Näytetään tekstit, joissa on tunniste arki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arki. Näytä kaikki tekstit

lauantai 30. toukokuuta 2015

Ihmeellinen Stjärnenatt

Jimmy Liao: Stjärnenatt
Kuvitus: Jimmy Liao
Kustannus: Mirando Bok 2014
Lyhyesti: Vangitseva, hieman erilainen kuvakirja, joka on julkaistu Ruotsissa ruotsiksi. Pienen, vähäeleisen tekstimäärän vuoksi kirja sopii hyvin sellaisellekin, jonka ruotsin taito on hieman ruosteessa. Minut ja lapset kirja lumosi valtavirrasta poikkeavalla, vähäeleisellä tyylillään.




Olin lomalla Tukholmassa hetken, ihan yksinäni, ja sunnuntaina kävelin Södermalmilla pitkin Bergsundstrandin kirpputoria, kun edessäni oli yhtäkkiä Mirando Bokin pöytä. Kyseessä on pieni kustantamo, joka julkaisee laadukkaita lastenkirjoja, ja monikulttuurisuus kiinnostaa erityisesti. Ilahduin tavattomasti lastenkirjapöydän nähdessäni ja jäin selaamaan kirjaa Stjärnenatt, jonka kuvituksen voima, kirjan paksuus (n. 125 sivua!), tekstin vähyys ja siihen kätkeytyvä selvä viesti lumosivat minut heti. Kerrottuani blogistani sain kirjan ilokseni esiteltäväksi, ja mielihyvin sen teenkin, sillä taiwanilaisen Jimmy Liaon kirjoja ei ole vielä julkaistu Suomessa. Mirando Bokin sivuilla kerrotaan, että hän on Aasian suosituimpia kuvakirjailijoita, jo nelisenkymmentä kuvakirjaa julkaissut kirjailija, jonka teoksia on käännetty lukuisille kielille.
Jag stängde ofta in mig på mitt rum och drog mig tillbaka till min egen värld.

Käsissäni oleva kirja osoittautuu taidekirjan ja kuvakirjan yhdistelmäksi. Kuvat ovat aukeaman tai sivun kokoisia, niiden syvyydessä on usein puoliksi piilossa olevia yksityiskohtia, tunnelma on salaperäistä varjojen ja valojen leikkiä. Lapsi kuvataan melko pienenä vasten isoa taustaa, mikä ilmentää tekstissä esiin tuotuja lapsen tunnelmia.

En ole koskaan nähnyt ihan tälläista kuvakirjaa - jossa kuville annettaisiin näin paljon tilaa tarinan kerronnassa, ja jossa ne kertoisivat yhtä paljon. Ne eivät ole kuvitusta, ne ovat tarina.

Silti teksti on tärkeä. Se kertoo tarinan pienestä tytöstä, joka asuu isovanhempien luona vuorilla, kunnes isoäiti kuolee. Tyttö muuttaa vanhempiensa luo kaupunkiin, mutta nämä eivät työltään kunnolla edes huomaa tyttöä. Yksinäisyys on suurta ja pitkää.
Jag vet inte när det hände, men det hade blivit så tyst hemma.
Jag stängde ofta in mig på mitt rum och drog mig tillbaka till min egen värld. 
Sitten kouluun ilmestyy uusi, kaloja rakastava, outo poika. He ystävystyvät. Ja eräänä päivänä he - lähtevät. Ulos kaupungista, isovanhempien nyt tyhjenneeseen taloon vuorille.

Maailma, jonka he kohtaavat, on kaunis ja ihmeellinen.



Tarina on kerrottu minä-muodossa. Vähäpuheisen, sisäänpäin kääntyneen tytön puhe tiivistyy olennaisimpaan, kysyy juuri ne kysymykset ja tekee juuri ne havainnot, joilla on merkitystä. Silti se tavoittaa kaiken tarpeellisen, mitään ei jää puuttumaan.

Stjärnenatt on ihmeellisen upea kirja, aarre, joka tavoittaa lapsen maailman osuvasti ja terävästi, kaunistelematta ja kauhistelematta. Se tuo eteen toisenlaisen arjen kaukana täältä, silti hämmästyttävän tutun. Tunteet ja tavat elää eivät juuri muutu kilometrien myötä. Se ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua.

Kirjan järjestys, kaiken - kuvituksen ja tekstin - yksinkertaisuus puhutteli niin minua kuin lapsiakin kovasti. 9-vuotiaan mielestä kuvat ovat outoja ja kivoja, ja hän tarttui kirjaan heti. Kirja läpäisi myös todellisen tulikokeen, väsyneen 5-vuotiaan, joka oli ärtynyt siitä, että äiti valitsi kirjan. Kokonaisuus sai hänetkin pauloihinsa.

Jag vet inte när det hände men det hade blivit så tyst hemma.

Till alla barn som inte kan kommunicera med världen. 
Heille kirja on erityisesti omistettu.

Heille, jotka katsovat taivaalle, ja näkevät tähdet ja maailman suunnattomuuden.


Hän liknade en blomma som växer i en labyrint och som inte bryr sig om var utgängen finns.


Skulle su vara rädd om vi var enda två människorna i världen?

Jag var inte med på farfars begravning.



Samalla kirjan kuvitus on kunnianosoitus Vincent van Goghille, sillä hänen maalauksensa muodostavat osan joistain kuvista.

Toivottavasti Jimmy Laon kuvakirjoja saa tulevaisuudessa lukea myös suomeksi, se tekisi minut todella iloiseksi.



Jimmy Liao: Stjärnenatt
Kuvitus: Jimmy Liao
Kustannus: Mirando Bok 2014
Mistä: Lahja kustantajalta

tiistai 7. lokakuuta 2014

Totta toinen puoli yhdistää arjen ja seikkailun

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli (orig. En sann historia)
Kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Suomennos: Ilpo Tiihonen
Kustannus: Teos&Schildts&Söderströms 2014
Lyhyesti: Gunnar ja Nea voivat näyttää tavallisilta sedältä ja tädiltä, mutta etpä voisi arvata, mitä heidän menneisyydessään on tapahtunut! Viehättävä kuvakirja, joka nojaa historiaan ja joka olisi voinut olla totta. Sopii hyvin keskustelunavaukseksi siitä, mitä vanhempien ihmisten menneisyydessä on tapahtunut sekä antaa pureskeltavaa arjen ja seikkailun yhdistämisestä. 


Gunnar-enon täytyy usein rykiä. Se kuuluu silloin seitsemän korttelin päähän, niin perusteellisesti hän rykii. Niin hän tekee siksi, koska on usein sanonut "Härrzlichhwillkåmmen meinedaamenunthhäärreen!" niin monta kertaa, että sanonta on tarttunut hänen kurkkuunsa. Se tarkoittaa "tervetuloa". Tämä kaikki tapahtui siihen aikaan, kun hänet tunnettiin nukketeatterinjohtaja Arkan Zuppena Berlurenstadissa.
Nea-täti ja Gunnar-eno, kirjanpitäjä ja verovirkailija, näyttävät hyvin tavalliselta tädiltä ja sedältä. Mutta jos katsoo tarkasti, näkeekin vinkkejä heidän menneisyydestään, joka on ollut aika, sanotaanko, epätavallinen.

Nea-täti on nimittäin tanssinut Maharajan palatsissa, jolloin hän käytti niin painavia korvakoruja, että hänen korvannipukkansa kävivät suuriksi ja ryppyisiksi. Nyt täti käyttää tukevia kävelykenkiä, mutta ennen oli toisin, kun hän oli häikäisevä Granita Gabor, joka timanteilta säihkyen liukui estradille pitkissä mustissa höyhenissään. Ja entäs Gunnar-eno sitten? Toistuva rykiminen ja ruskeat täplät kämmenselissä kertovat ajoista, jolloin hän oli nukketeatterin johtaja ja taiteilija, joka vietti aikaa kreivien ja kreivittärien kanssa, puhumattakaan siitä, kun hän oli tutkimusmatkailija ja seikkailija Leroy Larsson.

Totta toinen puoli –kirjassa on herkullinen idea. Mitä kaikkea onkaan ihmisten menneisyydessä, josta muut eivät tiedä mitään? Ihmisistä näkyy vain osa, tämänhetkinen elämä (eikä sekään kokonaan), mutta mitä kaikkea on tapahtunut aiemmin, sitä emme usein tiedä ollenkaan. 

Lena Frölander-Ulf ulottaa ajatuksen vielä hieman totuttua pidemmälle, sillä tavallisennäköisten tädin ja sedän menneisyydessä onkin hyvin epätavanomaisia kokemuksia ja persoonia, jotka kaikki liittyvät viehättävästi Euroopan historiaan tai sitten maantieteellisesti kauemmas, Burmaneshiin ja Colombolaan, Surinamiin…








Kirjan runsas kuvitus on tärkeässä roolissa mielikuvituksellisen tarinan kuvittajana ja elävöittäjänä ja näyttää väläyksiä Euroopan historiasta, niin kuvataiteiden, musiikin ja nukketeatterin maailmasta kuin Espanjan vuoriston sissitaisteluistakin. Kuvitus tuo myös herkullisesti esiin 1920-luvun muotia naisten puvuista ja kampauksista gramofoneihin (kännykällä maustettuna) ja jazz-orkestereihin, ja myös kirjan värityksessä aistii tätä aikaa: okraa, poltettua oranssia, sameaa vihreää, liilaa, tummaa punaista. Paikan- ja henkilönnimetkin saavat inspiraatiota oikeista, kuten Granita Gabor, Berlurenstad (Berliini?), Katalunian vuoret, Colombola.

Pidän kovasti juuri tästä kirjan historiallisesta puolesta! Tuo aika näkyy niin harvoin lastenkirjoissa, ja nykypäivän lapsilla on siihen normaalisti vain pieni kosketus, joten kirja on totta tosiaan aika yleisisvistävä, leikkimielinen sukellus mm. iloiseen 1920-lukuun. Kirja saa toivomaan, että historiaan nojaavia, mielikuvituksellisia ja humoristisia kuvakirjoja olisi enemmän, sillä vaikka juuri 1920-luku olisi ehtymätön aarreaitta tarinoille.

Parasta kirjassa oli (jälleen) subjektiivinen elämys, jonka kirjasta saa! Lapsikuulijoista etenkin 8-vuotias ihastui kirjaan, sillä hänen mielikuvituksensa yleisti heti kirjan sanoman ympäristöön, ja alkoi loihtia kysymyksiä omien isovanhempien tai meidän vanhempien menneisyydestä. Se sai aikaan inspiroivaa muistelua omista matkoistani: (mittasuhteiltaan käsityskyvyn ylittävät) Maharajan lääkärin häät Jaipurin Maharajan palatsissa, toisaalta äärimmäisen köyhyyden ja katulasten kohtaaminen, hämmästyttävät luonnonilmiöt. Ja niin, kirja sai aikaan myös vallattoman, polttavan seikkailunnälän!

Toisaalta - tarina sulkeutuu niin pehmeän arkiseen tunnelmaan, että se on omiaan himmentämään seikkailunnälkää. Verovirkailija Gunnar ja kirjanpitäjä Nea kestitsevät perhettä, lapsenlapsia ja koiriakin on mukana, ja lukijaa kehotetaan tutkimaan takakannen perhealbumin kuvia, jotta näkisi, miten Nean ja Gunnarin vaiherikas elämä naimisiinmenon jälkeen eteni. Ne kuvat ovatkin sitten hyvin tutunlaisia kaikille lapsiperheille. 

Kirja meneekin syvemmälle kuin sen melko pienestä koosta voisi ensi vaikutelmasta päätellä, sillä kiinnostavan ajallisen ulottuvuuden lisäksi mukana on myös ihmismieltä usein mietityttävä hankaus arjen ja seikkailun yhdistämisestä. Minkä valita, miten elää elämää? 
Lisäksi kirja tarjoaa hienon keskustelunavauksen lapsen kanssa siihen, mitä vanhempien ihmisten menneisyydessä on tapahtunut. Tasapaksulta näyttävä arki on voinut olla jotain ihan muuta. Ja jokainen tekee loppujen lopuksi oman valintansa, minkä polun valitsee. 

Vaikka tämän polun suuntaahan voi aina vaihtaa...

Kaikkinensa vaikuttavan huolellisesti mietitty ja toteutettu, piristävän erilainen ja hauska kirja!

Lena Frölander-Ulf: Totta toinen puoli (orig. En sann historia)
Kuvitus: Lena Frölander-Ulf
Suomennos: Ilpo Tiihonen
Kustannus: Teos&Schildts&Söderströms 2014
32 s.
Mistä: Kiitos kustantajalle yllätyksestä.
Tähtiä 4,5 / 5

torstai 25. syyskuuta 2014

Elsa vie uimahalliin ja luistelemaan

Kerttu Ruuska: Elsa uimahallissa & Elsa luistelemassa
Kuvitus molemmat: Nadja Sarell
Kustannus: Oppi&Ilo 2014 (Sanoma Pro Oy)
n. 30 s.
Lyheysti: Hyväntuulisia ja reippaita kuvakirjoja harrastuksista - uimisesta ja luistelusta - joissa kuvakirjaan lomittuu tiedollinen, pedagoginen ulottuvuus mm. harrastusten tekniikasta sekä niihin liittyvistä säännöistä, tavoista ja käytännöistä.


"Uimapuvut puetaan päälle vasta suihkun jälkeen", äiti selittää. "Miksi?" Elsa ihmettelee. "Uimahallissa on sellainen sääntö, että kaikki käyvät ensin suihkussa peseytymässä. Näin vesi pysyy puhtaana ja kaikkien on mukavampi uida", äiti vastaa.
Wsoy:n Oppi&Ilo -sarjan uudet kuvakirjat kertovat Elsasta, joka toisessa kirjassa tutustuu uimahalliin ja toisessa lähtee päiväkodin kanssa luistelemaan. Molemmat puuhat ovat Elsalle melko uusia juttuja, joten matkan varrella ihmetellään kaikenlaista.

Elsa luistelemassa -kirjassa luistelu ei suju Elsalta heti ensi yrittämällä (keneltäpä sujuisi!) vaan hän joutuu kokeilemaan kaikkea varovasti ja pikkuhiljaa, kaatumisesta ja pystyyn nousemisesta alkaen, ja lopussa luistelu alkaa jo sujua. Yhdessä päiväkodinhoitajan ja kavereiden kanssa kokeillaan mm. pingviinikävelyä, erilaisia liukuja ja piruettia.


Uimahallikirjassa taas, no, ostetaan lippu, mennään pukukoppiin ja sitten suihkuun, polskitaan uimalelujen kanssa, saunotaan, puetaan ja syödään karjalanpiirakkaa. Ei sen jännempää, mutta juuri siksi niin toimivaa. 8-vuotias sanoikin juuri uimahallikirjaa lukiessamme ihastuneesti, että "tää on kiva kun tää on just niinkuin oikeesti". En tiedä onko Mäkelänrinteen uimahalli suoranaisesti ollut kuvittaja Nadja Sarellin mallina, mutta hauskan tuttua kaikki jokatapauksessa on. Vähän kuin olisi lukenut päiväkirjaa…  


Kirjat ovat kuvakirjoja, mutta lastentarhanopettaja Kerttu Ruuska on kirjoittanut ne hyvin pedagogisesta näkökulmasta. Kuvitukseen on upotettu mm. värejä ja kuvioita (pilkullisia, raidallisia, kukallisia jne. asioita), mutta mikä on kiva, näitä ei tekstissä juuri tuodakaan esiin, vaan kuvien tarkempi tutkiminen ja värien ja muotojen havainnoiminen jätetään lukijan valinnaksi ja keksittäväksi. Tekstin tasolla, tarinan ohella, mm. sivutaan sääntöjä ja käytäntöjä ja tutkaillaan harrastukseen liittyviä esineitä ja tapoja. 

Kirjojen lopussa on molemmissa viiden aukeaman laajuinen, runsaasti ja hauskasti kuvitettu tieto-osuus. Uimahallikirjassa käydään havainnollisesti kuvitettuna läpi mm. erilaisia uintitekniikoita ja liukumistyylejä, tapoja miten veteen voi totuttautua ja millaisia sääntöjä uimahallissa on. 

Luistelukirjassa tämä osuus on myös tosi hyvä: miten jarrutat, nouset ylös, luistelet etu- ja takaperin ja millaisia liukuja on. Näitä oli kiva katsoa isomman kanssa, ja uintikirjan uintitekniikoita puolestaan pienemmän, kesällä uimaan oppineen kanssa. 



Kirjat ovat taitavan moniuloitteisia, kun kuvakirjan tarina syvenee lopussa tiedolliseksi ja opetukselliseksi osuudeksi, johon voi perehtyä, jos lapsi tuntee kiinnostusta. Myös pedagogisesti ajateltuna kirjoissa on monta tasoa. Jotain löytyy niin pienemmälle kuin isommallekin, ja lukijakunta onkin mainittu 3-8-vuotiaiksi. 

Meidän "raadissamme" suunnilleen tuon ikäisiä löytyikin, ja hyvin upposivat kirjat molempiin. Minusta kuvakirjoja ei kannata vierastaa vielä kouluikäiselläkään (ainakin itse visuaalisena koen että ne menevät aina), ja vaikka kirjojen luontevin kohderyhmä löytynee noin 4-6 -vuotiaista, esim. faktaosioiden tekniikkaosuudet olivat juuri sopivia 8-vuotiaallekin. 

Sarellin kuvituksesta vielä, hän on piirtänyt reippaita, hyväntuulisia ja uteliaita lapsia (niinkuin harrastuksiin sopiikin), kaikilla on hymy herkässä eikä näissä kirjoissa pohdita tunteita tai harmitella vastoinkäymisiä. Väritkin ovat reippaita ja ihastelin mm. vaatteiden kekseliäitä kuoseja sekä kuviin ujutettuja erivärisiä tai silmälasipäisiä lapsia - mahtavaa, juuri näin! Myös sukupuolinäkökulma on mietitty, sillä vaikka Elsa on tyttö, on hänellä uintikirjassa pikkuveli ja luistelukirjassa kaverina poika. 

Kirjoissa ja niiden kuvituksessa oli, monikulttuurisuutta lukuunottamatta jotain, joka toi mieleeni 70-luvulla syntyneet Sanna kirjat, muistatko nuo Gunilla Wolden pikkukirjat? Meillä ne kuluivat hiirenkorville.

Elsa-kirjoilla oli meihin yllättävän suuri vaikutus, sillä luistelukirja sai lapset kaipaamaan talvea ja uimahallikirja, no, sai meidät pakkaamaan kimpsut ja kampsut ja lähtemään uimahalliin jo kesäisen lämpimällä säällä, vaikka yleensä olemme odotelleet vähän kylmempiä säitä!



Kerttu Ruuska: Elsa uimahallissa & Elsa luistelemassa
Kuvitus molemmat: Nadja Sarell
Kustannus: WSOY Oppi&Ilo 2014
Mistä: Arvostelukappale

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Baudeliero ja Mette-Rotta ja muut hassut lorukaverit

Annika Sandelin: Baudeliero ja Mette-Rotta. Vauvarunoja ja villejä riimejä.
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms



Joskus kunnon lorukirja - ja karkkipussi - on juuri se juttu, joka pelastaa päivän ajautumasta yhdeksi stressimöykyksi. Kirja joka saa nauramaan ja muistamaan, että ai niin, ei tässä nyt ihan niin vakavaa tarviikkaan olla! Että huh, onhan elämä aika hauskaa ja hassua, sitä ei vain aina muista kaikessa työelämän kiireydessä ja niissä vakavissa asioissa.



Joten kiitos, kiitos että juuri tänään postiluukusta kolahti yllätyksenä tämä uutuus, Annika Sandelinin kirjoittama, Karoliina Pertamon kuvittama sekä Henriikka Tavin suomentama Baudeliero ja Mette-Rotta. Omituinen nimi on mainio, juuri sopivasti ei ihan tästä arkielämästä. Ja kansi hehkuvan oranssi. Kyllä kiitos tälle piristäjälle!

Tosin, kun tartumme kirjaan esikoisen kanssa (8v.), ensimmäiset runot eivät ihan kolahda. Kahdeksanvuotias ei ole vauvarunojen kohderyhmässä. Erikoiskiitos muuten heti toisesta runosta, Sinulle, jossa puhutaan vatsassa kasvattamisen ihanuudesta, mutta jossa on vaihtoehtoinen lopetus isille ja kaikille niille, jotka eivät ole kantaneet lasta vatsassaan… Ja jos teillä on vauvoja, niin lorujen yhteydessä on hauskasti annettu vinkki lorun leikkimiseen sormille - kiva, toimii!

Kun selataan kirjaa eteenpäin, jo alkaa isompaa kiinnostaa!
Mulla on ihanat kalsarit, joissa on pieni reikä.
Kun mä niissä istuudun, äiti huokaa: "Eikä!"
Antaa äidin huokailla, ihan turha huoli!
Onko sillä väliä, jos näkyy takapuoli?
(Lempivaatteet)
Aamustressi perheen aamusta on huippu (kiitos tästä!), Enkä kyllä ikinä on niin tuttu että huh, Hirviöyö on sopivan pelottava. Nauramme yhdessä juuri niille, joissa äiti on tylsimys (ja lapsi hankala), tai niille, joissa tunnistamme oman arkemme: Pipojen maahan ovat karanneet pipot töitä ja täitä.

Karoliina Pertamon värikylläinen kuvitus on kuin hedelmäkarkki. Teksti ja kuva soivat yhteen kuin solisti ja orkesteri. (Mistä tulee mieleen, miten kaipaankaan oopperaan!) Aukeamilla sekoittuvat taitavasti eri runojen hahmot, värit ja tunnelmat - vähän kuin mielessä ajatukset ja tunteet!


Henriikka Tavin suomennos on jälleen huikeaa ja ihailtavaa. … Sukkia, nauloja, viemärit tukassa. Tiskaajalle sarkaa, sikin sokin, kaikki on hukassa. Elämänkumppani parkaa! (Lorussa Rodrik)

Kiitos kiitos tästä kirjasta ja hyvää kevättä kaikille! Niin, ja pahoitteluni pitkästä kirjoitustauosta, se liittyy jotenkin siihen, miten aloitin tämän postaukseni tänään. Koitetaan pitää ilo ja aurinko mielessä vähän paremmin!

Annika Sandelin: Baudeliero ja Mette-Rotta. Vauvarunoja ja villejä riimejä.
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms
Mistä: Kustantajalta yllätyksenä.
Tähtiä: 4,5  / 5

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
48 s.
Lyhyesti: Sarjakuvamainen hauska kirja Apposen perheestä, päähenkilönä päiväkoti-ikäinen Apo. Meitä syksyllä 2012 kovasti naurattanut ykkösosa sai jatkoa, ja edeltäjänsä lailla tämäkin on aivan mainio: Tarina siitä, miten hitaasti joulu tulee lapsille, ja miten lasten odotus saattaapi joskus käydä aikuisten hermoon...


Apo kyllä yrittää olla kyselemättä, mutta joulun lähestyminen tuntuu kihelmöintinä koko vartalossa. Asiaa on mahdoton jättää sikseen.
- Jokohan nyt on…
- Ei vielä.
- Joko nyt on…
- Ei vielä.
- Entäpä nyt?
- Ei vielä.
- Joko…
- Ei!
- Iskä. Iskä. ISKÄ!
- Mitä ihm…?
- Joko nyt on joulu?
Syyskuussa, kun sataa ja tulee, Apo alkaa odottaa joulua. Kolmen kuukauden odotus on kenelle tahansa pitkä ja siihen mahtuu paljon. Jäätyneitä lätäköitä, ensimmäiset lumihiutaleet, ensimmäinen mäenlasku (ilman lunta), iskän herätystä keskellä yötä, soitto töihin kesken palaverin. Tilanne uhkaa kärjistyä, ja lopulta Apon tivaaminen ylittää muiden sietokyvyn. 











Onneksi piparinleivonta auttaa tuskaan. Etenkin jos tekee oikein hienon piparilinnan ja sekoittaa keskenään äidin pikeeri-liimausaineen ja Erikeeperin. Ekassa kirjassa kuvioissa mukana ollut aamupuurosta loikannut puuromies Kaaro Puttila löytää tässä kirjassa kaverin, Pertti Kakkarspepan ja tyttöystävän, Emma Riisi-Puurouksen. Iskä ja Apo hakevat kuusen, kuusi koristellaan, ja lopulta se joulukin tulee.

Apo Apposissa huumori nousee arjesta. Pienistä hetkistä, lapsen kysymyksistä, aikuisten reagoinneista, kaikkien käytöksestä. Kaikki on niin tavallista (ja lisänä pienen pojan mielikuvituksen hahmot), että samaistuminen on helppoa, mutta Känkänen osaa kaivaa hirveän taitavasti lapsiperheen arjesta esiin pienet huvittavat nyanssit ja tallentaa ne paperille, ilmeinä ja repliikkeinä.

Ehkä repeilemme kirjan ääressä juuri siksi, että tunnistamme tilanteet.

Ja ehkä arvostan ja ihastelen kirjoissa etenkin tätä: Apo Apposessa näkyy arvostus ihan tavallista arkea kohtaan, eikä juoneksi tarvita mitään ihmeellistä, vaan ihan tavallinen pikkulapsielämä riittää. Se on parasta.

Omassa elämässäkin sitä kyllä huomaa lasten hauskat lausahdukset ja arjen usein huvittavan absurdiuden, mutta sitten sitä taas jatkaa puuhastelua, eikä millään enää jälkikäteen voi muistaa kaikkea sitä hauskaa, mille nauroi. Apo Apponen auttaa huomaamaan ja muistamaan nämä hetket.

Myös kuvitus ja teksti toimivat täydentävät toisiaan loistavasti - en voi kuvitella toista ilman toista.

Meillä kirjoja rakastavat 7- ja 4-vuotiaat lapset ja mies. Pienikin pystyy hyvin seuraamaan tarinaa, koska kuvia on niin paljon ja tapahtumat koskettavat ihan pieniäkin, kuten nyt lasku hurjalta mäeltä. Ja sitten isompaa/aikuista naurattaa, kun hurja mäki osoittautuukin pieneksi nyppyläksi. Osa huumorista mennee yli hilseen pieneltä lukijalta, mutta hyvä vain, kun kaikki voivat nauttia!

Omasta joulunodotuksesta sen verran, että meillä on kuunneltu joululauluja jo ainakin parin kuukauden ajan, sillä ne ovat lasten suosikkeja. Nytkin "Petteri Punakuono" raikaa taustalla. Että jos Apo alkaa kysellä kolme kuukautta ennen joulua tauotta "Joko on joulu", niin meillä alkavat kaikua joululaulut samaan aikaan...



Hyvää huomenta Apo Apponen -kirjan olen arvioinut täällä.

Apo Apposen joulunodotuksesta on luettu myös Sinisellä Keskitiellä, joka on muuten tosi kiva blogi lastenkirjoista ja muusta lapsiperheen arjesta.

Juhani Känkänen: Joulu on jo ovella, Apo Apponen!
Kustannus: Teos 2013
Yllätyksenä saatu arvostelukappale, josta kiitos!


PS. Melkein unohdin Lapsen oikeuksien päivän! Päivän kunniaksi haluan ehdottomasti nostaa esiin lasten oikeuksia käsittelevän hienon ja tärkeän Me kaikki synnymme vapaina. Ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus lapsille (Lastenkeskus 2008).
Lapsista vamman kanssa kertoo niinikään koskettava ja ajatuksia herättävä Lokkivuoren Joonatan (Saarni-Kirjat 2009). 

lauantai 9. marraskuuta 2013

Johanna Kettunen-Huang: Riimikirpun runolaari

Johanna Kettunen-Huang: Riimikirpun runolaari
Kuvitus: Riitta Maliniemi
Kustannus: Tinydragon 2013
48 s.
Lyhyesti: Raikas ja humoristinen runokirja, jossa osuvia runoja mm. tunteista, ystävyydestä ja eläimistä. Ihastuimme.



Tää on niin tätä.
Elämä on ihan mätä.
Tuumi ankka aavikolla
kainalossaan lelujolla.
En ole hirveästi nonsense-runouden ystävä, mutta ilahdun runoista, joissa on huumoria ja joista saan tolkkua. Jos ne ovat vähän kuin pieniä tarinoita, mutta tarinaan verrattuna niukkuudessaan kuin loistavia timantteja. Parhaimmillaan lorut ovat minusta tiivistämisen ja sanojen valikoimisen mestarinäytteitä, puhdasta sanataidetta taidokkaimmillaan. Tähän kategoriaan yltävät mielestäni Johanna Kettunen-Huangin runot parhaimmillaan.

Riimikirpun runolaari viehättää jo ulkopuolelta, se on kuin pieni juhlava kakku. Kun istuin alas ja aloin - tyttäreni toiveesta - lukea kirjaa ääneen kannesta kanteen, ensimmäisestä runosta alkaen (hän inhoaa kaikkea epäjärjestelmällisyyttä), ilahduin, sillä heti ensimmäinen runo huvitti meitä molempia. Luinkin kirjan siltä istumalta kokonaan ääneen hieman hypellen, ja jäipä lukemista kuuntelemaan mieskin. Meidän aikuisten suosikki oli alkuun kirjoittamani mainio loma-ankka, 7v. tyttäreni piti esim. tästä, johon hän totesi - naama mutrussa, sillä päivä oli muutenkin vähän kiukkua täynnä: "nii just!".
Väsymystä ilmassa
Lässyn lässyn lälläälää
en mä jaksa välittää,
kun aina isot käskyttää:
Pue, piirrä, laula syö,
älä kavereita lyö!
Mieli laahaa, väsyttää,
betonilta tuntuu pää.
Kuule ope,
voiksä yhtään ymmärtää?
Mukana oli myös paljon luonto- tai eläinaiheisia loruja, joissa oli mainiota huumoria. Esimerkiksi eläimiin personoitu kärttyisyys on hauskaa, vaikkapa lorussa hyttysestä, jota ärsyttää, kun joka paikassa huidotaan.

Pidin myös tosi paljon Kettunen-Huangin tavasta käsitellä tunteita lorujen avulla. Ahdistusta, mustasukkaisuutta, kiukkua, pelkoa, jännitystä. Tyttäreni hiljentyi kuuntelemaan ja miettimään etenkin näitä tunnerunoja.
Ahdistus
Koskaan siitä puhu en.
En en, en.
Koko juttu ahdistaa,
pipon ihan kurttuun saa
ja pois, pois nauraen,
juoksis kaikki,
jos tietäis sen,
mut ihan yksin jättäen.
Sitä millään kestäis en.
En, en, en.
Riitta Maliniemen kuvitus sopii hyvin kirjaan ja loruihin, taitto on kauniin ilmavaa ja kokonaisuus on kaikin puolin hieno!

Kohderyhmäksi sopivat hyvin alakoululaiset, mutta kirjasta löytyy purtavaa pienemmillekin.

Loppuun ihana
Toiveikas
Huoletonna hiihtelen
huomisen haasteita päin.
kas, hauskuuksien liikehtivän
siihen suuntaan näin!
Näihin tunnelmiin!


keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Saara Viljamaa: Koira ja kirahvi

Saara Viljamaa: Koira ja kirahvi
Kuvitus: Mirkka Syrjälä
Kustannus: N-Y-T NYT oy 2013
Lyhyesti: 8-vuotiaan Saaran kirjoittama satu koirasta ja kirahvista. Hieno tarina yhdistyy monitasoiseen, mielenkiintoiseen kuvitukseen, jonka taustalla on tutkimustietoa kertomisen roolista lasten elämässä ja hyvinvoinnissa. Paljon enemmän kuin pelkkä kuvakirja.



- Minne te olette menossa? hän kysyi.
- Afrikkaan, sanoi kirahvi.
- Miksi ette ottaneet omia poikasia mukaan? kysyi kirahvinpoikanen.
- Me emme muistaneet, sanoi kirahvi.
- Käy hakemassa heidät tänne. Me odotamme tässä.
Koira ja kirahvi ystävystyvät, kun kirahvi varastaa koiran eväät tämän ollessa telttaretkellä. Sitten koira ostaa kirahvin omakseen sirkuksesta ja … no, ehkä todetaan vain, että sangen mielikuvituksellisten tapahtumien kautta he päätyvät yhdessä mm. Afrikkaan, jossa he yrittävät kesyttää kengurua, jotta he voisivat pomppia tällä. Se ei kuitenkaan onnistu, mutta onneksi leijona kesyyntyy. Talveksi he vuokraavat pienen mökin Suomesta.
Järvi oli jäässä, joten koira pystyi luistelemaan vaikka joka päivä. Siksi he olivat sieltä vuokranneet talon.
Tapahtuuko tämä lasten mielissä vai aikuisen lapsille kertomassa tarinassa? Nämä kaksi maailmaa sekoittuvat kiehtovasti hienossa tarinassa, joka on 8-vuotiaan Saara Viljamaan kirjoittama, ja jota kehystää monitasoinen Mirkka Syrjälän kuvitus. Kirjan taustalla on TelLis -tutkimushanke, jossa on tutkittu sitä, mitä ja miten lapset kertovat elämästään ja mitä yhteyttä kertomisella on heidän hyvinvointiinsa. Kirja on siis paitsi kuvakirja, myös tutkimusraportti, sillä siinä tuodaan esille tutkimushankkeen tuloksia.

Kirjan erityislaatuisuus näkeyy kuvituksessa siten, että siinä lomittuvat yhteen päiväkodin tapahtumat, jossa tarina kerrotaan, sekä tarinan käänteet, joissa taas heijastuvat paikoin päiväkodin tapahtumat. Idea kuvituksessa on niin hyvä, että koin löytämisen iloa ja aika ajoin sulaa ihailua ideaa ja toteutusta kohtaan. Siksi en paljastakaan tässä siitä sen enempää yksityiskohtia, vaan jätän sen teille itse tutkittavaksi.

Kun luin tarinan ensimmäisen kerran lapsilleni, en tiennyt enkä tajunnut sen olevan lapsen kirjoittama, vaikka hieman ihmettelinkin. Ajattelin (ja ajattelen yhä), että kirjan hieman puhekielimäinen tai lapsenomainen teksti osuu harvinaisen hyvin suuhun. Uskon, että se tekee kuuntelusta myös pienelle lapselle aika mukavaa. Ainakin meillä sekä 7-vuotias että 4-vuotias liimautuivat kainaloon tarinan ääreen. Tämä viimeksi mainittu on kranttu kirjojen suhteen, mutta hän ihastui kirjaan erityisen paljon, mistä olen tosi iloinen! Parhaiten kirja sopiikin päiväkoti-ikäisille, ja spontaanit juonenkäänteet ihastuttavat ketä tahansa.

Jos haluat tietää lisää Oulun ja Helsingin yliopistojen yhteisestä tutkimuksesta, niin kurkkaa TelLis-tutkimushankkeen sivuja. Itse en vielä tiedä asiasta sen enempää, mutta pitää ehdottomasti käydä tutkimassa.

Olipa hieno, mielenkiintoinen löytö! Ja miten upea tapa esitellä lapsiin keskittyvän tutkimushankkeen tuloksia!

PS. Finlandia Junior -ehdokkaat julkaistaan huomenna torstaina. Mm. Sinisen Linnan kirjastossa ja  Lastenkirjahyllyssä on pohdittu Finlandia Junior -varjoehdokkaita.



perjantai 11. lokakuuta 2013

Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Näin tosi pahaa unta. Isi ja äiti oli semmoisessa laivahyttihotellissa, jossa oli tulipalo. Serkutkin oli siellä ja kaikki sukulaiset. Ajoin kolmipyörällä parkkipaikalla, jossa ei ollut parkkiviivoja. Joku nainen ampui päin hotellia. Ja sen miehellä oli pommi... 
- Älkää ampuko äitiä, isiä, serkkuja, tätejä ja setiä!

- Turpa kiinni tai ammutaan sinut! huusi nainen ja osoitti pyssyllä. Ajoin kolmipyörällä karkuun...

(Hotelli (4-v.)

Vain pahaa unta, Ville Tietäväisen ja hänen tyttärensä Ainon yhteistyönä syntynyt teos perustuu Ainon 3-6 -vuotiaana näkemiin painajaisiin. Isä ja tytär ovat yhdessä kuvittaneet unet, ja unien sisältö kerrotaan lyhyesti - juuri siten kuin unista kerrotaan, jos niistä saa enää kiinni valveilla ollessa. Unia kehystävät isän tekemät sarjakuvat tilanteista, joissa unia käsitellään, kun unet pelottavat ja kun niiden kanssa eletään hereillä. 

Vavahduttavaa teosta lukiessa mielen läpi risteilee monenlaisia ajatuksia: Mistä nämä pahat unet tulevat lapsille? Ovatko ne todella näin pahoja? Mistä lapset saavat tietää, mitä kaikkea maailmassa tapahtuu? Pommit, pyssyt, tulipalot. 

Meillä ei ole kotona telkkaria, joten meillä eivät näy uutisten kuvat katastrofeista, mutta tottakai meilläkin me vanhemmat puhumme niistä, vaikka yritämmekin välttää niitä lasten kuullen. Silti esimerkiksi Nairobi, meidän entinen ja toivottavasti vielä myös tuleva kotikaupunkimme ja sen ostoskeskusdraama olisi saattanut joutua lasten korviin. 

Vaikka eivät pelon aiheet tietenkään yksinomaan mediasta tai maailman katastrofeista tule. Osa Ainonkin painajaisista on ihmiselle ihan luontaisia pelkoja, kuten yksin jääminen tai läheisten menettäminen. Entä mielikuvituksen luomukset - pelottavat otukset, eläimet, örkit, mistä mielen syövereistä ne lapselle tulevat?

Oli unien lähde mikä hyvänsä, kirja onnistuu tavoittamaan katoavan unimaailman ja sen absurdiuden rehellisesti ja hämmästyttävän tarkasti. Lukijalle tulee mielikuva, ettei mitään jätetä pois, vaan näemme Ainon unet juuri yhtä järkyttävinä kuin ne lapselle olivat. Kuvitus on hurjaa, ja kirjan sirpalemainen toteutus korostaa unien hyppelehtivyyttä. En voi kuin ihastella, miten hyvin isä ja tytär ovat vanginneet unet kuviksi ja pieniksi tarinoiksi! Kirjassa näytetäänkin, miten Aino ei aluksi halunnut kertoa unistaan, mutta oppii pikkuhiljaa avatumaan niistä.

Aiheiden synkkyydestä huolimatta kirja ei missään nimessä ole synkkä, vaan yhtäaikaa järkyttävä ja ravisteleva, huvittava ja hihityttävä, helposti samaistuttava sekä koskettava. Vedet tulevat silmiin monessa kohdin. Ja on hirveän mielenkiintoista lukea, millaisia unia lapsilla voi olla. Kirjan jälkeen tekee mieli ottaa lapsi syliin ja kuunnella tarkasti, mikä kaikkea tämän päässä liikkuu, sillä melko varmaa on, että jos kuuntelee tarkasti, yllättyy aina.  

Juuri koulun aloittanut tyttäreni ennen kaikkea huvittui unien absurdeista käänteistä, mutta ei ole halunnut palata kirjaan muutaman lukukerran jälkeen. Ehkä siinä on vielä liikaa asioita, joita hän ei osaa käsitellä, tai sitten hän ei samaistu tarinoihin, kuka tietää. Toisaalta mm. Lumiomenan blogissa kirja kiehtoi lapsilukijaa kovasti. 


Kuvitusta on vaikea pukea yhdeksi sanaksi. Uudenlaista, ainutlaatuista lasten kuvakirjoissa, sarjakuvamaista. Isän ja tyttären yhteistyössä kahdenlainen taide yhdistyy tavalla, johon en ole törmännyt koskaan aiemmin lastenkirjoissa. Pidän kovasti siitä, miten lapsen ääni ja kädenjälki saa tilaa kirjassa. Kirjahan kuitenkin on myös lastenkirja. Uskon, että lasten kirjoittamat tai kuvittamat kuvatkirjat voisivat tuoda kenttään jotain aivan uutta ja virkistävää, ja ihailen sitä, miten Tietäväinen on kunnioittanut tyttärensä ja lasten maailmaa niin paljon, että on tehnyt siitä kirjan, ja on malttanut olla muuttamatta (ainakaan lukijalle näkyvästi) sitä mihinkään suuntaan. 

Kuvituksessa on mukana lähes huomaamattomasti myös unisymboliikan selityksiä, jotka voi jättää lukemattakin (ääneen). 

Kirjan sirpaleisuus voi nimittäin tehdä lukemisesta haastavaa - huomasin, että mummoni oli lähes mahdoton lukea kirjaa ääneen lapsenlapsenlapsilleen, sillä hän sekoitti unien symboliikkaa, otsikoita ja sarjakuvia sujuvasti keskenään, minkä vuoksi kuului jatkuvasti: "mummo, älä lue sitä!"

Lapsen suosikki on muuten seuraava painajainen:
Muurahaispesä (3-v.) 
Näin kamalaa unta. Isi istui vahingossa muurahaispesään. ... kolme kertaa!
Isi ei tajunnut, vaikka yritin huutaa.
Se puhui vaan puhelimessa! Onneksi ne oli mustia muurahaisia.

Suosittelen ehdottomasti tutustumaan yhdessä lapsen kanssa, mutta oikeastaan kirja on hyvin avartava ihan vain aikuisellekin! Lapselle kirja voi tarjota upean tavan lähestyä omia syvimpiä pelkojaan, joista ei ehkä osaa puhua kenellekään.

Vain pahaa unta on ollut esillä lukuisissa blogeissa (mm. Mari A:n kirjablogissa, Erjan lukupäiväkirjassa, Kirjainten virrassa), arvioissa ja haastatteluissa (mm. Lapsen Maailman lokakuun numerossa), ja kirjalla on oma facebook-sivusto. 


Aino ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Kustannus: WSOY 2013

tiistai 20. marraskuuta 2012

Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän ja Onni-poika ja hirveä hirviö

Sanna Pelliccioni: Onni-poika saa uuden ystävän
Kustannus: Minerva 2012
40 s.

Sanna Pelliccioni: Onni-poika ja hirveä hirviö
Kustannus: Minerva 2011
34 s.


Onnista ja Aramista tulee pian ystävät. Aram on opettanut Onnille sanan pyörä. Se on Aramin kielellä Docharkhe. Onni on opettanut Aramille sanan karjalanpiirakka, koska Aram tykkää karjalanpiirakoista. (Onni-poika saa uuden ystävän)
Vaikka olin kuullut usein Onni-poika -sarjasta, olin jotenkin onnistunut kiertämään sen muutamaa kirjakaupassa tehtyä selailua lukuunottamatta. Onneksi löysin sen nyt, ja ilahduin kirjoista kovasti!

Onni-poika saa uuden ystävän -kirja kertoo kulttuurienvälisestä ystävyydestä sekä pienistä eroista mutta vielä suuremmasta samankaltaisuudesta kahden eri maasta tulevan pienen pojan välillä. Onnin naapuriin muuttaa Aram-poika Iranista. Hänen perheensä tuo Onnin perheelle tervehdykseksi tuoksuvaa vanukasta, ja vastalahjaksi Onnin perhe leipoo Aramin perheelle tiikerikakun. Vaikka Aram ei puhu yhtään suomea, lapset ystävystyvät pian. Myös vanhemmat ystävystyvät, ja huomaavat yllätyksekseen, miten pääsiäiseen Suomessa ja nowruziin Iranissa liittyy hämmästyttävän paljon samanlaista. He juhlivatkin yhdessä nowruzia ja pääsiäistä, ja lopulta myös sitä, miten Aramin äiti saa hakemansa työpaikan.


Onni-poika ja hurja hirviö -kirjassa liikutaan ihan erilaisissa tunnelmissa, nimittäin hämäräseikkailussa metsässä Onnin isin ja naapurin Helmin sekä Helmin äidin kanssa. Lapset bongaavat retkellään yöperhosia ja lepakoita, ja nauttivat eväitä pimeässä metsässä. Myöhemmin Onni leikkii naapurin Viljon kanssa kummitusleikkiä, joka pelottaa kovasti pikkuveli-Olavia. Illalla molempien poikien on kovin vaikea saada unta, ja äidin pitää istua pitkään sängyn vieressä.

Molemmissa kirjoissa oli herttaista mutkattomuutta ja hirveän hyvin tavoitettua lapsiperheen arkea. Teksti ja repliikit sopivat suuhun mainiosti, ja kohtaukset olivat ihan kuin meiltä, 6- ja 3-vuotiaiden lasten kotoa. Olin varautunut lukemaan pienikokoiset kirjat nopeasti läpi, mutta tekstiä ja juonenkäänteitä olikin yllättävän paljon ja tarinat menivät syvemmälle kuin olin ajatellut, mikä oli hyvä. Hämmästyin myös sitä, miten hyvin ne vangitsivat 3-vuotiaan vilkkaan pojan kuuntelemaan, ja miten hyvin ne sopivat toisaalta myös vielä 6-vuotiaalle pieneksi lukuvälipalaksi.


Yllätyin myös tekstin fontin toimivuutta, vaikka tikkukirjaimilla kirjoitettu ei mielestäni kovin usein toimi. Tässä se kuitenkin sopi niin saumattomasti muuhun piirrosjälkeen, ettei se häirinnyt yhtään. Kuvitus oli jotenkin suloista ja jälleen kauhean tunnistettavaa, niin tuttuja kokoajan kotona tapahtuvia asioita Pelliccioni oli arjesta vanginnut: kerrossängyissä nukkuminen ja niistä huutelu, iltapesut, keittiön tavarat ja pikkuveljen ryntääminen äidin syliin tämän tullessa kotiin. Ne saivat kirjat tuntumaan oikeastaan kovin meiltä.

Onni-poika saa uuden ystävän -kirjassa on kivasti tavoitettu kulttuurien yhtäläisyydet. Mielenkiintoista oli myös, että Aramin perhe tekee ensimmäisen askeleen tutustumiseen, vaikka kaikki on heille uutta ja vierasta. "Annetaan heidän kotiutua rauhassa", toteaa Onnin äiti kun he huomaavat uuden nimen ilmestyneen rappukäytävään. Silti ilmeet ovat niin hymyileviä ja hyväntahtoisia, ettei lukija hetkeäkään luule perheen olevan epäkohtelias uusia naapureita kohtaan. Tällaista kulttuurien välistä eroavaisuutta silmällä pitäen olikin ilo lukea Lastenkirjahylly-blogista, että kirja on tarkoitus kääntää persiaksi. Ehkä lastenkirja avaa ulkomaalaisille suomalaisten varautuneisuuden takana piilevää ajatusmallia tai toimintatapojamme... Pelliccioni saikin apua kirjoittamiseen iranilaiselta, Suomessa vuodesta 2006 asuneelta Bahar Mozzafarilta, joka on edistänyt suomalaisten ja maahanmuuttajien kohtaamista Rauhan lapset -työryhmän vetäjänä, kertoo Lastenkirjahylly. Mahtavaa suvaitsevaisuuden ja ymmärtäväisyyden edistämistä puolin ja toisin!





Onni-poika ja hurja hirviö -kirjassa muuten myös naapurin Viljo on tummaihoinen. Vapauttavaa miten paljon lastenkirjoissa on nykyään erivärisiä ja -näköisiä ihmisiä siellä sun täällä!

Summa summarum: Jos et vielä tunne Onni-poika kirjoja, kannattaa ehdottomasti tutustua, helposti lähestyttäviä ja monipuolisia kirjoja!

Tähtiä 4 / 5

PS. Kuvitus toi elävästi mieleeni suositun unkarilaisen lastenkirjailijan Bartos Erikan Anna ja Peti -kirjat, joita ei suomennettuna ole ilmestynyt. Ihania iloisia "väriterapiakirjoja" lapsiperheen jokapäiväisestä arjesta, joita on kiva ihan vain selaillakin, sillä tekstiä on vain muutama rivi joka sivulla, suosittelen!

perjantai 26. lokakuuta 2012

Juhani Känkänen: Hyvää huomenta, Apo Apponen!

Juhani Känkänen: Hyvää huomenta, Apo Apponen!
Kustantaja: Teos 2012
48 s.
Apo Apponen on pieni poika, luultavasti eskarissa (minkä ikäiset mahtavat olla kiinnostuneita Tähtien sodasta? Mieheni mukaan 6 - 106 -vuotiaat...). Hänellä on pikkusisko, kaurapuuroa keittelevä isä, äiti ja koira Käpälämäki. Kirja kertoo aamuhetkestä, juuri siitä hetkestä ennen päiväkotiin lähtöä, kun koko perhe herää koiran ei-niin-mukavasti herättämänä, hampaat pitäisi pestä, kaurapuuro syödä ja vaatteet pukea päälle. Näistä jokainen vaihe aiheuttaa melkoista tuskaa tai ainakin mielenkiintoisia sattumuksia pienelle pojalle, jotka saavat lukijan hekottelemaan sarjakuvamaisen vauhdikkaan piirtämisen äärellä.

Esimerkiksi sähköhammasrharjan pää onkin huippuvauhdikkaan takatukan omaava Sinikka, joka alkaa hoilottamaan outoa laulua:
Nyt kerron hammaspeikosta Veikko nimeltään, joka hampaita särki missä joutui kiertämään. Oli Veikon ientaskut täynnä plakkia, ja pieneen hampaankolohon hän tykkäs kakkia!


Isän unenpöpperössä keittämästä puurosta säntää tänä aamuna outo tuttavuus, Kaaro Puttila, hillosilmien kuningas, joka panee pöydässä ranttaliksi ja ajelee kaarallaan ympäri pöytää. Äiti ei ole sotkuun kauhean tyytyväinen, mutta minkäs Apo hurjalle Puttilan Kaarolle mahtaa! Puuron jälkeen hurja taistelu paitaa vastaan, joka ottaa käyttöön inhottavimman aseensa, raapivan niskalapun. Apo ei ole pukeutumisen ystävä, mutta jotenkin koko perhe kuitenkin pääsee autoon, vaikka isä uutisiin uppotuneena viskaakin laukun ja koiran vähän väärin päin.

Juhani Känkäsen tekstissä vauhtia piisaa, ja lapsiperheen aamutouhut ovat selvästi tuttuja. Näitä ratoja homma aika lailla menee, ainakin vilkkaan pojan perheessä. Pukeutumiseen Apo hakee vauhtia kärrynpyöristä lähtien:
Pitkävihainen Paita onnistuu vangitsemaan Apon oikean jalan erikoisotteeseensa. Apo tekee kärrynpyörän saadakseen tilanteen hallintaansa. Vielä nopea liike... ja tässä ylivoimainen voittaja! 
Äiti pyytää Apoa laittamaan loputkin vaatteet päälle. - Ihmisen elämä on yhtä pukemista, Apo sanoo.   








Känkäsen kieli on humoristista ja huumori naurattaa aikuistakin. Välillä se on sarkastista, ja kakkahuumoriakin on mukana aika paljon. Kirja vetääkin varmasti oikeista nauruista monessa lapsessa, niin pienissä kuin isoissakin pojissa, sekä (todistetusti!) myös rauhallisissa tytöissä. Välillä on vaikea sanoa, osuuko huumori enemmän aikuisiin kuin lapsiin, varmasti molempiin. Meidän perheessä se nauratti kovasti, etenkin isää ja eskari-ikäistä esikoista. Välissä on huvittavia nappauksia aikuisten maailmasta, kuten alun Rosvo Roope -laulu. Vähän vanhemmat lapset ymmärtävät enemmän näitä ja kielikuvia, kuten "nyt otti kaurapuuro" ja "koiralla on neliveto päällä". Känkänen leikkii kivasti sanoilla!

Kuvitusta on siinä määrin, että pienempikin kuuntelee mielellään vauhdikasta tarinaa, mutta kirja menee taitavan kielensä vuosi tosiaan vielä pitkälle alakouluun asti. Sarjakuvamaisessa piirtämisessä on uudentuntuinen ote. Apon ilmeet tuntuvat syntyvän muutamalla pienellä kulmakarvan kulmalla ja suun viivalla.

Apon seikkailuja on ehkä odotettavissa lisää, ainakin Känkäsen nettivisuilla on luvassa enemmänkin Apon seikkailuja. Aiemmin Känkänen on julkaissut kolme romaania, tehnyt töitä graafikkona ja kuvittajana. Apo Apponen on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Hänen esikoiskirjansa Toivon mukaan voitti HS:n esikoiskirjapalkinnon vuonna 2005.

Tähtiä 4 / 5 (tällä kertaa keskiarvo koko perheeltä!)

maanantai 22. lokakuuta 2012

Ulf Stark ja Linda Bondestam: Diktaattori

Ulf Stark: Diktaattori (orig. Diktatorn)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Jaana Nikula
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms 2012
36 s.

Kun diktaattori saapuu, henkilökunta tervehtii häntä. He ripustavat hänen päällysvaatteensa koukkuun jossa on banaanin kuva. Sitä ei saa käyttää kukaan muu. 


Diktaattori on syksyllä suomennettuna ilmestynyt suosittu lastenkirja, jonka ilmestymistä odotin kiinnostuneena. Se on pidetyn ruotsalaisen lastenkirjailijan Ulf Starkin ja kekseliään suomenruotsalaisen kuvittajan Linda Bondestamin yhteistyönä syntynyt "vallankumouksellinen lastenkirja", jonka käännösoikeudet on myyty useaan maahan, kerrotaan kustantajan sivulla.

Diktaattori on hilpeä kirja! Idea on aivan mainio. Diktaattori on pieni, komenteleva, sympaattinen, ärsyttävä, kaikkivoipa hahmo, joka vetää hymyn huulille pakostakin, sillä tyypin tunnistaa kyllä. Itse asiassa ei tarvitse katsoa kuin metrin oikealle, missä meidän perheen oma diktaattori vetelee hirsiä. Arvelen kirjan diktaattorin olevan kolmevuotias, niin paljon samanlaista käytöksessä on meidän kolmevuotiaan kanssa, mutta voi hän ehkä olla 5 - 6 -vuotiaskin. Joka tapauksessa sellainen kummallinen paketti, joka osaa olla niin hellyyttävä ja hermoja raastava samaan aikaan.

Diktaattori on siis pieni ihmisenalku, joka määrää kaikkia ja kaikesta, jonka vanhemmat ovat toiveet toteuttavia alamaisia ja kuljettajia (kts. kuva alla), MINIsteriön (päiväkodin) henkilökunta hänen palveluksessaan, joka määrää yhtä lailla ihmisiä kuin luontoakin ja joka välillä vähän väsyy siihen, että kaikesta pitää päättää.

Yksi ei kuitenkaan hänen määräilystään piittaa, kaunis Sirkka, joka kävelisi mielummin vaikka apinan kanssa. Ja seuraavana päivänä Diktaattori haluaakin olla apina. Sillä yksin ei ole kiva olla, ei vaikka olisi diktaattori.








Kirjassa on monta ihanaa, osuvaa oivallusta pikku diktaattorien käytöksestä. Se miten he osaavat omasta mielestään kaiken, kuten kirjoittaa nimensä isolla ja lujalla käsialalla (alla), komentaa lintuja, kiviä, muurahaisia, jopa aurinkoakin, se miten he eivät nuku jos eivät halua eivätkä he varsinkaan syö kaurapuuroa. Unet ovat ihanaa haavetta siitä miten he komentavat muita heittämään kuperkeikkoja ja hyppimään yhdellä jalalla. He eivät todellakaan tule ajatelleeksi, että maailmassa olisi mitään heitä voimakkaampaa. Ainakin he sinnikkäästi yrittävät pitää kaiken hallussaan. Pikku diktaattorin sinnikkyys on hellyyttävää, niin kovasti hän yrittää olla kovanaama ja paras kaikista. Mustasukkaisuus saa jalan kamppaamaan, mutta tunteista eivät pienet diktaattorit puhu, vaan kasaavat yksikseen palikkatornia, josta ainakin tulee maailman korkein. Kun isä sitten tulee hakemaan ennen kuin maailman korkein torni on ehtinyt valmistua, saa isi halata.



Ei ole vaikea löytää kirjasta myöskään kritiikkiä lapsikeskeiselle ajallemme, jossa lapset saavat usein päättää vähän liiastakin ja jossa aikuiset usein sortuvat palvelemaan ja myötäilemään pikku diktaattoreitaan. Samaa keskusteluahan on käyty viime aikoina muun muassa Pamela Druckermanin kirjan Kuinka kasvattaa bébé tiimoilta, jota en ole muuten vielä lukenut. Myös siinä mielessä kirja on mielestäni kohdeyleisönsä löytänyt, sillä vanhemmat saavat paitsi naureskeltavaa niin myös pureskeltavaa kirjan sisällöstä, ja lapset - niin lapset? 6-vuotiasta kirja nauratti älyttömästi, etenkin kun keksimme yhtäläisyydet pikkuveljeen, ja 3-vuotias kuunteli kirjaa keskittyneesti ja hiiskumatta. Hänestä diktaattorin käytös oli selvästi aivan luonnollista ja samaistuttavaa. Vain diktaattorin yritys tehdä vaikutus Sirkkaan meni yli hilseen. Ihastus Sirkkaan olikin minusta ainoa epäloogisuus kolmevuotiaaksi kuvittelemani päähenkilön käytökseen. Ja no jaa, samoin pommikoneista ja sotilaista uneksuminen.

Linda Bondestamin kuvitus hehkuu väreissä, toisaalta paikoin sameissa sävyissä ja synkähköissäkin retrovaikutteisissa kuvissa, jotka tuovat Neuvostoliiton ja sodan tunnelman kutkuttavasti liki. Venäjänkielistä tekstiä on ripolteltu pääsylippuihin ja sipulikupoliset kirkot koristavat kuvia. Värityksessä on 70-lukua, armeijan vihreää ja punaisia tähtiä. Tekstiileistä löytyy kukkia, voimakkaita vihreitä ja oransseja ja tapeteista kiehkuroita. Ja päiväkodin naulakosta hedelmäkuvin koristetut naulakot, mistä sain kiinni vanhasta muistosta: tälläiset minullakin oli päiväkodissa 70-luvulla! Pidin Bondestamin kuvituksesta ja siihen kätkeytyvästä ideasta erityisen paljon tässä kirjassa, vaikka hänen kuvituksensa ei koskaan olekaan jättänyt kylmäksi.














Kirjan loppukuva on lempeä ja humoristinen, sota on nyt jäänyt taakse ja vaihtunut rehevään viidakkoon, mielikuvituksellisiin hahmoihin, appelsiineihin ja kukkiin, sekä hymyilevään isään joka houkuttelee banaanilla apinaksi muuttunutta pikkupoikaansa kotiin. Diktaattorin pienuus tiivistyy pienessä sivukuvassa viimeisellä aukeamalla, missä hän seisoo naulakoiden alla vilkuttamassa ihastuksensa yhdelle lapaselle.





Pienen pojan kaikkivoipaisuuden erinomaisesti tavoittaneelle Diktaattorille ei voi olla antamatta täysiä pisteitä ja olematta suosittelematta tätä erilaista lastenkirjaa kaikkiin koteihin!

Aiemmin olen esitellyt blogissa muitakin Linda Bondestamin kuvittamia kirjoja, Retkuliina ja Retkuliina rakastuu, sekä Mainio Herra Iloisen.

Lastenkirjahyllyssä on arvosteltu Diktaattorin ohella toinenkin nykypäivän vanhemmuutta sohaiseva kirja.

Tähtiä 5 / 5
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...