Metsän outo vieras peilaa suhtautumista muualta tulleisiin

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras

Kuvitus: Sari Airola

Kustannus: Lasten Keskus 2014

Lyhyesti: Miten suhtaudumme muualta tulleeseen, oudon näköiseen tulokkaaseen? Ennakkoluuloisesti ja pelolla vai avoimesti? Metsään sijoittuva runomuotoinen kertomus eläimistä ja uuden vieraan kotiutumisesta heidän joukkoonsa. 

Vieras vaarallinen on, hän meitä uhkaa, siroltekaa poluillenne tuhkaa, ettei eläin jälkiänne haista eikä metsämansikoita maista! 

Paras on virittää nyt ansa! Sitä vaatii koppakuoriaisten kansa. Kaivettiin jo suohon syvä kolo, siihen pudotkoon, on loppu nolo!

Metsään on tullut uusi eläin, outo muukalainen, josta kukaan ei tiedä mitään. Ennakkoluulot ja huhut nousevat ja pelätään pahinta, kunnes viisas pöllö päättää muiden puolesta: kutsutaan tulija kuultavaksi, tutustutaan ja kuunnellaan, varmaan uusi tulokas on peloissaan. Ja totta, metsän vieraat äänet ja eläimet ovat pelottaneet tulijaa, peloissaan se on piiloutunut sammalmättääseen kuusen alle, ja sieltä arkana tuijottelee muita. Eihän se olekaan pelottava, huomaavat kaikki, kun siihen tutustuu, vaan on tullut metsään ruokaa ja suojaa etsimään. Pitäisikö se nyt karkottaa? Ei tietenkään, ruokaa riittää kaikille! Tulokas paljastuu Saara-siiliksi, joka asettuu vauvansa kanssa tyytyväisenä uuteen kotiin, ystäväksi kaikille.

Ulla Lehtosen nerokkaassa kirjassa on kaksi voimakasta teemaa: luonto ja eläimet – tarina sijoittuu metsään ja tarkastelee sadun ja runon avulla eläimiä ja niiden suhtautumista uuteen tulokkaaseen, ja etenkin siiliä: siilistä on tarinan jälkeen vielä erikseen kiinnostava tieto-osuus kirjan lopussa (mikä kiinnosti etenkin 4-vuotiasta kuuntelijaa).

Toinen vahva säie on suhtautuminen kaikkeen uuteen ja tuntemattomaan, niin eläinten mutta etenkin meidän ihmisten kesken. Miten suhtaudumme ihmisiin, jotka muuttavat yhteiskuntaamme muualta, ovat meille vieraita tapoineen, ulkonäköineen, kielineen? Uskommeko pahinta, pelkäämme ja laitamme huhut kiertämään, vai tutustummeko ensin, kiellämme itseämme takertumasta ennakkoluuloihin, joihin olisi niin helppo mennä mukaan, ja annamme toisen määrittää itse itsensä?

Koska teen tällä hetkellä töitä suomen kielen opettajana maahan muuttaneiden kotoutumiskoulutuksessa ja käsittelen, joskus taistelenkin, näiden ajatusten parissa melkein päivittäin vähintään itseni kohdalla, en voi kuin ällistellä, miten taitavasti ja hienovaraisesti Lehtonen pukee ajankohtaisen ja aran asian sadun ja runon muotoon, saaden ennakkoluulot ja pelon vaikuttamaan täysin luonnollisilta. Koska sitä ne ovat. Tärkeää on kuitenkin se, miten niihin suhtautuu. Tärkeää on huomata ennakkoluulot ja niiden aiheuttamat ajatustavat itsessään, sanoutua niistä irti ja antaa toiselle itse mahdollisuus kertoa, kuka on. Koska totuushan on, että kyllä tänne mahtuu, samoin kuin metsään mahtuu uusi siili poikasineen, mahtuu ihmisiä, uusia tapoja, kieliä, makuja, taitoja, ajatuksia ja mielipiteitä.

Sari Airola on eräs lempikuvittajistani, jonka kuvittamien otusten herkän ilmeikkäät kasvot ovat aina yhtä valloittavia ja joiden jättimäiset silmät puhuttelevat. Tässäkin ne peittelemättä paljastavat epäluulon, pelon ja torjunnan, aristelun ja valtasuhteet, ja lopuksi hyväksymisen.  Värejä Airola ei kaihda tälläkään kertaa, hän yhdistää eri elementtejä ja tyylejä ja luo eläväisen, perinteisestä poikkeavan metsämiljöön tarinalle.

Runous on haastava muoto (lapsille), ainakin meillä, missä lapset usein runomitan paljastuessa puuskahtavat, että ”ei runoja”. En tiedä miksi. Esikoisen pään olen saanut käännettyä: aloitimme ja hullaannuimme ensin takuuvarmoihin Kirsi Kunnaksen runoihin, laajensimme herkkään Kaija Pakkaseen, ja viime aikoina pidimme Annika Sandelinista ja rakastuimme Johanna Kettunen-Huangin hervottomiin runoihin. Tässä kirjassa kieli on kiva, mutta aluksi se tuntui jäävän nerokkaan idean ja hienon kuvituksen rinnalla hieman varjoon. Toisella lukukerralla osasin jo nauttia Lehtosen kielen laulavasta poljennosta ja riimittelystä, ja kokonaisuus tuntui juuri sellaiselta kuin se olla pitikin. 

Kokonaisuutena kirja on siis ihana, ja hei, hyvä idea opettajille alakouluun pohdittavaksi ja kirja-analyysiin lähteeksi (jos niitä tehdään alakoulussa?), koska teema – uuteen reagoiminen ja ulkopuolisuus ylipäänsä - on tosi tärkeä!

Arvio kirjasta on ilmestynyt myös Sinisellä keskitiellä.

Ulla Lehtonen: Metsän outo vieras

Kuvitus: Sari Airola

Kustannus: Lasten Keskus 2014

Mistä: Arvostelukappale

Tähtiä 3,5 / 5

Baudeliero ja Mette-Rotta ja muut hassut lorukaverit

Annika Sandelin: Baudeliero ja Mette-Rotta. Vauvarunoja ja villejä riimejä.
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms



Joskus kunnon lorukirja - ja karkkipussi - on juuri se juttu, joka pelastaa päivän ajautumasta yhdeksi stressimöykyksi. Kirja joka saa nauramaan ja muistamaan, että ai niin, ei tässä nyt ihan niin vakavaa tarviikkaan olla! Että huh, onhan elämä aika hauskaa ja hassua, sitä ei vain aina muista kaikessa työelämän kiireydessä ja niissä vakavissa asioissa.



Joten kiitos, kiitos että juuri tänään postiluukusta kolahti yllätyksenä tämä uutuus, Annika Sandelinin kirjoittama, Karoliina Pertamon kuvittama sekä Henriikka Tavin suomentama Baudeliero ja Mette-Rotta. Omituinen nimi on mainio, juuri sopivasti ei ihan tästä arkielämästä. Ja kansi hehkuvan oranssi. Kyllä kiitos tälle piristäjälle!

Tosin, kun tartumme kirjaan esikoisen kanssa (8v.), ensimmäiset runot eivät ihan kolahda. Kahdeksanvuotias ei ole vauvarunojen kohderyhmässä. Erikoiskiitos muuten heti toisesta runosta, Sinulle, jossa puhutaan vatsassa kasvattamisen ihanuudesta, mutta jossa on vaihtoehtoinen lopetus isille ja kaikille niille, jotka eivät ole kantaneet lasta vatsassaan… Ja jos teillä on vauvoja, niin lorujen yhteydessä on hauskasti annettu vinkki lorun leikkimiseen sormille - kiva, toimii!

Kun selataan kirjaa eteenpäin, jo alkaa isompaa kiinnostaa!

Mulla on ihanat kalsarit, joissa on pieni reikä.
Kun mä niissä istuudun, äiti huokaa: "Eikä!"
Antaa äidin huokailla, ihan turha huoli!
Onko sillä väliä, jos näkyy takapuoli?
(Lempivaatteet)

Aamustressi perheen aamusta on huippu (kiitos tästä!), Enkä kyllä ikinä on niin tuttu että huh, Hirviöyö on sopivan pelottava. Nauramme yhdessä juuri niille, joissa äiti on tylsimys (ja lapsi hankala), tai niille, joissa tunnistamme oman arkemme: Pipojen maahan ovat karanneet pipot töitä ja täitä.

Karoliina Pertamon värikylläinen kuvitus on kuin hedelmäkarkki. Teksti ja kuva soivat yhteen kuin solisti ja orkesteri. (Mistä tulee mieleen, miten kaipaankaan oopperaan!) Aukeamilla sekoittuvat taitavasti eri runojen hahmot, värit ja tunnelmat - vähän kuin mielessä ajatukset ja tunteet!

Henriikka Tavin suomennos on jälleen huikeaa ja ihailtavaa. … Sukkia, nauloja, viemärit tukassa. Tiskaajalle sarkaa, sikin sokin, kaikki on hukassa. Elämänkumppani parkaa! (Lorussa Rodrik)

Kiitos kiitos tästä kirjasta ja hyvää kevättä kaikille! Niin, ja pahoitteluni pitkästä kirjoitustauosta, se liittyy jotenkin siihen, miten aloitin tämän postaukseni tänään. Koitetaan pitää ilo ja aurinko mielessä vähän paremmin!

Annika Sandelin: Baudeliero ja Mette-Rotta. Vauvarunoja ja villejä riimejä.
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms
Mistä: Kustantajalta yllätyksenä.
Tähtiä: 4,5  / 5

Johanna Kettunen-Huang: Riimikirpun runolaari

Johanna Kettunen-Huang: Riimikirpun runolaari
Kuvitus: Riitta Maliniemi
Kustannus: Tinydragon 2013
48 s.
Lyhyesti: Raikas ja humoristinen runokirja, jossa osuvia runoja mm. tunteista, ystävyydestä ja eläimistä. Ihastuimme.

Tää on niin tätä.
Elämä on ihan mätä.
Tuumi ankka aavikolla
kainalossaan lelujolla.

En ole hirveästi nonsense-runouden ystävä, mutta ilahdun runoista, joissa on huumoria ja joista saan tolkkua. Jos ne ovat vähän kuin pieniä tarinoita, mutta tarinaan verrattuna niukkuudessaan kuin loistavia timantteja. Parhaimmillaan lorut ovat minusta tiivistämisen ja sanojen valikoimisen mestarinäytteitä, puhdasta sanataidetta taidokkaimmillaan. Tähän kategoriaan yltävät mielestäni Johanna Kettunen-Huangin runot parhaimmillaan.

Riimikirpun runolaari viehättää jo ulkopuolelta, se on kuin pieni juhlava kakku. Kun istuin alas ja aloin - tyttäreni toiveesta - lukea kirjaa ääneen kannesta kanteen, ensimmäisestä runosta alkaen (hän inhoaa kaikkea epäjärjestelmällisyyttä), ilahduin, sillä heti ensimmäinen runo huvitti meitä molempia. Luinkin kirjan siltä istumalta kokonaan ääneen hieman hypellen, ja jäipä lukemista kuuntelemaan mieskin. Meidän aikuisten suosikki oli alkuun kirjoittamani mainio loma-ankka, 7v. tyttäreni piti esim. tästä, johon hän totesi - naama mutrussa, sillä päivä oli muutenkin vähän kiukkua täynnä: "nii just!".

Väsymystä ilmassa

Lässyn lässyn lälläälää
en mä jaksa välittää,
kun aina isot käskyttää:
Pue, piirrä, laula syö,
älä kavereita lyö!

Mieli laahaa, väsyttää,
betonilta tuntuu pää.
Kuule ope,
voiksä yhtään ymmärtää?

Mukana oli myös paljon luonto- tai eläinaiheisia loruja, joissa oli mainiota huumoria. Esimerkiksi eläimiin personoitu kärttyisyys on hauskaa, vaikkapa lorussa hyttysestä, jota ärsyttää, kun joka paikassa huidotaan.

Pidin myös tosi paljon Kettunen-Huangin tavasta käsitellä tunteita lorujen avulla. Ahdistusta, mustasukkaisuutta, kiukkua, pelkoa, jännitystä. Tyttäreni hiljentyi kuuntelemaan ja miettimään etenkin näitä tunnerunoja.

Ahdistus

Koskaan siitä puhu en.
En en, en.
Koko juttu ahdistaa,
pipon ihan kurttuun saa
ja pois, pois nauraen,
juoksis kaikki,
jos tietäis sen,
mut ihan yksin jättäen.
Sitä millään kestäis en.
En, en, en.

Riitta Maliniemen kuvitus sopii hyvin kirjaan ja loruihin, taitto on kauniin ilmavaa ja kokonaisuus on kaikin puolin hieno!

Kohderyhmäksi sopivat hyvin alakoululaiset, mutta kirjasta löytyy purtavaa pienemmillekin.

Loppuun ihana

Toiveikas

Huoletonna hiihtelen
huomisen haasteita päin.
kas, hauskuuksien liikehtivän
siihen suuntaan näin!

Näihin tunnelmiin!

Tuula Pere: Sillisalaatti

Tuula Pere: Sillisalaatti
Kuvitus: Espoon kuvataidekoulun oppilastyöt
Kustannus: Wickwick 2012



Hiljainen Teppo

Oli aikamoinen Sana-Seppo
tämä luokan hiljainen Teppo.
Hän kirjoitti koulun pisimmät aineet,
ja nostatti niillä muiden paineet.

Teppo kehitti taitojaan pitkin vuotta,
ei kirjojaan iltaisin lukenut suotta.
Vaan lopulta tuli raja vastaan,
katsoi huolestuneena äiti lastaan.

- Vaikka opettajat sua kuinka kiittää,
saa turhat sanahelinät riittää,
päätti äiti ja patisti Tepon ulos.
Oli yllättävä pojalle tällainen tulos.

Ei auttanut, vaikka hän pani hanttiin,
ei vaikuta sellainen äidin kanttiin.
Heitti perään pallon ja ilmoitti, että
on muovipullossa raikasta vettä.



Tuula Peren loruilemassa Sillisalaatti-kirjassa herättää ensimmäisenä huomion erilainen kuvitus. Kuvituksen ovat nimittäin tehneet Espoon kuvataidekoulun oppilaat, ja varsin onnistuneesti! Kuvissa seikkailevat niin räppäävä mummo (aivan hurmaava runo muuten ja hauska kuvitus!), taivaanrannan maalari upeissa auringonlaskun väreissä, lentävät matot Persiasta, lahjapapereilla tapiseeraava setä jne. Kuvituksissa on varsinaista luomisen ja itseilmaisun iloa, jokaista yksityiskohtaa ei ole hiottu loputtomasti ja kuvitus tuntuu virkistävän ei-siloitellulta nykyisten lastenkirjojen joukossa. On myös hauskaa, miten jokaisella kuvittajalla on ihan oma tyylinsä, joten kirja on nimensä mukaisesti melkoinen "sillisalaatti".

Tuula Peren runoissa taas on hassuutta, kuten koko perheen ampiaisen aiheuttama hoppuilun sekavuus, itseensä tyytyväisen lihavan lentoliskon itsevarmuus, mattokauppiaan myyntipuhe. Keveyden rinnalla kulkee kuitenkin myös vakavampi säie. Huoli ympäristöstä, se miten vatsaa kiertää ennen kouluun lähtöä, kasvamisen kipukohdat ja erilaisuus. Monesta runosta löytyykin syvyyttä ja sellaista teemaa, joka tekee tästä kirjasta ehkä nimenomaan alakoululaisten kirjan.

Esimerkiksi Leevi Lentoliskon runo (kts. kuva yllä) on kerrassaan mainio veto itseluottamuksen voimasta ja ulkonäköpaineiden torjunnasta. Samoin alkuun valitsemani runo hiljaisesta, erilaisesta sanaseppo Teposta. Molemmissa runoissa käy ilmi lapsiin kohdistuva paine olla samanlainen kuin kaikki muutkin.

Suosittelen virkistävän erilaista Sillisalaattia alakouluikäisille, opettajille ja vanhemmille. Runojen joukossa on muutama helmi, ja kokonaisuutena kirja ei ole hassumpi sillisalaatti.

Tähtiä: 3 / 5

Eppu Nuotio: Papupiilokas

Eppu Nuotio: Papupiilokas. Ötökkäriimejä.
Kuvitus: Linda Bondestam
Kustannus: Otava 2012

Millainen häärijä on möljäkeiju? Mitä puuhaa tupajäärä? Mikä ihmeen mauriainen, kevätsonkiainen, jauhopukki, kaalivaaksiainen?
Entäs mitäs tehdään siiralle, joka ihmeesti pimeässä vahtaa?

No, tietenkin:

Seuratkaa tuota siiraa!
Se ikkunoita tiiraa.
Jotain varmaan urkkii
kun tuolla lailla kurkkii.
Salapoliisin työ on täynnä kaikenmoisia vaaroja.
On rosvoja ja pyssyjä ja kaahailevia kaaroja.

Mitä omalaatuisempia ötökäitä ja niiden puuhia kuvataan Eppu Nuotion hassunhauskassa riimittelykirjassa Papupiilokas. En aluksi osannut ajatellakaan, että kaikki kirjan ötökät oikeasti olisivat olemassa, kunnes tajusin Kirjavinkki -sivustoa lukiessani että näin tosiaan on! Ötököiden tieteelliset nimet löytyvät takakannesta, ja kaikille eläimille tosiaan löytyy esikuva oikeasta elämästä. Tämä lisäsi kirjan mielenkiintoa vielä entisestään - mikä hauska tapa esitellä oikeita, mielkuvituksen värittämiä pikkuötököitä lapsille! Kirjasta nauttivat meillä sekä 3- että 6-vuotiaat lapset.

36 esiteltävää ötökkää ovat saaneet Linda Bondestamilta persoonallisen ulkoasunsa. Huomattavasti miellyttävämmän kuin luonnossa! Bondestamin kuvitus on värittänyt useita blogissani arvioimiani kirjoja: Diktaattoria, Aimoa ja Untoa, Retkuliinoja sekä Mainio Herra Iloista. Hänen hahmoissaan on hassua ilmeikkyyttä, äreyttä, itsetyytyväisyyttä tai mitä milloinkin, kunkin ötökän ominaisluonteeseen passaavaa. Eppu Nuotio on riimitellyt ötököille elämäntehtävät ja luonteet, mielikuvituksellisia tai vähän todenmukaisempia. Hauskoja! Kuten Riisihäröllä: 

Anteeksi tämä häröily!
Suhteen lievä säröily.
Olen melkoisessa riisissä.
Niin kuin siinä biisissä!

Koko perhettä ilahduttava kirja on Arvid Lydecken -palkintoehdokkaana, jonka valinta julkistetaan tänään. Arvid Lydecken -palkinto myönnetään vuosittain korkeatasoisesta lastenkirjasta. 60-luvulta alkaen jaetun palkinnon jakaa Suomen Nuorisokirjailijat ry ja sitä tukee Kopiosto. Viime vuonna palkinto myönnettiin Sanna Iston ilahduttavalle Tinka ja Taika -romaanille, jonka olen arvioinut blogissa huhtikuussa.

Päivitys: Arvid Lydecken -palkinnon 2012 nappasi Kirsti Ellilä kirjallaan Majavakevät (Karisto) jonka olen esitellyt blogissa aiemmin. Kirja kertoo ajankohtaisesti rasismista ja erilaisuudesta ja kysymyksestä, kenellä on oikeus olla täällä. Myös adoptio, itsensä etsiminen ja murrosiän haasteet ylipäänsä ovat vahvasti läsnä. 
Topelius-palkinnon parhaasta nuortenromaanista 2012 puolestaan sai Salla Simukka teosparillaan Jäljellä ja Toisaalla (Tammi). Lämmin onnitteluni kirjailijoille! 

Papupiilokasta on katsastettu mm. Lastenkirjahyllyssä ja Kahden vaiheilla -blogissa.

Ötökköjahtiin siis!

Annika Sandelin: Retkuliina ja Retkuliina rakastuu

Annika Sandelin: Retkuliina (2010, 2. painos, orig. Businnan) ja Retkuliina rakastuu (2011, orig. Businnan blir kär)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Söderströms

Muutama vuosi sitten ilmestyivät ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi Annika Sandelinin riimittelemät ja Linda Bondestamin kuvittamat Retkuliina (2010) ja Retkuliina rakastuu (2011), joissa riehakas pehmokoira pistää loruriimein ennen niin rauhaisen elämän talossa mullin mallin. Retkuliina on villi ja raisu, itsekeskeinen ja vaivalloinen, ärsyttävä mutta samalla niin rakas, hetkessä elävä koiranketku, jonka tultua talossa ei ole enää koskaan tylsää.

Retkuliina keinuu rallivauhtia,
huutaa: "Oi! On ihanaa keinua."
Yhä ylemmäs keinu nousee,
tassu koivun latvaa hipaisee.
Petra huutaa: "Tuossa käy hassusti.
Jollet pysähdy, putoat varmasti!"
Retkuliina sulkee korvansa:
"Kukaan ei saa määrätä minua."

Kirjan itsenäisessä jatko-osassa, Retkuliina rakastuu Retkuliina löytää mielitietyn, Rackhamin. Toisistaan sokaistunut lemmenpari karkaa kotoa, tarpoo sohjossa ja löytää kodin pahaisesta viemäristä. Lempi on kovilla, Retkuliinalla suuri koti-ikävä ja tunnelma kotonakin kovin ankea. Suurta on myös jokin muu, kun Retkuliina vihdoin palaa kotiin:

Jaska huomaa: "Mitä oikein näin?
Retkuliina taitaa olla pieniin päin!"
Retkuliina niin kuin aurinko loistaa:
"Torttua kiitos! Tossuni saa jo poistaa.
Kuunnelkaa mikä lapsiveden loiske!
Pennut vatsassa peuhaa, mikä roiske!

Meillä on luettu viime aikoina melko paljon kuusivuotiaan toiveesta Retkuliinoja, ja se on kivaa, sillä kirjoja on hauska lukea ääneen. Annika Sandelin on tosiaan pukenut tekstin kepeisiin loruriimeihin, ja myös suomentaja Henriikka Tavin kynänjälki ihastuttaa. Parhaimmillaan teksti naurattaa niin lasta kuin aikuistakin, ja kirjat, joissa saa nauraa yhdessä yhteen ääneen, ovat aina helmiä! Vajaa 30 sivuiset kirjat ovat myös sopivan mittaisia iltasatuja silloin, kun väsyttää.

Linda Bondestamin kuvitus on tutun värikylläistä, yksityiskohtia ja ilmeitä pursuilevaa. Olen aiemmin arvostellut blogissani hänen kuvittamansa Mainio herra Iloisen, jonka kepeän keltaiseen ulkoasuun olen ihastunut ja jossa niinikään rakastutaan. Kustannusyhtiö Teoksen sivulla kerrotaan muun muassa, että Bondestam on saanut useita kuvituspalkintoja, mm. Svenska litteratursällskapetin palkinnon,Vuoden kauneimmat kirjat -kunniamaininnan ja Finlandia junior -ehdokkuuden.

Retkuliinassa viehättää hyvän tarinan, pirtsakan ulkoasun ja virkistävän kielen ohella Retkuliinan inhimillisen ärsyttävä hahmo. Aikuislukijaa koiranketku muistuttaa aika usein lapsista - rakkaista, mutta joskus niin - huh - rasittavista ja rämäpäisistä. Kirjassa Retkuliina rakastuu hemmoteltavaksi heittäytyvä koira tuo huvittavasti mieleen raskaana olevat ja vastasynnyttäneet äidit. Paitsi Retkuliina, tärkeitä hahmoja ovat myös Petran muut pehmot, joiden tarkasti piirretyihin kuviin ja hassuihin nimiin kuusivuotias suurella mielenkiinnolla paneutui. Pehmoeläimet mudostavatkin Retkuliinassa oman maailmansa, joka pientä lukijaa epäilemättä viehättää. (Kts. kuva yllä.)

Molemmat, mutta etenkin Retkuliina rakastuu on minusta erinomaisen onnistunut, huvittavan erilainen kirja, jossa lähestytään hieman isompien teemaa hauskalla tavalla - rakastumista ja sen myötä karkaamista kotoa, raskaaksi tulemista ja vauvan odotusta ja sitten vauvan syntymistä. Kuvituksen ja kielen ansiosta kirja sopii kuitenkin ihan pienellekin kuulijalle. Vauvaa odottavaan perheeseen tämä olisi humoristinen hankinta!

Tähtiä 4 / 5

Samalta tekijäparilta on aiemmin ilmestynyt kirja Milja ja naapurit (Tammi 2006).