosi paljon (lue aiheesta HS:n artikkeli). Itse olisin mieluusti jättänyt sanan kakkapylly hieman vähemmälle, sen verran usein se esiintyi, enkä toivo että 4-vuotiaani nappaa sitä nyt mukaansa, mutta muuten kielenkäyttö oli ok.

Oletko lukenut Puluboita? Tykkäsitkö? Uskon, että tämä varmasti jakaa ihmisiä, enkä olisi itsekään uskonut tykkääväni, mutta jotain hellyttävää Puluboissa oli - ehkä tunnistin ISONPOJAN uhoilun alta jotain tuttua. :) Joku tykkää, joku ei. Me tykkäsimme.

Sonjan lukuhetkissä on myös luettu Puluboita ja Ponia, vilkaise myös kommentit, niissä lisää lukijoiden ja lasten kokemuksia.



Veera Salmi: Puluboin ja Ponin kirja
Kuvitus: Emmi Jormalainen
Kustannus: Otava 2013
Mistä: Yllätyksenä kustantajalta

Herra Lemu

David Walliams: Herra Lemu (orig. Mr. Stink)
Kuvitus: Quentin Blake
Suomentanut: Jaana Kapari-Jatta
Kustannus: Tammi 2014
256 s.
Lyhyesti: Noin 10-vuotiaille (oma mielipide) ja siitä ylöspäin suunnattu hassu ja humortistinen mutta aiheiltaan viiltävä kuvaus resuisesta kulkurista, yksinäisestä ja erilaisesta tytöstä ja nykypäivän Englannista.

Chloe ei tiennyt herra Lemusta mitään. Sinä päivänä kun hän pysähtyi juttelemaan herra Lemun kanssa ensimmäistä kertaa, hän kuitenkin tiesi, että tämä näytti siltä että tarvitsee Chloen viiden punnan seteliä paljon enemmän kuin hän itse. 

Lisäksi herra Lemu näytti yksinäiseltä, ei pelkästään siltä että oli yksin, vaan myös sisimmässään yksinäiseltä. Chloelle tuli siitä surullinen olo. Hän tiesi vallan mainiosti, miltä tuntui olla yksinäinen. Chloe ei oikein pitänyt koulusta. (…) Kotonaan Chloe ei tykännyt olla. Olipa hän missä tahansa, paikka tuntui väärältä. 

Herra Lemu on humoristinen, hassu, välillä ylitseampuva mutta aiheiltaan raastava tarina, jonka päähenkilöinä ovat 12-vuotias Chloe sekä puiston penkiltä löytynyt, kaikkien kaukaa kiertämä koditon herra Lemu. Chloe majoittaa haisevan kulkurin salaa puutarhavajaan, ja heidän välilleen syntyy poikkeuksellisen yhteys. Molempien yksinäisyys koskettaa toista, molemmat saavat toisiltaan lohtua ja rohkaisua. Chloen elämää varjostaa hänen hallitseva äitinsä, joka ei usko tyttäreensä vaan vertaa häntä jatkuvasti toiseen, täydelliseen tyttäreensä, josta Chloe eroaa kuin yö päivästä. Nujerrettu isäkään ei pysty tytärtään auttamaan. Herra Lemun kautta Chloe löytää elämästä kuitenkin uusia sävyjä. Äidin prykiminen poliittiselle uralle vie heidät kaksi uskomattomiin tilanteisiin, ja yhdessä he löytävät vahvuutta. Aina ei kaikki kuitenkaan mene niinkuin toivoisi, eikä toisen elämästä voi päättää, tämän saa Chloekin huomata.

Vaikka aihe on monin tavoin viiltävä, se on peitelty värikkääseen peittoon: Kaiken yllä on humoristisuus ja yliampuvuus, joka tekee tarinasta paikoin farssin. Lukiessa saikin nauraa monta kertaa hersyvästi. Quentin Blaken omintakeinen, tyyliltään pilapiirroksia muistuttava kuvitus alleviivaa huumoria.

Tarinasta voi nostaa monia monia säikeitä (itselleni vieraasta) Britannian yhteiskuntatarkastelusta henkilökohtaisiin kasvutarinoihin. Minua puhutteli eniten äiti-tytär-suhde. Se, että Chloe poikkeaa niin rajusti tehokkasta äidistään, on vaikea asia molemmille. Äiti ei todellakaan osaa arvostaa Chloen ominaisuuksia; herkkyyttä, hyväntahtoisuutta, mielikuvitusta. Toinen koskettava säie kirjassa oli yksinäisyys, niin Chloen kuin kulkurinkin, ja se, miten ihmiset suhtautuvat sellaisiin, jotka ovat jollain tavoin erilaisia. Chloe on ylipainoinen ja ujo, herra Lemu yhteiskunnan rattaista syrjäytynyt, traaginen ja suruunsa pakahtuva, samalla rohkeasti omaa tietään kulkeva esikuva ja Chloen voimahahmo. Kirja osoittaa myös, että ihmiset laumana ovat valmiita kääntämään kelkkansa nopeastikin jos ihminen itse vain ottaa ja vaatii paikkansa.

Vaikka kirjan mainitaan sopivan 7-vuotiasta ylöspäin, hilaisin itse ikää lähelle kymmentä vuotta. Kirja on monin paikoin liian ulkonäkökeskeinen, ja Chloen, äidin tai sisaren Chloeen suuntaama ulkönäkö- ja muu kritiikki on mielestäni liian raakaa vielä 7-vuotiaalle. Onko niin, että Suomessa lapset ovat kauemmin lapsia, ja onnistuvat välttämään näin rankkoja vertailuja tai oman itsensä kyseenalaistuksia? Toisaalta Chloe on 12-vuotias! Se olisikin jo parempi kohderyhmä kirjalle. Jos lapsi on vielä tietämätön yhteiskunnan ikävimmistä puolista, kuten joidenkin ihmisten pyrkyryydestä ja valtataistelusta (mm. Chloen äiti), kiusaamisesta ja jatkuvasta arvostelusta tai yhteiskunnan epätasa-arvosta, joka ehkä Britanniassa on vielä selvempää kuin Suomessa, ei niitä ole syytä kirjankaan kautta lapsen elämään kiirehtiä. Ehkä kannattaa selata kirjaa ensin itse, ja sitten päättää, häirisevätkö nämä teemat ja piirteet.

Herra Lemun kuoren alla piileva salaisuus on kuitenkin hieno käänne juonen kaaressa, ja osoittaa, että ihmisen ulkokuoren alla on hyvin usein jotain muuta kuin ensi näkemältä olettaisi. Myös perheen keskinäisestä dynamiikasta ja sen kehittymisestä lukeminen kiinnostaa, ja lukijana saa lopulta iloita perheen puolesta.

Koska yliampuvuus on kirjan clue, tuntuvat omat huolet tämän tarinan rinnalla varmasti kevyiltä.

Melkein 8-vuotiaalta kehut kirjasta, joka oli kuulemma kaikin puolin hyvä, "paitsi se äiti"!

Kirjalle on naurettu mm. Lumiomenassa, hemulin kirjahyllyssä, Paulan Luen ja kirjoitan - sekä Anna minun lukea enemmän -blogeissa. Keskiverroin kaikki ovat tuntuneet nauttivan kirjasta suuresti.

Lokoisaa pääsiäistä!

David Walliams: Herra Lemu
Kuvitus: Quentin Blake
Kustannus: Tammi 2014
Mistä? Arvostelukappale.
Tähtiä 3 / 5

Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustannus: Tammi 2013
69 s.

Vilttitossu pusersi kätensä nyrkkiin.
- Alkakaa laputtaa tai tulee köniin! hän uhosi.
Jere ja Ville juoksivat hädissään opettajan luo.
- Opettaja, opettaja, Heinähattu antaa köniin! Jere valitti.
- Höpö höpö, opettaja sanoi.
- Lopettajaa kanteleminen, Heinähattu on luokan kiltein tyttö. 

Uusimmassa Heinähatun ja Vilttitossun seikkaluissa koulun aloittanut Heinähattu on lähdössä luokan kanssa onkiretkelle, ja Vilttitossu on mustasukkainen. Mustasukkainen, kun Heinähattu saa käydä koulua, oppii lukemaan, tekee läksyjä eikä ehdi leikkiä, ja pääsee vielä retkelle. Pikkusiskon näkövinkkelistä erittäin epäreilua!

Jotan täytyy tehdä, ja ratkaisu löytyy Alibullenin neitejä hyödyntäen. Vilttitossu karkaa retkelle Heinähatun sijasta. Retkellä Heinähatuksi pukeutunut raisu Vilttitossu hämmentää luokkatovereitaan ja koettelee opettajan ja poliisienkin hermoja.

Opettaja tuijotti järkyttyneenä riehaantuneita oppilaita. Luokan kiltein tyttö oli vilinnyt koko luokan, opettaja kauhisteli. Sitten hän muuttui punaiseksi ja karjaisi:
- Heinähattu, pysähdy! Sinä olet aivan kauhea!
Vilttitossu juoksi opettajan ohi ja lällätti:
- Annukka, Pannukka, paistinpannukka!

Humoristisessa kirjassa on mainiot päähenkilöt, kiltti ja hillitty Heinähattu, ja vastakohtana pitelemätön, rajoja rikkova ja impulsiivinen Vilttitossu. Aika monessa perheessä tuntuu olevan näin, sisarukset jotka ovat hyvin erilaisia persoonia, ja kirjan yksi vahvuus onkin erilaisten sisarusten kuvauksessa. Vilttitossusta on onneksi tehty tarpeeksi raisu, jotta kirjaa lukiessa voi ajatella: Huh, muillakin on tuollaisia lapsia!

Myös huumori kukoistaa, ja 7-vuotias nauroi kirjalle kovasti. Hänestä oli hauskaa, miten "Vilttitossu huuteli kokoajan luokan pojille ja ne jäi kiikkiin vaik ne ei ollu tehnyt sitä".

Itse taas nautin erityisesti siitä, miten kiltin Heinähatun käytökselle annettiin Vilttitossun muodossa vastakohta. Etenkin jos on kiltti ja ujo tyttö tai poika, voi miettiä, onko pakko olla kiltti, ja mitä tapahtuisi jos käyttäytyisikin ihan villisti ja hullusti ja olisi ihan toisenlainen?

Yksi asia kirjassa särähti korvaan. Kouluunmeno kuvataan - ainakin Heinähatun mielessä - hyvin toisenlaiseksi maailmaksi kuin leikkien täyttämä elämä ennen sitä. Heinähattu on (kuten kai ekaluokkalainen aika usein?) innoissaan läksyistä, eikä hänellä ole nyt aikaa eikä oikein huvitustakaan leikkiä koko päivää. Vakoiluleikit tuntuvat lapsellisilta, ja kirjan lopussa, kun viikonloppu koittaa, siskokset leikkivät yhdessä - koulua. Itse taas toivon, ettei koulunaloitus vielä pitkään aikaan merkitse leikkien loppumista. Satuin juuri viime viikolla lukemaan NewScientientistin artikkelin viime marraskuulta, jossa kerrottiin useiden tutkimusten osoittavan, miten leikkiminen vahvistaa oppimis- ja ongelmanratkaisukykyä. Lapsi, joka leikkii paljon, on tietoisempi omista henkisistä ja fyysistä tapahtumista, ja osaa myös paremmin säädellä niitä. Artikkelissa kannustettiin siksi lykkäämään koulunaloitusikää esim. Suomen mallin mukaiseen seitsemänteen ikävuoteen, kun muodollinen opetus Englannissa alkaa tätä nykyä jo nelivuotiaana. Hyvä siis näinkin, mutta varmasti leikki kannattaa vielä koulun aloittamisen jälkeenkin, etenkin kun koulussa joutuu istumaan pitkiä aikoja.

Kirja sopi erinomaisesti iltalukemiseksi eri ikäisille sisaruksille, etenkin jos toinen on jo koulussa tai esikoulussa, ja toinen taas saa kuulla usein olevansa "pieni". Runsas kuvitus ja isohko kirjasinkoko tekevät kirjasta paitsi helpon kuunneltavan pienemmälle, myös sopivan itseluettavaksi.

Kuvitus on Salla Savolaisen tekemä, tekijälleen ominaista, värikästä, iloista, ilmeikästä ja humoristista.

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luimme sarjassa, mutta ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu on ilmestynyt jo 1989, ja kaikkiaan sarjassa on jo 15 kirjaa. Näistä 13 ensimmäistä kuvitti Markus Majaluoma.

Kaikkinensa kirja on hauska ja eloisa lastenkirja, jossa on toki samoja aineksia kuin vaikkapa Marikissa ja Liisassa tai Onnelissa ja Annelissa, mutta tähän päivään sijoittuvana, humoristisena versiona.





Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustannus: Tammi 2013
Arvostelukappale
Tähtiä: 3 / 5

Sanna Isto: Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus

Sanna Isto: Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus
Kuvitus: Julia Vuori
Kustannus: WSOY 2013
181 s.

Viime vuonna nautimme silloin 6-v tyttäreni kanssa Sanna Iston ensimmäisestä Tinka ja Taika tarinasta (WSOY 2011), ja tänä vuonna ilmestyi jatkoa tarinaan kirjassa Tinka ja Taika, noidanruohon salaisuus. Ensimmäinen, Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnolla palkittu kirja vetäisi meidät taikamaailmaansa siltä istumalta, ja vaikka tällä kertaa alkuun pääseminen kesti hieman kauemmin, oli tämäkin kirja jälleen koukuttava lukukokemus. Tällä kertaa kirja osui viiden tunnin automatkalle, emmekä hennoneet laskea sitä käsistämme, vaan se viihdytti meitä kolmisen tuntia (olimme aloittaneet jo aiemmin, ja kyllä, nyt ääneni on kuin variksella). Takapenkiltä 7-vuotias hoputti lukemaan eteenpäin, ja yhtä lailla kuuntelu viihdytti kuskiakin. 

Tässä tarinassa Tinka ja Taika jatkavat edellisessä kirjassa hoksaamiensa taikavoimien harjoittelua yhdessä mummonsa kanssa. Montonen (ilkeä tyyppi, joka haluaa varastaa mummon taika-arkun) on tietysti kuvioissa, tällä kertaa tuuman mittaiseksi taiottuna, samoin tyttöjen hassu ja herkkänahkainen Lilli-pehmolelu, joka saa vahingossa yllättäviä voimia. Juoni pääsee kunnolla vauhtiin hieman ennen kirjan puoltaväliä, kun tytöt löytävät rupikonnan, joka liimautuu kummasti heidän seuraansa. Tyttöjen vielä haparoiva taikataito tuo lisäjännitystä asioihin, ja puuttuupa peliin tyttöjen äitikin, joka on vannonut, ettei koskaan enää taio mitään. Nopeat käänteet takaavat yllätyksiä niin tytöille, Lillille kuin Montosellekin.  

Ihailen Iston huumorintaitoa, taitoa kirjoittaa siten että teksti naurattaa niin lasta kuin aikuistakin. Huumori piilee repliikeissä sekä mainioissa, sympaattisissa hahmoissa. Tytöillä on sopivasti omaa luonnetta ja mielipiteitä, ja erityisesti pidän mummosta. Itselläni kesti tällä kertaa hieman kauemmin päästä tarinaan mukaan, mutta kirjan loppupuolella Isto tuntuu pääsevän kirjoittamisen flowhon, tai ainakin me pääsimme lukemisen flowhon, ja suorastaan ahmimme rivejä. 7-vuotias nauroi erityisesti kohtauksille, joissa tytöt saivat Montosen hyppimään, matkimaan sammakkoa tai muuta suloisen harmitonta. Ison tekstikoon ansiosta kirja sopii hyvin myös itseluettavaksi - täydellinen kirja alaluokkien lukudiplomeihin tms. 

Julia Vuoren kuvitus on todella hyvä kirjaan. Sitä ei ole paljon mutta se sopii täydellisesti. 

Saa nähdä saammeko lukea vielä lisää Tinkan ja Taikan seikkailuja. Tällä kertaa tarina loppui tavalla, joka mahdollistaa sekä jatkumisen että loppumisen. Langanpätkiä jäi solmittavaksi, mutta toisaalta asiat ovat hyvin näinkin. 

Tinkasta ja Taikasta ovat kirjoittaneet myös Lumiomena, jossa Katjalla on jälleen ihana kuva kirjasta, sekä Sinisen linnan kirjaston Maria, joka pohtii mm. kirjan mahdollista jatkoa. 

Jos et ole vielä tutustunut Tinkaan ja Taikaan, suosittelen lämpimästi, mutta ehkä ensin ihanaa, ensimmäistä kirjaa - siten hahmoihinkin on helpompi tutustua. Kirjat sopivat noin viisivuotiaasta ylöspäin alaluokkalaisille.  

Sivar Ahlrudin etsiväkaksoset

Sivar Ahlrud: Agenttiarvoitus (Agentmysteriet 1944, uudelleenjulkaistu 1968)
Kustannus: Karisto 1974
Suomennos: Eliisa Soirila

Sivar Ahlrud: Luola-arvoitus (Grott-mysteriet 1964)
Kustannus: Karisto 1978
Suomennos: Sirkku Lehmusvaara

Onko joku muu rakastanut ruotsalaisen kirjailijanimimerkki Sivar Ahlrudin hahmoja, punatukkaisia etsiväkaksosia Klasia ja Görania, sekä heidän sivistynyttä, tukholmalaista älykköserkkuaan Hubertia eli Hubbea, kuten kaksoset häntä tämän vastenmielisyydeksi kutsuvat?

Minulla sarja kuului lapsuuden, tai nuoruuden lemppareihin, mm. Lottien, Kolmen etsivän, Salaisuus-sarjan, Dana-tyttöjen ja Neiti Etsivän ohella. Löysin muutaman etsiväkaksoskirjan kirjaston poisto- ja kierrätyshyllyistä, ja innostuin nyt vihdoin lukemaan ne. Itse asiassa odottelin pitkään (puoli vuotta? Vuoden?) ennen kuin rohkaistuin tarttumaan niihin. Niiden lukeminen tuntui jotenkin vaikealta - ehkä paluulta teiniksi? Tai ehkä pelkäsin, että pitkästyn ja ihmettelen, miten ikinä olen jaksanut lukea niitä.

Miten kävi, noin 25 vuoden tauon jälkeen? No, en ainakaan pitkästynyt, sillä Klasin ja Göranin kanssa elämä ei selvästikään tule tylsäksi. Oikeastaan ihmettelin, miten hyviä kirjat olivatkaan!

Toinen kirjoista, Agenttiarvoitus, on ilmestynyt alunperin jo 1944, ja uudelleenjulkaisuna 1968, joten tarinassa on paljon tosi viehättävää ajankuvausta paitsi Tukholmasta, myös ajalta ennen tietokoneita ja kännyköitä, silloin kun käsikirjoitukset tehtiin kirjoituskoneella ja ainoa kappale oli ainoa kappale. Tarinassa hassun kirjailijan käsikirjoitus sekä itse kirjailija varastetaan, koska käsikirjoituksessa kuvaillaan eräs rosvojoukkio kovin epäsuotuisasti, ja rosvot haluavat kirjailivan parantelevan tekstiään. He ovat koukussa lakuveneisiin, pukeutuvat hassuihin väriyhdistelmiin ja muistuttavat vanhoja tv-filmien ganstereita.

- Miksi olette kuvailleet minua kaljupäiseksi kuin biljardipallo - aivan niin kuin itse olette, saanen huomauttaa - vaikka minulla on mustat, luonnonkiharat hiukset...
Herra Berger sai omistaa kokonaisen sivun luonnonkiharoille hiuksille, huolimatta siitä, että Terävä Johnin omat hiukset olivat muutama harittava suortuva, jotka turhaan yrittivät peittää pyöreän kaljun. 

Toisella kertaa oli Nokan vuoro.  

- Vai niin, herra Berger, oletteko sitä mieltä, että uskollinen apulaiseni Nokka näyttää syyhyläiseltä rotalta, se ei todellakaan ole kiltisti, vai mitä Nokka.
Tämä mutisi jotakin ja mutusteli lakritsiveneitä vilkuillen luihusti Bergeriä ja kaivellen kynnenalusiaan tikkarila. 

Toinen kirjoista, Luola-arvoitus, ilmestyi ensimmäisen kerran 20 vuotta Agenttiarvoitusta myöhemmin, 1964, ja jotenkin se onkin melko erilainen. Perusvireeltään se on yhä harmiton ja viaton, ja roistot, jotka eivät lopulta edes ole roistoja, ovat kovin vaarattomia, mutta muuten koin ympäristön paljon jännittävämmäksi, paikoin jopa kihelmöiväksi. Onko muita ahtaanpaikankammoisia kuin minä? Tässä sitä kammoa koetellaan oikein olan takaa, kun Hubert eksyy erittäin ahtaisiin kallioluoliin, joista ei ole pääsyä kuin taaksepäin, kohti tuntematonta, vuoren sisustaa...

Hengittäminen oli vaikeinta. Heti kun hän vähänkin kiihtyi, rintakehä aivan kuin rypistyi kokoon, eikä hän saanut ilmaa. Yksitoista kaksitoista kolmetoista, tukehdun, ellen rauhoitu...
Hetken tuntui jo paremmalta, mutta sitten hän yritti ponnistaa uudelleen, ja tämä pieni voimainkoetus sai hänet tuntemaan melkein tukehtumistuskia. Kaivoskuilun vankina, tuhansia tonneja graniittia ylöpuolella, suljetussa kiviarkussa, voimatta liikuttaa muuta kuin käsiä ja jalkoja. 

Hrrr!

Luola-arvoituksessa kuvataan muuten myös kiinnostavasti muutamaa suomalaista mystisiksi vanhan kansan ihmisiksi, joilla on vahva yhteys luontoon ja jotka mongertavat kummallista kieltään pimeässä torpassa.

Kirjoissa oli hauskaa paitsi tapahtumarikkaat, humoristiset tarinat, myös henkilöt: älykäs, totinen ja järkevä Hubert, jota on siunattu uteliailla, impulsiivisilla ja monin tavoin varmasti vähän rasittavilla serkuilla, Klasilla ja Göranilla. Myös miljöön yksityiskohtien runsaus, kepeys ja mielikuvituksen lento, sekä paikoin melkoinen tiedonmäärä tekevät kirjoista hauskaa luettavaa.

Eli samoin kävi kuin nuorenakin... koukkuun jäin! Taisin jopa nähdä unta viime yönä, että löysin kotoa vielä yhden etsiväkaksoskirjan, mutta tänään sitä ei sitten ollutkaan missäään. Iso pettymys!

Nyt seuraavaksi mietin, joko voisin lukea Agenttiarvoituksen ekaluokkalaiselle... Periaatteessa kyllä, sillä kirjassa ei ole mitään pelottavaa - esimerkiksi Ronja Ryövärintytär on monin kerroin vahvempi, dramaattisempi tarina, ja jos olemme lukeneet sen jo kahdesti viime vuosien aikana, niin varmasti nämäkin sopisivat. Itse muistelen lukeneeni näitä ehkä yli 10-vuotiaana?

Wikipedia muuten kertoo paljon mielenkiintoista kirjasarjasta: Sivar Ahlrud -taiteilijanimi on yhdistelmä kahden kirjailijan nimestä ja persoonasta, nimittäin Ivar Ahlstedtista ja Sid Roland Rommerudista, joista Ahlstedt kirjoitti kirjoja vuoteen 1967 kuolemaansa saakka, ja Rommerud vuoteen 1974. Jälkimmäisen kuoltua 80-luvulla sarja kasvoi vielä neljällä, kolmen eri kirjailijan teoksella. Kaikkinensa sarja kuuluu 80-luvun Suomen suosituimpiin nuortenkirjoihin, sillä suomennokset laahasivat ajallisesti selvästi alkuperäiskirjojen perässä.

Muistatko kaksoset? Piditkö? Ehkä pitäisit vieläkin! Hauskoja lukumatkoja menneisyyteen kaikille!

Sarjasta on kirjoitettu myös mm. tässä ruotsinkielisessä blogissa.

Tuula Kallioniemi: Karoliina ja nokkela Neema

Tuula Kallioniemi: Karoliina ja nokkela Neema 

 Kuvitus: Marika Maijala

Kustannus: Otava 2013

92 s.

Karoliina ja nokkela Neema kertoo ekaluokkalaisesta Karoliinasta ja tämän luokkakavereista, ja on pidetyn ja suositun sarjan jo seitsemäs osa. Minulle tämä uusin on kuitenkin ensimmäinen osa minkä luen, mutta hirveän hyvin tarinaan pääsi siitä huolimatta kiinni. 

- Hi, jina langu ni Neema! Musta tyttö seisoo luokan ovella ja hymyilee ujosti. Eka B katsoo tyttöä silmät soikeina. Kerrankin kaikki ovat hiiren hiljaa. Opettaja Juho Marjanen sanoo. - Huomenta kaikki. Tässä on uusi luokkatoverinne Neema. Hän... - On afrikkalainen! Eikö hän osaa suomea? Karoliina huudahtaa. - Minä osaan kyllä englantia. Ai lav juu! - Mistä hänet on adoptoitu? Lin kysyy unohtaen viitata. - Oliko siinä maassa sota, mistä Leema lähti pakoon? Paskeri utelee. 

Neema on tansanialainen, Suomessa jo vuosia asunut tyttö, reipas ja hauska, johon kaikki luokkakaverit nopeasti ihastuvat ja jonka ystäviksi kaikki haluavat. Neema ei kuitenkaan välitä valita ketään yhtä "bestistä", vaan haluaa olla kaikkien kaveri, sillä yhdessä on paljon hauskempaa. Karoliinalla on sen sijaan hankalaa. Entinen paras kaveri Lin yrittää omia Neeman itselleen eikä tunnu välittävän Karoliinasta enää yhtään. Karoliinakin haluaisi Neeman bestikseksi, mutta välillä tuntuukin, että on ihan yksin!

Karoliina ja nokkela Neema on osuva kuvaus ekaluokkalaisten elämästä ja erityisen ilahduttava sekä monikulttuurisuusteemansa että tyttöjen ystävyyskuvioidensa ansiosta! Meilläkin on kotonakin 7-vuotias tyttö, ja leikkimiskuviot ja paras kaveri mietityttävät tosiaan pikku päätä usein! Kuka on kenen paras kaveri ja leikittäiskö huomenna vaan kahdestaan? Neema on kuitenkin mainio hahmo, sillä hän haluaa olla kaikkien kaveri, ja yhdistää jopa luokan tytöt ja pojatkin leikkimään yhdessä.

Ja sitten kulttuurinen moninaisuus. Kiswahilin kielellä alkava kirja tekee kyllä vaikutuksen! Kallioniemi onnistuu jo ensimmäiselle sivulle (kts. lainaus) lataamaan syvältä kulttuuristamme juontuvat ennakko-oletukset, joilla erinäköistä lasta katsomme. Adoptoitu vai sotaa paennut, ainakin suomea taitamaton, ja afrikkalaisena toki hyvin tuttu leijonien ja kirahvien kanssa? Neema ei kuitenkaan osu ennakkokäsityksiin, vaan on ihan tavallinen tansanialaistyttönen, jonka suomikin soljuu jo sujuvasti. Afrikkalaisuusteema ohitetaan kirjassa melko nopeasti, lapset tottuvat erilaisuuteen omaan nopeaan tapansa, ja jopa ihailevat Neemaa tämän vuoksi. Sen sijaan Kiinasta adoptoitu Lin kohtaa sanomista erilaisuudestaan:

- Hae itse, senkin kiinalainen, Karoliinalta lipsahtaa. Hän ei tajua itsekään, mistä moinen lause tuli hänen mieleensä. Eihän Lin ole kiinalainen vaan suomalainen. Tai no, hänet on toki adoptoitu Kiinasta, mutta entä sitten. Mitä tarkoittaa "senkin kiinalainen"? Onko kiinalainen muka jotenkin huonompi kuin suomalainen? Ja jos on, niin miksi ihmeessä?

Tässä on yksi monista kohdista kirjassa, johon voi lukiessa pysähtyä miettimään ajatuksia erilaisuudesta ääneen, etenkin jos aikuinen lukee kirjaa lapselle. Aivan herkullinen tilaisuus tulla tietoiseksi omista ennakkoluuloista, jotka piilevät jossain syvällä usein tiedostamattomina mutta ohjaavat toimintaamme etenkin yllättävissä tilanteissa.

Marika Maijalan kuvittamat hahmot mainioine ilmeineen sopivat hauskasti kirjan henkeen ja tekevät lukemisesta entistä mukavampaa.

Kaiken kaikkiaan kirja oli kiva tuttavuus, helposti luettava ja monella tavalla ja tasolla kiinnostava. Se sopii hyvin myös vasta lukemaan oppineille. Koulu- ja kaverimaailman autenttisuus (ainakin aikuisen silmistä katsottuna) vetosivat meillä kohta ekaluokkansa aloittavaan. Sopii hyvin myös luokassa luettavaksi ja monin tavoin työstettäväksi, ja itse lukisin ehdottomasti pojallekin. Pientä romanssia ja rakastumistakin kirjan sivuilla leijailee...

Tähtiä 4 / 5
... ja lapselta täydet 5!

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu

Meri Savonen: Tonttulapset ja seikkailujen joulu
Kuvitus: Sirja Iisakka
Kustannus: Saarni-kirjat 2010
133 s.

Hyvää Uutta vuotta kaikille! Vaikka uusi vuosi on alkanut jo muutama päivä sitten, varastan vielä hetken joululle ja tontuille, siksi viehättävä joulukirja on jäänyt joulun tuoksinassa bloggaamatta. Ja itse asiassa on mukava venyttää joulun rauhallista tunnelmaa vielä lisää. (Pahoitteluni muuten kuvien epämääräisyydestä, valo ei vain riitä!)

Kirjoitin aiemmin Meri Savosen viehättävän verkkaisesta, tonttujen kesästä kertovasta kirjasta Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat, joka valloitti kuusivuotiaan kuuntelijan ihan täysin. Nyt meillä on ollut ilo tutustua Savosen 2010 ilmestyneeseen jouluiseen lastenromaaniin, Tonttulapset ja seikkailujen joulu.  

Lumimyrsky yltyi kuitenkin yltymistään. Tuuli tarttui poikien tonttulakkeihin ja alkoi leikkiä niillä korkealla ilmassa. Hetkessä poikien hiukset muuttuivat jääpiikeiksi. Mutta he eivät voineet edes sitoa kaulaliinojaan päidensä suojiksi, koska eivät pystyneet irrottamaan käsiään hetkeksikään. Heidän oli pidettävä tiukasti kiinni pysyäkseen Jeiporon selässä. 

Joulu on lähestymässä, kun tonttulapset Tiitu, Tuisku, Timi ja Verne kuulevat Korvatunturilla liikkuvista huolestuttavista uutisista. Joulupukki on saanut vähemmän kirjeitä lapsilta kuin koskaan aiemmin, eivätkä aikuiset enää kerro lapsilleen tontuista ja joulupukista entiseen tapaan. Toimeliaat tonttulapset päättävät tehdä uskaliaan kierroksen ihmisten parissa Havukosken kylällä lentävillä poroillaan. Kaikki ei kuitenkaan mene ihan niinkuin on suunniteltu, ja hyvin paljon ja hyvin jännittäviä asioita ehtii tapahtua ennen kuin tonttulapset saavat istua Korvatunturin tuttuun joulusaliin nauttimaan jouluateriasta. 

Tonttulapset ja seikkailujen joulu -kirjassa on roppakaupalla jouluun liittyvää salaperäisyyttä, tonttujen taikaa ja taustalla vaikuttava, paikoin armotonkin talvinen luonto, jonka tuiskut eivät säästä tonttujakaan. Nautin paitsi näistä myös Savosen kerrontatavasta. Tontut ovat juuri sellaisia jollaisena olen ne itsekin lapsille kuvaillut, ja kaikki on jotenkin sopivan perinteikästä. Kuten mielellään jouluna asiat ovat. Mietinkin monessa kohdin, että Savonen on kasvanut Mauri Kunnaksen ja muiden perinteisten suomalaisten tonttukertojien parissa, lisäten ja sekoittaen soppaa sopivasti kirjailijan vapauksin, muttei kuitenkaan liikaa.

Lentävistä poroista voi toki olla montaa mieltä, mutta lapsikuuntelija nieli nekin itsestään selvänä, ja minusta sekin sopi hyvin satuun, jota reunustivat muutenkin yliluonnollisuus ja jouluun liittyvä salaperäisyys. Pidin kovasti myös muun muassa Vaari Riihirannan hahmosta ja ideasta ainoana ihmisenä, joka tuntee Korvatunturin salaisuuden, joulupukista hahmona sekä Korvatunturista tonttukansan kotina. Solahdin sujuvasti tonttujen tunnelmallisiin koteihin Korvatunturin kätköissä, hetkeen kun isä- ja äititonttu juttelevat keittiössä ja tonttulapset ovat kaivautuneet sänkyihinsä.

Kaikkinensa niin tässä kuin Savosen aiemmassakin teoksessa on ihastuttavaa vanhanaikaisuutta, rehtiyttä toisista ja yhteisestä huolehtimisen muodossa sekä kunnon satua, joka ei pelota missään vaiheessa lapsikuuntelijaa liikaa. Tässä ensimmäisessä kirjassa on selvästi enemmän jännitystä kuin seuraajassaan, ja itse taisinkin nauttia enemmän juuri tästä kirjasta. Kuusivuotias piti molemmista kirjoista yhtä paljon, ja tällä hetkellä Tiitun ja ystävien seikkailut ovatkin hänelle mieluisinta joululukemista. Iltasatua oli joka ilta yhtä vaikea lopettaa!

Sirja Iisakan pehmeitä lyijykynäpiirroksia olisi katsellut mielellään enemmän, ne sopivat hienosti kirjaan.

Suosittelen tonttulapsista kertovia kirjoja noin viisivuotiaasta ylöspäin itse lukeville alakoululaisille. Itse luen kirjan mielelläni muulloinkin kuin jouluna, siksi viehättävä tunnelma kirjassa on.

Tonttulapsista on blogattu myös Luen ja kirjoitan -blogissa ja Kirsin kirjanurkassa.

Meiltä tähtiä 4 / 5 ja lapselta jälleen täydet tähdet!

Nora ja Pirkko-Liisa Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus

Nora Surojegin: Untu ja sydäntalven salaisuus
Kuvitus: Pirkko-Liisa Surojegin
Kustannus: Otava 2012
104 s.

Valo talven keskellä. Joulu. Jokin ihmeellinen asia, jokin mikä valaisee synkimmänkin talven. Untu ajatteli, että jos joulu oli olemassa, oli se jotakin sellaista, mikä oli ehdottomasti löydettävä. Rannikon talvi oli pimeä ja synkkä, vuosien vieriessä sen väritkin tuntuivat Untusta haalistuneen. Ajatus iloisesta kirkkaudesta synkkyyden keskellä oli suorastaan vastustamaton.

Untu ja sydäntalven salaisuus on kertomus pienestä Untusta etsimässä talven mystistä valoa, joulua, josta se kuulee ensi kertaa löytäessään rannalta merestä huuhtoutuneen ruttuisen joulukortin. Ajatukset joulusta eivät anna rauhaa, ja niin Untu lähtee kohti pohjoista, etsimään joulun valoa.

Matkalla Untu tapaa monenmoisia metsän olentoja, kuten mahtavan, juhliin valmistautuvan Kekrin, ahkerasti puuhastelevia muppeleita, hitaita, viisaita hämyläisiä, metsän kuninkaan karhun, suuren Poukko Pannahisen ja monia muita. Kaikki ne auttavat häntä eteenpäin, ja niiden sekä susilauman avulla Untu selviää myös salakavalasta, lumen alla luikertelevasta rautamadosta, joka iskee silloin kun kaamoksen pimeys tuntuu kaikkein synkimmältä ja epäilys valon olemassaolosta melkein valtaa mielen. Lopulta porot johdattavat Untun nuotion kajossa joulun ukon luo, joka saa Untun ymmärtämään, mistä joulussa on kysymys. Joulun valo ammennetaan muistoista, ystävistä, teoista ja sanoista.
































Kuvissa näkyy osa kirjan taiasta. Kuvittaja Pirkko-Liisa Surojegin on täyttänyt sivut vuoroin hämyisillä ja sumuisilla, vuoroin salaperäisillä tai pakkasen sinertämillä kuvilla, joita katsoessaan haistaa kostean metsän mullan tuoksun tai kuulee lumen narskeen kengän alla ja tuntee poskissaan pakkasen nipistyksen. Yhtä upeaa kuvitusta näkee harvoin. Joulun ukko on mystinen, sarvipäinen hahmo, hitaat hämyläiset kahvipannuineen (kannessa) naavaisia puuvanhuksia. Kuvitus avaa polun Suomen syksyiseen ja talviseen metsään sen kaikessa salaperäisyydessään. Surojegin on kuvittanut aiemmin myös mm. Suomen lasten Kalevalan ja Suomen lasten eläinsadut.













Fantastisen kuvituksen rinnalla kulkeva Nora Surojeginin teksti on miellyttävää lukea. Tarinassa on mukana paljon suomalaista perinnettä ja entisajan viehätystä, ja Lapin mystiikka ja olot kiehtovat. Pidin myös tavasta, jolla joulun taika avataan joulun valoa etsivälle: ystävät, teot, muistot ja sanat tuovat joulun. Lapsille kirja on viristävän erilainen näkökanta jouluun ilman totuttua joulupukkia tai lahjoja, ja kaupallisuus on kirjasta niin kaukana kuin vain olla voi!

Luimme kirjan 6-vuotiaan kanssa, joka syventyi kuuntelemaan kirjan tarinoita herpaantumatta. Kuvitus kiehtoi sekä häntä että 3-vuotiasta suuresti, etenkin karhu-kuva! Karhu metsän kuninkaana teki suuren vaikutuksen, meillä kun on jostain syystä viime aikoina useammin luettu lastenkirjoja, joissa leijona näyttäytyy eläinten ehdottomana kuninkaana. Kirjaa lukiessamme nautinkin siitä, miten se monin tavoin syvensi suomalaista kulttuuria ja perinteitämme.

Kaikkinensa kirja on mainio jouluun ja talveen virittäjä. Niin tarinassa, kuvituksessa kuin sanomassakin on mystiikkaa ja salaperäisyyttä, joka sopii loistavasti erityisesti tähän vuodenaikaan!

Tähtiä meidän perheeltämme 4 / 5

Lapin luonnosta kertoo myös sarjakuvamainen Hanna ja Antti Kallion Velhovaari ja kultahippu (Art House 2012) jonka olen esitellyt blogissa aiemmin.

Toinen mukava jouluun sopiva tarina on samoin blogissa esitelty Meri Savosen Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat (Saarni-kirjat 2011).

Meri Savonen: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat

Meri Savonen: Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat
Kuvitus: Sirja Iisakka
Kustannus: Saarni-kirjat 2011
171 s.

Lopulta yllätin itseni siinä pienessä puusaunassa hengittämästä hitaammin. Minä todella hengitin hitaammin ja ihmettelin, mihin se kokoajan nopeammin tikittävä, vihaista seinäkelloa muistuttava ääni oli hävinnyt korvistani. Ensi kerran moneen vuoteen ehdin katsoa sormiani ja varpaitani ja kuunnella hengitystäni ja miettiä, miten paljon minulla oli aikaa. Kaiken oli pysähdyttävä ennen kuin ymmärsin, että vain hitaus tuo aikaa. 

Tontuilla on suuri huoli - vanhoja puusaunoja ympäri Suomen puretaan kovalla vauhdilla, sillä kiireiset ihmiset eivät ehdi eivätkä halua niitä kunnostaa, vaan korvaavat ne sähkösaunoilla. Samalla uhkaavat hävitä saunatonttujen kodit! Joulutontut lähtevät auttamaan saunatonttuja saunojen kunnostamisessa, ja seikkailuun päätyvät myös pienet tonttulapset Tiitu, Timi, Tuisku ja Verne. He saavatkin oikein tärkeän tehtävän, sillä he auttavat saunatonttu Justusta kunnostamaan Elsa Koivuniemen puusaunaa, joka ottaa ainoana puusaunana osaa Suomen upein sauna -kilpailuun! Jos Elsan sauna voittaisi kilpailun, olisi puusaunoilla vielä mahdollisuus! Ikävä kyllä toinen tuomareista on kiireinen, hätäilevä uramies, joka ei puusaunojen päälle ymmärrä. Nyt tarvitaan kiireesti tonttujen kekseliäisyyttä!

Meri Savosen Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat sijoittuu kevääseen, mutta sopii tavattoman hyvin luettavaksi myös marraskuun hämärässä, ovathan päähenkilöinä tontut. Myös kirjan verkkaisuus istuu hyvin juuri tähän hetkeen vuodesta.

Tonttujen pienet, harmittomat seikkailut Varis Vaakkurin ja Liekki-ketun kanssa saivat kuusivuotiaan lapsikuuntelijan herpaantumattomaan otteeseensa. Häntä jännitti hirveästi, voittaako Elsan sauna Suomen upein sauna -kilpailun. Tarinan hahmot, Justus Tunturikäpälä, Joulumuori, Joulupukki ja saunatonttujen vanhin Nuutti Vuonankaali olivat sympaattisia.

Aikuista kirjassa viehätti ertityisesti suomalaisen perinteen arvostaminen ja elämän hidastaminen. Tarinointi puusaunoista oli hellyyttävää ja iltaisin oli hyvä rauhoittua kirjan kanssa iltasadun lukuun. Välillä olin itse tuskastua loputtomaan mietiskelyyn puusaunoista, ja tekstiä olisi voinut paikoin hieman vähentää - toisaalta oli kiva, että kirja kesti juuri niin kauan kuin kesti. Lasta hidastempoisuus ei häirinnyt, päinvastoin hän ei olisi halunnut kirjan ollenkaan loppuvan, vaan halusi aloittaa sen heti uudelleen alusta!

Kirja sopi hyvin paitsi kuuden kieppeillä olevalle - ja pienemmällekin, jos jaksaa kuunnella hitaanpuoleista tarinaa ilman kuvia - mutta myös itse lukevalle alakoululaiselle ja tonttutietouden kartuttamiseksi. Sirja Iisakan kooltaan pienet lyijykynäkuvitukset maustavat tarinaa harvakseltaan, mutta ne sopivat kirjan verkkaiseen, vanhanaikaiseen ja konstailemattomaan ilmapiirin.

Vaikka kestikin useita iltoja syttyä kirjalle, se jätti jälkeensä hyvän olon. Puusaunojen tunnelmaan ja rätisevän tulipesän loimotukseen pääsee hyvin leijailemaan kirjan sivuilla, ja samalla voi vetäistä henkeä ja rauhoittua. Kirja sopii muuten hyvin luettavaksi toki myös keväällä, kun mökkisaunoja aletaan lämmittelemään. Tonttulapsista on ilmestynyt aiemmin toinenkin teos, Tonttulapset ja seikkailujen joulu (Saarni-kirjat 2010), ja se tekisi kyllä mieli lukea!

Tähtiä 3,5 / 5
... ja lapselta kuulemma "tuhat"!

Tonttulapset ja ketuilla ratsastavat vieraat on arvosteltu useammassakin blogissa, mm. Kirsin kirjanurkassa, Luen ja kirjoitan ja Kirjavassa kukossa.  Tonttulapset ja seikkailujen joulu on arvioitu Lastenkirjahyllyssä.

Kirja on saatavilla myös E-kirjana.

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär
Kuvitus: Ilon Wikland
Kustantaja: Wsoy 2009 (28. painos)
240 s.

Kesä ei ollut ikuinen, sen tiesi Birk ja sen tiesi Ronja. Mutta nyt he alkoivat elää niin kuin se olisi, ja pitivät jokaisen piinaavan talviajatuksen piilossa niin hyvin kuin kykenivät. Joka hetki, aamunsarastuksesta iltahämärään ja yöhön, he halusivat olla tietoisia kesästä ja imeä koko sen suloisuuden itseensä. Päivät saivat tulla ja mennä, he elivät kesän huumassa eivätkä suostuneet huolestumaan. Heillä oli vielä vähän aikaa. 

Tänä kesänä kesälomareissuamme Itä- ja Pohjois-Suomeen seurasivat erilaiset äänikirjat, mukaanlukien Astrid Lingrenin Ronja Ryövärintytär, ja se sai minut innostumaan bloggaamaan klassikosta. Vuosi sitten luimme kirjan yhdessä tuolloin 5-vuotiaan kanssa, nyt on ollut vuorossa äänikirja. Ritva Vepsän lukema tarina pelottomasta Ronjasta, Birk Borkanpojasta ja ryöväreistä, heidän elämästään Matiaksenlinnassa ja jännittävässä metsässä lumosivat ja kietoivat meidät otteeseensa niin herpaaantumattomasti, että auton pysähdyksetkin tuntuivat ikäviltä tauoilta kuunteluun. Ei väliä vaikka jalat olisivat olleet puoliksi halvaantuneet tuntikausien istumisesta...

Ronja elää yhdessä ryöväriruhtinas isänsä ja äitinsä kanssa Matiaksenmetsässä, ryövärilinnassa. Jo varhain hän oppii elämään linnaa ympäröivässä metsässä, varomaan ajattaria, harmaita männiäisiä ja Borkan ryöväreitä. Eräänä päivänä hän huomaa rotkon reunalla istumassa itsensä ikäisen pojan, ja jo tuolla kohtaamisella Ronja ja Birk solmivat välilleen siteen, ensin vastentahtoisesti mutta ajan myötä niin voimakkaan kuin olisivat sisaruksia. He pelastavat toinen toisensa milloin ajattarilta, milloin kakkiaisilta tai nälkäkuolemalta, ja kun Matias lopulta saa selville Ronjan ystävyydestä Birkin kanssa, lapset pakenevat isiensä verivihollisuutta Karhuluolaan. Paljon saa kuitenkin vielä tapahtua, ennen kuin viha Matiaksenmetsässä lopulta laantuu.

Ronja Ryövärintytär on tarina vahvasta ystävyydestä ja sisaruudesta, joka kestää mitä vain, sekä toisen auttamisesta. Se kertoo lapsen ja vanhempien siteistä ja tempoilusta niiden sisällä, itsenäistymisestä, menetyksistä ja ylpeydestä, oikeudenmukaisuudesta ja vanhojen riitojen unohtamisesta. Se on myös vahva kuvaus ihmisen ja luonnon suhteesta sekä luonnon kauneudesta ja jylhyydestä. Samalla se on eräs Lindgrenin vavahduttavimmista kirjoista, paikoin melkein liian surumielinen ja ahdistava. Silti jälkitunne on optimistinen. Kirjan luettuaan ei voi olla miettimättä, miten tärkeää on valita aina oma tiensä ja uskoa omiin arvoihinsa, kuten Ronja tekee, vaikka se välillä maksaa hänelle enemmän kuin sydän kestäisi. Kirja myös osoittaa, miten elämään kuuluu niin iloa kuin suruakin, mutta aina tulee kevät, yhtä varmasti kuin yön jälkeen koittaa aamu! Siitä kertoo Ronjan keväthuuto, hänen ehtymätön elämänhalunsa, joka nousee pintaan vaikka ympärillä tapahtuisi mitä, ja joka voittaa lopulta talven ja kuolemankin. 

Kirja on syvyydessään, jännittävyydessään ja moniulotteisuudessaan kertakaikkisen hieno kirja. Ilon Wiklandin mustavalkokuvitus on tärkeä osa tarinaa.

En ole ihan varma, milloin luin Ronja Ryövärintyttären ensimmäistä kertaa, varmaankin yli kymmenvuotiaana. Luulen, että olin innoissani metsän kuvailusta ja ”villistä Ronjasta”, jonka pelottomuutta ja neuvokkuutta ihailin. Muistan Ronjan takkutukan ja ystävyyden pojan kanssa. 

Sen sijaan en muistanut, miten tummasävyinen kirja paikoin on, suorastaan painostava. Tai miten koskettava on Matiaksen rakkaus Ronjaan ja sitten epätoivo tyttärensä käytöksestä. En muistanut kirjan draamaa ja voimaa, se sai minut sanattomaksi ja pohtimaan, onko vielä liian aikaista lukea kirja nyt eskari-ikäiselle. Vielä vuosi sitten saatoin ja hypinkin voimakkaimpien kohtauksien yli, mutta äänikirjassahan mitään ei voi paeta. Tunnelmat ja kohtaukset vyöryvät päälle vääjäämättä. Tyttäreni kuunteli hievahtamatta, ja alussa häntä pelottivat ajattarat ja Birkin putoaminen rotkoon, mutta sopivasti, ei liikaa. Ja kun katsoin häntä, mietin, miten hienoa onkaan, kun kuulee tai lukee ensimmäistä kertaa elämässään jotain suuren vaikutuksen tekevää teosta, kun maailma järkkyy hetkeksi tai kenties ikuisesti hieman paikoiltaan!

Näin Astrid Lindgren kertoo Ronjan synnystä:

"... kuljin kaupungilla ja kaipasin erämaata, halusin olla aarniometsässä - mutta sinne en päässyt. Silloin mielikuvitus tuli apuun."

Ja upean, kiehtovan aarniometsän Lindgren on totisesti luonut! Tukhoman Junibackenin Satujunassa on muuten kuvattu Ronja Ryövärintyttären maailmaa paljon, ja junassa istuva voi kuulla jopa Ronjan keväthuudon. Muutenkin Junibacken on ihana, ehdottomasti käymisen arvoinen paikka kaikille satujen ystäville!

Tähtiä: 5 / 5

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis

Benjamin Chaud: Hei hei, Luppis (orig. Adieu Chaussette)
Suomennos: Mikael Ahlström
Kustantaja: WSOY 2011
40 s.

Minun pehmopupuni nimi on Luppis. ... Täytyy sanoa, että leikkikaverina se on aika surkea. Surkea jalkapallossa ja surkea tappelemaan, eikä se oikein ikinä ole ymmärtänyt, mitä eroa on cowboylla ja intiaanilla. Nyt vain on niin, että minä en voi enää pitää pupua parhaana kaverinani. En ole enää mikään vauva.
Olen siis päättänyt hankkiutua siitä eroon. 

Näin virkistävästi ja päättäväisesti alkaa Benjamin Chaudin Hei hei, Luppis. Ihastuin ensi vilkaisulta kirjan ideaan - poika haluaa päästä eroon pehmolelustaan, koska hän tarvitsee oikeitakin kavereita, ja yrittää hylätä paksun, leppoisan pehmopupunsa metsään. No, eihän se ihan niin helppoa ole, kuten tietää jokainen, joka on joskus rakastanut pehmolelua oikein kovasti.

Kuvittelin mielessäni, miten 2,5-vuotias poikani, joka raahaa pehmoleluaan joka paikkaan, eläytyisi tarinaan. Mutta eihän sekään ihan niin mennyt. Tarina meni yli käsityskyvyn. Kirja sopineekin paremmin 4-5-vuotiaille, sillä metsä on kuvattu välillä melko uhkaavana ja pojan tunteita kuvataan vahvasti. Ne ailahtelevat kyllästymisestä huoleen ja hätääntymisestä pelkoon.

Ajatushan on vinkeä - sitoa pehmopupu puuhun ja juosta pois. Hylkäämisen hetki jätetään lyhyeksi, vajaan sivun mittaiseksi, ennen kuin katumus valtaa mielen, mutta yhtä kaikki lukijan mielessä herätellään kysymystä siitä, saako niin tehdä? Pehmopupua voi verrata niin eläimiin - siltähän se näyttää nököttäessään avuttomana, puuhun kiinni sidottuna  - kuin uskolliseen ystäväänkin. Tietenkään kumpaakaan ei saa sitoa puuhun ja hylätä yksin, ja tästä saakin hedelmällistä juteltavaa. Mutta silti - Luppis on kuitenkin vain pehmolelu. Ja pojan ajatus on kaunis: kanit tykkäävät elellä villinä luonnossa, siellä niillä on parempi. Oikeastaan asian kaksijakoisuus tekee kirjasta kovin mielenkiintoisen.

Vaikka kokonaisuus on moni tavoin hyvä, jokin siinä vähän häiritsee. En saa kuitenkaan kiinni, mikä. Onko aihetta lähestytty liian sarkastisesti ja aikuisen silmin? Vai häiritseekö minua sittenkin itse tarina? Joka tapauksessa pidän lopusta - se on onnellinen ja onneksi myös aavistuksen yllättävä. Ja hiukan epäselvä, sillä leikki ja todellisuus kietoutuvat jännästi yhteen.

Chaudin kuvitus on veikeää, melko humoristista, ja Luppiksen korvat viuhtovat milloin mihinkin suuntaan. Mikael Ahlströmin suomennos pelastaa kirjan monin paikoin:

Sanon sille, että alahan laputtaa, Luppis, olet vapaa, mutta se ei liikahdakaan. Se katselee minua pikkuruisilla prinsessansilmillään ja yrittää saada minut heltymään. Sen tempun se tekee joka kerta, kun se haluaa, että minä hoivaan sitä. 

Kirjan koko on muuten haastava. Korkeutta piisaa sen verran, ettei se tahdo mahtua hyllyyn.

Tähtiä 2 / 5

Syksyllä 2011 ilmestynyttä Hei hei, Luppista on pohdiskeltu ainakin blogeissa Hyllyjen uumenista nuorille ja naperoille ja Lastenkirjahylly.

Leena Krohn: Auringon lapsia

Leena Krohn: Auringon lapsia
Kuvitus: Inari krohn
Kustantaja: Teos 2011
80 s.

Leena Krohnin Auringon lapsia on ihastuttava kirja! Ei ole ylisanoja, vaikka sanonkin että se saa käpertymään sykkyrälle nautinnosta ja ajelehtimaan kukkien maailmassa, niiden kauneudessa ja tuoksussa. Kirja hellii aisteja! Inari Krohnin kukkakuvitukset ovat herkkiä ja upeita, ja niissä kukkivat iirikset, kurjenpolvet, akileijat, ruusut, tiikerinliljat, varjoliljat ja malvat, nuo herkät suosikkini!

Kun Orvokki ajoi takaisin kaupunkiin, kostea hiekka ratisi renkaiden alla kuin joku nauraisi hiljaa. Tien pientareet kukkivat kirjavanaan keto-orvokkeja, voikukkia ja kurjenpolvia. Niitä ei myydä kukkakaupassa ja monia niistä pidetään rikkaruohoina, mutta kaikki ne ovat auringon omia lapsia. Maasta, joka vasta äsken oli ollut kuin hauta, yhtä kylmä ja musta, kevään aurinko nosti esiin elämän kaikki värit.
Kevät oli taikureista suurin.

Krohnin romaanissa on vanhan ajan taikaa, jota lukiessa solahdin 50-luvun tunnelmaan ja äitini lapsuuteen, jolloin katupuodeissa myytiin lihaa, kirjoja tai liivejä ja sukkia. Samalla kadulla asustaa Orvokki, joka mielestä kaikkein kaunein näyteikkuna on Senseitsemänkukan kukkakaupassa, joka "syys- ja talvi-iltoina loistaa läpi tihku- tai lumisateen kuin pieni kesä." Kaupan omistaja neiti Horsma juttelee kukille eikä oikeastaan haluaisi myydä kukkia ihmisille, jotka eivät ymmärrä niiden kauneutta.

Orvokista tulee viikon ajaksi neiti Horsman kukkalähetti. Hän saa viedä kukkia erilaisille ihmisille, ojentaa kukat erilaisiin hetkiin tai erilaisia tunteita välittämään. Jokaiseen päivään ja tilanteeseen on oma kukkansa. Samalla Orvokki näkee elämän sen kaikessa värikkyydessään. Saajat eivät aina suhtaudu kukkiin niin kuin niiden lähettäjä on toivonut – juuri lapsen saanut yksinhuoltajaäiti vähät välittää tulppaanista, sillä sillä ei ison lapsilauman vatsoja ruokita. Vankilassa "pitkää kakkua" istuu karski mies, joka herkistyy äidin lähettämästä syntymäpäivän iiriskimpusta. Kaunis missi tyrmää ruusukimpun, kun kuulee sen tulevan kadunlakaisijalta, ja Orvokki oppii, ettei kauneus ja hyvyys aina asu samassa ihmisessä. Lilja-muratti seppele vie Orvokin suuren taikurin hautajaisiin, jonka lapsen(lapsen)lapsi ei ymmärrä ukin arkkuun menon lopullisuutta.

Krohnin rakentama kokonaisuus on tavattoman kaunis ja vahva. Orvokin kohtaamisessa aikuisten mailman kanssa on välillä haikeutta, toisinaan iloa, ja lapsen mielen viattomuus ja ennakkoluulottomuus puhuttelee. Se saa katsomaan asioita hetken toisin, tarkemmin, ja näkemään, miten asioilla on useita värisävyjä. Kirjan laskettuaan mieli on levollinen.


Inari Krohnin kukkakuvitukset, jotka ovat sarjasta Kunnianosoitus Maria Sibylla Merianille, ovat piste i:n päälle! Kuvat ovat myös tarpeen muistuttaakseen ainakin minua eri kukkalajien ihmeellisestä kauneudesta ja herkkyydestä. 

Tämä on täydellinen kevätkirja, kun maasta punkee pienen pieniä vihreitä versoja ja helmililjoja! Kaunis kirja on myös erityisen oivallinen lahja, itse asiassa niin aikuisille kuin lapsillekin. Erityisen hyvin tämä sopii tietysti puutarhanhoidosta ja kukista nauttiville, mutta suosittelen hyvä tekevää lukumatkaa ihan kaikille.

Sain vinkin kirjasta Kirjavan Kammarin Karoliinalta, kiitos!
Myös HS on pitänyt kirjasta.


Tähtiä 4,5 / 5

Muokattu 27.4.2012