Äiti, rakastatko minua?

Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua? (orig. Mummy do you love me?)
Kuvitus: Jan Fearnley
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2008
Suomennos: Raija Viitanen
Lyhyesti: Ihan pienillekin sopiva kirja rakastamisesta ja vanhempien rakkauden voimasta. Vaikka suututtaa (vanhempaa tai lasta) rakkaus on kuin kallio.

Se kiljui ja kirkui ja kaakatti aina vain kovempaa.
Kana yritti uudestaan.
"Ole nyt hiljaa, pikku tipu."
Mutta tipu ei totellut.
Se vain mekasti kovempaa ja kovempaa.
Silloin kana huusi takaisin… OLE HILJAA, PIKKU TIPU!
Tipu ei ollut uskoa korviaan: äiti oli huutanut sille!
Eikö äiti tykännytkään siitä enää?

Kaikkia pikkutyyppejä mietityttää joskus kysymys, rakastaako isä tai äiti minua? Entä jos teen tollon töitä, mitä sitten, rakastavatko he silti? Mitä jos isä tai äiti huutavat - miksi, eivätkö he enää rakastakaan?

Meilläkin näitä kysymyksiä on pohdittu molempien pikkutyyppien kohdalla, eri asioihin ja tilanteisiin liittyen, mutta silti ne tulevat aina välillä esiin.

Tässä suloisessa kirjassa, joka laajentaa rakastamiskysymisen ja sen vakuuttelun tottelemattomuuteen ja senkin jälkeiseen rakastamiseen, asiaa käsitellään näin, kuvien mukaan:

1. kun äiti on vakuutellut rakkauttaan, pikkutipu tulee niin iloiseksi ja riehakkaaksi...

 2. että se intoutuu riehumaan hiukka liikaa ja unohtaa totella äitiä…

3. … jolloin äiti joutuu huutamaan. 

4. Pikkutipu huolestuu ja pelästyy ja juoksee piiloon. Voiko häntä rakastaa vaikka hän käyttäytyi huonosti?

5. Äiti kertoo: Äiti rakastaa aina, vaikka suuttuu välillä. 

"Minkä takia?" tipu kysyi. 

"Koska minä olen sinun äitisi", äiti sanoi.

Tähän yksinkertaiseen lauseeseen tiivistyy kaikki. Ei tarvita enempää eikä vähempää selittelyitä. Koska niin se vain on. Rakastan, vaikka tekisit mitä.

Tämä isotekstinen, vähätekstinen kirja pureutuu rakastamiseen juurta jaksain, kääntelee ja kaivelee kysymystä niin ettei kirjan lukemisen jälkeen pienelle pitäisi jäädä mitään epäselvyyksiä, miten asiat ovat, tai mikä on tämän mystisen rakkauden takana, joka kestää kaiken.

Kirja sopii ison kokonsa ja perinteisen kuvituksensa vuoksi ihan pienillekin, 1-vuotiaasta mihin vain. Sillä yhtä lailla 8-vuotiaskin käpertyi kainaloon kuuntelemaan. Harvinainen hetki, sitäkin arvokkaampi. Hetki kirjan äärellä, lapset molemmilla puolilla, oli viikon parhaita hetkiä. Vanhemmuuden parasta mitä on.

<3

Kiitos hyville kirjoille joiden avulla tulee käsitellyksi kaikenlaisia kysymyksiä, joista ei aina muista puhua!

PS. Vanhemman rakkautta käsitellään myös ainakin kirjoissa Arvaa kuinka paljon sinua rakastan sekä Kulta pieni. Molemmat suosituksen ansainneita rakastamisen pohdinnan kirjoja. Jälkimmäisessä värikäs Debi Gliorin kuvitus.

Jeanne Willis: Äiti, rakastatko minua? (orig. Mummy do you love me?)
Kuvitus: Jan Fearnley
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2008
Suomennos: Raija Viitanen
Mistä: Arvostelukappale

Baudeliero ja Mette-Rotta ja muut hassut lorukaverit

Annika Sandelin: Baudeliero ja Mette-Rotta. Vauvarunoja ja villejä riimejä.
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms



Joskus kunnon lorukirja - ja karkkipussi - on juuri se juttu, joka pelastaa päivän ajautumasta yhdeksi stressimöykyksi. Kirja joka saa nauramaan ja muistamaan, että ai niin, ei tässä nyt ihan niin vakavaa tarviikkaan olla! Että huh, onhan elämä aika hauskaa ja hassua, sitä ei vain aina muista kaikessa työelämän kiireydessä ja niissä vakavissa asioissa.



Joten kiitos, kiitos että juuri tänään postiluukusta kolahti yllätyksenä tämä uutuus, Annika Sandelinin kirjoittama, Karoliina Pertamon kuvittama sekä Henriikka Tavin suomentama Baudeliero ja Mette-Rotta. Omituinen nimi on mainio, juuri sopivasti ei ihan tästä arkielämästä. Ja kansi hehkuvan oranssi. Kyllä kiitos tälle piristäjälle!

Tosin, kun tartumme kirjaan esikoisen kanssa (8v.), ensimmäiset runot eivät ihan kolahda. Kahdeksanvuotias ei ole vauvarunojen kohderyhmässä. Erikoiskiitos muuten heti toisesta runosta, Sinulle, jossa puhutaan vatsassa kasvattamisen ihanuudesta, mutta jossa on vaihtoehtoinen lopetus isille ja kaikille niille, jotka eivät ole kantaneet lasta vatsassaan… Ja jos teillä on vauvoja, niin lorujen yhteydessä on hauskasti annettu vinkki lorun leikkimiseen sormille - kiva, toimii!

Kun selataan kirjaa eteenpäin, jo alkaa isompaa kiinnostaa!

Mulla on ihanat kalsarit, joissa on pieni reikä.
Kun mä niissä istuudun, äiti huokaa: "Eikä!"
Antaa äidin huokailla, ihan turha huoli!
Onko sillä väliä, jos näkyy takapuoli?
(Lempivaatteet)

Aamustressi perheen aamusta on huippu (kiitos tästä!), Enkä kyllä ikinä on niin tuttu että huh, Hirviöyö on sopivan pelottava. Nauramme yhdessä juuri niille, joissa äiti on tylsimys (ja lapsi hankala), tai niille, joissa tunnistamme oman arkemme: Pipojen maahan ovat karanneet pipot töitä ja täitä.

Karoliina Pertamon värikylläinen kuvitus on kuin hedelmäkarkki. Teksti ja kuva soivat yhteen kuin solisti ja orkesteri. (Mistä tulee mieleen, miten kaipaankaan oopperaan!) Aukeamilla sekoittuvat taitavasti eri runojen hahmot, värit ja tunnelmat - vähän kuin mielessä ajatukset ja tunteet!

Henriikka Tavin suomennos on jälleen huikeaa ja ihailtavaa. … Sukkia, nauloja, viemärit tukassa. Tiskaajalle sarkaa, sikin sokin, kaikki on hukassa. Elämänkumppani parkaa! (Lorussa Rodrik)

Kiitos kiitos tästä kirjasta ja hyvää kevättä kaikille! Niin, ja pahoitteluni pitkästä kirjoitustauosta, se liittyy jotenkin siihen, miten aloitin tämän postaukseni tänään. Koitetaan pitää ilo ja aurinko mielessä vähän paremmin!

Annika Sandelin: Baudeliero ja Mette-Rotta. Vauvarunoja ja villejä riimejä.
Kuvitus: Karoliina Pertamo
Suomennos: Henriikka Tavi
Kustannus: Teos & Schildts & Söderströms
Mistä: Kustantajalta yllätyksenä.
Tähtiä: 4,5  / 5

Esiintymispelosta: Ypöyksin näyttämöllä

Ulf Nilsson: Ypöyksin näyttämöllä (orig. Ensam mullvad på en scen)
Kuvitus: Eva Eriksson
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Lyhyesti: Pienen pojan esiintymispelosta kertova kuvakirja. Pikkuveljen ihailu ja rohkaisu auttaa isoveljeä pääsemään esiintymispelosta yli, ja tämä huomaa esiintymisen olevan oikeastaan tosi hauskaa!

Illalla en saanut unta. Yksin näyttämöllä. Pitää puhua KOVAA. Koko sali täynnä vanhempia. Pelkkä ajatuskin oli niin kamala, että kädet alkoivat hikoilla. Entä jos en muistaisikaan, mitä minun piti sanoa? Siitä tulisi täysi fiasko!

Isoveli rakastaa laulaa ja esiintyä pikkuveljelleen, mutta kun koulussa tulee kevätjuhlan aika ja hänen pitäisi esiintyä oikealla lavalla, valonheitinten loisteessa - apua mikä painajainen! Hänen roolinaan on sanoa esityksen päätössanat. Yöllä hän näkee painajaista, jossa mörkö syö hänet näyttämöllä, ja aamulla kädet tärisevät pelosta. Kun esitys on käynnissä ja isoveljen vuoro lähestyy, hän istuukin naulakossa, piilossa ja surkeana takkien takana. Onneksi pikkuveli tulee hakemaan häntä! Ja lavalla isoveli sitten huomaa, ettei esiintyminen olekaan oikeasti kovin jännittävää - päinvastoin, se on tosi hauskaa!

Ruotsalainen tekijäkaksikko Ulf Nilsson ja Eva Eriksson ovat tehneet puhuttelevan, aiheeltaan erittäin tärkeän kuvakirjan esiintymispelosta, jännittämisestä ja ujoudesta, omien pelkojen voittamisesta sekä sisarussuhteen voimasta. Mitä voi tehdä jos esiintyminen jännittää aivan hirveästi, niin että kädet tärisevät? Aikuisten puhe katsomaan tulemisesta vain pahentaa tilannetta. Tässä kirjassa tilanne raukeaa sisarusten välisen huumorin ja toiseen uskomisen avulla.

Esiintymisjännitys on niin ikävä tunne, että on helppo muistaa kehokokemuksen kautta miltä se tuntuu, miten kädet hikoavat, sydän hakkaa kurkussa asti eikä ilma tunnu riittävän. Tunne on hirveän voimakas, kaikennielevä - ja yleinen. Kuten isoveli naulakossa miettii, on surullista jäädä pois jostain jos ei uskalla. Oma pelkuruus suututtaa, mutta keinoja sen taltuttamiseksi ei ole helppo löytää. Jännityksen kanssa ei ole hyvä elää. Siksi siitä kannattaa oppia vapautumaan niin, ettei se rajoita elämää. Mutta miten?

No, ainakin tämä kirja antaa helpottavan ja voimaannuttavan kokemuksen esiintymisjännityksestä selviytymiseen ja onnistumiseen. Kirja kertoo, että jos tuokin pystyi, minäkin voin pystyä. Enkä vain pystyä, vaan voin jopa nauttia siitä!

Jännitystä voi purkaa myös kuulostelemalla omaa oloaan. Jos on ihan krampissa, mielessä kaikki on sekavaa ja epäselvää. Vyyhtiä voi purkaa tutkimalla, missä kohdin kehoa jännitys tuntuu fyysisesti ja miten? Voisiko tuohon kohtaan hengittää vähän rentoutta ja pehmeyttä? Tästä seuraa usein mielen rauhoittuminen, ja ajatukset selkenevät. Olen myös kuullut mielikuvan onnistumisesta auttavan. Jos näkee itsensä tilanteessa itsevarmana ja onnellisena, epäluottamus itseä kohtaan voi hälvetä.

Onko sinulla hyviä vinkkejä (esiintymis)jännityksen purkamiseen ja helpottamiseen?

Muuten, jos jännittää, alla oleva kuva voi olla se tavoitekuva jonka pitää mielessä. :)

Ulf Nilsson: Ypöyksin näyttämöllä (orig. Ensam mullvad på en scen)
Kuvitus: Eva Eriksson
Suomennos: Raija Rintamäki
Kustannus: Kustannus-Mäkelä 2012
Kiitos kustantajalle.

Lea Pennanen: Me Leijonat

Lea Pennanen: Me Leijonat
Kuvitus: Maija Karma
Kustannus: Otava 2007 (2. painos, alunperin 1965)
112 s.

TÄÄLLÄ puhuu viidakon mahtavin leijonanpentu Roar, hän, jolla on viidakon uljain kuono ja hienoimmat pikkutassut ja kuulitte karjuntani. Se merkitsee: Vaviskaa marakatit, sillä MINÄ pikku Roar olen tulossa.
Oikeastaan minä en vielä ole aivan iso leijona, mutta kyllä minusta TULEE. Kaikki pelkäävät minua, koppakuoriaiset ja… ja sisiliskotkin pelkäävät HIRVEÄSTI.  

Me Leijonat on meille ihan erityinen kirja, oikea aarre. En ole kuullut kuin yhden ystäväni puhuvan siitä, ja siksi se onkin meillä vähän kuin 'salaisuus'. Vaikka eihän se toki salaisuus ole, vaan monen rakastama kirja lapsuudesta, josta Otava on onneksi ottanut uusintapainoksen vuonna 2007. Minulle tämä ei ole tuttu lapsuudesta, vaan satuin löytämään tämän kirjamessuilta joku vuosi sitten, ja ihastuin jo ulkonäköön, Maija Karman kuvituksiin.

Kirjan päähenkilö, minä-kertoja Roar asuu pikkusiskonsa, pikku Murrin, isäleijonan ja äitileijonan kanssa viidakossa leijonatalossa. Heillä on auto Töyssy, joka kulkee lujaa alamäessä mutta jota pitää työntää ylämäessä, ja jolle isäleijona antaa yskänlääkettä joka kilometrin perästä.

Viidakossa asuu paljon muitakin: täti Krokotiili ja Liukas Eläin, jotka ovat vähän pelottavia, täti Kirahvi, Marakatti, Simpanssi Merenkulkija… Roarin ja pikku Murrin, jonka häntärusetin täytyy aina olla sievästi, elämä ei ole koskaan tylsää, vaan aina on jokin seikkailu odottamassa nurkan takana. Kuten silloin, kun iso myrsky iskee viidakkoon juuri kun Roar ja Murr ovat metsässä kahdestaan, tai kun Roar kaataa vahingossa liian paljon pesuainetta pyykkien päälle niin että kaikkien joesta juovien nenästä alkaa tulla saippuakuplia. Ja entäpä se kerta, kun Nippe Yöeläin kaataa kaikki vatsalääkkeet päälleen, kun se luulee että niin pitää tehdä, mutta tohtori Tiikeri suuttuu ja ajaa Nippeä takaa. Välillä käydään kamelikaravaanilla tapaamassa Leijonavaaria ja Leijonamummia, ja yhtenä päivänä äidin sylissä lepää uusi pikkuleijona, pikku Viu!

Kirjan lumo on suurelta osin paitsi hauskoissa ja harmittomissa tapahtumissa, joita leijonaperhe kokee, myös Lea Pennasen äärimmäisen ilmeikkäässä ja omintakeisessa kielessä, jolle on tyypillistä pitkät, puhekieliset lauseet ja välimerkkien vähyys. Koska kaikki on kerrottu pienen (ehkä 5-vuotiaan?) leijonanpennun suulla, kieli sopii mahdottoman hyvin pienelle kuulijalle. Usein tuntuu siltä kuin Roarilta loppuisi ilma kun hän kertoo innoissaan viimeisimmästä seikkailustaan. Typografisestikin teksti on mielenkiintoista, suuret kirjaimet aika ajoin antavat lukemiseen hyvää poljentoa ja äänenpainoihin vaihtelua.

Sitten soi leijonapuhelin ja äiti vastasi HALOO. Ja sitten äiti alkoi sanoa vaan kyllä kyllä ja ei ei ja toden totta. Siitä me tiesimme että täti Virtahepo soitti. Täti Virtahepo on kauhean kova puhumaan ja hän oli tulossa syntymäpäiville ja hänellä oli lahja ja hän pyysi että isäleijona hakisi hänet Virralta Töyssyllä. … Mutta Töyssy kuuli puhelimessa ketä me lähdimme hakemaan ja heti se sai yskän ja se konstaili niin kauheasti että isä HERMOSTUI. 

Maija Karman ihana mustavalkokuvitus joka aukeamalle elävöittää tekstiä täydellisesti. Lukujen pituuskin on mainio - noin puolitoista aukeamaa per luku, juuri sopivia iltasaduksi.

Meillä kirja oli toinen (tai oikeastaan ensimmäinen kunnollinen) pitkä, illasta iltaan jatkuva satukirja, jonka luin silloin kolmivuotiaalle tyttärelleni. Ja nyt ensimmäinen pitkä kirja, jota luen nelivuotiaalle pojalleni. Molemmat ovat rakastaneet kirjaa, eikä poika malta odottaa, että seuraava luku luetaan, mikä on ihan poikkeuksellista. Ehkä siksi, että Roar on poika, karjuu ja seikkailee ja on rohkea, ja lisäksi vähän malttamaton, ja tassutkin ovat usein vähän väärässä paikassa, niin kuin täälläkin joskus sattuu käymään.

Pennasen kynästä ovat myöskin Piilomaan Pikkuaasin seikkailut, mutta vaikka hieno klassikko sekin, meitä se ei ole temmannut ihan samalla lailla mukaansa kuin Me Leijonat -kirja. Piilomaan Pikkuaasi sopii myös vähän isommille ja pelottaa vielä nelivuotiasta.

Me Leijonat on ehdottomasti yksi meidän perheen suosikkikirjoista, joka sopii todella monenikäisille, ja jota kohta 8-vuotiaskin kuuntelee iltaisin todella mielellään. Täyden viiden tähden kirja!

Lea Pennanen: Me Leijonat
Kuvitus: Maija Karma
Kustannus: Otava 2007 (2. painos, alunperin 1965)
112 s.
5/5
Kirjamessuilta.

Viiru ja Kososen kukko

Sven Nordqvist: Viiru ja Kososen kukko (orig. Tuppens minut, 1996)
Suomennos: Kaija Pakkanen
Kustannus: Tammi 2008 (6. painos)
Lyhyesti: Yksi parhaista Viiruista ja Pesosista, jossa hauska idea liian metelöivästä kukosta ja hermonsa menettävästä Viirusta. Erikoisen hieno ja lentävä suomennos on Kaija Pakkasen käsialaa.

Meillä on usein tämäntyylisiä keskusteluja:
"Kulta, älä huuda."
"Kulta, oikeesti, ei tarvi huutaa!"
"Kulta, äitillä hajoo korvat, ä-l-ä huuda noin kovaa!"
"Kulta, sun TÄYTYY mennä omaan huoneeseen jos sä huudat kokoajan!!"

Siksipä kun otin päiväkodin jälkeen raukean, tyytyväisen lapsen kainalooni lukeakseni hänelle hänen itsensä valitsemaa kirjaston kirjaa, Viirua ja Kososen kukkoa, en ollut uskoa hyvää tuuriani! Tämä kirjahan kertoo liian kovaa ääntä pitävästä (kukosta), jonka metelöinti tekee Viirun (äidin) sekapäiseksi ja päänsärkyiseksi. Tulipa oivallinen tilaisuus pysähtyä lukiessa tuumaamaan Viirua (itseä) säälivällä äänellä: "Niin, katoppa muilla tulee pää ihan kipeäksi jos joku huutaa liian kovaa, hmh hmh."

Jännityksellä odotimme molemmat, miten tarina kehittyisi - antaisiko periksi Viiru vai liian kovaa ääntä pitävä kukko? Toivoin tietenkin sopuratkaisua ja molemminpuolista sopeutumista. Kukko vähentäisi kiljumista, rauha palaisi maahan, stressitaso laskisi kaikilla ja kukko huomaisi, miten kivaa on kiekua normaalilla äänellä. (Ja tietty määrä kovaa kiekumista olisi ok.)

Mutta Nordqvist ei selvästikään ollut ajatellut kirjaa kirjoittaessaan vertauskuvaa lapsiin vaan ihan tarinaa. Näin kävi: Viiru huijasi ja kertoi Pesosen uhanneen kukkoa padalla, jollei tämä rajoittaisi kiekumistaan iltaisin ja aamuisin tapahtuvaan kolmeen kiekaisuun. Kukkoparka masentui ja kärsi rajoituksesta niin paljon, että otti ja karkasi seuraavana päivänä, ja sitten kanat olivat surullisia, Pesonen mylläsi metsässä etsimässä ja Viiru häpesi ja kärsi. Onneksi kanoilla oli tulossa elämään toisenlaista vilskettä ja ääntä, ja Viirukin sai lopuksi iloisuutensa takaisin.

Loppuhan ei sitten tosiaankaan vastannut sitä ratkaisutoivetta joka minulla oli kirjan alussa mielessäni enkä lopulta voinut vetää minkäänlaisia aasinsiltoja sen välille, mitä tapahtui meluavalle kukolle ja mitä voisi tapahtua joskus liikaa meluavalle lapselle. Mutta ehkä se olisi ollut liikaa vaadittu. Näinkin tarina oli hyvä ja viihdyttävä, parhaita Viiruja ja Pesosia joita muistan.

Erityismaininta kirjan tekstille, joka oli ehkä tavallista lentävämpää ja eloisampaa Viirua ja Pesosta, ja Kaija Pakkasen suomennos oli hieno, hieno.

Siinä siunaamassa kun kellon luukku avautui, ratkesi kukko kiekumaan. Kimakka, korvia viiltävä viisiminuuttinen rähinä oli niin kamala, että jopa kanatkin yhtyivät hätääntyneinä kotkottamaan ja kaahasivat kuka minnekin. Pesonen harppoi vaatekomeroon ja sulki oven perässään. Viiru oli jo livistänyt vintille laatikkoonsa, jossa se kökötti tyyny pään päällä ja tassut korvilla. 

Ja tottakai, Sven Nordqvistin iki-ihana piirrosjälki pienine yksityiskohtineen hurmaa aina. Pesosen elämä on kuvattu aika lailla omaksi ihanteekseni. Ikuista kahvinjuontia, ikkunasta tuijottamista, pihalla käyskentelyä, yhdessä olemista. Aikaa, aikaa, aikaa. Ukon kärttyisyys on sympaattista, naapuri Kosonen on niin rasittava, ja Viirun käytöksessä on jotain hyvin hyvin tuttua lapsiperheessä.

Viiru ja Pesonen -kuvakirjoja on ilmestynyt 1980-luvulta lähtien, ja niitä on käännetty 44 kielelle, kertoo Wikipedia. Saman lähteen mukaan kuvakirjoja on ilmestynyt yhdeksän, lisäksi filmejä, kokkauskirja, puuhakirja… Oletko muuten nähnyt Viirun ja Pesosen verstaan Tukholman Junibackenissa? Yhtä söpö kuin kirjassa - jos tykkää vanhoista tavaroista ja rempallaan olevasta huushollista. Itse haluaisin aina jäädä sisälle fiilistelemään (kuten saman paikan muumitaloonkin).

Koska eräs tuttu päiväkodin hoitaja sanoi joutuvansa käyttämään töissä korvatulppia kovan melun vuoksi, voi tätä suositella hyvin päiväkoteihinkin, sen verran tehokkaasti pikkukuulijat jähmettyvät tarinaa melusta kuuntelemaan!

Yksi suosikkini Sven Nordqvistin kirjoista on muuten huikeasti kuvitettu, erilainen Hurja hassu siskoni, jonka olen esitellyt aiemmin.

Sven Nordqvist: Viiru ja Kososen kukko (orig. Tuppens minut, 1996)
Suomennos: Kaija Pakkanen
Kustannus: Tammi 2008 (6. painos)
Kirjastosta.
Tähtiä 4,5 / 5

Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen

Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustannus: Tammi 2013
69 s.

Vilttitossu pusersi kätensä nyrkkiin.
- Alkakaa laputtaa tai tulee köniin! hän uhosi.
Jere ja Ville juoksivat hädissään opettajan luo.
- Opettaja, opettaja, Heinähattu antaa köniin! Jere valitti.
- Höpö höpö, opettaja sanoi.
- Lopettajaa kanteleminen, Heinähattu on luokan kiltein tyttö. 

Uusimmassa Heinähatun ja Vilttitossun seikkaluissa koulun aloittanut Heinähattu on lähdössä luokan kanssa onkiretkelle, ja Vilttitossu on mustasukkainen. Mustasukkainen, kun Heinähattu saa käydä koulua, oppii lukemaan, tekee läksyjä eikä ehdi leikkiä, ja pääsee vielä retkelle. Pikkusiskon näkövinkkelistä erittäin epäreilua!

Jotan täytyy tehdä, ja ratkaisu löytyy Alibullenin neitejä hyödyntäen. Vilttitossu karkaa retkelle Heinähatun sijasta. Retkellä Heinähatuksi pukeutunut raisu Vilttitossu hämmentää luokkatovereitaan ja koettelee opettajan ja poliisienkin hermoja.

Opettaja tuijotti järkyttyneenä riehaantuneita oppilaita. Luokan kiltein tyttö oli vilinnyt koko luokan, opettaja kauhisteli. Sitten hän muuttui punaiseksi ja karjaisi:
- Heinähattu, pysähdy! Sinä olet aivan kauhea!
Vilttitossu juoksi opettajan ohi ja lällätti:
- Annukka, Pannukka, paistinpannukka!

Humoristisessa kirjassa on mainiot päähenkilöt, kiltti ja hillitty Heinähattu, ja vastakohtana pitelemätön, rajoja rikkova ja impulsiivinen Vilttitossu. Aika monessa perheessä tuntuu olevan näin, sisarukset jotka ovat hyvin erilaisia persoonia, ja kirjan yksi vahvuus onkin erilaisten sisarusten kuvauksessa. Vilttitossusta on onneksi tehty tarpeeksi raisu, jotta kirjaa lukiessa voi ajatella: Huh, muillakin on tuollaisia lapsia!

Myös huumori kukoistaa, ja 7-vuotias nauroi kirjalle kovasti. Hänestä oli hauskaa, miten "Vilttitossu huuteli kokoajan luokan pojille ja ne jäi kiikkiin vaik ne ei ollu tehnyt sitä".

Itse taas nautin erityisesti siitä, miten kiltin Heinähatun käytökselle annettiin Vilttitossun muodossa vastakohta. Etenkin jos on kiltti ja ujo tyttö tai poika, voi miettiä, onko pakko olla kiltti, ja mitä tapahtuisi jos käyttäytyisikin ihan villisti ja hullusti ja olisi ihan toisenlainen?

Yksi asia kirjassa särähti korvaan. Kouluunmeno kuvataan - ainakin Heinähatun mielessä - hyvin toisenlaiseksi maailmaksi kuin leikkien täyttämä elämä ennen sitä. Heinähattu on (kuten kai ekaluokkalainen aika usein?) innoissaan läksyistä, eikä hänellä ole nyt aikaa eikä oikein huvitustakaan leikkiä koko päivää. Vakoiluleikit tuntuvat lapsellisilta, ja kirjan lopussa, kun viikonloppu koittaa, siskokset leikkivät yhdessä - koulua. Itse taas toivon, ettei koulunaloitus vielä pitkään aikaan merkitse leikkien loppumista. Satuin juuri viime viikolla lukemaan NewScientientistin artikkelin viime marraskuulta, jossa kerrottiin useiden tutkimusten osoittavan, miten leikkiminen vahvistaa oppimis- ja ongelmanratkaisukykyä. Lapsi, joka leikkii paljon, on tietoisempi omista henkisistä ja fyysistä tapahtumista, ja osaa myös paremmin säädellä niitä. Artikkelissa kannustettiin siksi lykkäämään koulunaloitusikää esim. Suomen mallin mukaiseen seitsemänteen ikävuoteen, kun muodollinen opetus Englannissa alkaa tätä nykyä jo nelivuotiaana. Hyvä siis näinkin, mutta varmasti leikki kannattaa vielä koulun aloittamisen jälkeenkin, etenkin kun koulussa joutuu istumaan pitkiä aikoja.

Kirja sopi erinomaisesti iltalukemiseksi eri ikäisille sisaruksille, etenkin jos toinen on jo koulussa tai esikoulussa, ja toinen taas saa kuulla usein olevansa "pieni". Runsas kuvitus ja isohko kirjasinkoko tekevät kirjasta paitsi helpon kuunneltavan pienemmälle, myös sopivan itseluettavaksi.

Kuvitus on Salla Savolaisen tekemä, tekijälleen ominaista, värikästä, iloista, ilmeikästä ja humoristista.

Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luimme sarjassa, mutta ensimmäinen Heinähattu ja Vilttitossu on ilmestynyt jo 1989, ja kaikkiaan sarjassa on jo 15 kirjaa. Näistä 13 ensimmäistä kuvitti Markus Majaluoma.

Kaikkinensa kirja on hauska ja eloisa lastenkirja, jossa on toki samoja aineksia kuin vaikkapa Marikissa ja Liisassa tai Onnelissa ja Annelissa, mutta tähän päivään sijoittuvana, humoristisena versiona.





Sinikka Nopola, Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen
Kuvitus: Salla Savolainen
Kustannus: Tammi 2013
Arvostelukappale
Tähtiä: 3 / 5

Kyllä jännitti: Onneli ja Anneli

Kyllä jännitti mennä katsomaan uutta Onneli ja Anneli -elokuvaa, joka sai ensi-iltansa 17.1.! Onnelin ja Annelin kootut kertomukset on luettu meidän perheessä pari kertaa, ja äänikirja kuunneltu noin 2 357 kertaa. Kaikki meidän perheessä ovat ihastuneet kirjaan. Tunnelma, henkilöt, miljöö… kaikki on niin suloista.

Muistan varmasti aina kesän joitain vuosia sitten, kun luin kirjaa veneretkellä kesämökillä, kun esikoisemme oli neljä ja vaalea pää tarinoita tulvillaan. Onneli ja Anneli oli ensimmäisiä pitkiä satuja, joita sain lukea hänelle, ja olin tosi innoissani siitä, että kaikki satukirjat olivat vihdoin käsillä. Auringon heijastuminen vedenpinnasta, veneen hidas lipuminen, airojen verkkainen liike samettisessa vedessä ja kesän huolettomuus ja vapaus olla - kaikki se limittyy mielessäni vahvasti yhteen Onnelin, Annelin, Urho Ulpukan, Rouva Ruusupuun, Tingelstiinan ja Tangelstiinan sekä Vaaksanheimojen seikkailuihin. Ehkä siksikin kirjaa lukiessa tulee aina niin hyvä olo!

Ja kirja on tosi ihana. Marjatta Kurenniemen ja Maija Karman kuvittama klassikko vuodelta 1966 on oikea satu, vanhanaikainen ja samalla ajaton tarina kahden tytön ystävyydestä, omasta talosta, jännistä naapureista. On tarinassa myös vakavampia vivahteita: vanhemmat eivät edes huomaa tyttöjen poissaoloa ja Rouva Rusina kaipaa miestään niin että elämästä on kadonnut kaikki ilo. Tästä huolimatta kirja on suloinen ja keveä kuin kesäpäivä - vaikka siellä järvellä.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää jännitys elokuvaan mennessä. Pelkäsin, että kaikki olisi liian modernia. Että tytöt olisivat liian teinejä, että kaikki olisi liian samanlaista kuin muissa tämän päivän kotimaisissa lastenleffoissa, vaikkaja Risto Räppääjässä ja Ellassa (jotka ovat tosi hyviä, mutta ajoittuvat tähän päivään). Jännitti, miten Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarhan saisi uskottavaksi, tai tyttöjen kodin kaikkine ihanuuksineen.

Oletko sinä jo nähnyt leffan? Mitä pidit?

Meistä leffa oli ihana! Näyttelijävalinnat onnistuivat mainiosti. Onnelin ja Annelin näyttelijät olivat tosi suloisia pikkutyttöjä, Tingelstiina ja Tangelstiina sopivan hassuja ja hupsuja, Rouva Ruusupuu, vaikka vähän nuori, niin ihan mainio, Urho Ulpukka olisi voinut olla pulleampi mutta muuten tosi hyvä hänkin. Rouva Rusina oli pikkuisen pelottavampi kuin kirjassa, ja muutama henkilö oli lisätty leffaan juonellisten seikkojen vuoksi, mutta se toimi hyvin.

Loviisa kuvauskaupunkina oli mainio valinta, Tingelstiinan ja Tangelstiinan puutarha hieno ja, wau, yhtä monipuolinen kuin kirjassakin, samoin tyttöjen talo - aivan ihana. Esimerkiksi makuuhuone ja ammeet olivat juuri niin söpöjä kuin olla voi.

Kirjan kesäinen, ruusuinen tunnelma oli saatu suorastaan hämmästyttävän hyvin leffaan.

Oli mukana myös pari juonnetta josta en niin välittänyt, kuten vaikkapa jäätelötehdas, tai mummo, tai veli, mutta… ei haittaa, kokonaisuus oli tosi kiva.

Parasta oli paitsi uskollisuus kirjalle!! (etenkin yksityskohdissa, juonessa oli pari jännää muutosta, joita en paljasta), hyvät näyttelijävalinnat (suloiset tytöt etunenässä), myös vanhanaikaisuus ja uuden ja vanhan sujuva yhdistäminen. Ei haitannut yhtään, että seinällä riippui vanha seinäpuhelin (onneksi!), jota tytöt eivät heti osanneet käyttää, ja kaikilla muilla taisi olla kännykät. Ruusukuja oli osaksi hyppäys johonkin menneeseen, ja ympäröivä maailma jotain uuden ja vanhan väliltä, esimerkiksi kaupungilla ajeli söpö Saab 66. Uuden ja vanhan yhdisteleminen oli niin saumatonta, ettei siihen oikeastaan kiinnittänyt juuri huomiota. Noin sen juuri piti ollakin.

Kirja on aina kirja, se paras tapa tutustua Onneliin ja Anneliin, mutta kyllä tämäkin on ihan hyvä tapa! On vain hyvä että tarina jatkaa elämäänsä leffan myötä entistä useammalle, jolta olisi voinut muuten jäädä tutustumatta kirjaan. Ja huom., sopii ehdottomasti myös pojille! Meidän 4-vuotias poika tykkää myös kovasti sekä äänikirjasta että leffasta (vaikka rosvokohtaus vähän pelotti). Ystäväni kertoi, että päiväkodissa 5-6-vuotiaiden ryhmässä pojat olivat kovasti innostuneet kirjasta. Ja etenkin, kun Vaaksanheimot Putteineen sitten vähän myöhemmin astuvat kuvioihin.

Jos et ole vielä nähnyt leffaa, niin - kip kop, pidä hauskaa, nautinnollisia hetkiä ihanissa kesäkuvissa!

Myös ainakin Sinisen linnan kirjastossa on käyty leffassa!

Kurkista avaruuteen

Rob Lloyd Jones: Kurkista avaruuteen (orig. Look inside Space)

Kuvitus: Benedetta Giaufret ja Enrica Rusiná

Suomennos: Sari Kumpulainen

Kustannus: Tammi 2014

13 s. 

Kuu on autio ja hiljainen paikka. Kuussa ei ole ilmakehää, vettä, eikä mitään elämää (ei edes pikkuruisia hyönteisiä).
Miksi Kuu muuttaa muotoaan?
Kuu on aina pyöreä. Sen muoto tuntuu muuttuvan, koska näemme siitä vain sen osan, jonka Aurinko kulloinkin valaisee. 

Meille kopsahti postiluukusta kirja, joka sai lapsilta (7- ja 4-vuotiaat) innostuneen vastaanoton. Tarjolla on havainnollisia kuvia, hirveä määrä kurkistusluukkuja ja kurkistusluukkuja vielä niiden sisälle sekä tietokirjan verran infoa avaruudesta.

Tietoa on niin kuusta, avaruusasemasta, Auringosta ja tähdistä, galakseista kuin avaruustutkimuksestakin. Teksti on pilkottu kuvien ympärille siten, että kuvat havainnollistavat tehokkaasti lähes jokaista lausetta. Kysymykset elävöittävät ja herättävät pohtimaan: Miten tähdet syntyvät? Miksi tähdet tuikkivat? Onko muilla planeetoilla elämää? Miten asema on saatu avaruuteen? 

Voi kurkistusluukkujen taikaa! Ne tosiaan koukuttavat monenikäisiä lukijoita. Pahvisivuisena kirja sopii jo hyvin pienelle, mutta teksti sitten taas on sen verran faktaa, että 4-vuotias ei jaksanut sitä kuunnella. 

Ulkonäkö siis hämää - kurkistusluukkuineen kaikkineen kirjasta ei heti arvaisi, että kokonaisuutena se sopii minusta parhaiten (viskari-)eskarille tai alakoululaiselle. Mutta totta kai, iästä viis, jos avaruus kiinnostaa, sillä tekstissä on monia tasoja ja kuvia riittää! 

Kuvitus muistuttaa lastenohjelmaa, ja toteutus tuo pikkuisen mieleen ihanan, vanhan Olipa kerran elämää-sarjan, jossa kysymysten avulla avataan tiedettä. 

Avaruus on aiheena sellainen, että siitä on vähän vaikea kirjoittaa konkreettisesti: käsittämättömät välimatkat, iät, koot ja kuumuudet on pakko mainita, mutta niiden merkitys jää hämäräksi, ja avaruus on niiden lukemisen jälkeen yhtä käsittämätön kuin ennenkin. 

Auringon sisään mahtuisi noin miljoona maata.
Auringosta kohoaa protuberansseja eli kaasupurkauksia. Tämä ulottuu niin korkealle, että matka on sama kuin Maasta Kuuhun.
Sen tulinen pinta on 60 kertaa kuumempi kuin kiehuva vesi.

Ehkä tästä syystä koko kiehtova avaruus on aina jäänyt itselleni aika mystiseksi. Ja ehkä siitä syystä olen jo pitkään katsellut etsiskellen Markus Hotakaisen Tildan tähtiä (linkin takana Lumiomena on kirjoittanut kirjasta houkuttelevasti) kirppareilta tai kaupoista, mutta en ole vielä onnistunut sitä löytämään. Tietokirjoja nimittäin lukisin mielelläni lapsille lisääkin, ja herättäisin samalla tiedonjanon kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan. Kotimaiset tietokirjat ovat suosikkejani, ja kohdallemme osuineista parhaita ovat muuten olleet

Lapsen oma luontokirja

Voiko tuulipuvussa lentää (kielen tutkiskelua, eikä välttämättä oikein tietokirja, mutta ihan mainio)

Evoluutio.

Kerro, mikä sinun tietokirjasuosikkisi on!

Rob Lloyd Jones: Kurkista avaruuteen (orig. Look inside Space)

Kuvitus: Benedetta Giaufret ja Enrica Rusiná

Suomennos: Sari Kumpulainen

Kustannus: Tammi 2014

Saatu kustantajalta, kiitos. 

Ian Bowie: Lumiukko tuli tupaan

Ian Bowie: Lumiukko tuli tupaan
Kuvitus: Keanne van de Kreeke
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
Lyhyesti: Pikkuinen tarina lumiukon vierailusta. Kuka oven takana kolkuttaa ja mihin vieras sitten häipyikään? Talven kuvaus hehkuvin värein teki vaikutuksen. 1 - 4-vuotiaille sopivasti jännittävä tarina.

Nyt kun Etelä-Suomeenkin on satanut lumi, on juuri oikea aika blogata tästä viehättävästä pienestä tarinasta, jossa värit leiskuvat kuin ulkona pakkanen ikään!

Eräänä iltapäivänä Anna on mukavasti nojatuolissa lukemassa kirjoja, kun oveen kolkuttaa hymyilevä lumiukko kukkaruukku päässään. Se ilmoittaa kohteliaasti tulevansa viikonloppuvierailulle. Hämmästynyt Anna käy tekemässä lumiukolle kinkkuvoileivän ja mehua, mutta mitäpä hän näkeekään palattuaan? Lattialla vesilammikon ja sen keskellä lumiukon knallin.

Nyt kaikki luonnollisesti ajattelevat lumiukon lämpöistä, surullista kohtaloa - mutta ei hätää, sillä...

Lumiukko olikin vain pelästynyt aiheuttamaansa sotkua ja paennut pihalle, jossa se seisoo onnellisena!

Pikkuisessa tarinassa on viehättävää sen kepeys ja lämpö. Ja varmasti se on juuri sopivalla tavalla jännittävä pienille kuulijoille. Saadakseen pikku kuulijan täyden huomion Bowie juttelee hauskasti lukijan kanssa pitkin tarinaa.

Olet varmasti samaa mieltä, että hymyilevä lumiukko on aika kumma juttu. Sinä varmasti ihmettelet aivan kuin Anna, miksi ihmeessä lumiukko rimputti ovikelloa talvisena iltapäivänä. No, on vain yksi tapa saada asiasta selvää: luetaan eteenpäin!

Tarinan takana on Ian Bowie, joka on kirjoittanut useita mm. Suomesta humoristisesti kertovia kirjoja, ja tämä on hänen ensimmäinen lastenkirjansa. Kuvituksen on tehnyt hollantilainen Keanne van de Kreek. Hänen kuvituksiaan olenkin ihaillut joskus ja jossain, mutta en muista missä. Molemmat ovat asuneet Suomessa jo pitkään. On kiva, miten kirkkaisiin väreihin van de Kreek on pukenut talvitarinan. Koska itse kaipaan juuri nyt näitä sävyjä meidän valkoiseen, kylmän kauniiseen maisemaan, on ihanaa että talvitarinoitakin ja etenkin niitä löytyy näin hehkuvasti kuvitettuna.

Söpö kirja sopii hyvin jo ihan pienille kuulijoille, parhaiten ehkä n. 1 - 4-vuotiaille. Vaikutuksen minuun teki muuten myös Annan ja lumiukon kohteliaisuus puolin ja toisin. Mainio keino tehdä hyvistä tavoista luontevia!

Kauniita talvipäiviä (ja lumiukontekoilmoja) kaikille!

Ian Bowie: Lumiukko tuli tupaan
Kuvitus: Keanne van de Kreeke
Suomennos: Maarit Varpu
Kustannus: Aurinko Kustannus 2013
Saatu yllätyksenä kustantajalta.

Pieni taitelija -kirjat avaavat kuvataiteita

Kuvassa Franz Marcin Keltainen lehmä (1911), kirjasta Pieni taitelija - eläimiä eri tekniikoilla.

Täällä ollaan nautittu piiitkästä tauosta arjesta, ja tietokone on pysynyt melkein viikkoja kiinni. Nyt kaapissa onkin pino hyviä, mielenkiintoisia kirjoja, jotka haluan täällä esitellä: viime vuonna ilmestyneitä, muutama hieman vanhempikin. Aihepiireiltään mm. taiteita, harrastuksia, musiikkia, talvea, kulkupelejä ja esiintymisjännitystä sivuavia.

Aloitetaan kuvataiteilla - aihe, josta voin hyvin myöntää, etten tiedä juuri mitään! Vaikka kuvataiteet on vieras alue, nautin taiteen katsomistesta (tietenkin), ja siksi tartuinkin innostuneena kahteen Nemon kustantamaan Pieni taitelija -teokseen, joista toinen on Eläimiä eri tekniikoilla, toinen Ihmisiä eri tekniikoilla.

Molemmat esittelevät kaksitoista eri tyylistä taideteosta, jotka on toteutettu eri tekniikoilla, tavoilla ja aikakausina. Teksti on melko lyhyttä ja helppotajuista, ja johdattaa lukijan huomaamaan värejä, ilmeitä ja yksityiskohtia, ja kertoo teoksen syntyhetkestä tai tilanteista sen taustalla. Erilliset infolaatikot esittelevät taitelijan ja antavat lisätietoa teoksen toteutustavasta tai taiteilijan tavasta työskennellä. Tässä yksi suosikkiteoksistani, Edvard Munchin Huuto (1893).

Munchin maalauksen hahmolla on auki ammottava suu - mutta huuto ei vaikuta tulevan sieltä. On kuin taivas ja meri parkuisivat ja hahmo yrittäisi itse asiassa vaientaa melun. Munch sanoi, että eräänä päivänä hän vaistosi kokonaisvaltaisen ja päättymättömän huudon, joka lävisti luonnon - siitä hän sai maalauksen idean. 

Katso maalauksen kuvioita, jotka kiemurtelevat ja aaltoilevat kuin kaiut. Taivas on ärhäkän punainen, ja vesi näyttää tummalta, syvältä ja kylmältä. Munchin hahmo on aavemainen ja vääristynyt, kuin ääni kimpoilisi sen pinnasta. Yleisvaikutelma on kauhistunut ja sekava - aivan kuin taiteilijan tunnekin.  

Joka aukeamalla kätkeytyy esillekäännettävän liepeen alle vinkki, miten teosta voi käyttää inspiraationa omaan taideteokseen. Esimerkiksi Munchin Huuto-maalauksesta voi kokeilla tehtä iloisen version (alla). Michelangelon Daavid-veistosta esittelevän aukeaman liepeestä löytyi hyvä vinkki siitä, miten piirtää kasvot oikeassa mittasuhteessa, ja Leonardo da Vinci inspiroi tekemään hauskoja sivuprofiileja, jotka voi lopuksi piirtää värilliselle paperille ja leikata tikun päähän tikkunukeksi.

Itse innostun etenkin Ihmisiä kuvaavista teoksista, 7v. puolestaan Eläimiä eri tekniikoilla -kirjasta. Alla kuvassa Pablo Picasson Itkevä nainen (1937):

Tarkastele maalauksen muotoja. Ne ovat teräviä, sekavia ja ahtaasti lomittain survoituneita. … Näetkö, kuinka suu ja nenä osoittavat sivuille, vaikka silmät katsovat suoraan eteenpäin? 

Vinkkinä on leikkaamalla ja liimaamalla kokoamaan samantapainen kuva, jossa kuvakulmat sekoittuvat. Itselleni tämä toteutustapa tuntuu ajatuksena kovin kömpelöltä, ja sekä minun että lapsilukijan (7v.) suosikkivinkit olivatkin maalaamiseen liittyviä, joita on ehkä noin puolet vinkeistä.

Tosi hauskaa, että tälläisiä kirjoja on tehty! Askarteluoppaita etenkin löytyy, mutta sellaisia teoksia, joissa houkutellaan katsomaan taidetta ja jotka sopivat aika pienellekin lukijalle, on vähemmän. Parhaimmillaan teksti houkuttaa lukijan salapoliisiksi etsimään teoksesta vinkkejä siitä, mitä teoksessa on hetkeä aiemmin tapahtunut. Tälläista opastusta teoksen katsomiseen olisin kaivannut vielä enemmän. 

Lisäksi on kiva, miten erityylisiä teoksia on otettu mukaan ja miten helppotajuista teksti on. Piirtämistä rakastava 7-vuotias on innostunut muutamasta eläinvinkistä (piirrä tai maalaa pörröisiä eläimiä), mutta muuten kirja ei ole herättänyt intohimoja. Itse tykkään sitten senkin edestä selailla ja tutkia taideteoksia! Pienemmänkin kanssa voi mainiosti tutkia kuvia yhdessä, joten tämä on aikalailla koko perheen kirja. 

Hauskaa viikon jatkoa ja ennen kaikkea - kivaa alkanutta vuotta kaikille!

Susie Brooks: Pieni taiteilija. Eläimiä eri tekniikoilla. (orig. Get into Art. Animals)

Susie Brooks: pieni taitelija. Ihmisiä eri tekniikoilla. (orig. Get into Art. People)

Suomennos molemmat: Nina Tarvainen

Kustannus molemmat: Nemo 2013

Kiitos kustantajalle!