Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Lyhyesti: Helsinkiin sijoittuva kuvakirja spurgusta ja koirasta, jolla on huono itsetunto ja joka ei luota kehenkään, ja heidän välilleen syntyvästä solidaarisuudesta. Kirja nostaa elämän rosoisuuden sellaisella tavalla valoon, että jään sanattomaksi kaikkien suunnattomien kysymysten edessä.
Mikä kuvakirja, ajattelen, kun luen ensimmäisen kerran kirjaa nimeltään Koira nimeltään Kissa. Miten hirveän taitavasti tehty! Kuvitettu, kirjoitettu, ideoitu.
Ja mistä nämä päähenkilöt on nyhtäisty! Koira joka on nimeltään Kissa, sekarotuinen piski joka ei luota edes itseensä, ja "puliukko, pultsari, pulsu, spurgu", "Näätä", jonka parta on "sotkussa kuin tuulenpesä".
"Tämä on Punavuori", Näätä sanoi, kun seisoimme korkeatornisen kirkon vieressä. "Täällä asuu rikkaita ihmisiä. Mutta ei se ole heidän vikansa."Alussa on koira, joka syntyy äidille, joka ei pysty pitämään pentuaan. On isä, joka on vastuuton häntäheikki. On yksinjääminen, yksinäisyys, joka voisi olla myös itsenäisyyttä, mutta joka tuntuu vain yksinäisyydeltä. On kuorma-auto, joka vie Kontulaan. Mies pahvilaatikoiden alla haisee "viemäreiltä ja jäteastioilta", ja "takkuisessa parrassa pesi torakoita ja harakoita". Syntyy ystävyys, ja ystävyys on hyvää, paljon parempaa kuin itsenäisyys. Ystävän kanssa huomaa, että äiti oli sittenkin väärässä. Onneksi. Ihmisiin voi luottaa, jopa sammakoihin voi luottaa. Ja ystävän kanssa kaupunki on kaunis. Jossain menee ratikka, joka kolistelee raiteillaan. Koko elämä on raiteillaan.
"Mikä?" kysyin.
"Se, että on vanki", Näätä vastasi.
"Vanki?"
"Rahan vanki", Näätä sanoi. "On helppoa kun ei ole taskuja, joihin kerätä rahaa. Sinulla ei ole taskuja. Minulla on yksi, mutta siinä on iso reikä."
Arvoja, yksinhuoltajuutta tai oikeastaan kokonaan hylkäämistä, elämän rosoisia puolia, alkoholismia, yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä - siinä muutamia teemoja, joita kirja nostaa tai on nostamatta esiin.
Tomi Kontion kieli on mmm! On pitkiä ja lyhyitä lauseita, riisuttuja ja koristeltuja lauseita, toistoa ja tehoa. Lauseita, joita lukiessa on kiitollinen kuvakirjan hiotusta kielestä, sillä näin tehdään suomen kieltä rakastavia, kielellisesti rikkaita tulevia aikuisia. On pultsari, joka päästää suustaan "pihahduksen, jossa vanhan kellarin ja lumen alta paljastuvan ruohon hajuihin sekoittui auringossa seisseen kalan löyhkä". On koira nimeltään Kissa, josta äiti on toivonut itsenäistä kuten kissa, mutta joka ei tunne itsenäisyyttä itsessään, vain yksinäisyyden.
Ja on Elina Warsta, joka vetää kynällään sivuille tunnelmaan täydellisen sopivat ilmeet, sameat värit, kekseliäät tarkat yksityiskohdat, Helsingin ja sen asukkaat.
Kirja saa aikaan monia asioita: 1. Onnen tunteen siitä, että näin hyviä lastenkirjoja tehdään ja julkaistaan. Etteivät ne kaihda spurgun nostamista päähenkilöksi eivätkä mitään. 2. Tuokioita 5-vuotiaan kanssa, jotka eivät lopu, sillä hän haluaa kuulla kirjan heti uudelleen ja seuraavanakin päivänä. Se on harvinaista. Mutta tämä kirja nykäisee hänessä montaa kohtaa. Miksi spurgu ostaa vähillä rahoillaan pullon? Miten voi olla rahan vanki? Miksi sekarotuista katsotaan alaspäin? Miksi isää ei kiinnosta? Miksi äiti jättää lapsen? Me pohditaan ja jutellaan näistä asioista pitkään.
3. Ilon siitä, että asuu Helsingissä. Että on Helsinki, ja että se on sittenkin niin monivivahteinen paikka. On se. Että on olemassa kaupungin rosoisuus, elämän rosoisuus, ja että joku osaa nähdä rosouden kauneuden ja kertoa sen muille niin, että mekin nähdään se kauneus.
Kiitos.
Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Mistä? Lahja kustantajalta
