Mitä nyt luetaan?

Meillä seilaa juuri nyt valtavia kirjapinoja ovesta ulos ja sisään. Pian kymmenen täyttävä esikoinen rakastaa uppoutua kirjoihin tuntikausiksi, ja itse kahlaan kotimaisen kirjallisuuden opintoihin kuuluvia kirjoja. Pikkuveli 6v. tyytyy iltasatuun. Lähikirjasto on näinä aikoina kultaakin kalliimpi!

Tästä kirjojen ahmimisesta johtuen päätin tehdä postauksen siitä, mitä meillä nyt luetaan. Ja mikä on viime aikoina tehnyt vaikutuksen?

Kun matkustaa useammaksi viikoksi pois, matkalla on hauskaa se, että joutuu elämään mukaan valittujen kirjojen kanssa. Vaikka ne eivät aluksi innostaisi, niillä mennään, koko matkan ajan. Ei ole kirjastojen aarreaittoja lähellä pelastamassa jumista. Menneelle Espanjan matkalle olin pakannut kolme iltasatukirjaa, jotka kaikki on kirjoitettu kauan sitten: englanninkielisten tarinoiden pohjalta jo vuonna 1920 ilmestynyt Helmi Krohnin suomeksi mukailema Hipsuvarvas ja muita kertomuksia (WSOY 2006), Lewis Carrollin klassikon Liisa ihmemaassa, sekä Marjatta Kurenniemen Oli ennen Onnimannin.

En ollut ennen lukenut Liisaa Ihmemaassa, ja olihan siinä tarinaa! Mielikuvituksen lentoa ainutlaatuisella tavalla, hassuja hahmoja (raikkaasti epäystävällisiä) ja huumoria ja absurdiutta välillä jopa (aikuisen) pään yläpuolia hipovalla tavalla. Kirja oli lapsista hassu ja kiva. Mistään ei voi päätellä, että Carroll on kertonut tarinan ensi kerran jo vuonna - tattadadaa - 1865.

Hipsuvarpaan tarinat olivat yhtä lailla ajattomia. Jollain tavalla naiveja ja uhkylläehkävähänpitkästyttäviä ainakin aikuiselle, mutta ihan suloisia. Petra Heikkilän kuvitus oli kaunis ja sitä oli runsasti. Erityisen hauska oli tutustua tämän ikäisiin tarinoihin, ja ihan parhaita asioita on, että vanhat tarinat - kuten nämä kaikki kolme - kuluvat nykylastenkin käsissä.

Lopuksi Oli ennen Onnimanni, vuodelta 1953. Ensin sen luki esikoinen. Ehkä vanhanaikaisen kannen vuoksi sain houkutella tarttumaan kirjaan, mutta ilme pehmeni, kun kerroin kirjailijan olevan myös Onnelin ja Annelin tekijä. Ja Onnimanni saikin sitten suuren suosion! Se nauratti, oli ”tosi hauska ja kiva”, ja kun se loppui, aloitimme sen uudelleen, ääneen molemmille. Ihana kirja! Mahtavaa kasvatusta (Onnimanni ei esimerkiksi halua auttaa sellaisia, joka kiusaa toisia eläimiä), pumpulinpehmeää lastenmaailmaa, jota kuunnellessa voi unohtaa kaikki kännykät, pelit, uutiset, ohjelmat ja kaiken muun. On vain kaunis ja suoralinjainen eläinten maailma ja tyypit, jotka huolehtivat toisista.

(Ei tuollaisen näköisiä tyyppejä kuin kuvassa alla, vaan Maija Karman kuvittamia söpöläisiä.) 

Entä mitä lukee kohta 10-vuotias tyttö itsekseen? Onnimannin jälkeen hän aloitti Puuhiset. Kurenniemeä ennen hän on lukenut valtavan määrän Neiti Etsiviä ja Penny-kirjoja. Matkalla löytyi yksi Viisikko ja joku toinenkin Enid Blytonin kirja (SOS-sarjaa, jota en tunne). 

Klassikoilla mennään.

Ja minä sitten? Sama juttu: kotimaista klassikkoa klassikon jälkeen, kiitos opintojeni! Runebergia, Leinoa, Ahoa, Järnefeltiä, Jotunia, Joel Lehtosta, Haavikkoa, kokeilevampaa Elmer Diktoniusta (oho!).

Eniten olen tykännyt Tuntemattomasta sotilaasta ja Seitsemästä veljeksestä. Se on yllätys itselleni, joka olen nähnyt Tuntemattoman elokuvana parikin kertaa nuorena, mutta elokuva ei silloin koskettanut muistaakseni juurikaan. Nyt tekstin myötä tarinat alkoivat elää minullekin. Mielettömiä hahmoja, hulvatonta murretta ja tilannehuumoria! Kerronta oli sopivan vaihtelevaa. Sodankäynnistä en mitään tiedä enkä siitä mitään välitä, mutta se ei tehnyt kirjasta yhtään huonommin minulle sopivaa. Nyt ymmärrän lisäksi paremmin armeijan käynyttä miestäni ja ehkä ylipäänsä miesten maailmaa, mikä ei sekään ole ihan pöllö juttu.

Seitsemässä veljeksessä nauroin monta kertaa ääneen. Olen lukenut koulussa varmasti vain pätkiä sieltä täältä, nyt oli minulle oikea aika lukea se. (Pätee muuten moneen muuhunkin kirjaan.) Aivan mainioita kohtauksia ja uskomatonta elämää! Luonto, korpimetsien syvyydet, oli kuvattu mieleenpainuvasti, se oli myös yksi kirjan hienouksista.

Muuten olen lukenut mm. Rosa Liksomin Kreislandin (auts, ei ihan minun juttuni), Vartion Hänen olivat linnut (mielenkiintoinen!), Kalevalankin kahlasin (siihen hyydyin kyllä pitkäksi aikaa, mutta juttu alkoi edetä, kun luovuin lopulta kielen ihmettelystä ja ihastelusta, ja kannattaa se lukea). Suosittelen myös Fredrika Runebergin Rouva Katarina Boijea ja hänen tyttäriään. Aki Ollikaisen Nälkävuoden luin viimeiseksi, ja se oli… koskettava, kiinnostava, raju, hyvä lukukokemus äärimmäisestä karuudesta huolimatta. 

Unohdan varmasti jotain hienoa. Niin, runoja, paljon runoja. Haavikko jäi parhaiten mieleen, häntä lukiessani eniten ihmettelin kynän lentoa. Joitain hypin ajanpuutteesta, palaan heihin myöhemmin tänä keväänä. Kuten Otto Manniseen. Ja Pentti Saarikoskeen. 

Mutta olemmehan onnellisia, kun lapsemme kasvaa, 

teemme suunnitelmia,

jotka toteutuvat aikanaan, katsomme kartasta paikkoja

minne haluamme matkustaa, istuimme kerran saunan jälkeen

järven rannalla, kun aurinko laski, 

ja tunsimme

kadehtivamme kalojen vedenalaista elämää, haukea, särkeä

ja ahventa, kauniita eläimiä. 

Maailma, muoto, 

lokit huutavat,

kun rakastan sinua, pihakuiluun lankeaa aamun hohde. 

Pentti Saarikoski: Ote teoksesta Kuljen missä kuljen (1965)

Olen rakastunut sanoihin. Ymmärrän niitä tai en. 

Muokattu 14.2.2016