Minna Lindeberg: Aimo ja Unto

Minna Lindeberg: Aimo ja Unto (orig. Allan och Udo, Söderströms 2011)
Kuvitus: Linda Bondestam
Suomennos: Tittamari Marttinen
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
n. 28 s.

Nyt olen vanha jäärä tarpeeton, joka ihan turhaan yhä täällä on", Unto Bismarck huokaa. "Mennyt maineeni takaisin tuokaa!"
Hän kepillään kattoa takoo, voi kurjuus ja katkeruus!
Kaikkialla lepää syvä hiljaisuus.
Vain mitalit kilisevät, ja jääkaappi hurisee.
Unton korvaan Aimo huutaa ja huokailee:
"Kuuletko mitään, taatto? Piristy, nyt on jouluaatto!"

Jouluaatto ei ala hyvin kahdeksankymppisten Unton ja Aimon kotona. Uransa armeijassa luonut Unto Bismarck on masentunut. Hän aikoo istua keittiössä, kunnes joulu on ohi. Aimo on surullinen. Jokainen tietää, miten mahdotonta on yrittää piristää masentunutta. Minuutit kuluvat hiljaisuudessa, päivä hämärtyy.

Sitten Aimo saa houkuteltua Unton unien maahan, jossa kaikki haaveet voivat toteutua. Unelmat vievät parin villiin uneen, jossa viekas Siirappi Al Sahrami imarteluillaan kutoo Unton itsetyytyväisyyden verkkoon ja saa tämän hylkäämään Aimon. Kun viekkaan Al Sahramin verkko Unton ympärillä kiristyy ja tämä yrittää turhaan pakoon, tulee Aimo ystävän apuun. Unto pyristelee ulos unelmastaan, ja herää huojentuneena kotituolistaan. Onnellisena hän muistaa yhtäkkiä tapaamisensa Aimon kanssa, kaikki yhteiset muistot vuosien varrelta.

Iltakävelyllä he näkevät taas tähdet, sanat, seinät, sen miten kahvi keinuu kupissa, miten meren aallot vaihtelevat. Maailma on heidän silmissään taas ihmeellinen.

Unto ja Aimo on jälleen sellainen kirja, jolla on yhtä lailla kerrottavaa ja sanottavaa niin lapsille kuin aikuisillekin. Se on jälleen - kuten hämmästyttävän usein lastenkirjat ovat! - kirja, jonka monitahoisuus on uskomatonta, kun sitä pysähtyy miettimään. Kuten vaikka vanhusten masentuneisuus ja yksinäisyys ja vanhenemisen mahdollinen raadollisuus (vaikka en tietenkään tiedä aiheesta juuri muuta kuin muutaman lähimmän kautta nähtynä, ja uskon yhä, että riippuu henkilöstä miten vanhenemisen ottaa, kuten kaikki asiat). Tai se, kun omat unelmat ovat vain muistoja, parhaassa tapauksessa toteutuneita, mutta silti takanapäin ja elämän joutuu hyväksymään sellaisena kuin se nyt on... ellei sitten luo uusia unelmia. Tai masennus ja sen mahti huputtaa kaikki ilo elämässä verhon alle. Ja sitä, miten joskus ei vain osaa ja muista arvostaa jotain kauhean tuttua ja rakasta, koska sitä on alkanut pitää itsestäänselvyytenä, ja siksi sen on tyhmyyttään heittämässä pois ja vaihtamassa johonkin uuteen. Pitkässä ihmissuhteessa käy helposti niin.

Toisaalta kirja muistuttaa, millaista iloa yhdessä oleminen tuottaa ja millaista voimaa toisesta ihmisestä saa. Ja se saa muistamaan ne harvat hetket, kun joskus on kuin herännyt horroksesta ja nähnyt kaiken kirkkaammin ja kauniimpana. Niinä hetkinä on tajunnut elämän ihmeellisyyden ja ollut yhtäkkiä ihan hirveän onnellinen ihan vain siitä, että on elossa.

Minna Lindebergin teksti on loruilevaa ja runoilevaa, asian ytimeen osuvaa, ja Linda Bondestamin kuvitus virkistävän omanlaistaan ja kokeilevaa, se pursuilee kollaaseja ja hauskoja yhdistelmiä, mainioita ilmeitä ja pieniä havaintoja kaupunkiympäristöstä. Aimo ja Unto on parin kolmas yhteinen kirja, ja se valittiin vuonna 2011 yhdeksi vuoden kauneimmista kirjoista.

Jälleen on taas vain suositeltava kirjaa lämpimästi!

Tähtiä 4 / 5

Muita blogissa esittelemiäni Linda Bondestamin kuvittamia kirjoja ovat Diktaattori, Mainio Herra Iloinen sekä Retkuliinat.

Iloista itsenäisyyspäivää kaikille lukijoille!