Sibeliuksen matkassa elämys on kokonaisvaltainen

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Musiikki: Nazig Azezian ja Jussi Makkonen
Kustannus: Lasten Keskus 2015

En ollut ollenkaan valmistautunut elämykseen, kun laitoin Soiva metsä -kuvakirjaan kuuluvan cd:n soimaan. Oli tavallinen perjantaiaamu, tein lapsille aamupalaa ja olin hidas heräämään kuten aina. Halusin vain katsoa hiljaa ikkunasta, miltä maailma näyttää tänään.

Kun huoneeseen alkoi pulppuilla ja poreilla Sibeliuksen teos Uni, olin hetkessä läsnä. Musiikilla on erityinen voima siepata hetki ja tehdä se näkyväksi. Jos musiikki on oikeaa, se tekee kaikesta selkeää ja erityisen kaunista.

Voit kuunnella Unen tästä.

Katri Kirkkopellon kirjoittama ja kuvittama Soiva metsä - Jean Sibeliuksen matkassa on harvinaisen harmoninen luku- ja kuunteluelämys. Musiikki tukee kirjaa ja tekee sen lukemisesta aivan erilaisen elämyksen kuin ilman musiikkia. 

Itse asiassa esikoiseni keksi tämän alunperin. Hän laittoi ensimmäisellä kerralla oikopäätä cd:n soimaan ja tarttui kirjaan antaakseen sävelten johdattaa itsensä tekstin ja kuvan läpi. Hän rakastaa istua pöydän ääressä, kuunnella musiikkia ja lukea kirjaa. Hänelle kirja on elämys johon sukeltaa. 

Miten hän keksi lukutavan? Itselleni kirja ja musiikki ovat erillisiä, kaksi eri maailmaa. Olisinko edes löytänyt kirjaa tällaisena kokonaisuutena ilman häntä? 

Olisinko edes huomannut, että kirjan kuvamaailmassa on samaa tunnustelua, aistimista, liikettä ja värejä kuin musiikissakin? Perhosen siivissä on samaa haurautta kuin sellon soinnissa, vanhan Sibeliuksen uurteissa tai hänen pienen lapsenlapsensa piirteissä. Olisinko hoksannut, miten vahvasti kuvien siniset ja vihreät sävyt ilmentävät musiikin tunnelmaa? Sibeliuksen sävelmiä ja samalla Suomen metsien vihreyttä, järvien ja talven sinisyyttä. Ja miten teksti vielä täydentää kaikkea kolmantena, puhuu Ainolan puutarhasta, metsästä, tuvan hirsiseinien lämmöstä, merten taakse matkustamisesta.   

Nämä kolme asiaa yhdistyvät kirjassa tavattoman kauniisti, ja ihastelen kaikkea taitoa, joka kirjassa yhdistyy. Sellisti Jussi Makkonen soittaa cd:llä hyvin vanhaa selloa vuodelta 1757, ja Nazig Azezian Jean Sibeliuksen flyygeliä. Sibeliuksen musiikki avaa oven jonnekin kauniiseen ja raamittaa elämystä, ja Katri Kirkkopelto solmii kaiken yhteen kuvalla ja tekstillä.  

Kirkkopellon akvarellikuvitus tuo ilmeikkäät hahmot lähelle lukijaa. Lukija kutsutaan tarinaan ja Ainolaan pienen tytön silmin. Ainolassa hän tapaa mumminsa ja pappansa. Ja tarina voi alkaa. 

Kieli on aluksi keveää, lähes runollista, kuin musiikkia. Tyyli muuttuu kirjan keskivivaiheilla, kun mummi alkaa kertoa tarinoita Jannen elämästä. Tämä kohta on tarinassa hankalin faktipitoisuutensa vuoksi, ja faktaa olisikin voinyt karsia, keskittyä elämyksellisyyteen ja siirtää tietoa huoletta enemmän kirjan lopussa olevaan elämäkertaosuuteen. Loppua kohti tyyli onneksi kepenee jälleen. Rakenne tuo mieleen sinfonian raskaampine ja kepeimpine kohtineen.

On erinomaista, että pieni elämäkerta Sibeliuksesta on kokonaisuudessaan kirjan takana, samoin kirjan syntyprosessista kertova sekä musiikkisanaston osuudet.

Katri Kirkkopelto on sanonut jotenkin niin, että toivoisi Soivan metsän olevan elämys, jonka läpi voi kulkea sitä liikaa analysoimatta. Samalla tavalla Sibelius on kuvaillut musiikkia lapsenlapselleen:

Musiikki on kuin perhonen. Jos sitä kääntelee ja tutkii kämmenellään, katoaa sen siivistä loiste. Kyllä se lentää edelleen, mutta ei se enää säteile… 

Kirjan syntyprosessista ja tekijöistä kertoo alla oleva video.




Myös Kia on kirjoittanut Soivasta metsästä.

Kirja saa lopuksi pohtimaan, voisiko musiikkia hyödyntää enemmän lastenkirjojen yhteydessä. Meilläkin hirveän suosittuja ovat soivat lastenlaulukirjat, joiden mukana voi laulaa ääneen. Äänikirjat (lauluineen) ovat mielettömän pop myös. Voisiko olla vielä lisää sellaisia kirjoja kuin Soiva metsä, joissa ihan puhdas musiikki säestää ja täydentää tarinaa kolmantena tekstin ja kuvan ohella? Ongelmana ovat varmaan tekijänoikeudet ja raha ja tekijät ja ja, niitä varmaan riittää, mutta olisi se aika hauskaa, jos tarinaa voisi lukea vaikka Hevisaurusten tai klassisen musiikin siivittämänä - kyllä tulisi ihan uusi fiilis lukemiseen. (Omat suosikkini, (hevi)rock ja klassinen/oopperamusiikki saavat täällä parhaiten energian liikkeelle.)

Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Kuvitus: Katri Kirkkopelto
Musiikki:
Kustannus: Lasten Keskus 2015
Mistä: Arvostelukappale

Tyttö sinä olet…. niin valtavan hengästyttävän paljon

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet…
Kuvitus: Nana Sjöblom
Kustantaja: Otava 2015

Näin kirjan jo kauan sitten ensimmäisen kerran, satuin tarttumaan tähän pieneen pehmeään kirjaan jossain, ja tiesin heti, että tämä kirja on erityinen. Erityinen siksi, ettei tällaisia kirjoja voi olla liikaa. Erityinen siksi, että jokaisen tytön ja naisen täytyy saada kuulla juuri tällaisia sanoja. Jokaisen ihmisen täytyisi saada kuulla niitä, mutta tämä kirja nyt oli erityisesti tarkoitettu tytöille. Ja hyvä niin, sillä ehkä se oli juuri tyttöys, joka sai minutkin tarttumaan kirjaan. 

Vaikka ei tämä nyt minulle tietenkään ole. Ikäkysymys.

Eikä sittenkään ollenkaan mikään ikäkysymys.

Sillä kenelle eivät sopisi vaikkapa nämä sanat:

Älä sana itseäsi tyhmäksi tai väitä ettet osaa. Älä pienennä itseäsi tai vähättele saavutuksiasi. Sen sijaan kerro onnistumisistasi ja kyvyistäsi avoimesti, ja kannusta muita, kehu heidän taitojaan, kun siihen on aihetta. Rasita, vaivaa, treenaa aivojasi, vaadi niiltä aina vain enemmän ja piiskaa niitä huippusuorituksiin. (…) Ajattele että lähes kaikki on mahdollista ja vain harva asia mahdoton. (…) Kyseenalaista, ideoi, ehdota, keskustele, älä pelkää uutta. Aivot tykkäävät, kun niitä räkätään.
Aivot ovat pääsylippu unelmiisi.

Tiedän heti ainakin viisi naista, 9-vuotiaasta 82-vuotiaaseen, jolle haluaisin nämä sanat lausua. 

Kyseessä on siis tämä pieni pehmeäkantinen kierrätyspaperille (tai sen tuntuiselle) painettu kirjanen, joka keikkui juuri Suomalaisen kirjakaupan oliko se viidenneksi myydyimmän lastenkirjan paikalla, oikea voimakirja kaikille tytöille, Tyttö sinä olet… Pieni suuri kirja, Jenni Pääskysaaren ajatuksia tyttöydestä ja siihen liittyvistä teemoista.

Rohkeudesta, 

ystävyydestä, kauneudesta 

voittamisesta, johtamisesta 

erilaisuudesta, itsevarmuudesta

kuuntelutaidoista 

yksinäisyydestä

oman hyvinvoinnin vaalimisesta

jokaisen omista vahvuuksista 

Sinun ainutlaatuisuudestasi

aitoudestasi, koskemattomuudestasi, 

seksuaalisuudestasi, 

sopivuudestasi

siitä että kiltteys on hyvä koska se on toisesta välittämistä

siitä että IHAN KAIKKI ihmiset ovat tasavertaisia

siitä ettei kehoaan kannata myrkyttää

siitä millaista on olla 

sisko ja tytär

Siitä ettei ole mitään oikeaa eikä väärää tapaa olla ja elää

Lopetanko jo? Onko pakko? Se on vaikeaa, koska sivuille on kätketty niin paljon herkullisia viisauksia. Teksti ei ole aforismeja eikä irrallisia voimalauseita, vaan se on kertojan suoraa puhetta lukijalle. Jenni Pääskysaaren kerronta on niin mutkatonta ja aitoa että sanat pääsevat lukijaa lähelle. Tekstissä ei ole mitään hankalaa eikä ylevää, mutta silti se on täynnä pysäyttäviä havaintoja ja totuuksia. 

Kirjaa on vaikea laskea käsistään, mutta toisaalta se on superhyvä selailtavaksi silloin tällöin. Se kutsuu etsimään itselle tärkeät asiat ja alleviivaamaan ne, tunkemaan koulureppuun ja vetämään esiin vaikkapa ennen jännittävää esiintymistä tai kun kaipaa inspiraatiota ja uskoa päivään. 

Lomassa on pieniä haastatteluja tai sitaatteja muilta "voimanaisilta". Linda Liukas kertoo, miten sai puskettua kirjoitusurakkansa läpi ja kirjoitettua Hello Ruby -kirjansa ja miten Edith Södergranin runo rohkaisee häntä. Fatu Kekula hoiti ebolaan sairastuneita vanhempiaan ja sisaruksiaan pukemalla muovipusseja suojakseen, ja onnistui pelastamaan perheensä toivottomasta tilanteesta, sillä lääkäri ei suostunut tulemaan heidän kotiinsa. Valokuvaaja Meeri Koutaniemi kertoo oivalluksistaan elämässä, ja koomikko Sarah Millican siitä, millaista kritiikkiä hänen ulkonäkönsä on saanut ja mitä hän siitä ajattelee.   

Nana Sjöblomin kepeä kuvitus keventää ja rikkoo rakennetta, pidän siitä ja myös siitä, että sitä on maltettu olla ripottelematta joka paikkaan. Teksti saa sen rauhan ja tilan, jonka sen tiheys paikoin vaatii. Myös kirjan pienehkö taskupokkarikoko ja pehmeäkantisuus on nappivalinta.  

Kuvituksesta muuten, keksin juuri, että se muistuttaa teinivuosieni Rakkautta on… aforismeja lehdissä, niistä joissa alaston tyttö ja poika halaavat ja ovat söpöjä ja kuvan alla on jokin söötti lause. 

   

 

Itse asiassa minä ihan luulen, että vaikka kirja on loistava noin kymmenvuotiaalle ja etenkin ehkä teinivuosien mahdollisissa tuskissa tai ainakin epävarmuudessa vellovalle, ja kaikille nuorille siitä eteenpäin, niin taidan ottaa alleviivauskynän käteeni ja lukea tätä ihan itselleni ja sujauttaa sen maanantaina reppuuni, kun nyt taas olen opiskelija.

Sellaiseksi pieneksi voimakirjaksi.

Ja sitten joskus annan tämän tyttärelleni ja toivon, että hän vuorostaan lukee sen hiirenkorville ja tekee omien merkintöjeni viereen omat merkintänsä ja omat alleviivauksensa ja uskoo sanat silloin, kun niitä tarvitaan.

-------

  "Olit sitten äänekäs tai hiljainen, ujo tai rohkea, pitkä tai lyhyt, tumma tai vaalea, olet ihana."

-------

Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet…
Kuvitus: Nana Sjöblom
Kustantaja: Otava 2015
140 s.
Mistä: Arvostelukappale

Mitä nyt luetaan?

Meillä seilaa juuri nyt valtavia kirjapinoja ovesta ulos ja sisään. Pian kymmenen täyttävä esikoinen rakastaa uppoutua kirjoihin tuntikausiksi, ja itse kahlaan kotimaisen kirjallisuuden opintoihin kuuluvia kirjoja. Pikkuveli 6v. tyytyy iltasatuun. Lähikirjasto on näinä aikoina kultaakin kalliimpi!

Tästä kirjojen ahmimisesta johtuen päätin tehdä postauksen siitä, mitä meillä nyt luetaan. Ja mikä on viime aikoina tehnyt vaikutuksen?

Kun matkustaa useammaksi viikoksi pois, matkalla on hauskaa se, että joutuu elämään mukaan valittujen kirjojen kanssa. Vaikka ne eivät aluksi innostaisi, niillä mennään, koko matkan ajan. Ei ole kirjastojen aarreaittoja lähellä pelastamassa jumista. Menneelle Espanjan matkalle olin pakannut kolme iltasatukirjaa, jotka kaikki on kirjoitettu kauan sitten: englanninkielisten tarinoiden pohjalta jo vuonna 1920 ilmestynyt Helmi Krohnin suomeksi mukailema Hipsuvarvas ja muita kertomuksia (WSOY 2006), Lewis Carrollin klassikon Liisa ihmemaassa, sekä Marjatta Kurenniemen Oli ennen Onnimannin.

En ollut ennen lukenut Liisaa Ihmemaassa, ja olihan siinä tarinaa! Mielikuvituksen lentoa ainutlaatuisella tavalla, hassuja hahmoja (raikkaasti epäystävällisiä) ja huumoria ja absurdiutta välillä jopa (aikuisen) pään yläpuolia hipovalla tavalla. Kirja oli lapsista hassu ja kiva. Mistään ei voi päätellä, että Carroll on kertonut tarinan ensi kerran jo vuonna - tattadadaa - 1865.

Hipsuvarpaan tarinat olivat yhtä lailla ajattomia. Jollain tavalla naiveja ja uhkylläehkävähänpitkästyttäviä ainakin aikuiselle, mutta ihan suloisia. Petra Heikkilän kuvitus oli kaunis ja sitä oli runsasti. Erityisen hauska oli tutustua tämän ikäisiin tarinoihin, ja ihan parhaita asioita on, että vanhat tarinat - kuten nämä kaikki kolme - kuluvat nykylastenkin käsissä.

Lopuksi Oli ennen Onnimanni, vuodelta 1953. Ensin sen luki esikoinen. Ehkä vanhanaikaisen kannen vuoksi sain houkutella tarttumaan kirjaan, mutta ilme pehmeni, kun kerroin kirjailijan olevan myös Onnelin ja Annelin tekijä. Ja Onnimanni saikin sitten suuren suosion! Se nauratti, oli ”tosi hauska ja kiva”, ja kun se loppui, aloitimme sen uudelleen, ääneen molemmille. Ihana kirja! Mahtavaa kasvatusta (Onnimanni ei esimerkiksi halua auttaa sellaisia, joka kiusaa toisia eläimiä), pumpulinpehmeää lastenmaailmaa, jota kuunnellessa voi unohtaa kaikki kännykät, pelit, uutiset, ohjelmat ja kaiken muun. On vain kaunis ja suoralinjainen eläinten maailma ja tyypit, jotka huolehtivat toisista.

(Ei tuollaisen näköisiä tyyppejä kuin kuvassa alla, vaan Maija Karman kuvittamia söpöläisiä.) 

Entä mitä lukee kohta 10-vuotias tyttö itsekseen? Onnimannin jälkeen hän aloitti Puuhiset. Kurenniemeä ennen hän on lukenut valtavan määrän Neiti Etsiviä ja Penny-kirjoja. Matkalla löytyi yksi Viisikko ja joku toinenkin Enid Blytonin kirja (SOS-sarjaa, jota en tunne). 

Klassikoilla mennään.

Ja minä sitten? Sama juttu: kotimaista klassikkoa klassikon jälkeen, kiitos opintojeni! Runebergia, Leinoa, Ahoa, Järnefeltiä, Jotunia, Joel Lehtosta, Haavikkoa, kokeilevampaa Elmer Diktoniusta (oho!).

Eniten olen tykännyt Tuntemattomasta sotilaasta ja Seitsemästä veljeksestä. Se on yllätys itselleni, joka olen nähnyt Tuntemattoman elokuvana parikin kertaa nuorena, mutta elokuva ei silloin koskettanut muistaakseni juurikaan. Nyt tekstin myötä tarinat alkoivat elää minullekin. Mielettömiä hahmoja, hulvatonta murretta ja tilannehuumoria! Kerronta oli sopivan vaihtelevaa. Sodankäynnistä en mitään tiedä enkä siitä mitään välitä, mutta se ei tehnyt kirjasta yhtään huonommin minulle sopivaa. Nyt ymmärrän lisäksi paremmin armeijan käynyttä miestäni ja ehkä ylipäänsä miesten maailmaa, mikä ei sekään ole ihan pöllö juttu.

Seitsemässä veljeksessä nauroin monta kertaa ääneen. Olen lukenut koulussa varmasti vain pätkiä sieltä täältä, nyt oli minulle oikea aika lukea se. (Pätee muuten moneen muuhunkin kirjaan.) Aivan mainioita kohtauksia ja uskomatonta elämää! Luonto, korpimetsien syvyydet, oli kuvattu mieleenpainuvasti, se oli myös yksi kirjan hienouksista.

Muuten olen lukenut mm. Rosa Liksomin Kreislandin (auts, ei ihan minun juttuni), Vartion Hänen olivat linnut (mielenkiintoinen!), Kalevalankin kahlasin (siihen hyydyin kyllä pitkäksi aikaa, mutta juttu alkoi edetä, kun luovuin lopulta kielen ihmettelystä ja ihastelusta, ja kannattaa se lukea). Suosittelen myös Fredrika Runebergin Rouva Katarina Boijea ja hänen tyttäriään. Aki Ollikaisen Nälkävuoden luin viimeiseksi, ja se oli… koskettava, kiinnostava, raju, hyvä lukukokemus äärimmäisestä karuudesta huolimatta. 

Unohdan varmasti jotain hienoa. Niin, runoja, paljon runoja. Haavikko jäi parhaiten mieleen, häntä lukiessani eniten ihmettelin kynän lentoa. Joitain hypin ajanpuutteesta, palaan heihin myöhemmin tänä keväänä. Kuten Otto Manniseen. Ja Pentti Saarikoskeen. 

Mutta olemmehan onnellisia, kun lapsemme kasvaa, 

teemme suunnitelmia,

jotka toteutuvat aikanaan, katsomme kartasta paikkoja

minne haluamme matkustaa, istuimme kerran saunan jälkeen

järven rannalla, kun aurinko laski, 

ja tunsimme

kadehtivamme kalojen vedenalaista elämää, haukea, särkeä

ja ahventa, kauniita eläimiä. 

Maailma, muoto, 

lokit huutavat,

kun rakastan sinua, pihakuiluun lankeaa aamun hohde. 

Pentti Saarikoski: Ote teoksesta Kuljen missä kuljen (1965)

Olen rakastunut sanoihin. Ymmärrän niitä tai en. 

Muokattu 14.2.2016

Madridin visuaalisuutta

Päivitetäänpä blogia, onkin jo aika! Tällä kertaa Madridin kuvin. Vietimme muutaman päivän kaupungissa joulun jälkeen - yhteensä vietämme Espanjassa kolme viikkoa - ja ihastuin kaupungin joka puolelta silmille vyöryvään visuaalisuuteen. Kaikenlaisia graffiteja oli joka muurin seinässä ja kaupan ovessa. Värikästä, pursuilevaa taidetta, joka ei pyydellyt anteeksi olemassaoloaan.

Asuntomme läheinen lastenkirjakauppa ja sen tarjonta tekivät vaikutuksen. Sama rohkea, värikylläinen värienkäyttö ja rohkeat kuva-aiheet virkistivät.

Tämä lastenkirja oli toteutettu tavalla, jollaista en ollut ennen nähnyt. Jokainen sivu oli kuin nukketeatteri, ja jokainen sivun kääntö avasi uusia yksityiskohtia tai sulki vanhoja näkyvistä. Lumoava! 

Samanlainen olo jäi kaupungista ylipäänsä. Joka puolella oli kahviloita ja baareja, ja niissä toisiaan tapaavia, toistensa suuhun huutavia ja nauravia ihmisiä, lapsia ja aikuisia. Välillä tuntui että meteli oli kestämätöntä, ja se jos mikä oli hyvä kokemus. Suomalainen hiljaisuus on vain yksi tapa olla. 

Lastenkirjablogini ei ole loppumassa, vaikka tauko onkin ollut pitkä. Syitä on monia: muutto vanhaan taloon ja sen remontointi, suomen ja kotimaisen kirjallisuuden opinnot ja niiden mukanaan tuomat kolmimetriset kirjapinot makuuhuoneen nurkassa, huiske elämässä. Oma harrastuskirjoittaminenkin on jäänyt, sen sijaan muutama artikkelini on julkaistu. Pakolaistilanne on mietityttänyt, Seitsemän Veljestä on tehnyt vaikutuksen, joitain lastenkirjojakin olen päässyt selailemaan.

Lähiviikkoina aion blogata ainakin kirjoista Lue lapselle ja Petronella Grahnin lumoavasti kuvittamasta Taikapölystä. Siihes asti, valoisaa tammikuuta ja iloa vuodenvaihteeseen!



PS. Ai niin, ihaninta Madridissa taisi olla kapeiden katujen ja autojen vähyyden ja kiinnostavien pikkukauppojen ja halvan, täydellisen maitokahvin ja todella kivan kahvilan (Martina Cocina) ohella valtava kirpputori, kenties suurin jonka olen koskaan nähnyt. Mitä muuta kaupunkilomaan tarvitsee kuin nuo edellä mainitut. (Ai niin, kirjakauppoja joissa voi vetelehtiä!)

Keskiajan mystiikkaa nukketeatterissa

Pressikuva / Paleleva elefantti

Olipa kerran Ranskan kuningas, joka sai Englannin kuninkaalta lahjaksi norsun. Se oli erikoinen lahja, sillä eläin oli erikoinen, kummajainen. Kuningas oli ihmeotuksesta haltioissaan, vaikka samalla vähän peloissaan. Hän ei huomannut, että elefantti pelkäsi kaikkea ympärillään, meteliä ja rautahäkkiä, jonka sisään se suljettiin.

Olipa kerran myös lastenhoitaja, silmiltään tarkempi kuin kuningas, sydämeltään pehmeämpi. Hän näki elefantin hädän, ja yritti auttaa sitä.

Olipa melkein tuhat vuotta myöhemmin kaukana pohjoisessa joukko ihmisiä, jotka ihastuivat vanhaan satuun ja ideoivat siitä nukketeatterin. Ja oli äiti ja tytär, jotka saivat kutsun tulla katsomaan nukketeatteria. Matka oli vaivalloinen, laukut painavia, ja he saapuivat teatteriin nääntyneinä ja nälkäisinä, sillä he eivät tunteneet vierasta kaupunkia. Mutta pienessä salissa kiemurteli mystinen keskiaikainen musiikki, ja sen siivittämänä he upposivat tarinaan, joka sai kaiken muun unohtumaan. He löysivät itsensä visuaalisesti lumoavasta, menneestä maailmasta, kaukaa aikojen taakaa, koskettavien ja jännittävien tapahtumien keskeltä.

Pressikuva / Paleleva elefantti

Olimme siis nukketeatterissa, mikä on minulle melko tuntematon kulttuurinmuoto. Myöhemmin sain selville, että nukketeatteria arvellaan olleen jo vuosituhansia, mm. Antiikin Kreikassa, Egyptissä - ihan kaikkialla maailmassa itse asiassa. Ja tuo ikiaikainen mystinen tunnelma huokuikin Palelevan Elefantin esityksestä.

Esitys oli yllättävänkin jännittävä ja pitkä, noin kaksituntinen. Sitä suositellaankin yli 6-vuotiaille. 9-vuotiaalle tyttärelleni jäivät parhaiten mieleen vankilakohdat, jotka olivat kieltämättä dramaattisia, itselleni lavastus  - elefantin silmät ja nahka olivat hämmästyttävän aidot - sekä musiikin ja valaistuksen luoma hieno visuaalisuus.

Tämän voi vielä nähdä. Nimittäin, seuraavan kerran esitys on nähtävissä Turun Keskiaikamarkkinoilla 27. ja 28.6. klo 13.00, ja lisääkin esityksiä on myöhemmin luvassa. Sen voi myös tilata erilaisiin tapahtumiin. 

Palelevan elefantin on käsikirjoittanut ja ohjannut Alma Rajala. Musiikista vastaa Anneliina Koskinen, lavastuksesta Roman Chauzov, nukenrakennuksesta Laura Hallantie ja valosuunnittelusta Jarkko Forsman. Esiintyjinä ovat Janna Haavisto, Maria-Elina Koivula, Anna Nekrasova ja Lotta Virtanen. Se esitettiin alunperin TEHDAS Teatterissa, turkulaisessa vapaan kentän ammattiteatterissa. 

Tekijäjoukolta on tulossa myös kuvakirja, jonka kuvituksena on lavastaja Chauzovin maalauksia. Kiinnostuneena odottelen kirjan julkaisua. 

Hauskaa Juhannusta!

Kun spurgu ja itsenäinen koira löytävät toisensa

Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Lyhyesti: Helsinkiin sijoittuva kuvakirja spurgusta ja koirasta, jolla on huono itsetunto ja joka ei luota kehenkään, ja heidän välilleen syntyvästä solidaarisuudesta. Kirja nostaa elämän rosoisuuden sellaisella tavalla valoon, että jään sanattomaksi kaikkien suunnattomien kysymysten edessä.



Mikä kuvakirja, ajattelen, kun luen ensimmäisen kerran kirjaa nimeltään Koira nimeltään Kissa. Miten hirveän taitavasti tehty! Kuvitettu, kirjoitettu, ideoitu.
Ja mistä nämä päähenkilöt on nyhtäisty! Koira joka on nimeltään Kissa, sekarotuinen piski joka ei luota edes itseensä, ja "puliukko, pultsari, pulsu, spurgu", "Näätä", jonka parta on "sotkussa kuin tuulenpesä".

"Tämä on Punavuori", Näätä sanoi, kun seisoimme korkeatornisen kirkon vieressä. "Täällä asuu rikkaita ihmisiä. Mutta ei se ole heidän vikansa."
"Mikä?" kysyin.
"Se, että on vanki", Näätä vastasi.
"Vanki?"
"Rahan vanki", Näätä sanoi. "On helppoa kun ei ole taskuja, joihin kerätä rahaa. Sinulla ei ole taskuja. Minulla on yksi, mutta siinä on iso reikä."

Alussa on koira, joka syntyy äidille, joka ei pysty pitämään pentuaan. On isä, joka on vastuuton häntäheikki. On yksinjääminen, yksinäisyys, joka voisi olla myös itsenäisyyttä, mutta joka tuntuu vain yksinäisyydeltä. On kuorma-auto, joka vie Kontulaan. Mies pahvilaatikoiden alla haisee "viemäreiltä ja jäteastioilta", ja "takkuisessa parrassa pesi torakoita ja harakoita". Syntyy ystävyys, ja ystävyys on hyvää, paljon parempaa kuin itsenäisyys. Ystävän kanssa huomaa, että äiti oli sittenkin väärässä. Onneksi. Ihmisiin voi luottaa, jopa sammakoihin voi luottaa. Ja ystävän kanssa kaupunki on kaunis. Jossain menee ratikka, joka kolistelee raiteillaan. Koko elämä on raiteillaan.

Arvoja, yksinhuoltajuutta tai oikeastaan kokonaan hylkäämistä, elämän rosoisia puolia, alkoholismia, yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä - siinä muutamia teemoja, joita kirja nostaa tai on nostamatta esiin.

Tomi Kontion kieli on mmm! On pitkiä ja lyhyitä lauseita, riisuttuja ja koristeltuja lauseita, toistoa ja tehoa. Lauseita, joita lukiessa on kiitollinen kuvakirjan hiotusta kielestä, sillä näin tehdään suomen kieltä rakastavia, kielellisesti rikkaita tulevia aikuisia. On pultsari, joka päästää suustaan "pihahduksen, jossa vanhan kellarin ja lumen alta paljastuvan ruohon hajuihin sekoittui auringossa seisseen kalan löyhkä". On koira nimeltään Kissa, josta äiti on toivonut itsenäistä kuten kissa, mutta joka ei tunne itsenäisyyttä itsessään, vain yksinäisyyden. 

Ja on Elina Warsta, joka vetää kynällään sivuille tunnelmaan täydellisen sopivat ilmeet, sameat värit, kekseliäät tarkat yksityiskohdat, Helsingin ja sen asukkaat.

Kirja saa aikaan monia asioita: 1. Onnen tunteen siitä, että näin hyviä lastenkirjoja tehdään ja julkaistaan. Etteivät ne kaihda spurgun nostamista päähenkilöksi eivätkä mitään. 2. Tuokioita 5-vuotiaan kanssa, jotka eivät lopu, sillä hän haluaa kuulla kirjan heti uudelleen ja seuraavanakin päivänä. Se on harvinaista. Mutta tämä kirja nykäisee hänessä montaa kohtaa. Miksi spurgu ostaa vähillä rahoillaan pullon? Miten voi olla rahan vanki? Miksi sekarotuista katsotaan alaspäin? Miksi isää ei kiinnosta? Miksi äiti jättää lapsen? Me pohditaan ja jutellaan näistä asioista pitkään.
3. Ilon siitä, että asuu Helsingissä. Että on Helsinki, ja että se on sittenkin niin monivivahteinen paikka. On se. Että on olemassa kaupungin rosoisuus, elämän rosoisuus, ja että joku osaa nähdä rosouden kauneuden ja kertoa sen muille niin, että mekin nähdään se kauneus.

Kiitos.

















Tomi Kontio: Koira nimeltään Kissa
Kuvitus: Elina Warsta
Kustannus: Teos 2015
Mistä? Lahja kustantajalta

Ihmeellinen Stjärnenatt

Jimmy Liao: Stjärnenatt
Kuvitus: Jimmy Liao
Kustannus: Mirando Bok 2014
Lyhyesti: Vangitseva, hieman erilainen kuvakirja, joka on julkaistu Ruotsissa ruotsiksi. Pienen, vähäeleisen tekstimäärän vuoksi kirja sopii hyvin sellaisellekin, jonka ruotsin taito on hieman ruosteessa. Minut ja lapset kirja lumosi valtavirrasta poikkeavalla, vähäeleisellä tyylillään.

Olin lomalla Tukholmassa hetken, ihan yksinäni, ja sunnuntaina kävelin Södermalmilla pitkin Bergsundstrandin kirpputoria, kun edessäni oli yhtäkkiä Mirando Bokin pöytä. Kyseessä on pieni kustantamo, joka julkaisee laadukkaita lastenkirjoja, ja monikulttuurisuus kiinnostaa erityisesti. Ilahduin tavattomasti lastenkirjapöydän nähdessäni ja jäin selaamaan kirjaa Stjärnenatt, jonka kuvituksen voima, kirjan paksuus (n. 125 sivua!), tekstin vähyys ja siihen kätkeytyvä selvä viesti lumosivat minut heti. Kerrottuani blogistani sain kirjan ilokseni esiteltäväksi, ja mielihyvin sen teenkin, sillä taiwanilaisen Jimmy Liaon kirjoja ei ole vielä julkaistu Suomessa. Mirando Bokin sivuilla kerrotaan, että hän on Aasian suosituimpia kuvakirjailijoita, jo nelisenkymmentä kuvakirjaa julkaissut kirjailija, jonka teoksia on käännetty lukuisille kielille.

Jag stängde ofta in mig på mitt rum och drog mig tillbaka till min egen värld.

Käsissäni oleva kirja osoittautuu taidekirjan ja kuvakirjan yhdistelmäksi. Kuvat ovat aukeaman tai sivun kokoisia, niiden syvyydessä on usein puoliksi piilossa olevia yksityiskohtia, tunnelma on salaperäistä varjojen ja valojen leikkiä. Lapsi kuvataan melko pienenä vasten isoa taustaa, mikä ilmentää tekstissä esiin tuotuja lapsen tunnelmia.

En ole koskaan nähnyt ihan tälläista kuvakirjaa - jossa kuville annettaisiin näin paljon tilaa tarinan kerronnassa, ja jossa ne kertoisivat yhtä paljon. Ne eivät ole kuvitusta, ne ovat tarina.

Silti teksti on tärkeä. Se kertoo tarinan pienestä tytöstä, joka asuu isovanhempien luona vuorilla, kunnes isoäiti kuolee. Tyttö muuttaa vanhempiensa luo kaupunkiin, mutta nämä eivät työltään kunnolla edes huomaa tyttöä. Yksinäisyys on suurta ja pitkää.

Jag vet inte när det hände, men det hade blivit så tyst hemma.
Jag stängde ofta in mig på mitt rum och drog mig tillbaka till min egen värld. 

Sitten kouluun ilmestyy uusi, kaloja rakastava, outo poika. He ystävystyvät. Ja eräänä päivänä he - lähtevät. Ulos kaupungista, isovanhempien nyt tyhjenneeseen taloon vuorille.

Maailma, jonka he kohtaavat, on kaunis ja ihmeellinen.



Tarina on kerrottu minä-muodossa. Vähäpuheisen, sisäänpäin kääntyneen tytön puhe tiivistyy olennaisimpaan, kysyy juuri ne kysymykset ja tekee juuri ne havainnot, joilla on merkitystä. Silti se tavoittaa kaiken tarpeellisen, mitään ei jää puuttumaan.

Stjärnenatt on ihmeellisen upea kirja, aarre, joka tavoittaa lapsen maailman osuvasti ja terävästi, kaunistelematta ja kauhistelematta. Se tuo eteen toisenlaisen arjen kaukana täältä, silti hämmästyttävän tutun. Tunteet ja tavat elää eivät juuri muutu kilometrien myötä. Se ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä minua.

Kirjan järjestys, kaiken - kuvituksen ja tekstin - yksinkertaisuus puhutteli niin minua kuin lapsiakin kovasti. 9-vuotiaan mielestä kuvat ovat outoja ja kivoja, ja hän tarttui kirjaan heti. Kirja läpäisi myös todellisen tulikokeen, väsyneen 5-vuotiaan, joka oli ärtynyt siitä, että äiti valitsi kirjan. Kokonaisuus sai hänetkin pauloihinsa.

Jag vet inte när det hände men det hade blivit så tyst hemma.

Till alla barn som inte kan kommunicera med världen. 

Heille kirja on erityisesti omistettu.

Heille, jotka katsovat taivaalle, ja näkevät tähdet ja maailman suunnattomuuden.

Hän liknade en blomma som växer i en labyrint och som inte bryr sig om var utgängen finns.

Skulle su vara rädd om vi var enda två människorna i världen?

Jag var inte med på farfars begravning.

Samalla kirjan kuvitus on kunnianosoitus Vincent van Goghille, sillä hänen maalauksensa muodostavat osan joistain kuvista.

Toivottavasti Jimmy Laon kuvakirjoja saa tulevaisuudessa lukea myös suomeksi, se tekisi minut todella iloiseksi.



Jimmy Liao: Stjärnenatt
Kuvitus: Jimmy Liao
Kustannus: Mirando Bok 2014
Mistä: Lahja kustantajalta

Äitien lohikäärmeet

Sanna Tahvanainen: Lohikäärmeunia
Kuvitus: Jenny Lucander
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustannus: Schildts & Söderströms 2015
Lyhyesti: Oivallinen, huikeasti kuvitettu kuvakirja tämän päivän ilmiöstä, liikaa töitä tekevistä ja stressaantuneista vanhemmista, joilta vanhemmuus on hautautunut työpapereiden alle.

Tässäpä kuvakirjauutuus joka jää kutkuttamaan mieltä!

Bellalla on äiti. Ja äidillä stressi. Työ joka vie unet, vaikka on hirveän väsynyt. Numerot ja Kiina pyörivät mielessä, työpaperit ja tietokone asuvat äidin sängyssä, ja vain heillä palaa valot koko yön.

Alijäämä.
Arvopaperipörssi.
Asuntolainan korkovähennys.
Aliravitsemus.
Avustuspaketti.
Asidofilus bifidus.
Tälläistä on melkein joka ilta Bellan ja äidin kotona. Kunnes eräänä iltana Bella sanoo väärin. 

Bella komentaa nukkumaan, hoivaa, peittelee ja laulaa tuutulauluja. Mutta äiti ei pysty rauhoittumaan - kunnes Bellan eräät taikasanat lopulta riuhtaisevat äidin uneen, perin erilaiseen seikkailuun.







Jenny Lucander on minulle uusi kuvittaja, jonka hienot viivat ja tarkat ykstyiskohdat yhdistettynä voimakkaisiin, punasävyisiin väreihin luovat intensiivisen, elävän maailman. Kuvissa on liikettä, tunnetta ja vastakohtia, mikä tekee kirjasta vangitsevan kokonaisuuden.




Tekstillä ja kuvalla on hieno suhde, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa vähän tekstiä ja paljon täydentävää kuvitusta. Lauseet ovat merkille pantavan lyhyitä. Äitihahmossa on jotain, joka tuo mieleen 70-lukua, Mickwitzin Jasonin äidin ehkä, tai Harjanteen Mintun äidin. Ehkä siksi pidin hänestä heti.

Jos kuvakirjoissa on symboliikkaa ja opetus, se on lähes aina hyvin selkeää. Tässä kirjassa yritän etsiä unien tapahtumista ja hahmoista symboliikkaa, mutta en pääse siitä perille. Onko lohikäärmeillä jokin symboliikka? Antiikin mytologiassa ne olivat usein kaaoksen voimien edustajia, jossain muualla viisauden ja hyvän onnen edustajia.

Entä mikä merkitys on lohikäärmevauvalla ja vanhempien hirmuisella ryntäyksellä tämän luokse? Kuvaako se vanhemmuuden kadottaneen äidin herätystä lapsen pienuuteen ja tarvitsemaan hoivaan?

Vaikka tämähän on uni. Unet ovat outoja, eikä niitä välttämättä pysty tulkitsemaan. Silti ne saattavat avata alitajunnassa joitain lukkoja. Kirjan loppukin jää jotenkin auki, ei tule mitään sievää valmista pakettia, jossa on päällä rusetti ja lappu: "Näin asioiden pitää mennäkin, aikuinen tuli onneksi lopultakin järkiinsä." Vähän sinne päin, mutta ei sittenkään kokonaan.

Kaikki tämä epäselvyys on ehdottomasti hyvä, se kiehtoo, se on kuin jokin arvoitus ratkaistavaksi. Kuvakirjoista on ihana etsiä piilotettuja sanomia, vähän kuin kuvan ja tekstin koodia avaisi.

Lapset eivät meillä yleensä tykkää liian epäselvistä tarinoista, mutta tästä 9-vuotias tykkäsi (5-vuotias ei innostunut). Hän sanoi ääneen asian, jota en ollut huomannut (outoa kyllä): "Tässäkin päähenkilönä on äiti". Se sai minut miettimään samaa kuin monesti ennenkin: miten kuvakirja on joskus ihan täydellinen, paitsi lapsille, niin aikuisillekin! Stressaantuneille, unta odottaville tämä voisi olla rauhoittava iltalukeminen, joka veisi ajatukset pois huolista.

Kirjasta on vaikea päästää irti, mutta nostan kuitenkin samalla esiin toisen kirjan, jota meillä on nyt luettu ja jossa äiti muuttuu lohikäärmeeksi, nimittäin Pija Lindenbaumin Kun Ollin äiti unohti. Lindenbaumin kirjat ovat parhaimmillaan nerokkaita, ja tämä nousi heti suosikkeihini Pikku-Litti ja lempparienon rinnalle.

Tarinassa stressaava, kiireinen äiti muuttuu eräänä aamuna lohikäärmeeksi, ja tekee kaiken aivan toisin kuin yleensä. Kaikki keikautetaan päälaelleen, ja tuloksena Ollilla on absurdi päivä äidin kanssa. Äiti karjuu niin että pikkulapset pelästyvät, heittää hiekkaa, laittaa tavarat vääriin paikkoihin, löytää maasta syötävää.

Lapset seurasivat tarinaa silmät pyöreinä ja tykkäsivät kovasti. Kirjassa on 5-vuotiaaseen ja jännitystä kaipaavalle menoa ja kosolti tilanteiden käänteitä. Varmaan nimenomaan tilanteen outous vetoaa lapsiin, ja he pystyvät samaistumaan siihen, kun joku tekee jotain mitä ei saa.

Sitä mietin, että miksiköhän tuo lohikäärme on äiteihin liitettävä juttu?
























Sanna Tahvanainen: Lohikäärmeunia
Kuvitus: Jenny Lucander
Suomennos: Katriina Huttunen
Kustannus: Schildts & Söderströms 2015 
Mistä: Kustantajalle kiitos

Pija Lindenbaum: Kun Ollin äiti unohti (orig. När Åkes mamma glömde bort)
Kuvitus: Pija Lindenbaum
Suomennos: Päivö Taubert
Kustannus: WSOY 2006
Mistä: Ostettu käytettynä

Kotipihan kasvit johdattaa kesään

Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja 2, kotipihan kasvit
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T NYT 2015
Lyhyesti: Tarinallinen tietokirja mummosta ja lapsenlapsista kesäisessä luonnossa, jossa jutellaan tutuista kasveista.

- Nuo kauniit purppuranpunaiset ovat terälehtiä. Laskekaahan kuinka monta!
- Yksi, kaksi, kolme, neljä. Jokaisessa kukassa on neljä lehteä, huomaa Leevi. Miksi aina saman verran?
- Joskus luonnossa on poikkeuksia, mutta aika harvoin. Onhan sinullakin yhtä monta varvasta kummassakin jalassa. Kai se on sopiva määrä, mummo tuumaa.

Voi sentään, sehän on kesä ihan kohta taas! Riemua ja keveyttä! Ja kesäfiiliksiä korostavat luonnon heräämisestä kertovat kirjat. Kuten Liisa Sääskilahden Mummon ja lasten luontokirja 2, kotipihan kasvit.

Kirja jatkaa Sääskilahden kirjoittamaa ja kuvittamaa kirjasarjaa, jossa mummo ja lastenlapset yhdessä tutkivat luontoa kodin lähellä ja jutustelevat siitä kysellen ja kertoen. Ensimmäisessä osassa tutustuttiin kotipihan ötököihin, tässä toisessa osassa kotipihan kasveihin. Lapset löytävät pihalta mm. voikukan, piharatamon, mesiangervon, kulleron, apilan, väinönputken ja muita putkikasveja sekä sinivuokon.

Kirjailija on saanut inspiraation kirjasarjaan omasta elämästään. Lapsenlapsille ei tahtonut löytyä kirjaa, jossa luontoon tutustuttaisiin tarpeeksi helpolla kielellä mutta silti informoivasti. Niinpä hän tarttui siveltimeen ja näppäimistöön, ja tulos on tässä. Hyvän vastaanoton saanut sarja saa jatkoa tulevaisuudessakin.

Omasta elämästä syntyneen inspiraation huomaa kirjaa lukiessa oitis. Sääskilahti on todella osannut vangita dialogiinsa lasten kanssa jutustelun eloisuuden ja sävyt. Kieli on lapselle ominaista ja dialogi soljuu henkilöstä ja aiheesta toiseen juuri niin vaivattomasti ja yllättävästi kuin normaalistikin. Lapsenkin on mukava kuunnella juttelua, sillä asioista puhutaan helpolla, pienen lapsen tasoisella kielellä. On kuin mummo tulisi juuri siihen viereen selittämään asioita.

Kirja tuntui aluksi nimenomaan luonnon ympärille kiertyvältä tarinalta, ja kirjan tietokirjallinen funktio avautui minulle jostain syystä hitaammin kuin Kotipihan ötököissä. Mutta paljon tietoa on tässäkin: Esimerkiksi ratamon ja mesiangervon kohdalla on aina ihania perinteisiä käyttövinkkejä (näitä olisin kaivannut enemmän), sitten kuullaan kasvien leviämisestä ja kimalaisten ja muurahaisten tärkeistä tehtävistä, selitys sille miksi kasvit ovat vihreitä, mikä funktio on kauniilla terälehdillä ja valkoisilla "viiksikarvoilla", jne. jne.

Kirjassa on myös mainioita oivalluksia, kuten luvussa lemmikistä. Mummo aloittaa tarinan nimen syntyperästä, jota lapset ja pappa sadutuksen tavoin jatkavat. Samalla tavalla kuin osaisi itse kertoa lapsille asioiden synnystä - että he saisivat itse olla tarinan kehittäjiä ja luojia, ja opittava asia tulisi siinä samalla kuin ohimennen!

Lappi on kirjassa läsnä mummon kotipaikkana, ja välillä eksytään kasveista muuallekin, kuten kartan pariin tai vaikkapa onnellisuuteen (onneksi lyhyesti).

Kirjan kutoutuu eri kasvilajien ympärille, ja jokaiseen kasviin tutustutaan omassa luvussaan. Se, että kaikki muu kuin hetket luonnossa jätetään ulkopuolella, tekee kokonaisuudesta hiukan hyppelevän eikä tarinallisesti kovinkaan eheätä, mutta sopii tietokirjamaiseen rakenteeseen. Samalla ratkaisu saa viehättävästi mummon ja lapset olemaan yksinkertaisesti "ikuisesti" ja tauotta luonnossa, metsässä ja pihalla. Viikkojen kulumisen huomaa vain kasvien vaihtuvuutena kesän kulun mukaan.

Sääskilahti on kuvittanut kirjan akvarelleilla, jotka ovat herkkiä, utuisia ja kesäisiä, ja sopivat kirjaan. Jos jotain toivoo, niin ehkä kuvituksesssa olisi voinut olla lisää kasvien ulkonäöllisiä yksityiskohtia ja havainnollisuutta. Esimerkiksi putkikasvien kohdalla jää epäselväksi, miltä se myrkyllinen versio nyt näyttääkään. Runsaampi kuvitus olisi myös vielä helpottanut kasvien ja tarinan seuraamista.

Kaikkinensa kirja jättää jälkeensä hyvän ja rauhallisen olon, ehkä jonkin muistuman tai aavistuksen "lapsuuden kesästä".

Itse pidin silti kuitenkin ehkä enemmän Kotipihan ötököistä, sillä ötökät ovat minulle kasveja vieraampia, ja lukemiseen sisältyi siksi enemmän ihmettelyn iloa.

Noista oikeista kotipihan kasveista muuten oma suosikkini on ehdottomasti nokkonen! Se on mm. super rautarikas. Nyt on juuri oikea aika kerätä sitä, kun versot ovat n. 15-20 cm. Sen voi joko kuivattaa tai ryöpätä nopeasti, puristella kuivaksi ja laittaa pakkaseen, ja sitten vaikka lettutaikinaan tai smoothiin sekaan.

Liisa Sääskilahti: Mummon ja lasten luontokirja 2, kotipihan kasvit
Kuvitus: Liisa Sääskilahti
Kustannus: N-Y-T NYT 2015
Mistä? Yllätyksenä kustantajalta.

Tummaihoisia päähenkilöitä ei löydy kuvakirjoista

Vain viidesosassa Ruotsissa tehdyistä lastenkirjoista esiintyy tummaihoinen lapsi kuvituksessa. Silloinkin hänen roolinsa on olla usein statistina, seistä taustalla, puhua vähän.

Päähenkilöinä tummaihoisia on vielä paljon vähemmän: vain 15:ssa kirjassa tummaihoinen henkilö oli nostettu hyvin keskeiseen rooliin. Se tarkoittaa viittä prosenttia tarkastelluista kirjoista.

Luvut käyvät ilmi Ruotsin lastenkirjainstituutin selvityksestä, jossa tarkasteltiin 298 ruotsalaista viime vuonna ilmestynyttä kuvakirjaa.

Tarkastelun ulkopuolelle jäi käännöskirjallisuus, mutta pikainen vilkaisu näytti kertovan, että tilanne on sillä saralla huonompi.

Jos Ruotsissa näin, mikä mahtaa olla tulos kotimaassa? Seuraan suhteellisen aktiivisesti uusia ilmestyviä kirjoja, mutta kaikissa uutuuksissa en ole kartalla. Siksi joku saattaa jäädä huomioimatta.

Silti tulos on järkyttävä: vaikka kuinka kaivan muistia ja kirjahyllyjä, ei mieleeni tule yhtään kotimaista hiljattain ilmestynyttä kuvakirjaa, jossa päähenkilönä olisi tummaihoinen lapsi.

Ei yhtään.

Sen rinnalla Ruotsin 15:n kirjan tummaihoinen päähenkilö alkaa vaikuttaa varsin kunnioitettavalta määrältä.


Poikkeuksia ovat Tittamari Marttisen 12 päivää maailmalla (Lasten Keskus 2014), jossa käydään tutustumassa eri paikkoihin maailmassa paikallisen lapsen silmin. Lapsissa on myös tummaihoisia. Kirja on hyvä ja tervetullut, mutta sen asetelma eri kuin tässä haen: Kirjoja, joissa näkee, miten maailma tulee Suomeen, eikä ole vain joku juttu tuolla jossain. 

Onneksi muistan tämän: Saara Viljamaan 8-vuotiaana kirjoittama tarina Koira ja kirahvi (N-Y-T NYT Oy 2013) joka sijoittuu päiväkotiin. Siinä ketään ei varsinaisesti nosteta päähenkilöksi, vaan lapset leikkivät ryhmänä, ja keskeisessä roolissa on tummaihoinen poika.

Nyt tarkkana: kirjan on kirjoittanut lapsi. Asioista jotka ovat lapselle tuttuja. Tummaihoinen poika kertoo päiväkodissa tarinaa/leikkiä, johon muut lapset osallistuvat. Tummaihoinen poika on yksi lapsista, ei sen kummempaa. Päähenkilö siinä missä muutkin.

Kirjan kuvituksen on tehnyt Mirkka Syrjälä kertomuksen pohjalta. Onko päähenkilön tummaihoisuus lopulta kenen valinta, sitä en tiedä.


Raportti Ruotsista ja oma muistin kaivelu saa kysymään: Ollaanko me aikuiset kirjojen pääasiallisina tekijöinä ihan täysin pihalla? Onko tummaihoinen päähenkilö vielä todella niin vieras asia meille ettei tule mieleen laittaa rooliin tummaihoista lasta?

Ja kyllä, tulos myös kouristaa rintalastan alla. Ei varmasti vain minua, vaan monia muitakin monikulttuuristen lasten vanhempia. En voi olla miettimättä, miltä se todella mahtaa tuntua, kun omaa ihonväriä ei näy missään? Kun lähes kaikki ympärillä ovat vaaleaihoisia, ja sen lisäksi vielä kaikki muu ympärillämme: lehtien, kirjojen, tv:n ja syntymäpäiväkorttien henkilöt, pienen pojan ihailemat palomiehet ja poliisit, ja vieläpä heidän jakamiensa ilmaiskorttien hymyilevät hahmotkin.

Olen ollut maailman kolkissa, jossa valkoihoisuus on ollut harvinaista, ja olen herättänyt huomiota mihin menenkin. Se on tuntunut karulta, pahalta, kiukuttavalta, ärsyttävältä. Väsyneenä hetkenä tuijottavia ihmisiä on tehnyt mieli pitää pilkkanaan, mutta sitten on ajatellut, etteivät he vain satu olemaan järjen jättiläisiä. Ja EI, kaikki me tiedämme ettei se niin ole. Erilaisuus pistää silmään, se on jokin luontainen reaktio, silmä tarttuu poikkeavaan ennen kuin ehtii reagoida ja olla katsomatta.

On ollut huojentavaa saada paeta tätä matkoilla edes kirjallisuudessa. En ole tajunnut olevani onnekas.


PS.
Sanna Pellicionin Onni-poika saa uuden ystävän päähenkilö Onnilla on tärkeä tummaihoinen ystävä.
Leena Virtasen Xing-sarjassa on kiinalaistaustainen päähenkilö, Maire Soiluvan Viivi tykkää koulusta samoin.

Kerrothan, mitä muita kuvakirjoja tiedät, joissa on merkittävässä roolissa tummaihoisia lapsia.


Lähde: Bokprovning på Svenska barnboksinstitutet: En dokumentation Årgång 2014:
12 mars–28 maj 2015



Muokattu 12.4.2015