Kuvakirjan kurkistus monikulttuurisiin synttäreihin

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Lyhyesti: Synttäriteemainen kuvakirja Etelä-Afrikasta, jossa jokainen vieras edustaa eri etnistä tai uskonnollista taustaa tai kulkee pyörätuolilla. Kirjan tärkeä sanoma tulee kuin huomaamatta, alleviivaamatta. 

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. Vihaaminen ei käy ihmiseltä luonnostaan vaan se on opeteltava, mutta jos ihminen on oppinut vihaamaan, oppii hän myös rakastamaan. Ihmisen sydän on avoimempi rakkaudelle kuin vihalle.

Nelson Mandela

Kaipaatko helppolukuista kuvakirjaa, jossa erilaiset perheet ja etnisyydet ja uskonnot tuodaan luontevasti esille? Tai kuvakirjaa näyttämään ihmisten samankaltaisuuden ihonväristä, uskonnosta tai etnisestä taustasta riippumatta? Jos, niin etelä-afrikkalaisen Elena Agnellon Minä olen Alex on sinulle.

Alex viettää syntymäpäiväjuhliaan, ja paikalle saapuvat kaikki läheiset ystävät. Värikkääseen joukkoon kuuluu etelä-afrikkalaiseen tapaan niin tumma- kuin vaaleaihoisia. Uskontoja on yhtä monta kuin vierastakin: joku lukee Koraania, toinen käy kirkossa sunnuntaisin, kolmas käyttää kipaa, neljäs ei käyne kirkossa lainkaan. Kalebilla on kaksi isää, Linalla suurperhe, Vuyo elää kaksin äitinsä kanssa, Rashida tulee juhliin mummonsa kanssa, rullatuolissa istuva Zia tulee yksin.

Meillä oli hauskat juhlat! Minusta oli ihanaa, kun kaikki ystävät tulivat. Olen nauranut niin, että vatsaan koskee ja sydän on iloa täynnä. Ilo ja nauru ovat parasta ikinä!

Kirjan tarina ei ole ihmeellinen eikä Adrie le Rouxin kuvitus yllätä tai tuo tarinaan juurikaan uutta, mutta kirja lunastaa paikkansa sanomansa vuoksi. Sen kuvaama ystävyys yli kaikkien ns. rajojen on ihannetila, vaiko sittenkin normaalitila, lasten arkea? Kirja tukee osaltaan sitä, että erilaisuuden vihaamisesta tulee vielä hivenen vaikeampaa. Sillä kuten Nelson Mandela sanoi:  

Kukaan ei syntyjään vihaa ketään ihonvärin, alkuperän tai uskonnon vuoksi. 

Kirjan päähenkilö on muuten vaaleaihoinen ja –hiuksinen tyttö, jonka paras kaveri on tummaihoinen poika. Päähenkilön ihonvärivalinnat ovat aina kiinnostavia, tummia päähenkilöitä on kuvakirjoissa edelleen häviävän vähän.

Pidin tavasta käsitellä lahjoja: ei tarvitse olla materiaa, saati sitten lelua. Lahja voi olla kirja tai huivi, mutta yhtä hyvin ruokaa, tarinoita tai – mikä kivointa  – lahjoitus uhanlaisten sarvikuonojen hyväksi. Eläimet ovat etelä-afrikkalaisille tärkeitä ja mukana lähes kaikissa lastenkirjoissa. Suomalaisesta näkövinkkelistä tämä eksoottinen yllätyslahja on kovin jännittävä ja kiinnosti meillä 7-vuotiasta eniten koko kirjassa.

Kirja sopii mainiosti esimerkiksi esikoulun ja alakoulun uskonnon ja katsomustiedon tunneille tai muille teemaan sopiville tunneille, ja kuvakirjaksi joka kotiin. Synttäriteemaan on helppo samaistua, ja kirjan sanoma tulee kuin vaivihkaa siihen päälle.

Elena Agnello: Minä olen Alex

Kuivtus: Adrie le Roux

Kustannus: Pieni Karhu 2016

Mistä: Arvostelukappale