Loistava Maan alaiset

Sanna Isto: Maan alaiset

Kuvitus: Sami Saramäki

Kustannus: WSOY

335 s. 

Lyhyesti: Ahmimisikäisille loistava, Finlandia-palkintoehdokkaana ollut romaani Suomenlinnasta ja ervineistä eli tunneleissa elävistä eläimistä, jollaisia ihmissilmä ei ole koskaan bongannut, sekä siitä, millaista olisi jos elämä muuttuisi yhdessä yössä mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla. Niin hyvä! 

Silloin Metuli huomasi, että pöydän toisessa päässä olevalla tuolilla istui joku. Olennolla oli päässään valkea peruukki, samanlainen kuin 1700-lukua esittävissä maalauksissa huoneen seinällä. Mutta peruukin alta eivät näkyneet ihmisen kasvot, vaan tummanpuhuvat erwinin kasvot terävine kuonoineen ja pistävine nappisilmineen. Metuli säpsähti hieman. (s. 75)

Eräänä yönä Metuli näkee kaameaa unta vihamielisistä eläimistä. Eikä kauheus lopu aamullakaan. Hänet nähdessään sisaren kasvoilla näkyy inho ja pelko, ja isä huitoo häntä vimmaisesti henkarilla. Mikään ei auta, on kuin he eivät ymmärtäisi hänen puhettaan. Lopulta Metuli huomaa itsekin: hänen vartaloaan peittää ruskea suomujen peittämä iho, hänen kyntensä ovat terävät ja valtavat, ja kaiken kruunaa pitkä ja vahva häntä. 

Tästä alkaa Metulin seikkailu ervinien eli Suomenlinnan maanalaisissa käytävissä asustavien kummallisten eläinten yhteiskunnassa. Mitä ihmettä Metulille on tapahtunut? Ja keitä ervinit oikein ovat? Sen selvittäminen saati sitten sopeutuminen maanalaiseen elämään ei käy Metulilta helposti. Ihmisten pariin Metulilla ei ole enää asiaa, mutta ei hänellä myöskään ole mitään aikeita jäädä loppuiäkseen erviniksi. 

Sanna Iston uusin, lasten- ja nuorten Finlandia-palkintoehdokkaana ollut Maan alaiset on huikean jännittävä ja mielikuvituksellinen tarina, jossa on erinomaisen kekseliäs juoni. Niin hyvä, että yöunet lyhenevät pakostakin. 

Miljöö on huippukiinnostava: kesäinen Suomenlinna, sen salaiset oikopolut, historiaa tihkuvat sisäpihat, sileät auringon kuumentamat kalliot ja suojaiset uimarannat - ja mikä parasta, niiden alle ja lomaan kätkeytyvät tunnelit, joihin yksikään ihmisen katse ei ole koskaan yltänyt.

Ervinien yhteiskunta on monimuotoinen ja hupaisa. Historialliset faktat vuoden 1808 Suomen sodasta ja Viaporin tuolloisesta komentajasta Cronstedtistä, jonka käsissä Suomenlinna antautui Venäjälle hämmästyttävän nopeasti, saavat kokonaan uusia ulottuvuuksia Iston mielikuvituksen ansiosta. Kirjan historiallinen kytkös on iso plussa. 

Pidin kovasti Iston kahdesta aiemmasta kirjasta, jotka kertovat Tinkan ja Taikan noitasiskoksista ja heidän satumaisesta isoäidistään, mutta Maan alaiset oli omaa luokkaansa. Ei olekaan yhtään liioteltua sanoa, että se nousi omien lasten- ja nuorten suosikkikirjojeni joukkoon. Sami Saramäen mustavalkopiirrokset jokaisen luvun alussa ja kaunis kansi sinetöivät laadukkaan ja loppuun asti hiotun kirjan, joka naurattaa, yllättää ja mietityttää.

Seuraavaksi aion lukea tämän 7-vuotiaalle iltasatuna (jota varmasti jännittää!) ja puhua kirjasta niin sitkeästi, ettei 10-vuotias varmasti jätä sitä väliin. Hänellä on nyt jo pidempään jatkuneen Neiti Etsivä-kirjojen ahmimiskauden ohella alkanut Aku Ankka -hurahdus, mutta johonkin väliiin tämä kyllä saadaan mahtumaan.

... Jottei hän unohtaisi, millaisiin maailmoihin mielikuvitus voi viedä.

Metuli nyökkäsi ajatuksissaan. Hän kyllä menisi. Ilman muuta hän menisi, kulkisi pitkin käytäviä ja kävisi niissäkin, joissa ei ollut käynyt tähän mennessä. Hän menisi niin lähelle Bambergin Miekkaa kuin vain ihmisen olisi mahdollista, ehkä sinne, mistä salaseuralaiset olivat aikoinaan kulkeneet ennen kuin reitti oli muurattu umpeen. Mutta ennen kaikkea hän kulkisi sukeltaakseen tunnelien pimeyteen kuin toiseen maailmaan. Hän vaeltaisi niin syvälle, ettei päivänvaloa enää tuntuisi olevan olemassakaan. Sinne missä mielikuvitus ottaa ihmisestä vallan ja mikä tahansa tuntuu olevan mahdollista. Sillä juuri sitä tunnetta hän ei halunnut milloinkaan unohtaa. 

Lue lisää: Lastenkirjahylly & Luetaanko tämä?

Sanna Isto: Maan alaiset

Kuvitus: Sami Saramäki

Kustannus: WSOY

335 s. 

Mistä: Arvostelukappale

Veden valtiaat. Totta & tarua.

Marjut Hjelt: Veden valtiaat. Totta & tarua. 

Kuvitus: Christer Nuutinen

Kustannus: SKS 2012

Lyhyesti: Kattava ja satumainen, totta ja tarua yhdistävä teos vedenväkeen liitetyistä uskomuksista meillä ja muualla. Runsas, kekseliäs kuvitus tekee kummallisimmatkin vesistön olennot tutuiksi. 

Kun kuvasin nämä kuvat, seisoin järven jäällä ja takanani kumisi jää. Sellaisena kuin se keväällä kumisee, kaikuvana ja syvänä, kuin jokin liikkuisi jään alla. Aurinko oli juuri laskemassa järven toiseen päähän, ja jää heijastui kirkkaana, valkoisen ja sinisen leikkinä, kylmänä ja elävänä.

Kohta on aika, että jäät lähtevät, ja vesi on vapaa. Odotan joka vuosi hartaasti sitä hetkeä. Kun vesi on vapaa, kesää ei pidätä enää mikään. Meri on jo auennut, ja sen kylmä liikkumattomuus on kaunista. Se kutsuu melomaan, kastamaan aamu-uniset kasvot kylmään veteen. Mikään ei voita sellaista herätystä.

Vesi on kiehtova. Se on kiehtonut ihmiskuntaa jo aikojen alusta, ja siksi siihen liittyy paljon uskomuksia ja tarinoita. Vesiolennnot asuvat vedessä, ja ihmisten usko niihin on ollut vahva. Vedenväen on uskottu vaikuttavan ”säähän, ravintoon, elinkeinoihin ja jopa rakkaussuhteisiin”.

Marjut Hjeltin tietoteos Christer Nuutisen runsaalla kuvituksella on kuin avaisi oven veden alle. Kuka mökin järvessä asuu? Entä merellä? Millaiseen vedenväkeen suomalaiset ovat uskoneet? Entä millaista väkeä uskotaan tai uskottiin asuvan Amazon-virrassa, antiikin Kreikassa, Japanissa, Grönlannissa, Intiassa, Afrikassa? Tai suomen sukukansojen keskuudessa, Udmurtiassa tai komien ja marien keskuudessa?

Mami Wataa palvotaan joissakin Afrikan, Etelä- ja Väli-Amerikan maissa. Tässä suhteessa hän muistuttaa merenjumalatar Yemanjaa. Mami Watan ympärille on kehittynyt uskonnollinen kultti pappeineen ja meedioineen. He kertovat Mami Watan viestejä kultin jäsenille ja tulkitsevat jumalatteren lähettämiä sairauksia ja siunauksia. Jotkut uskovat, että suurin osa sairauksista on Mami Watan lähettämiä.

Veden valtiaat, Totta & Tarua on suorastaan mielettömän laaja teos vesiin liitetyistä uskomuksista meillä ja muualla, ihan kaikkialla. Vedenväki on nimittäin hirvittävän monipuolista, huvittavaa ja pelottavaa: on hyväntahtoisia vesisetiä, jotka taistelevat vesidemoneita vastaan, merimiehiä houkuttavia (hyviä ja pahoja) neitoja ja keppostelevia vesilapsia, jotka keikuttavat kanootteja Pohjois-Amerikan länsiosissa. Ja sitten kaikenlaisia olioita keijuista hirviöihin, jopa keittopadan hahmon ottaviin demoneihin. Näille Nuutinen on luonut kekseliäitä, kauniita, rumia, hirvittäviä ja hassuja hahmoja – ihan niin kuin vedenväkikin on. Runsas ja vaikuttava kuvitus on puolet kirjan lumosta.

Vellamo

Kirjan kattavuus ja lumo tihentyy asiaa tuntemattomalle pikku hiljaa. Olin hiljattain lukenut antiikin Kreikan tarinoita, joten niiden vedenväestä oli helppo aloittaa, ja suomalainen vedenväestö on tuttua tarinoista – ainakin nimitasolla. Mutta että hauet perinteisesti opettavat Vellamon ja Ahdin lapsia, vartioivat vedenväkeä ja vetävät Ahdin vaunuja – tätäkään en tiennyt.

Suomen järvien syvänteissä asuu miespuolinen vedenhaltija näkki. Se yrittää hukuttaa kaikki liian syvälle uskaltautuvat uimarit tarttumalla niiden jalkaan. Ennen sanottiin, että suonenveto johtui näkin otteesta. Silloin piti lähteä nopeasti kohti rantaa, jotta näkki ei saanut vedetyksi veden alle. Oli hyvä sanoa ennen uimaan menemistä: ”Näkki maalle, minä veteen.” Kun tultiin uimasta, sanottiin toisinpäin: ”Näkki veteen, minä maalle.” Näin pystyi suojaamaan itsensä näkiltä.

Jumalten ja hahmojen ja henkien moninaisuus kirjassa ei aukene nopeasti. Ehkä jonkinlainen kartta kirjassa esiintyvistä hahmoista, tai joku muu rautalankamalli (vaikkapa hahmojen järjestäminen maanosittain) sekä typologiset seikat (selkeämmät otsikoinnit) olisivat voineet helpottaa lukijaa ja yhtenäistää kuvaa.

Tekijöiden valtava urakka on kuitenkin ainutlaatuinen, ja tämä kirja onkin helmi niille, joita kiinnostavat historialliset uskomukset niin Suomessa kuin muuallakin veden väestä. Sillä …

Vesi on ollut portti toisiin todellisuuksiin. Kuolleiden maa sijaitsee usein virran takana, joten vesi on erottanut elävät kuolleista. Emme selviä ilman vettä, mutta selviämmekö ilman vedenolentoja? Monet menneet kansat eivät selvinneet. … Kaikista uskomusolennoista vedenväkeä tunnetaan eniten.

Marjut Hjelt: Veden väki. Totta & tarua. 

Kuvitus: Christer Nuutinen

Kustannus: SKS 2012

Mistä: Kustantajalta

Leonardo da Vinci - käsittämätön nero

Marjatta Levanto: Leonardo oikealta vasemmalle

Kuvitus: Julia Vuori

Kutannus: Teos 2014

Lyhyesti: Häkellyttävän hieno teos häkellyttävän neron ajatuksiin, suunnitelmiin ja pyrkimyksiin. Kaunis taidekirja ja tietokirja yhdessä. Kaikille, ikään katsomatta. 

Ihastuttava tietokirja tältä syksyltä on Leonardo da Vincistä kertova Marjatta Levannon Leonardo oikealta vasemmalle. 

Se on kaunis sukellus Leonardon ajatuksiin, muistiinpanoihin ja tavoitteisiin ja hämmentävää luettavaa. Miten hauskasti nero tekikään muistiinpanojaan, miten sekavasti ja vielä peilikirjoituksella! Samalle sivulle on hahmoteltu muotokuva, piirustuksia kasveista, koneista, hevosista, ympyrän jakamista osiin, tekstiä…



















Sitaatteja on runsaasti, ilahduttavasti, samoin kokosivun luonnostelmia ja muistiinpanoja, kaikessa hajanaisuudessaan ja luultavasti keskeneräisyydessään.

Kirjassa on ihanan ilmava taitto, typografian eläväisyys ja vaihtelu, kuville ja suunnitelmille ja ajatelmien ympärille jätetty tila.

Tämä tekee kirjasta tietokirjan lisäksi taidekirjan, ja juuri tästä syystä kirja on niin onnistunut, antaessaan monenlaiselle ja monenikäiselle (aikuiselle ja lapselle) lukijalle jotain. (Itse en tätä vielä tokaluokkalaisen kanssa ryhtynyt tutkimaan, odotellaan luontaista kiinnostusta.)

Ilmaperspektiivin mestarillinen hallinta kertoo selkeästi sen, että maalaustaide oli Leonardolle tiedettä. Ja totta onkin, tiede ja taide eivät ole koskaan ole olleet niin toisiinsa limittyneitä kuin Leonardon taiteessa, eivätkä ne koskaan hänen jälkeensä tulleet sitä enää olemaan. 

Leonardon aivoitusten moninaisuus käy ilmi aiheiden valtaisuudessa. Kuvataide, ihmisvartalon tutkiminen ja mittaaminen, hämmästyttävän kauniit luonnostelmat ihmiskasvoista ja -vartalosta, Leonardon halu lentää ja lukuisat yritykset sen toteuttamiseksi, pyrkimys ympyrän neliöimiseksi, veden liikkeen tutkiminen ja tallentaminen, sodankäynnin laitteisto….

Leonardolla oli loputon kiinnostus ihmisvartaloon, sen mittoihin ja suhteisiin. Tutkimustyötä vain vaikeutti suuresti se, että ihmisruumiita oli vaikea saada tutkimuskäyttöön.

Ihmisen kuvaaminen oli Leonardon taiteen suurin haaste. Kun ihmisruumiin keskinäiset suhteet oli saatu selvitettyä, koko maailman järjestys selvisi. 

Leonardon tekemisiin liittyy paljon arvoituksia. Miksi Luolamadonnassa Jeesuslapsella on jättiläismäiset jalkaterät? Mitä Leonardo halusi viestittää maalaamalla kärpän naisen syliin ja naisen kädet suhteettomat suuriksi?

Sattumaa se ei ollut, sillä ihmisruumiin mitat hän tunsi.

"Etäisyys isovarpaan kärjestä kohtaan, missä jalka yhtyy sääreen, on yhtä pitkä kuin etäisyys leuan alta hiusrajaan."

Tai onko Mona Lisaan kätketty maailman muotokuva? Mihin viittaa naisen asettelu, valon lankeaminen, maisema taustalla…? Monan Lisan maalauksen lähempi, yksityiskohtainen tarkastelu on kirjan mielenkiintoisimpia aiheita.

Lukija huomaa sfumaton, Leonardon käyttämän ääriviivojen pehmennyksen ja valon ja varjon vuorottelun, kohteiden välisen ilman, joka saa valon kohtaamaan varjon portaattomasti. Miten käsittämättömän taitavaa se todella onkaan.



Leonardon metodeja ja tutkimustapoja on onnistuneesti avattu mm. eri maalausten kautta. Jotta Leonardo sai maalaustensa silmät niin tavattoman eläviksi, hänen piti tietää, miten silmät heijastavat mielen liikkeitä, ja jotta sen sai tietää, piti tutkia perinpohjin silmien ja kallon yhteys ja rakenne.

Kuvittaja Julia Vuori on rohkea antaessaan kuviensa asettua Leonardon kuvien viereen. Hänen muutamat kokosivun aukeamansa kokoavat Leonardon ajatuksia ja tavoitteita yhteen. Ne tekevät kirjasta myös "lapsiystävällisemmän" ja keventävät tunnelmaa, ja niiden suhden Leonardon kuviin sekä tekstiin on onnistunut. Olen aina pitänyt Vuoren sympaattisista eläinhahmoista, siitä lähtien kun näin niiden kuvittavan YK:n vuosituhattavoitteita korteissa ja julisteissa, ja tässä ne jatkavat samaa väreillä ilottelua ja hyväntuulisuutta.

Ei voi todeta muuta kuin - ihmeellinen nero, ihmeellinen kirja!
Loppuun Leonardon sitaatti. Mahtoiko se olla hänen punainen lankansa työssään?


"Vältä sellaista vaivannäköä, jonka tulokset kuolevat tekijänsä myötä."

Marjatta Levanto: Leonardo oikealta vasemmalle

Kuvitus: Julia Vuori

Kustannus: Teos 2014

Mistä: Yllätyksenä kustantajalta, mistä suuri kiitos. 

Ihana Koiramäen tarinat

Mauri Kunnas: Koiramäen tarinat
Kuvitus: Mauri Kunnas
Kustannus: Otava 2013
Lyhyesti: Viisi klassikkotarinaa yhdessä: Koiramäen talossa, Koiramäen lapset kaupungissa, Koiramäen talvi, Koiramäen joulukirkko ja Koiramäen lapset ja näkki. Tarinat ovat vuosilta 1980-2007.

Kuvaushetkellä vielä kesän valoa ja vehreyttä

Mauri Kunnas on aina Mauri Kunnas. Hänen omintakeinen tyylinsä, kuvituksen hupaisuus ja tiedon valtaisa määrä kirjoissa tekee niistä kirjoja, joita voi lukea lähes loputtomasti. Koiramäen tarinat, viiden kirjan yhteisnide, tuo eläväksi 1800-luvun elämän esineineen, touhuineen, ammatteineen ja tapoineen, ja on yksinkertaisesti ainutlaatuinen tietovarasto ja nautinnollinen kuvakirja Suomen historiasta. Tällä kertaa ihailen etenkin tiedon valtavaa määrää ja Kunnaksen taitoa pukea se kirjoiksi, joita jo parivuotias jaksaa seurata. Niin ja yksityiskohtaisesti kuvitettujen, autenttisten, kauniiden vanhojen esineiden yltäkylläisyyttä. 

Koiramäen tarinat sisältää seuraavat kirjat:

Koiramäen talossa on Kunnaksen toinen kuvakirja, se on tehty vuonna 1980 ja kuvaa 1800-luvun elämää maaseudulla: arjen puuhia ja työtä sekä niissä tarvittuja työkaluja. Itselleni tämä on läheisin näistä kirjoista. (Ensimmäinen Kunnaksen kirja on muuten Suomalainen tonttukirja (1979), ja se oli myös meidän perheen ainoita Kunnaskirjoja lapsena.) 

Koiramäen lapset kaupungissa syntyi 1987, ja sijoittuu 1853-luvun paikkeille. Materiaalia tarinaan Kunnas on ammentanut Turussa sijaitsevasta museoidusta käsityöläiskorttelista. Tekstiä on tässä tarinassa huomattavasti ensimmäistä enemmän ja tiedon määrä valtaisa: Millaista oli meritse tapahtuva kaupunkäynti, millaista kaupunkielämä, millaisia ammatteja ja tehtäviä oli, entä koulunkäynti, tehtaiden tuleminen… Pieni henkilökohtainen ilonhetki: löydän sivuilta pumpernikkelin, lapsuuden herkun jota olen metsästänyt lähikaupoista viime aikoina. Ilmeisesti kyseessä on herkku jo 1800-luvulta (ehkä, sillä Kunnas sanoo esipuheessa ottaneensa itselleen ottanut taiteilijanvapauksia).  

Kirjasta Koiramäen lapset kaupungissa

Koiramäen talvessa (1988) ollaan jälleen maaseudulla ja metsässä, ja tutustutaan myös juhliin - jouluun, laskiaiseen ja pääsiäiseen - ja niihin liittyviin perinteisiin ja uskomuksiin. 

Laskiainen on hauska päivä. Silloin syödään rasvaista ruokaa niin että suupielet ja sormet kiiltelevät, ja tietysti papusoppaa.
Äiti, Tilta, Miina ja Heta harjaavat hiuksiaan pitkin päivää. Sen pitäisi vaikuttaa tulevan kesän pellaviin. Työt lopetetaan aikaisin ja mennään saunaan. Saunassa ei saa hiiskahtaa sanaakaan ellei halua hyttysenpistoja seuraavana päivänä.
Iltapäivällä koko Koiramäen väki menee kelkkamäkeen. Siellä on iloinen hulina. Kaikki lähiseudun asukkaat ovat tulleet mäkeä laskemaan. 

Koiramäen joulukirkon (1997) Kunnas piirsi ja kirjoitti, kun Tyrvään Pyhän Olavin kirkko oli tuhopoltettu, ja taiteilija halusi kuvata kirkon jouluista tunnelmaa iloisena ja kauniina. Tässä kirjassa tämä tarina on ensimmäistä kertaa isossa koossa. 

Koiramäen lapset ja näkki (2007) -kirjassa kuullaan kummitusjuttuja ja muita jänniä tarinoita, joita entisaikaan kerrottiin: hiisistä, kummituksista, trulleista, roisvoista, haamuista. Ne Kunnas on kerännyt joko suvustaan ja omasta lapsuudestaan tai murretutkijoilta. 

Kirjasta Koiramäen lapset ja näkki

Kirjasta Koiramäen lapset ja näkki

Sivujakin tässä teoksessa on ihan hirrrveästi, 200. Mieletön - ja nautinnollinen - tietopläjäys siis. 

Olisipa hauska kuulla, mikä on kenenkin oma Kunnas-suosikki? Minulla se lienee Joulupukki, siinä on vain niin ihana tunnelma. Mutta palatakseni oman lapsuuteni Kunnas-kirjaan, Suomalaiseen tonttukirjaan, kyllä Välikaton Feetu on sittenkin jäänyt kaikkein parhaiten muistiin.



Mauri Kunnas: Koiramäen tarinat
Kuvitus: Mauri Kunnas
Kustannus: Otava 2013
Mistä: Kustantamosta

Totta toinen puoli yhdistää arjen ja seikkailun

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli (orig. En sann historia)

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Ilpo Tiihonen

Kustannus: Teos&Schildts&Söderströms 2014

Lyhyesti: Gunnar ja Nea voivat näyttää tavallisilta sedältä ja tädiltä, mutta etpä voisi arvata, mitä heidän menneisyydessään on tapahtunut! Viehättävä kuvakirja, joka nojaa historiaan ja joka olisi voinut olla totta. Sopii hyvin keskustelunavaukseksi siitä, mitä vanhempien ihmisten menneisyydessä on tapahtunut sekä antaa pureskeltavaa arjen ja seikkailun yhdistämisestä. 

Gunnar-enon täytyy usein rykiä. Se kuuluu silloin seitsemän korttelin päähän, niin perusteellisesti hän rykii. Niin hän tekee siksi, koska on usein sanonut "Härrzlichhwillkåmmen meinedaamenunthhäärreen!" niin monta kertaa, että sanonta on tarttunut hänen kurkkuunsa. Se tarkoittaa "tervetuloa". Tämä kaikki tapahtui siihen aikaan, kun hänet tunnettiin nukketeatterinjohtaja Arkan Zuppena Berlurenstadissa.

Nea-täti ja Gunnar-eno, kirjanpitäjä ja verovirkailija, näyttävät hyvin tavalliselta tädiltä ja sedältä. Mutta jos katsoo tarkasti, näkeekin vinkkejä heidän menneisyydestään, joka on ollut aika, sanotaanko, epätavallinen.

Nea-täti on nimittäin tanssinut Maharajan palatsissa, jolloin hän käytti niin painavia korvakoruja, että hänen korvannipukkansa kävivät suuriksi ja ryppyisiksi. Nyt täti käyttää tukevia kävelykenkiä, mutta ennen oli toisin, kun hän oli häikäisevä Granita Gabor, joka timanteilta säihkyen liukui estradille pitkissä mustissa höyhenissään. Ja entäs Gunnar-eno sitten? Toistuva rykiminen ja ruskeat täplät kämmenselissä kertovat ajoista, jolloin hän oli nukketeatterin johtaja ja taiteilija, joka vietti aikaa kreivien ja kreivittärien kanssa, puhumattakaan siitä, kun hän oli tutkimusmatkailija ja seikkailija Leroy Larsson.

Totta toinen puoli –kirjassa on herkullinen idea. Mitä kaikkea onkaan ihmisten menneisyydessä, josta muut eivät tiedä mitään? Ihmisistä näkyy vain osa, tämänhetkinen elämä (eikä sekään kokonaan), mutta mitä kaikkea on tapahtunut aiemmin, sitä emme usein tiedä ollenkaan. 

Lena Frölander-Ulf ulottaa ajatuksen vielä hieman totuttua pidemmälle, sillä tavallisennäköisten tädin ja sedän menneisyydessä onkin hyvin epätavanomaisia kokemuksia ja persoonia, jotka kaikki liittyvät viehättävästi Euroopan historiaan tai sitten maantieteellisesti kauemmas, Burmaneshiin ja Colombolaan, Surinamiin…

Kirjan runsas kuvitus on tärkeässä roolissa mielikuvituksellisen tarinan kuvittajana ja elävöittäjänä ja näyttää väläyksiä Euroopan historiasta, niin kuvataiteiden, musiikin ja nukketeatterin maailmasta kuin Espanjan vuoriston sissitaisteluistakin. Kuvitus tuo myös herkullisesti esiin 1920-luvun muotia naisten puvuista ja kampauksista gramofoneihin (kännykällä maustettuna) ja jazz-orkestereihin, ja myös kirjan värityksessä aistii tätä aikaa: okraa, poltettua oranssia, sameaa vihreää, liilaa, tummaa punaista. Paikan- ja henkilönnimetkin saavat inspiraatiota oikeista, kuten Granita Gabor, Berlurenstad (Berliini?), Katalunian vuoret, Colombola.

Pidän kovasti juuri tästä kirjan historiallisesta puolesta! Tuo aika näkyy niin harvoin lastenkirjoissa, ja nykypäivän lapsilla on siihen normaalisti vain pieni kosketus, joten kirja on totta tosiaan aika yleisisvistävä, leikkimielinen sukellus mm. iloiseen 1920-lukuun. Kirja saa toivomaan, että historiaan nojaavia, mielikuvituksellisia ja humoristisia kuvakirjoja olisi enemmän, sillä vaikka juuri 1920-luku olisi ehtymätön aarreaitta tarinoille.

Parasta kirjassa oli (jälleen) subjektiivinen elämys, jonka kirjasta saa! Lapsikuulijoista etenkin 8-vuotias ihastui kirjaan, sillä hänen mielikuvituksensa yleisti heti kirjan sanoman ympäristöön, ja alkoi loihtia kysymyksiä omien isovanhempien tai meidän vanhempien menneisyydestä. Se sai aikaan inspiroivaa muistelua omista matkoistani: (mittasuhteiltaan käsityskyvyn ylittävät) Maharajan lääkärin häät Jaipurin Maharajan palatsissa, toisaalta äärimmäisen köyhyyden ja katulasten kohtaaminen, hämmästyttävät luonnonilmiöt. Ja niin, kirja sai aikaan myös vallattoman, polttavan seikkailunnälän!

Toisaalta - tarina sulkeutuu niin pehmeän arkiseen tunnelmaan, että se on omiaan himmentämään seikkailunnälkää. Verovirkailija Gunnar ja kirjanpitäjä Nea kestitsevät perhettä, lapsenlapsia ja koiriakin on mukana, ja lukijaa kehotetaan tutkimaan takakannen perhealbumin kuvia, jotta näkisi, miten Nean ja Gunnarin vaiherikas elämä naimisiinmenon jälkeen eteni. Ne kuvat ovatkin sitten hyvin tutunlaisia kaikille lapsiperheille. 

Kirja meneekin syvemmälle kuin sen melko pienestä koosta voisi ensi vaikutelmasta päätellä, sillä kiinnostavan ajallisen ulottuvuuden lisäksi mukana on myös ihmismieltä usein mietityttävä hankaus arjen ja seikkailun yhdistämisestä. Minkä valita, miten elää elämää? 
Lisäksi kirja tarjoaa hienon keskustelunavauksen lapsen kanssa siihen, mitä vanhempien ihmisten menneisyydessä on tapahtunut. Tasapaksulta näyttävä arki on voinut olla jotain ihan muuta. Ja jokainen tekee loppujen lopuksi oman valintansa, minkä polun valitsee. 

Vaikka tämän polun suuntaahan voi aina vaihtaa...

Kaikkinensa vaikuttavan huolellisesti mietitty ja toteutettu, piristävän erilainen ja hauska kirja!

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli (orig. En sann historia)

Kuvitus: Lena Frölander-Ulf

Suomennos: Ilpo Tiihonen

Kustannus: Teos&Schildts&Söderströms 2014
32 s.
Mistä: Kiitos kustantajalle yllätyksestä.
Tähtiä 4,5 / 5