Rydyard Kiplingin Alkutarinat kestävät aikaa

Rydyard Kipling: Alkutarinoita (orig. Just So Stories 1902)
Kuvitus: Rydyard Kipling
Kustannus: Art House 2013
213 s.
Lyhyesti: Hassuja ja ajattomia tarinoita siitä, miten eläimet saivat nykyisen muotonsa ja miten mm. aakkoset syntyivät. Kertomuksissa on melkoisesti ronskiutta, huumoria ja oivallista kieltä!

Viime aikoina olemme viihtyneet - jo aika pitkään - lasten kanssa Rudyard Kiplingin Alkutarinoiden parissa. Kirjasta on tullut kuin joku tuttu ja vanha hansikas, jonka pariin palaamme aina tauon jälkeen, kun olemme välissä ahmineet jotain muuta.

Miten Leopardi sai täplänsä ja Etiopialainen ihonvärinsä, Kameli kyttyränsä, Sarvikuono raapiutuneen ja roikkuvan nahkansa tai Norsu kärsänsä? Ja itselleni erityisen kiinnostavaa (koska eläintarinoita olen lukenut Afrikkaan liittyen paljonkin) miten syntyivät ensimmäinen kirje ja aakkoset?

Kannen kuva paljastaa jotain krokotiilin ja norsun kohtaamisesta ja samalla kirjan tyylistä: ronskiutta ja suorasukaisia kohtaamisia, ei aina kovin helliä, mutta sellaistahan luonto on.

Onko tarinoissa viisautta tai opetuksia? On varmaan, paljonkin, mutta eivät ne ensimmäisinä mieleen jää. Pikemminkin luonnehtisin niitä hassuiksi ja ajattomiksi tarinoiksi, jotka sopivat joka puolelle maailmaa. Alkuperäinen nimi "Just So Stories" kuvastaa niitä hyvin.

Huumori kuplii pinnan alla ja tulee esimerkiksi kirjailijan erikoisesta tavasta toistaa joka kerta nimen jälkeen pitkä määritelmä ja kursivoida joka kerta eri sana, kuten:

"Muukalainen (ja hän oli kotoisin Tewarasta)"

niin että lukija alkaa pakonomaisesti miettiä, mikä se Tewara oikein on, vaikkei se tarinan kannalta sitten olekaan yhtään mitenkään merkityksellinen.

Hassuus tulee myös olentojen oudosta tavasta puhua ja kielen mutkikkuudesta, sekä kirjailijan tavasta puhua suoraan lukijalle, "oi pieni ystävä", mikä tekee ääneen lukemisesta lapsille eloisampaa.

Silloin Kaksivärinen-Pyton-Kallio-Käärme tuli alas rantaäyräältä ja kietoutui kaksoissolmuun Norsunlapsen ympärille ja sanoi:
- Harkitsematon ja kokematon matkalainen, meidän tulee nyt vakavasti antautua pieneen korkeajännitykseen, sillä ellemme niin tee, käsitykseni on, että tuo itsepotkuroiva sotalaiva, jonka yläkansi on panssaroitu (ja tällä, oi pieni ystävä, se tarkoitti Krokotiilia), lopullisesti turmelee sinun tulevan urasi.
Tällä tavoin kaikki Kaksiväriset-Pyton-Kallio-Käärmeet aina puhuvat. 

Tarinat ilmestyivät jo vuonna 1902, eli jonkin verran on hiekkaa valunut tiimalasissa niiden ilmestymisen jälkeen, mutta sata vuotta on kyllä mitätön aika ajattomien tarinoiden rinnalla.

Jaakko Anhavan suomennos on mainio. Todella kekseliästä, monipuolista kieltä, mikä pääsee ääneenluettuna ehdottomasti oikeuksiinsa.

Tämä sai Pantterin ja Etiopialaisen ymmälleen, mutta ne läksivät etsimään alkuperäistä kasvikuntaa, ja monen monituisen päivän perästä ne äkisti näkivät suuren, korkean, uljaan metsän, joka oli täynnä puunrunkoja ja niitten seassa kerrassaan täplikkäitä ja laikukkaita ja läikikkäitä ja läiskikkäitä ja läikähteleviä ja häilähteleviä ja heilahtelevia ja ristiin heittyviä varjoja. (Sano se nopeasti ääneen, niin huomaat, kuinka tavattoman varjoinen se metsä olikaan.)

(Ainoastaan neekeri-sana suomennoksessa saa ärtymään, kts. alas. *)

Entäs R. Kiplingin alkuperäisetkuvitukset sitten? Kuten tekstikin, vähän hassuja nekin, ehdottomasti ainutlaatuisia, täynnä sivutarinoita pienissä yksityiskohdissa, joita jaksaa parhaimmillaan tuijottaa pitkään.

Hassuja ovat myös pitkät, sivun mittaiset kuvatekstit, joista etenkin 8-vuotias piti. Itse tarinan ääneenlukemista ne kuitenkin hieman häiritsivät, sillä ne vievät fokuksen tarinasta.

Ylipäänsä Kipling rikkoo kerronta- ja kuvitustyylillään niin monessa sitä, mihin olemme tottuneet, että se on silmiinpistävää. Virkistävää myös.


















Alkutarinoiden edellinen suomennos on 1950-luvulta. On upeaa, että vanhoista klassikoista tulee uusia suomennoksia ja uusia painoksia. Tässä on uutena mukana alkuperäinen kuvitus ja runot.

Alkutarinoita on luettu ja niistä mielenkiintoisesti kirjoitettu myös blogeissa Kirjojen keskellä ja Sinisen linnan kirjasto.

Ja kuten Sinisen linnan kirjastossa toivotaan, alkusanat ja taustat kirjan synnystä ja suomentamisestakin olisivat olleet kiinnostavia. R. Kipling muuten sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1907.

Onko Rudyard Kiplingin Viidakkokirja (1894, 1895) teille tuttu? Kaivoin sen piharoskiksesta vuosia sitten ja avasin hiljattain ekaa kertaa, kun kuopus halusi kuulla sitä. Mutta ei me päästy kovin pitkälle. Silti halu lukea se jäi. Myöhemmin.


*)  Niin, ja siitä neekeri-sanasta. Ei nyt enää sitä sanaa. Tästä voisi kirjoittaa niin paljon. Mielessä on hyvin Ruotsissa syksyllä käyty kekustelu neekeri-sanan poistamisesta Peppi Pitkätossu-elokuvasta. Minusta sen vaan voisi jättää pois, liikaa painolastia ja ikävää kaikua. Vaikka mustaa ihoa kivasti tarinassa ihaillaankin!

Rydyard Kipling: Alkutarinoita (orig. Just So Stories 1902)
Kuvitus: Rydyard Kipling
Kustannus: Art House 2013
213 s.
Mistä: Arvostelukappale

Ihana Koiramäen tarinat

Mauri Kunnas: Koiramäen tarinat
Kuvitus: Mauri Kunnas
Kustannus: Otava 2013
Lyhyesti: Viisi klassikkotarinaa yhdessä: Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa, Koiramäen talvi, Koiramäen joulukirkko ja Koiramäen lapset ja näkki. Tarinat ovat vuosilta 1980-2007.

Kuvaushetkellä vielä kesän valoa ja vehreyttä

Mauri Kunnas on aina Mauri Kunnas. Hänen omintakeinen tyylinsä, kuvituksen hupaisuus ja tiedon valtaisa määrä kirjoissa tekee niistä kirjoja, joita voi lukea lähes loputtomasti. Koiramäen tarinat, viiden kirjan yhteisnide, tuo eläväksi 1800-luvun elämän esineineen, touhuineen, ammatteineen ja tapoineen, ja on yksinkertaisesti ainutlaatuinen tietovarasto ja nautinnollinen kuvakirja Suomen historiasta. Tällä kertaa ihailen etenkin tiedon valtavaa määrää ja Kunnaksen taitoa pukea se kirjoiksi, joita jo parivuotias jaksaa seurata. Niin ja yksityiskohtaisesti kuvitettujen, autenttisten, kauniiden vanhojen esineiden yltäkylläisyyttä. 

Koiramäen tarinat sisältää seuraavat kirjat:

Koiramäen talossa on Kunnaksen toinen kuvakirja, se on tehty vuonna 1980 ja kuvaa 1800-luvun elämää maaseudulla: arjen puuhia ja työtä sekä niissä tarvittuja työkaluja. Itselleni tämä on läheisin näistä kirjoista. (Ensimmäinen Kunnaksen kirja on muuten Suomalainen tonttukirja (1979), ja se oli myös meidän perheen ainoita Kunnaskirjoja lapsena.) 

Koiramäen lapset kaupungissa syntyi 1987, ja sijoittuu 1853-luvun paikkeille. Materiaalia tarinaan Kunnas on ammentanut Turussa sijaitsevasta museoidusta käsityöläiskorttelista. Tekstiä on tässä tarinassa huomattavasti ensimmäistä enemmän ja tiedon määrä valtaisa: Millaista oli meritse tapahtuva kaupunkäynti, millaista kaupunkielämä, millaisia ammatteja ja tehtäviä oli, entä koulunkäynti, tehtaiden tuleminen… Pieni henkilökohtainen ilonhetki: löydän sivuilta pumpernikkelin, lapsuuden herkun jota olen metsästänyt lähikaupoista viime aikoina. Ilmeisesti kyseessä on herkku jo 1800-luvulta (ehkä, sillä Kunnas sanoo esipuheessa ottaneensa itselleen ottanut taiteilijanvapauksia).  

Kirjasta Koiramäen lapset kaupungissa

Koiramäen talvessa (1988) ollaan jälleen maaseudulla ja metsässä, ja tutustutaan myös juhliin - jouluun, laskiaiseen ja pääsiäiseen - ja niihin liittyviin perinteisiin ja uskomuksiin. 

Laskiainen on hauska päivä. Silloin syödään rasvaista ruokaa niin että suupielet ja sormet kiiltelevät, ja tietysti papusoppaa.
Äiti, Tilta, Miina ja Heta harjaavat hiuksiaan pitkin päivää. Sen pitäisi vaikuttaa tulevan kesän pellaviin. Työt lopetetaan aikaisin ja mennään saunaan. Saunassa ei saa hiiskahtaa sanaakaan ellei halua hyttysenpistoja seuraavana päivänä.
Iltapäivällä koko Koiramäen väki menee kelkkamäkeen. Siellä on iloinen hulina. Kaikki lähiseudun asukkaat ovat tulleet mäkeä laskemaan. 

Koiramäen joulukirkon (1997) Kunnas piirsi ja kirjoitti, kun Tyrvään Pyhän Olavin kirkko oli tuhopoltettu, ja taiteilija halusi kuvata kirkon jouluista tunnelmaa iloisena ja kauniina. Tässä kirjassa tämä tarina on ensimmäistä kertaa isossa koossa. 

Koiramäen lapset ja näkki (2007) -kirjassa kuullaan kummitusjuttuja ja muita jänniä tarinoita, joita entisaikaan kerrottiin: hiisistä, kummituksista, trulleista, roisvoista, haamuista. Ne Kunnas on kerännyt joko suvustaan ja omasta lapsuudestaan tai murretutkijoilta. 

Kirjasta Koiramäen lapset ja näkki

Kirjasta Koiramäen lapset ja näkki

Sivujakin tässä teoksessa on ihan hirrrveästi, 200. Mieletön - ja nautinnollinen - tietopläjäys siis. 

Olisipa hauska kuulla, mikä on kenenkin oma Kunnas-suosikki? Minulla se lienee Joulupukki, siinä on vain niin ihana tunnelma. Mutta palatakseni oman lapsuuteni Kunnas-kirjaan, Suomalaiseen tonttukirjaan, kyllä Välikaton Feetu on sittenkin jäänyt kaikkein parhaiten muistiin.



Mauri Kunnas: Koiramäen tarinat
Kuvitus: Mauri Kunnas
Kustannus: Otava 2013
Mistä: Kustantamosta

Kaislikossa suhisee on lumoava klassikko

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows, 1908)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
256 s.
Lyhyesti: Vuonna 1908 ilmestynyt klassikkosatu eläinten ystävyydestä ja seikkailuista. Uusi kuvitus ja suomennos toimivat hienosti ja tuovat lisähuumoria. Persoonalliset tyypit sekä verkkaisuuden ja seikkailun vuorottelu veivät mukanaan niin, ettemme olisi malttaneet odottaa iltoja!

Kuljettaja yritti puuttua ajamiseen, mutta Konna törkkäsi tämän kyynärpäällään takaisin istuimelle ja painoi kaasun pohjaan. Naamalle puhaltava ilmavirta, moottorin murina ja auton kevyt töyssähtely huumasivat sen heikot hermot. "Pyykkimuija, totta tosiaan!" se huusi päättömästi. "Ha haa, minä olen Konna, automobiilien anastaja, vankikarkuri, se Konna, joka aina pääsee pakoon! Istukaa aloillenne, niin saatte tietää, mitä ajaminen todella on, sillä olette kuuluisan, taitavan ja täysin pelottoman Konnan räpylöissä!" 

Vihdoinkin tämän ihanan klassikon vuoro, josta innostuimme valtavasti 8-vuotiaan kanssa (etenkin minä, mutta 8-vuotiaallekin tämä oli "toiseksi paras kirja". Parhaan paljastan lopussa :) )

Tarina Konnasta, Myyrästä, Mäyrästä ja Vesirotasta alkaa sinä päivänä, kun Myyrä, hetkellisen riemukkaan samoiluretken päätteeksi, löytää itselleen täysin uuden maailman, Joenvarren. Myyrä uppoutuu kokonaan Joenvarren kiehtovaan maailmaan ja tutustuu sen myötä aikaansaavaan Rottaan, joka ottaa sen heti ystäväkseen ja luokseen asumaan, Korvessa asustavaan viisaaseen, äreään Mäyrään sekä rehvastelevaan, itserakkaaseen Rupikonnaan.

Konnalla, tuolla hahmoista mainioimmalla on hirveän hankala tapa innostua intohimoisesti uusista asioista, kuten nyt automobiileista ja suunnattomasta hurjastelusta niillä. Autovimma paisuu yli äyräidensä, ja ystäviensä aavistusten mukaisesti Konna joutuukin melkoiseen kiipeliin intohimonsa vuoksi. Miten kaikessa häkellyksessä oikein käy?

Kaislikossa suhisee ilmestyi jo vuonna 1908, reilu kymmenen vuotta sen jälkeen kun ensimmäiset polttomoottorilla toimineet "automobiilit" ilmestyivät Englannin teille, aikana jolloin autoja oli maassa siis suunnilleen vähän vajaa tuhat. Mielikuva tuosta ajasta harvinaisine automobiileineen on elävä, kun kirjan sivuille uppoutuu. Ja nimenomaan uppoutuu, niin vangitseva on tarina Kaislikon väestä.

Iso osa kirjan vetovoimasta tulee sympaattisista päähenkilöistä, jotka Grahame on säilyttänyt selvästi eläiminä, mutta kuitenkin syvästi inhimillisine piirteineen: itserakkaina, katuvina, epäitsekkäinä, avuliaina, uudesta innostuina, suorastaan pakonomaisesti haluavina … Vaikka Konna onkin kirjan voimakkain ja kaikkine ilmiselvine heikkouksineen kiehtovin hahmo, on tarinassa paljon muutakin: eläinten välillä on kaunista ystävyyttä ja lojaalisuutta. Kenneth Grahamen kerronta on täynnä verkkaisia, rauhoittavia kuvauksia eläinten elämästä, luonnosta ja Joenrannan idyllistä, jossa jokainen elelee siten kuin itse haluaa. Eläinten ja ihmisten maailma erottuvat toisistaan - yksinkertaistettuna ihmisten maailmaa ovat vankilat, autot ja meteli, eläinten enimmäkseen rauhallinen elämäntahti, omavaraisuus, kotikeskeisyys ja toisten auttaminen.

Itselleni tärkeä, vähän erilainen kohta tarinassa on luku, jossa Vesirotta tapaa Laivarotan, jonka tarunhohtoiset kertomukset seikkailuistaan maailmalla ja näkemistään paikoista saavat Vesirotan niin pauloihinsa, että tämän silmiin syttyy lasimainen katse, kaukokaipuu valtaa sen täysin, ja se on valmis jättämään kaiken seuratakseen tuota voimakasta kutsua. Taidan tietää tarkalleen mistä Grahame kirjoittaa...

Grahamen kieli on kaunista ja viipyilevää! Se hengähtää hetkiin ja luo niistä niin elävän kuvan lukijan silmien eteen, että voi vaivatta upputua kuvitelmissaan Rotan nojatuoliin kuuntelemaan tarinoita Konnasta ja Joenvarresta. Pitkien lauseiden hetteikköön voi upota niin ettei välillä muista mistä lause alkoi. Ääneen lukeminen tuntui parhaalta tavalta lukea kirja, sillä siten kielen kauneudesta pääsi parhaiten nauttimaan. Suomentaja Maarit Varpu on tehnyt taidokasta työtä käännöksen kanssa, kieli on onnistunut hyvin säilyttämään ajattoman tunnelmansa ja humoristisuutensa. Käännöstyö ei ole varmasti ollut helpompia!

Kirjassa on myös uusi, värikylläinen kuvitus, David Robertsin, ja verrattuna esimerkiksi aiempaan Inga Mooren kuvitukseen mukana on nyt rutkasti huumoria. Uusi kuvitus tukee minusta Moorea paremmin tarinan henkeä, ja kukin hahmo pääsee oikeuksiinsa. Mukana on monta kokosivun kuvaa, jopa koko aukeaman, ja ne lisäsivät merkittävästi lukunautintoa. Kaikkinensa tämä uusi painos oli mielestäni hyvin onnistunut, kaunis ja kepeä. Ernest H. Shephardin vuoden 1933 ilmestyneeseen kuvitukseen kirjasta en ole päässyt tutustumaan, en myöskään A.A.Milnen kuvitukseen 1920-luvulta. En tiedä onko muita kuin Shephardin ja Mooren kuvittamia painoksia suomennettu, kaikkinensa eri kuvittajia on ollut vuosien saatossa kuitenkin useita.

Wikipedia muuten kertoo itsensä Amerikan presidentin Theodore Rooseveltin kirjoittaneen Grahamille v. 1909 kertoen, että luettuaan kirjan uudelleen ja uudelleen sen hahmoista on tullut hänelle vanhoja ystäviä.

Kirja ja Konna oli minulle tuttu lapsuudestani jo jotenkin, mutta varsinaisesti ja kunnolla muistan tutustuneeni klassikkoon vasta parikymppisenä lukissani sen englanninkielisenä pokkarina. Ihastuin kovasti! Tarinaan on kirjoitettu myös jatkoa William Horwoodin kynästä, ainakin kolmena eri tarinana. 

Summa summarum, nautinnollinen iltasatukirja, jonka emme olisi halunneet loppuvan ollenkaan! Erityisen hauska oli katsoa, miten 8-vuotias eläytyi ja vei kuunnellessaan toistuvasti kädet suunsa eteen kauhistuneena ja huvittuneena Konnan älyttömyyksistä. 

Oletko sinä rakastunut tähän klassikkoon? Miksi?

...

Kun ne saapuivat kotiin, Rotta sytytti kirkkaana rätisevän valkean ja istutti Myyrän nojatuoliin takan eteen noudettuaan sille tohvelit ja aamutakin ja kertoi tarinoita joesta illallisaikaan asti. Ne olivatkin jännittäviä tarinoita maassa möyrivälle eläimelle niin kuin Myyrä oli. Tarinoita padoista, äkillisistä tulvista, loikkivista hauista, höyrylaivoista, jotka heittelivät pulloja - ainakin pulloja heiteltiin ja höyrylaivoista, joten oletettavasti ne olivat asialla; ja haikaroista ja siitä, kuinka tarkkoja haikarat olivat, kenen kanssa puhuivat, ja seikkaluista salaojilla ja yöllisistä kalaretkista Saukon seurassa ja tutkimusretkistä Mäyrän kanssa kauas vainioille.

Illallinen oli mitä iloisin, mutta pian sen jälkeen huomaavainen isäntä saattoi hirvittävän unisen Myyrän yläkertaan parhaaseen makuukamariin, missä Myyrä laski päänsä tyynylle hyvin rauhallisena ja tietäen, että sen vastalöydetty ystävä Joki loiskui sen ikkunalautaan.

...

Kaislikossa suhisee on luettu myös blogeissa Kirjan nurkkaan ja Luettua elämää, mutta tämän uusimman painoksen arviota en löytänyt muuta.

Ja se 8-vuotiaan paras kirja…. oli yllätyksekseni (koska emme ole lukeneet sitä pitkään aikaan emmekä puhuneet siitä mitään) Hanna van der Steenin Ennustus. Siitä pitää kirjoittaa ehdottomasti pian!

Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee (orig. The Wind in the Willows)
Kuvitus: David Roberts
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
Mistä: Kiitos kustantajalle!

Tähtiä: 5/5

Lea Pennanen: Me Leijonat

Lea Pennanen: Me Leijonat
Kuvitus: Maija Karma
Kustannus: Otava 2007 (2. painos, alunperin 1965)
112 s.

TÄÄLLÄ puhuu viidakon mahtavin leijonanpentu Roar, hän, jolla on viidakon uljain kuono ja hienoimmat pikkutassut ja kuulitte karjuntani. Se merkitsee: Vaviskaa marakatit, sillä MINÄ pikku Roar olen tulossa.
Oikeastaan minä en vielä ole aivan iso leijona, mutta kyllä minusta TULEE. Kaikki pelkäävät minua, koppakuoriaiset ja… ja sisiliskotkin pelkäävät HIRVEÄSTI.  

Me Leijonat on meille ihan erityinen kirja, oikea aarre. En ole kuullut kuin yhden ystäväni puhuvan siitä, ja siksi se onkin meillä vähän kuin 'salaisuus'. Vaikka eihän se toki salaisuus ole, vaan monen rakastama kirja lapsuudesta, josta Otava on onneksi ottanut uusintapainoksen vuonna 2007. Minulle tämä ei ole tuttu lapsuudesta, vaan satuin löytämään tämän kirjamessuilta joku vuosi sitten, ja ihastuin jo ulkonäköön, Maija Karman kuvituksiin.

Kirjan päähenkilö, minä-kertoja Roar asuu pikkusiskonsa, pikku Murrin, isäleijonan ja äitileijonan kanssa viidakossa leijonatalossa. Heillä on auto Töyssy, joka kulkee lujaa alamäessä mutta jota pitää työntää ylämäessä, ja jolle isäleijona antaa yskänlääkettä joka kilometrin perästä.

Viidakossa asuu paljon muitakin: täti Krokotiili ja Liukas Eläin, jotka ovat vähän pelottavia, täti Kirahvi, Marakatti, Simpanssi Merenkulkija… Roarin ja pikku Murrin, jonka häntärusetin täytyy aina olla sievästi, elämä ei ole koskaan tylsää, vaan aina on jokin seikkailu odottamassa nurkan takana. Kuten silloin, kun iso myrsky iskee viidakkoon juuri kun Roar ja Murr ovat metsässä kahdestaan, tai kun Roar kaataa vahingossa liian paljon pesuainetta pyykkien päälle niin että kaikkien joesta juovien nenästä alkaa tulla saippuakuplia. Ja entäpä se kerta, kun Nippe Yöeläin kaataa kaikki vatsalääkkeet päälleen, kun se luulee että niin pitää tehdä, mutta tohtori Tiikeri suuttuu ja ajaa Nippeä takaa. Välillä käydään kamelikaravaanilla tapaamassa Leijonavaaria ja Leijonamummia, ja yhtenä päivänä äidin sylissä lepää uusi pikkuleijona, pikku Viu!

Kirjan lumo on suurelta osin paitsi hauskoissa ja harmittomissa tapahtumissa, joita leijonaperhe kokee, myös Lea Pennasen äärimmäisen ilmeikkäässä ja omintakeisessa kielessä, jolle on tyypillistä pitkät, puhekieliset lauseet ja välimerkkien vähyys. Koska kaikki on kerrottu pienen (ehkä 5-vuotiaan?) leijonanpennun suulla, kieli sopii mahdottoman hyvin pienelle kuulijalle. Usein tuntuu siltä kuin Roarilta loppuisi ilma kun hän kertoo innoissaan viimeisimmästä seikkailustaan. Typografisestikin teksti on mielenkiintoista, suuret kirjaimet aika ajoin antavat lukemiseen hyvää poljentoa ja äänenpainoihin vaihtelua.

Sitten soi leijonapuhelin ja äiti vastasi HALOO. Ja sitten äiti alkoi sanoa vaan kyllä kyllä ja ei ei ja toden totta. Siitä me tiesimme että täti Virtahepo soitti. Täti Virtahepo on kauhean kova puhumaan ja hän oli tulossa syntymäpäiville ja hänellä oli lahja ja hän pyysi että isäleijona hakisi hänet Virralta Töyssyllä. … Mutta Töyssy kuuli puhelimessa ketä me lähdimme hakemaan ja heti se sai yskän ja se konstaili niin kauheasti että isä HERMOSTUI. 

Maija Karman ihana mustavalkokuvitus joka aukeamalle elävöittää tekstiä täydellisesti. Lukujen pituuskin on mainio - noin puolitoista aukeamaa per luku, juuri sopivia iltasaduksi.

Meillä kirja oli toinen (tai oikeastaan ensimmäinen kunnollinen) pitkä, illasta iltaan jatkuva satukirja, jonka luin silloin kolmivuotiaalle tyttärelleni. Ja nyt ensimmäinen pitkä kirja, jota luen nelivuotiaalle pojalleni. Molemmat ovat rakastaneet kirjaa, eikä poika malta odottaa, että seuraava luku luetaan, mikä on ihan poikkeuksellista. Ehkä siksi, että Roar on poika, karjuu ja seikkailee ja on rohkea, ja lisäksi vähän malttamaton, ja tassutkin ovat usein vähän väärässä paikassa, niin kuin täälläkin joskus sattuu käymään.

Pennasen kynästä ovat myöskin Piilomaan Pikkuaasin seikkailut, mutta vaikka hieno klassikko sekin, meitä se ei ole temmannut ihan samalla lailla mukaansa kuin Me Leijonat -kirja. Piilomaan Pikkuaasi sopii myös vähän isommille ja pelottaa vielä nelivuotiasta.

Me Leijonat on ehdottomasti yksi meidän perheen suosikkikirjoista, joka sopii todella monenikäisille, ja jota kohta 8-vuotiaskin kuuntelee iltaisin todella mielellään. Täyden viiden tähden kirja!

Lea Pennanen: Me Leijonat
Kuvitus: Maija Karma
Kustannus: Otava 2007 (2. painos, alunperin 1965)
112 s.
5/5
Kirjamessuilta.

Mauri Kunnas: Joulutarinat

Mauri Kunnas: Joulutarinat + äänikirja
Kustannus: Otava 2011
n. 140 s.

Täällä meillä leijailee vielä ihan selvästi jonkinlaista joulumieltä ilmassa (katsoimme juuri perheen kanssa Napapiirin pikajuna -elokuvan), joten blogataan vielä yhdestä joulukirjasta, joka on Meri Savosen Tonttulapset ja seikkailujen joulu -kirjan ohella ollut meillä suosikki tänä jouluna. Mikäpäs muu se olisikaan kuin suomalaista lastenjoulukirjaperinnettä ainakin itselleni vahvimmin edustava Mauri Kunnaksen Joulutarinat. Yhteisnide kolmesta kirjasta julkaistiin 2011, kun Kunnaksen Joulupukki-kirjan julkaisemisesta tuli kuluneeksi komeat 30 vuotta.

Joulupukki (1981) -tarinan lisäksi kirjasta löytyvät myös Kaksitoista lahjaa joulupukille (1987) sekä Joulupukki ja noitarumpu (1995). Kirjojen lisäksi nide sisältää äänikirjan samoista kirjoista, mikä ilahdutti meitä erityisesti, sillä äänikirjat ovat aina ihania. Kunnaksen Joulutarinoiden lisäksi meillä onkin kuunneltu paljon Suomalainen Tonttukirja -äänikirjaa, joka itse asiassa on itselleni ainoa Kunnaksen joulukirjoista, jota luin paljon lapsuudessani. Muistin vuosikymmenten tauonkin jälkeen elävästi Välikaton Feetun ja Saunatontun, joka tietämättömuudessään uinahtaa paljuun löytääkseen itsensä aamulla suureksi kauhukseen puhtaana ja noettomana. Kunnaksen piirrokset tontuistaan ovat jääneet lähtemättömästi mieleeni ja kuuluvat itselleni tärkeisiin lastenkirjamuistoihin.

Nyt kuitenkin tarkempi katsaus Joulutarinoihin. Joulupukki-kirja on kuulunut lasteni jouluihin jo hetken, sen sijaan kaksitoista lahjaa joulupukille -kirjaa ollaan lainattu vain joskus kirjastosta, ja Joulupukki ja noitarumpu oli vallan tuntematon. Ehkä siksi 6-vuotias esikoinen ihastuikin juuri siihen kaikkein eniten.

Joulupukki ja noirarumpu -tarinassa on metka juoni: ensin löytyy vanhannäköinen kirje, jossa on kummallinen piirrustus ja allekirjoituksena Vekara. Kaikki mestaritontut tulkitsevat piirroksen omalla tavallaan ja alkavat valmistaa Vekaralle lahjaa. Samalla Korvatunturilla tapahtuu kummia. Joku tekee jatkuvasti pieniä tihutöitä: joulupuuroon on kaadettu pippuria, suklaakonvehtikone menee sekaisin ja Bertta Bitin tietokoneeseen ilmestyy virus. Tihutöitä säestää omituinen, matala rummutus. Loppuratkaisu on kummallisempi kuin kukaan olisi osannut arvata, sillä jäljet johtavat 50 vuotta vanhaan tapahtumaan ja itse shamaaniin, lapinnoitaan. Onneksi epäselvyydet saadaan ratkottua ja pukki saa samalla itselleen uuden, innokkaan apulaisen.






Joulupukissa ja noitarummussa piirrosjälki (kts. yllä) eroaa selvästi kahdesta muusta. Tyyli muistuttaa Don Rosan rosoisesta piirrosjäljestä, ja tuntuu alkukankeuden jälkeen kokoajan paremmalta, kun siihen tottuu. Kunnas on kirjoittanut teokseen alkupuheen, jossa kertoo mielenkiintoisia kaikkien tarinoiden syntyvaiheista ja niiden kuvituksesta. Joulupukki ja noitarumpu -tarina kirjoitettiin alunperin animaatioelokuvaan, ja samalla syntyi sitten kirjakin. Elokuva, kuten myös kirja, on ilmestynyt monilla kielillä, itse en ole vain koskaan siihen törmännyt. Hassu tarina ärhäkästä (ja vähän hellyyttävästäkin) lapinnoidasta valloitti kuitenkin 6-vuotiaan nyt ihan kokonaan.

Tarinoista vanhin, iki-ihana Joulupukki kertoo aattoon valmistautumisesta ja Korvatunturin monista puuhista etenkin tonttujen näkokulmasta, ja lopulta joulupukin matkasta aattona lasten luo. Kuvituksesta löytyy roppakaupalla perinteisiä suomalaisia talonpoikaisesineitä ja yksityiskohtia, joita jaksan aina ihailla Kunnaksen vanhimmissa kirjoissa. Itselleni Joulupukki onkin ehkä kaikkein ihanin kolmesta tarinasta, niin läpikotaisin suomalaisen joulun oloinen ja vahvasti perinteikäs.

Kirjan keskimmäinen tarina, Kaksitoista lahjaa joulupukille kertoo pienestä Ville-tontusta, hyvää tarkoittavasta pienestä säheltäjästä, joka haluaa ja yrittää parhaansa mukaan ilahduttaa joulupukkia jokaisena jouluaattoa edeltävänä päivänä. Usein lopputulos on jonkinlainen hassu kommellus tai haaveri, mutta tärkeintä on, että joulupukkia Villen tempaukset naurattavat, ja sehän se joululahjassa tärkeintä onkin. Kunnas itse kertoo kirjan alussa, että siinä missä Joulupukki-tarinan kuvitus ammentaa vielä suomalaisesta jouluperinteestä olkikoristeineen, on Kaksitoista lahjaa joulupukille -kuvitukseeen hiipinyt ruotsalainen henki sievine ykstyiskohtineen esineissä ja sisustuksessa. Tässä kuvituksessa onkin ehkä eniten yksityiskohtia ja tekstin ulkopuolle jätettyjä pikkuhahmoja, jotka touhuavat omissa askareissaan.

Yhteisniteen yksi antoisimmista seikoista on Kunnaksen kirjoittama esipuhe kirjojen kuvituksista ja syntyvaiheista. Hän paljastaa mm. Kaksitoista lahjaa joulupukille kuuluvan omiin suosikkeihinsa koko tuotannostaan, ja kirjaan saaneen alkunsa perheen viettäessä joulua Kaliforniassa vuonna 1985. Koti-ikävän iskiessä ei auttanut muu kuin ottaa kynä käteen ja hahmottaa perheelle skandinaavista joulutunnelmaa. Oli myös mielenkiintoista lukea, miten alkuperäiseeen Joulupukki-kirjaan oli piirretty jopa joulupukin ja YK:n pääsihteerin tapaaminen. Valmiista kirjasta kuva jäi kuitenkin pois, vain rauhankyyhky jäi jäljelle. "Onneksi", toteaa Kunnas nyt.

Kaikkinensa Kunnaksen paksu (140-sivuinen!) joulun yhteisnide on sellainen suomalainen klassikko, joka on kiva kaivaa esiin joka joulu ja palata kunnasmaiseen maailmaan tuttuine, mieleenpainuvine piirroksineen, ja jonka haluan ehdottomasti siirtyvän taas yhden sukupolven eteenpäin. Äänikirjaa kuunnellessa on aikaa paneutua kuvitusten loputtomiin yksityiskohtiin, Korvatunturin elämäniloon ja värien runsauteen. Siinä missä suomalaista lastenkirjallisuutta ei voi kuvitella ilman Kunnasta, ei joulupukkia ja tonttujakaan voi enää nähdä mielessään ilman Kunnaksen kynänjälkeä.

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär
Kuvitus: Ilon Wikland
Kustantaja: Wsoy 2009 (28. painos)
240 s.

Kesä ei ollut ikuinen, sen tiesi Birk ja sen tiesi Ronja. Mutta nyt he alkoivat elää niin kuin se olisi, ja pitivät jokaisen piinaavan talviajatuksen piilossa niin hyvin kuin kykenivät. Joka hetki, aamunsarastuksesta iltahämärään ja yöhön, he halusivat olla tietoisia kesästä ja imeä koko sen suloisuuden itseensä. Päivät saivat tulla ja mennä, he elivät kesän huumassa eivätkä suostuneet huolestumaan. Heillä oli vielä vähän aikaa. 

Tänä kesänä kesälomareissuamme Itä- ja Pohjois-Suomeen seurasivat erilaiset äänikirjat, mukaanlukien Astrid Lingrenin Ronja Ryövärintytär, ja se sai minut innostumaan bloggaamaan klassikosta. Vuosi sitten luimme kirjan yhdessä tuolloin 5-vuotiaan kanssa, nyt on ollut vuorossa äänikirja. Ritva Vepsän lukema tarina pelottomasta Ronjasta, Birk Borkanpojasta ja ryöväreistä, heidän elämästään Matiaksenlinnassa ja jännittävässä metsässä lumosivat ja kietoivat meidät otteeseensa niin herpaaantumattomasti, että auton pysähdyksetkin tuntuivat ikäviltä tauoilta kuunteluun. Ei väliä vaikka jalat olisivat olleet puoliksi halvaantuneet tuntikausien istumisesta...

Ronja elää yhdessä ryöväriruhtinas isänsä ja äitinsä kanssa Matiaksenmetsässä, ryövärilinnassa. Jo varhain hän oppii elämään linnaa ympäröivässä metsässä, varomaan ajattaria, harmaita männiäisiä ja Borkan ryöväreitä. Eräänä päivänä hän huomaa rotkon reunalla istumassa itsensä ikäisen pojan, ja jo tuolla kohtaamisella Ronja ja Birk solmivat välilleen siteen, ensin vastentahtoisesti mutta ajan myötä niin voimakkaan kuin olisivat sisaruksia. He pelastavat toinen toisensa milloin ajattarilta, milloin kakkiaisilta tai nälkäkuolemalta, ja kun Matias lopulta saa selville Ronjan ystävyydestä Birkin kanssa, lapset pakenevat isiensä verivihollisuutta Karhuluolaan. Paljon saa kuitenkin vielä tapahtua, ennen kuin viha Matiaksenmetsässä lopulta laantuu.

Ronja Ryövärintytär on tarina vahvasta ystävyydestä ja sisaruudesta, joka kestää mitä vain, sekä toisen auttamisesta. Se kertoo lapsen ja vanhempien siteistä ja tempoilusta niiden sisällä, itsenäistymisestä, menetyksistä ja ylpeydestä, oikeudenmukaisuudesta ja vanhojen riitojen unohtamisesta. Se on myös vahva kuvaus ihmisen ja luonnon suhteesta sekä luonnon kauneudesta ja jylhyydestä. Samalla se on eräs Lindgrenin vavahduttavimmista kirjoista, paikoin melkein liian surumielinen ja ahdistava. Silti jälkitunne on optimistinen. Kirjan luettuaan ei voi olla miettimättä, miten tärkeää on valita aina oma tiensä ja uskoa omiin arvoihinsa, kuten Ronja tekee, vaikka se välillä maksaa hänelle enemmän kuin sydän kestäisi. Kirja myös osoittaa, miten elämään kuuluu niin iloa kuin suruakin, mutta aina tulee kevät, yhtä varmasti kuin yön jälkeen koittaa aamu! Siitä kertoo Ronjan keväthuuto, hänen ehtymätön elämänhalunsa, joka nousee pintaan vaikka ympärillä tapahtuisi mitä, ja joka voittaa lopulta talven ja kuolemankin. 

Kirja on syvyydessään, jännittävyydessään ja moniulotteisuudessaan kertakaikkisen hieno kirja. Ilon Wiklandin mustavalkokuvitus on tärkeä osa tarinaa.

En ole ihan varma, milloin luin Ronja Ryövärintyttären ensimmäistä kertaa, varmaankin yli kymmenvuotiaana. Luulen, että olin innoissani metsän kuvailusta ja ”villistä Ronjasta”, jonka pelottomuutta ja neuvokkuutta ihailin. Muistan Ronjan takkutukan ja ystävyyden pojan kanssa. 

Sen sijaan en muistanut, miten tummasävyinen kirja paikoin on, suorastaan painostava. Tai miten koskettava on Matiaksen rakkaus Ronjaan ja sitten epätoivo tyttärensä käytöksestä. En muistanut kirjan draamaa ja voimaa, se sai minut sanattomaksi ja pohtimaan, onko vielä liian aikaista lukea kirja nyt eskari-ikäiselle. Vielä vuosi sitten saatoin ja hypinkin voimakkaimpien kohtauksien yli, mutta äänikirjassahan mitään ei voi paeta. Tunnelmat ja kohtaukset vyöryvät päälle vääjäämättä. Tyttäreni kuunteli hievahtamatta, ja alussa häntä pelottivat ajattarat ja Birkin putoaminen rotkoon, mutta sopivasti, ei liikaa. Ja kun katsoin häntä, mietin, miten hienoa onkaan, kun kuulee tai lukee ensimmäistä kertaa elämässään jotain suuren vaikutuksen tekevää teosta, kun maailma järkkyy hetkeksi tai kenties ikuisesti hieman paikoiltaan!

Näin Astrid Lindgren kertoo Ronjan synnystä:

"... kuljin kaupungilla ja kaipasin erämaata, halusin olla aarniometsässä - mutta sinne en päässyt. Silloin mielikuvitus tuli apuun."

Ja upean, kiehtovan aarniometsän Lindgren on totisesti luonut! Tukhoman Junibackenin Satujunassa on muuten kuvattu Ronja Ryövärintyttären maailmaa paljon, ja junassa istuva voi kuulla jopa Ronjan keväthuudon. Muutenkin Junibacken on ihana, ehdottomasti käymisen arvoinen paikka kaikille satujen ystäville!

Tähtiä: 5 / 5

Kolme iloista rosvoa -äänikirja (ja vähän teatteria)

Thorbjörn Egner: Kolme iloista rosvoa -äänikirja
Kustantaja: WSOY 2009
Lukija: Kauko Helovirta
Musiikki: Leena Hurri, laulu, ja Matti Wallenius, kitara

Kuvassa Kolme iloista rosvoa -kirjan kansi (WSOY 2009)

Yksi parhaista lastenkirjoista ja samalla myös oman lapsuuteni ihanimmista muistoista liittyy Thorbjörn Egnerin Kolmeen iloiseen rosvoon, Kasperiin, Jesperiin ja Joonataniin. En muista, luinko satua, jonka Egner kirjoitti vuonna 1957 ja joka ilmestyi suomeksi Aila Meriluodon suomentama vuonna 1972, mutta sen muistan - kuten niin moni muukin ikäiseni - miten kävin katsomassa sen teatterissa pienenä. Tänä vuonna Egnerin syntymästä on kulunut muuten 100 vuotta, joten juhlavuottakin vietetään!

Näistä syistä olen hamstrannut meille niin äänikirjan (WSOY 2009) kuin kirjankin (WSOY 2009) ja kävin tyttäreni kanssa katsomassa Kaupunginteatterissa viime keväänä Kolme iloista rosvoa. Teatterissa viimeinen esitys meni jo loppukeväällä, traileri esityksestä on vielä nähtävissä YouTubessa.

Näytös oli toki hyvä, tehtiinhän se Kaupunginteatterin arsenaalilla ja paneutumisella, ja lavasteet olivat hurmaavan nostalgiset. Oli mahtavaa nähdä omasta lapsuudesta tuttu näytelmä, ja se täyttikin monin tavoin odotukset! Mutta silti mietin, että etenkin puoliaikaan asti sirkusta ja meininkiä oli hieman liikaa, ja rauhallisempikin tahti olisi riittänyt. Mukana olevia hahmoja olisi voinut karsia muutaman, jotta rosvoille ja muille päähenkilöille olisi jäänyt vielä enemmän tilaa. Ihmettelin myös, miksi laulujen tempo oli niin nopea. Paikoin esitys oli kuitenkin loistava, ja se täytti myös lapsikatsojan odotukset.

Lapsikatsojalla nimittäin oli huimasti odotuksia ja perhosia vatsassa! Ennen näytelmää olimme kuunnelleet tarinan äänikirjaa AINA autossa istuessamme vajaan vuoden ajan. Ja tuleehan niitä kertoja vajaassa vuodessa, huh! Lopputuloksena varmaankin sadoista kuuntelukerroista minäkin olen oppinut melkein joka ikisen laulun ja kohdan niin hyvin ulkoa, että kun nyt luen kirjaa, minulle tulee hassuja hetkiä, että tiedän selkärangasta, mikä sana seuraa nykyistä ja osaan jäljitellä lukija Kauko Helovirran äänenpainoja ja -sävyjä tarkasti. Parhaita kohtia lapsen mielestä - tulipaloa, Topiaan syntymäpäiviä, eläköön-laulua - on kuunneltu loputtomasti.

Kaikki kunnia Kauko Helovirralle, hän lukee äänikirjan loistavasti. Hänen ansiostaan kuuntelu on ollut miellyttävää, ei yhtään ärsyttävää. Musiikista huolehtivat Leena Hurri (laulu) ja Matti Wallenius (kitara), ja musiikki on kaikin tavoin hyvää, mutta silti: laulujen yli olisi kyllä jo tehnyt jo mieli hyppiä, Helovirran lukeman tekstin yli ei koskaan. Mikään ei ärsytä, kaikki on kohdallaan. Hahmot ovat sympaattisia, ääni on pehmeä ja rauhoittavan matala, ja nappaa silti huomion. Etenkin Kasperin, Sohvi-neidin, vanha Topiaan ja poliisimestari Paavalin ääniroolit ovat todella mainioita.

Äänikirja on hirveän herkkä asia. Minua ärsyttää helposti kovin moni asia: liian yksitoikkoinen ääni, naislukijan liian korkea ääni, pilkuttomuus lukiessa, tarinan henkilöiden liian samantapainen puhetapa... Joskus alussa lupaavalta vaikuttava alkaa ärsyttää melko pian. Ja äänikirja tuntuu olevan kovin henkilökohtainen asia, sillä miten muuten voisi selittää, miksi toista ärsyttävät lukijat, jotka toiselle ovat klassikkoja.

Kauko Helovirran Kolme iloista rosvoa on minulle selkeästi yksi parhaista äänikirjoista, joita olen kuunnellut. Ja Thorbjörn Egnerin vuonna 1957 kirjoittama kirja yksi sympaattisimmista lastenkirjoista joita tiedän.


Mutta miten tyttäreni on jaksanut kuunnella tarinaa niin loputtoman paljon? Näin hän perustelee asiaa:

Mä tykkään tästä, koska tämä on välillä kiva ja välillä jännä.

Paras kohta on se, kun syttyy tulipalo. Ja Topiaksen synttärit.
Ja toiseksi paras kohta on se, kun ne rosvot varastaa raitiovaunun ja syö leivokset.

Paras laulu on se, missä poliisimestarin vaimo laulaa vankilassa oleville rosvoille.

Kivoimmat ihmiset ovat pikku Kamomilla sekä vanha Topias, koska se on niin kiltti ja viisas. Myös leijona on tosi kiva, kun se on niin kiltti.

Rosvoista ja Sohvi-tädistä en tykkää niin paljon, kun Sohvi-neiti on niin topakka ja rosvot varastavat. Mutta kun ne varastaa Sohvi-neidin, se on kiva.

Parasta teatterissa oli se kohta, kun Kasper hyppäsi leijonan laatikon päälle, missä se nukkui.

----

Etelä-Norjassa on muuten Kardemumman kaupunki, jossa olisi mielenkiintoista käydä. Mikäli ymmärrän norjankielisen tekstin oikein, pikku kaupungissa on 33 taloa, ja siellä voi myös yöpyä. Olisiko yksi yöpymispaikoista poliisimestari Paavalin talon yhteydessä oleva selli??

Mitä sinä pidät Kolmesta iloisesta rosvosta? 

Zacharias Topelius ja Lena Frölander-Ulf: Adalmiinan helmi

Zacharias Topelius: Adalmiinan helmi
Kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Suomennos: Asko Sahlberg
Kustantaja: Teos & Söderströms 2012
32 s.

Adalmiina oli nyt saanut sen mikä oli parempaa kuin kauneus ja viisaus ja rikkaus, nimittäin hyvän ja nöyrän sydämen. Hän oli paljon onnellisempi nyt, kun hän vahti vuohia ja söi vähäisen leipänsä ja nukkui kovalla olkien ja sammaleen peittämällä alustalla. 

Jos olet sattumalta lukenut aiemmin blogissani arvostelemani, suorastaan hehkuttamani Topeliuksen satuhelmiä (WSOY 2006), ei ole vaikea arvata, että Topeliuksen sadut ovat minusta äärimmäisen kauniita, joskus pelottaviakin, ja ennen kaikkea aina, aina vaikuttavia ja mukaansa tempaavia.

Teos & Söderströms julkaisi tänä keväänä suomeksi uudelleen suomalaisten rakastaman, yli 150 vuotta sitten ilmestyneen satuklassikon Adalmiinan helmi. Taideteosta lähentelevä upea kirja nostaa vanhan sadun taas ajankohtaiseksi ja uusien lukijoiden löydettäväksi. Teoksessa satu saa rinnalleen Lena Frölander-Ulfin pastellisävyisen ja art nouveau-henkiseksi luonnehditun kuvituksen. Kokonaisuus on kuin taidekirja, ja jokaisen kuvan voisikin nostaa seinälle. Kuvan ja tekstin suhde on ilmavaa, kauniisti aseteltua, ja pienikin kuulijaa jaksanee kuunnella satua. 

Asko Sahlberg on tehnyt satuun uuden, kauniin suomennoksen, jonka ansiosta kieli sopii entistiä paremmin suuhun, menettämättä kuitenkaan mitään entisajan tunnelmasta. Sahlberg on karsinut uskonnollista moraalinopetusta ja samalla nykyaikaistanut ja yksinkertaistanut kieltä auttaen samalla pientä ja isoakin kuulijaa. Esimerkiksi aiemman suomennoksen siivo on nyt kiltti, kopeuden korvaa ylpeys, taitamaton ja yksinkertainen on nyt tietämätön ja typerä. Silti tekstissä on jäljellä kauneutta ja koukeroa yllin kyllin. 

Sadussa on opetus, miten ylpeä voi menettää kauneutensa ja viisautensa ja rikkautensa, mutta nöyrä ja ystävällinen sydän on näitä paljon tärkeämpi ominaisuus. Se auttaa Adalmiinaakin löytämään elämässään onnen, jota kaikki maailman rikkaus, kauneus ja viisaus eivät hänelle aiemmin tuoneet. Moraalista opetusta on siinä määrin, että lukiessa mietin pakostikin, miten se solahtaa kuusivuotiaaseen lapsikuuntelijaani. Vastaus on: ihan hyvin. Hän nimittäin kuunteli 32–sivuisen sadun yhdeltä istumalta ja pyysi sitä seuraavalla satukerralla uudestaan luettavaksi. Ihan suosikiksi satu ei kuitenkaan päässyt, mutta ei se mitään. Pääasia, että satu on nyt tässä, tällaisessa paketissa, uusien lukijoiden löydettävissä ja ihastuttavissa!

Tämä kirja pitää itse nähdä ja lukea, sillä muutamat rivit ja kuvat eivät tee oikeutta sille, miten kauniisti kirjassa yhdistyvät suomalainen klassikko ja satumainen kuvitus.

"Kaunis, kaunis on Adalmiinan helmi, mutta paljon kauniimpi on nöyrä sydän!"

Tähtiä 4,5 / 5

Kansainvälisiä satuja sen sijaan löydät toisaalta blogistani.

Adalmiinan helmi on arvosteltu aiemmin mm. Kirjavassa kammarissa ja Sinisen linnan kirjastossa.